Nähdään – Kohtaamisen merkitys

,

Diakonian ja kasvatuksen päivillä Tampere-talossa sana nähdä toistui monissa muodoissa ja merkityksissä. Se kuvaa hyvin kohtaamisia, ymmärtämistä ja yhteyttä, mutta myös haastaa pohtimaan, miten näemme toiset – ja itsemme. Näkeminen ei ole vain kehollinen aisti, vaan syvällinen kokemus tulla huomioiduksi ja hyväksytyksi.

Vilkkaassa ihmisvilinässä 50 metrin matka saattoi venyä yli puolen tunnin mittaiseksi. Pitkään odotetut jälleennäkemiset, lämpimät halaukset ja ystävälliset tervehdykset toistuivat useasti. ”Mitä kuuluu, miten voit?” kysymykset loivat tilaa monille tunteille: ilolle, naurulle ja välillä myös kyynelten sumentamille katseille. Elämä oli kohdannut meitä osallistujia monin eri sävyin – toisille se toi mukanaan toivoa, turvallisuutta, uusia mahdollisuuksia, toisille taas haasteita ja surua.

Näillä päivillä hyvin erilaiset kuvat arjesta kietoutuivat yhdeksi värikkääksi kudelmaksi. Jotkut iloitsivat uusista työtehtävistä, ja toiset taas tuskailivat uusien asioiden oppimisen kanssa. Joillekin nämä olivat viimeiset ammatillisen verkostoitumisen päivät – eläkepäivät häämöttävät tai uudet työtehtävät kutsuvat tuttujen kirkon ovien ulkopuolella. Muutamien terveys ei mahdollista osallistumista enää ensi vuonna. Samaan aikaan ensikertalaisen utelias ja toiveikas katse puhuu tulevaisuudesta: työ jatkuu.

Kohtaaminen: merkityksellisyyden ytimessä

Päivien aikana puhujat ja työpajat haastoivat meitä työntekijöitä syventämään osaamistamme kohtaamisen ammattilaisina: Kuinka hyvin tunnemme omat ennakkoluulomme ja oletuksemme? Millä tavoin voimme vahvistaa kuulemisen, nähdyksi tulemisen ja merkityksellisyyden kokemuksia?

Kohtaaminen kirkon työssä on muutakin kuin rutiininomaista tervehtimistä. Se on aidon arvostuksen ja tasavertaisuuden osoittamista. Jokainen ihminen tulee kohdata hänen omien voimavarojensa ja tarpeidensa kautta. Tämä vaatii herkkyyttä, rohkeutta ja avointa mieltä. Onko katseemme kannustava? Viestimmekö arvostusta myös silloin, kun emme ehkä ymmärrä toisen taustaa tai näkökulmaa?

Näkeminen ei aina ole helppoa. Joskus emme näe, koska emme halua. Ennakkokäsitykset, kiire ja välinpitämättömyys voivat estää meitä huomaamasta toisen todellista tilannetta. Silti jokainen kohtaaminen kantaa mukanaan mahdollisuutta: se voi rakentaa yhteyttä tai jättää toisen tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi.

Yhteisöllisyyden rakentaminen

Kohtaamisen merkitys korostuu erityisesti yhteisöllisyyden rakentamisessa. Kirkon työntekijöinä meillä on erityinen vastuu, jotta jokainen voi tuntea olevansa tervetullut ja arvostettu. Tähän tarvitaan asennetta, tahtoa, toimia ja jatkuvaa itsetutkiskelua. Millaisia olemme yhteisönä ja yksilöinä? Välitämmekö hyväksynnän ja kunnioituksen viestiä jokaiselle, kohtaammepa sitten tiellä tai kujalla?

Kohtaaminen ei aina tapahdu valmiiksi tallatuilla poluilla. Joskus on mentävä kujille, sinne, missä toiset odottavat tulevansa nähdyiksi. Tämä vaatii rohkeutta astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja valmiutta kohdata ihminen, yksilö ja hänen oma tarinansa.

Näkeminen luo siltaa ihmisten välille ja rakentaa yhteyttä. Se kantaa yli erilaisten elämänvaiheiden ja -haasteiden. Kun näemme toisemme aidosti, luomme tilaa merkityksellisyyden kokemukselle ja yhteisöllisyydelle, jossa jokainen voi kokea olevansa arvokas ja rakastettu.

Sana nähdään sisältää syvän viestin. Se ei ole pelkkä hyvästely tai tapa päättää keskustelu, vaan kutsu yhteyteen. Se kutsuu mukaan ja sisälle, ei jätä ulkopuolelle. Se on lupaus kohdata uudelleen ja aidosti.

Näe ja nähdään

Mono Kuoppala

nuorisotyönohjaaja ja tiimivastaava Oulusta

/by

Nuorten tulevaisuus – toivon ja toivottomuuden välillä

,
Teksti, jossa lukee kolumni sinisellä taustalla

Maailma näyttäytyy tällä hetkellä pelottavana paikkana nuorille. Taloudelliset huolet, ilmastonmuutos ja sodat luovat pahimmillaan toivottomuuden ilmapiiriä. Tähän ahdistuksen tunnetilaan löytyy helposti vahvistusta – klikkiotsikoissa kauhu ja pelko myyvät, uutistulva tuo pahimmillaan vain uusia huolia ja pelkoja.

Voimattomuuden tunne voi olla vahva. Se kokemus, ettei mihinkään voi vaikuttaa, sammuttaa toivon kipinän. Kuitenkin meillä kirkon nuorisotyön ammattilaisina on ainutlaatuinen mahdollisuus olla mukana luomassa toivon ilmapiiriä nuorille, jotka kaipaavat apua ja tukea.

Nuoret tarvitsevat paikkaa ja yhteisöä, jossa voivat jakaa omia huoliaan ja unelmiaan turvallisesti.

Seurakunnan nuorisotyö on paikka, joka voi tarjota hengellistä yhteisöä sekä yhteisön tukea. Seurakunnan nuorisotyö tarjoaa rohkaisua ja uskoa siihen, että voimme tehdä maailmasta paremman paikan ja auttaa suuntaamaan ajatuksia siihen, mitä voimme tehdä.

Seurakunnan nuorisotyössä tärkeä tehtävämme on kuunnella ja kohdata nuoria sekä heidän huoliaan ja unelmiaan. Vahvistamme uskoa parempaan, kannustamme ja osoitamme heille, että heidän unelmansa ovat arvokkaita. Luomme ja ylläpidämme sitä toivon kipinää, jota seurakunnassa sanomamme mukaan elämme. Tämä kipinä voi syntyä kuuntelemisesta ja rohkaisusta – siitä, kun joku välittää. Osoitamme näin, että he, nuoret itse, ovat arvokkaita sellaisina kuin he ovat.

Positiivinen pohjavire ei tarkoita nuoren pelkojen ja huolien vähättelyä tai niiden mitätöintiä. Vaikka tulevaisuus näyttäytyy huolestuttavana, voimme silti muistuttaa, että yhdessä voimme työskennellä kohti muutosta. Kukaan ei muuta yksin maailmaa. Yhdessä voimme ehdottomasti muuttaa sitä paremmaksi, muistaa ettemme ole huoliemme kanssa yksin ja pitää yllä toivoa paremmasta. Kirkon nuorisotyössä on erityistä voimaa: se voima juontaa juurensa yhteisön voimasta.

Muista siis, sinä kirkon nuorisotyön ammattilainen: vaikka tuntisit itsekin joskus toivottomuutta ja avuttomuutta auttaessasi nuoria huolissaan, sinä teet arvokasta työtä. Se, minkä eteen työskentelet, riittää. Vaikka olemme luomassa yhteisöä, olemme myös itse osa sitä. Emme sysää vastuuta maailman muuttamisesta nuorten hartioille, vaan työssämme teemme sitä aktiivisesti myös itse: Luomme toivoa ja pidämme sitä yllä.

Teksti: Jenna Valtonen

/by

Visiota vailla?

, ,
Piplia-palsta

Nuorisobarometrien mukaan nuorten luottamus niin Suomen kuin maailman tulevaisuuteen on heikentynyt. On sanottu, että ajastamme puuttuvat suuret visiot.

Monenlaiset uhat ovat kaikilla hyvin tiedossa. Viihteessä toistuvat apokalyptiset kertomukset täystuhon jälkeisestä maailmasta, jossa henkiin jääneet sinnittelevät kuin torakat. Entä dystopian vastakohta? Miltä näyttäisi se tulevaisuus, jossa uhkiin on vastattu ja yhteiskunnat muuttuvat oikeudenmukaisemmiksi ja tasa-arvoisemmiksi?

Martin Luther Kingin kuuluisa “I have a dream” -puhe on visionäärinen. Se maalailee kuulijoiden mieliin kuvan tulevaisuuden Yhdysvalloista, joissa rodullinen tasa-arvo toteutuu. Tällaisissa visioissa on voimaa, ja ne voivat inspiroida useita sukupolvia toimimaan.

Visio on, kuten yrityskonsulttien suuresti rakastama ’missio’, kristillisperäinen käsite (englannin ’vision’ tulee latinan näkemistä tarkoittavasta sanasta).

Raamatussa profeetat saavat Jumalalta erilaisia näkyjä ja ilmestyksiä. Osa niistä liittyy maanpäälliseen lähitulevaisuuteen, toisissa taas kurkistetaan lopun aikojen todellisuuteen. Lupaus luvatusta maasta oli päämäärä, joka ylitti sukupolvet. Näky uudesta Jerusalemin temppelistä vihollisten tuhoaman tilalle merkitsi uutta alkua. Sen merkitys oli valtava israelilaisten identiteetille ja uskonnolle.

Apostoli Paavalilla oli muiden visioidensa ohella selkeä näky yhteydestä eri taustoista tulevien uskovien välillä. Hän näki mielessään lähitulevaisuuden, jossa juutalaiset ja pakanuudesta kääntyneet ylistävät yhdessä Kristusta toisensa hyväksyen. Paavali pyrki osoittamaan, että kyse ei ollut hänen omasta visiostaan, vaan profeetat olivat jo itse asiassa ennustaneet tämän yhteyden Israelin ja muiden kansojen välillä (Room. 15:9–12).

Tällainen pyhiin kirjoituksiin ankkuroituva visio tarjosi lujan perustan hänen kehotukselleen, että Rooman kristittyjen tuli etsiä yhteyttä ja hyväksyä toisensa erilaisista tavoista ja käytänteistä huolimatta (ks. Room. 14–15). Yksi Raamatun tunnetuimmista näystä löytyy Johanneksen ilmestyksen lopusta monenlaisten kauheuksien jälkeen: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää.” (Ilm. 21:1) Kaiken kuoleman ja pimeyden toisella puolen on jotain uutta. Kaaoksen voimat, joita meri symboloi, ovat poissa. Tämä näky on antanut valtavaa lohtua niille sukupolville, jotka ovat uskoneet lopun aikojen olevan jo käsillä. Jotkut ovat tosin purevasti huomauttaneet, että uutta maata odotellessa kristikunnan soisi pitävän parempaa huolta nykyisestä maasta.

Visiot esitetään helposti vahvan johtajan henkilökohtaisina luomuksina. Todellisuudessa visionääreillä on usein ympärillään joukko luotettuja työtovereita tai vaikkapa älykäs puoliso, jonka kanssa pallotella ajatuksia. Paavalillakin oli ympärillään monenlaista työtoveria ja tukijaa. Tuskin kannattaa odotella, että joku poikkeusyksilö tulisi tarjoamaan uskottavan vision hyvästä tulevaisuudesta. Väkevät visiot luodaan yhdessä.

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Jaetut sanat

,
Piplia-palsta

Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku. (Ps. 31:13)
Psalmien tunnekirjo on laaja. Yksinäisyyttä, ahdistusta, pelkoa ja uupumusta sanoitetaan
väkevästi: ”Silmäni ovat surun sumentamat, olen loppuun uupunut.” (Ps. 31:10) Varsinkin
sosiaalinen eristäminen ja pahan puhuminen tuottavat tuskaa: ”Kuulen, kuinka ihmiset
panettelevat minua.” (Ps. 31:14) Välillä puhdas viha pääsee hätkähdyttävällä tavalla
ääneen, kun rukoilija fantasioi, miten Jumala kostaa hänen vainoajilleen: ”Sinä lyöt
vihollisiani vasten suuta, sinä murskaat jumalattomien hampaat.” (Ps. 3:8)

Tunnelmat vaihtuvat kuitenkin psalmien sisällä nopeasti. Tuskan ja ahdistuksen ääreltä
siirrytään usein psalmien loppua kohti luottamuksen sanoihin: ”Minä luotan sinun armoosi,
saan iloita sinun avustasi. Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen.” (Ps.
13:6) On niitäkin psalmeja, jotka antavat sanat ilolle, tyytyväisyydelle, tasapainolle ja
onnelle: ”Jumala, sydämeni on levollinen, mieleni on tyyni. Minä tahdon laulaa ja soittaa!”
(Ps. 57:8)

”Rauhassa menen levolle ja nukahdan. Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani, minä
saan elää turvassa.” (Ps. 4:9)

Psalmeissa yhdistyy yksityinen ja yhteinen. Niiden minämuotoisuus on halki vuosisatojen
kutsunut lukijoita samaistumaan psalmirukoilijan kokemukseen. Muodoton ahdistus saa
sanojen kautta muodon: joku muukin on tuntenut näin. En ole ainoa, joka on tuntenut
itsensä hylätyksi. Samalla psalmit ovat yhteisiä. Ne on laadittu yhdessä laulettaviksi. Siten
niiden sanat ovat jaettuja sanoja, jotka yhä uudelleen auttavat löytämään sanat
inhimilliselle kokemukselle.

Toki psalmeissa on vieraannuttaviakin kohtia. Useissa psalmeissa rukoilija kehuu omaa
nuhteettomuuttaan laveasti ja listaa jumalattomien tekemiä vääryyksiä pitkän kaavan
mukaan. Joissain psalmeissa rukoilija mieltää ahdinkonsa oman syntinsä seuraukseksi.
Hän on siten itse syyllinen onnettomuuteensa. Psalmien parituhatvuotinen suosio ei tästä
näytä kärsineen. Psalmien käyttäjät kuulostelevat, mikä kolahtaa, ja ohittavat
vieraannuttavat kohdat.

Psalmien kielikuvat ovat oman aikansa tuotteita ja siten toisinaan alttiita vanhenemiselle.
Jumalaa kuvataan hepreankielisessä alkutekstissä usein kallioksi ja vuorilinnaksi, jonka
suojiin rukoilija pakenee. Kun psalmeja käännettiin kreikaksi 100-luvulla ekr., jykevän
linnakkeen kuvasto ei ilmeisesti puhutellut kääntäjää ja hänen kohdeyleisöään. Kääntäjä
korvasi kalliosanastoa kuvaamalla Jumalaa ihmisten ”toivoksi” ja ”pelastajaksi”. Toivosta
tuli näin yksi kreikankielisten psalmisten ydinsanoista. Samalla kääntäjä siisti pois
antropomorfismeja eli kohtia, joissa Jumalasta puhuttiin kuin hänellä olisi ihmisruumis.

Vaikka osa kielikuvista vanhenisikin, psalmien vahvat tunteet välittyvät yhä uusille lukijoille,
jotka samaistuvat minämuotoiseen rukoukseen. Oma tunne saa psalmien kautta sanat.

Eikä mitkä tahansa sanat, vaan sanat, jotka yhdistävät niin menneisiin sukupolviin kuin
oman ajan rukoilijoihin.

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Ajattele positiivisesti(kin)

,
Teksti, jossa lukee kolumni sinisellä taustalla

”Kaikenlaiset leikkaukset pakottavat tarkastelemaan toimintaa ja todellisia tarpeita”
”Vähenevät resurssit kannustavat laajempaan yhteistyöhön muiden toimijoiden kanssa.”
”Pienempi budjetti voi opettaa hyödyntämään ulkopuolisia hakerahoituksia.”
”Tämä kaikki auttaa etsiytymään toimintamme ytimeen ja keskittymään olennaiseen”

Paljon on kannustusta ja kauniita sanoja vaikeisiin tilanteisiin. Mahdollisuuden maisemia muutoksiin ja pieneneviin resursseihin. Toiveita ja uskoa, että menneiden suunnitelmien ja tapojen murusista voi rakentaa jotain uutta – kenties jopa parempaa.

Aina se ei kuitenkaan lohduta. Päinvastoin. Joskus työtoverin toiveikkuus tuntuu turhauttavan epärealistiselta ja ulkopuolisen optimistisuus suorastaan suolalta haavoihin. Etenkin jos se tulee samasta suunnasta, jossa päätökset resurssien leikkauksista tehdään tai tahoilta, jotka eivät joudu samaa kokemaan. Toisinaan tekee mieli huutaa, että

”Ettekö te näe mitä täällä tapahtuu? Kuinka paljon tässä jo yritetään ja tehdään? Kuinka paljon tämä kaikki vaikuttaa, pelottaa ja uuvuttaa? Ettekö te näe, vai ettekö te vain välitä?”

Toisinaan tekee mieli huutaa ja toisinaan tietää, että tottahan se myös on. Muutokset luovat mahdollisuuksia. Kutistuvat resurssit pakottavat etsiytymään ytimeen ja katsomaan ulospäin. Ja se kaikki tekee hyvää. Se voi aidosti kehittää, kasvattaa ja terävöittää sitä työtä, jota teemme. Ja kuitenkin samalla se kaikki myös kuormittaa. Vaatii työtä, sopeutumista ja joustoa, kun vanhoista malleista ja rakenteista täytyy luopua ilman selkeitä suuntia tai muotoja, joilla jatkaa.

Pienenevien resurssien, jatkuvien muutosten ja epävarmuuden olemassaolo tai kuorma ei katoa optimismilla tai mahdollisuuksilla. Positiivinenkin muutos on muutos, joka kuormittaa. Työn kuormaa pienentävän yhteistyön löytyminen ja luominen vaatii helposti ensin enemmän työtä kuin itse tekeminen edellyttäisi. Hyvään keskittyminen ei poista kaikkea sitä ikävää, jota muutokset ja leikkaukset tuovat tullessaan.

Toisaalta, jos emme muista keskittyä myös hyvään, emme voi sen mahdollisuuksia hyödyntää. Jos jäämme jumiin ainoastaan kipuihin, pelkoihin ja taakkoihin saattaa oppimisen, kasvamisen, kehittymisen ja positiivisen muutoksen paikat mennä kokonaan ohi. Ja silloin käteemme jää vain se mikä satuttaa ja kuormittaa.

Teksti: Mio Kivelä

/by

Ei leikata tulevaisuudesta

Teksti, jossa lukee kolumni sinisellä taustalla

Nuorisotyöstä leikkaaminen säästöpaineiden takia olisi mielestäni erittäin lyhytnäköistä. Päinvastoin, juuri nyt kriisien aikana nuorisotyöhön tulisi panostaa. Olemme tilanteessa, jossa koronan tuomat haasteet ja yhteiskunnan todellisuus osuvat nuoriin kovalla voimalla. Kouluissa ahdistus ja pahoinvointi kasvaa, ja se purskahtelee väkivaltana joko toisia tai itseä kohtaan. Sosiaalisten tilanteiden pelko on yleistynyt. Yksinäisyys on yleistynyt. Hoitoon ei pääse.

Jos nyt vielä tämänkin kaiken keskellä kirkon nuorisotyöstä karsittaisiin, silloin olisimme organisaationa mukana kuristamassa sekä yhteiskunnan että lasten tulevaisuutta.  Jos lasten ja nuorten elämää vaikeutetaan alusta asti, se luo kertautumisefektin. Lapsissa ja nuorissa on meidän yhteiskuntamme tulevaisuus, ja meidän aikuisten velvollisuutena on turvata heidän hyvinvointinsa ja suojella heitä parhaamme mukaan.

Kun tarvitaan kovia lukuja, voi olla helppoa leikata jostakin, mikä ei näennäisesti tuota mitään vaan vain vie resursseja. Miten mitataan numeroissa nuoren kokemus, että ilman nuorisotyötä elämä olisi mennyt hankaliin uriin?

Jotta lapset ja nuoret voivat hyvin ja voimme pitää heidät turvassa, me ehdottomasti tarvitsemme sen alan koulutettuja ammattilaisia, jotka ymmärtävät lapsuuden ja nuoruuden vaatimia kehitystarpeita. Esimerkiksi nuorten leiri voi tuntua äkkiä ajateltuna ylimääräiseltä höpsöttelyltä, ja varmasti aikuisille suunnattuna sama leiri olisikin sitä. Nuorille kyse on kuitenkin ikäkauden vaatimasta tarpeesta olla esillä, olla yhdessä, etsiä omaa roolia yhteiskunnassa. Vaikka näennäisesti leiriohjemassa ”vain” pidettäisiin hauskaa, on se yksi paikka harjoitella sosiaalisia taitoja, löytää uusia kavereita, tutkia omaa hengellisyyttä ja kasvaa kristittyjen yhteisöön. Näissä paikoissa tutustuu myös aikuiseen, jonka työ on auttaa nuorta voimaan hyvin ja kasvamaan toimivaksi yhteiskunnan jäseneksi.

Mikäli kirkolla tulee leikkauspaineita resursseista, mielestäni ei ole oikea paikka leikata siitä työstä, mikä niitä mittaamattomissa olevia resursseja kirkkoomme lopulta tuo: jos lasten ja nuorten parissa tehtävästä työstä leikataan, kuka istuu tulevaisuudessa kirkon penkissä?

Teksti: Jenna Valtonen

/by

Piplia: Tulevaisuus ja toivo

Piplia-palsta

Kehitysusko ei ollut tavallista antiikin maailmassa Uuden testamentin syntyaikoihin. Länsimaissa on muutama vuosisata ajateltu ihmiskunnan olevan menossa eteenpäin. On totuttu odottamaan uusia keksintöjä ja pitämään itsestään selvänä, että elinikä nousee ja hyvinvointi ja vauraus lisääntyvät. Antiikin maailmassa taas oli tavallisempaa nähdä oma aika rappion kautena. Maailman alkuaikojen kulta-ajat olivat takana päin. Oltiin kauempana jumalten todellisuudesta ja perimmäisestä totuudesta. Tieto ei lisääntynyt vuosisata vuosisadalta vaan totuus ikään kuin laimeni ja oli yhä vaikeampaa tavoittaa. Kaiken lisäksi nuorisokin oli pilalla.

Raamatun tekstien maailmaa leimaa epävarmuus tulevasta. Joidenkin tekstien kirjoittajat kokevat elävänsä aikojen lopun kynnyksellä. Useissa evankeliumeissa ennakoidaan sotia ja mullistuksia. Ilmestyskirjan kirjoittaja maalailee kuvia pian koittavasta kosmisesta loppusodasta, kun Jumalan ja Saatanan vallat ottavat mittaa toisistaan.

Toisissa teksteissä huoli on arkisempaa kokemusta elämän hauraudesta ja epävarmuudesta. Sairauksien ja sotien runtelemassa maailmassa ihmiskohtalot saattoivat kääntyä äkisti. Paavali kirjoittaa yhteisöille, joissa osa uusista kristityistä tuli juuri ja juuri toimeen. Pienikin muutos, vaikka väliaikainen sairastuminen, saattoi syöstä perheen kurjuuteen.

Kokemus elämän hauraudesta ja epävarmuudesta näkyy monissa raamatunteksteissä: tulevaisuus on Herran kädessä. ”Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät,” (Ps. 31:16) vaikeassa elämäntilanteessa oleva rukoilija huokaa. Toisessa psalmissa inhimillinen ponnistelu palautetaan oikeaan mittasuhteeseen: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” (Ps. 127:1)

Jeesus vie epävarmuuden sietämisen vieläkin pidemmälle. Muutenkin epävarmassa tilanteessa hän epää oppilailtaan järkevän varautumisen ja alkeellisetkin turvavarusteet lähettäessään heidät saarnaamaan ja parantamaan: ”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään — ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.” (Luuk. 9:3)

Näillä ohjeilla oppilaat ovat täysin ihmisten hyväntahtoisuuden varassa ja elävät suusta suuhun päivä kerrallaan. Jeesus pakottaa heidät jättäytymään Jumalan varaan ja luottamaan siihen, että matkasta selvitään. Heidän työllään on siunaus ja se tuottaa hedelmää.

Raamatun teksteissä toistuva kehotus luottaa Jumalan hyvyyteen ja niiden sinnikäs toivo siitä, että suojelus kantaa, eivät nouse vauraudesta ja turvatusta tulevaisuudesta. Ne on muotoiltu usein suurten mullistusten ja epävarmuuden keskellä, kun ei ole ollut syytä optimismiin ja kehitysuskoon. Teksteissä kuultava toivo ei ole ollut harhaista ylioptimismia vaan se on voimaannuttanut ihmisiä tekemään työtä ja lähtemään liikkeelle kaikesta epävarmuudesta huolimatta. Herran lupaus Jeremian kirjassa on vastannut ihmisten kaipuuseen: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Piplia: Kenen ehdoilla mennään?

Piplia-palsta

Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä. (Room. 15:2)

Nuorisotyötä jo vuosikymmeniä tehneet sanoittavat toisinaan työssä tapahtunutta muutosta. Kerran uusinta uutta edustaneet elämykselliset ja kokemukselliset työskentelyt eivät enää käy päinsä, koska nuoret, heidän vanhempansa tai kollegat pitävät niitä liian hurjina tai turvattomina. Silmät sidottuna harhaileminen kuusimetsässä omia ryhmäläisiä etsien voi olla epämiellyttävää nuorelle. Muutama vuosikymmen sitten tämän ajateltiin ehkä olevan arvokas kokemus, jota käsitellä yhdessä. Nyt moni miettii aiheellisesti, miten harjoitus näyttäytyisi lööpeissä ja somekohun keskipisteessä.

Ovatko nuoret hauraampia kuin ennen vai otetaanko heidän haavoittuvuutensa vain paremmin huomioon? Saako nuori itse päättää, että häntä ei saa haastaa? Esimerkiksi sisältövaroitukset ovat levinneet jo lukioihinkin. Osa nuorista edellyttää, että heitä varoitetaan etukäteen sisällöstä, joka voisi ahdistaa. Sisältövaroituksia tutkineet ja osa opettajista suhtautuu niihin varauksellisemmin. Sisältövaroitusten antamisen laiminlyöminen tulkitaan kuitenkin helposti nuorten kärsimyksen vähättelyksi. Aihe kuumentaa tunteita.

Kenen ehdoilla nuorten kanssa toimitaan? Jos mietitään työskentelyjä valittaessa, saattaisiko joku ehkä ahdistua, onko tämä vastuullista ja nuoria kunnioittavaa vai liioittelua?

Kysymys siitä, kenen ehdoilla toimitaan, oli ajankohtainen myös varhaisten kristittyjen yhteisöissä. Ensimmäiset Kristuksen seuraajat noudattivat juutalaisina tarkkoja säädöksiä siitä, mitä sai syödä ja millä ehdoin. Käytännössä tämä tarkoitti, että ei-juutalaisten kanssa ei voinut yleensä aterioida. Kun Kristus-liikkeeseen liittyi yhä enemmän ei-juutalaisia, nousi esiin kysymys, kenen pelisäännöillä mennään. Kenen piti sopeutua?

Molemmat osapuolet katsoivat olevansa ehdottoman oikeassa. Ruokasäädökset perustuivat Jumalan omiin käskyihin pyhissä kirjoituksissa ja olivat vuosisataista perintöä. Eivät kai pakanataustaiset kristityt voineet olettaa, että ne voisi noin vain sivuuttaa?

Toista katsantokantaa edustava Paavali taas toteaa: ”Herraan Jeesukseen luottaen tiedän varmasti, ettei mikään ole sinänsä epäpuhdasta.” (Room. 14:14). Paavali kuitenkin jatkaa: ”Jos veljesi pahastuu ruoastasi, et enää ole noudattanut rakkauden vaatimuksia. Älä saata ruoallasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut. – – Sinun on hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäsi. Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä.” (Room. 14:15, 20–21)

Paavalin oma kanta on selvä, eikä hän ole erityisen diplomaattinen nimetessään kiistan osapuolet ”heikoiksi” ja ”vahvoiksi”. Tällaisesta kielenkäytöstä tuskin kannattaa ottaa mallia. Sen sijaan huomiota ansaitsee Paavalin toimintasuositus: silloinkin, kun katsoo olevansa itse oikeassa, pitää ottaa väärässä olevan huolenaiheet huomioon, joustaa ja etsiä yhteistä hyvää.

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Onko seurakunta sellainen paikka, jossa voi rauhassa lähestyä Jumalaa?

Teksti nuorten kolumni vihreällä taustalla

Jos seurakuntani ilmapiiri ei olisi niin turvallinen kuin se on, en olisi jäänyt mukaan toimintaan.

Messukylän seurakunnan avoimuuden vuoksi olen edelleen toiminnassa, löysin kutsumukseni alkaa papiksi sitten, kun sen aika on, ja mikä tärkeintä, löysin takaisin Jumalan luokse. Esimerkiksi nuorisotyössä leireillämme tyttö-poika-saunajaon lisäksi voi pyytää omaa sekasaunavuoroa ja leirilomakkeissa kysytään virallisen nimen lisäksi kutsumanimeä, mikä on mielestäni totisesti hienoa. Se on monelle nuorelle merkityksellistä ja näyttää, että seurakunta haluaa kohdata sekä kohdella ihmisiä reilusti.

Toisaalta, osittain seurakuntamme hyvän tilanteen vuoksi kuvani koko kirkon tilanteesta liittyen turvallisuuteen oli hieman vääristynyt. Elän seurakunnassamme ikään kuin pumpulissa välillä unohtaen sen, että kaikissa Suomen seurakunnissa tilanne ei ole sama eikä tasa-arvoinen.

Yksi kamalimmista asioista, joita olen tähän mennessä kuullut oli se, kun Nuorten tulevaisuusseminaarissa kerrottiin, että jossakin seurakunnassa kukaan avoimesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluva ei päässyt rippileirille isoseksi. Tämä on hiljaista syrjintää, jota ei saisi tapahtua.

Seurakuntien ja koko kirkon tarkoitus on tuoda ihmisiä yhteen, ei ajaa heitä pois sulkemalla ulos. Jeesus itse rukoili, että me ihmiset olisimme yhtä. Kuitenkin tämänhetkisessä tilanteessa, missä kirkkoamme repii kahtia avioliittokäsityksen muutos ja aivan liian moni muu asia, on vaikeaa kuvitella, että koskaan saavuttaisimme tätä.

Ollessani Nuorten tulevaisuusseminaarin suunnittelutyöryhmässä opin koko ajan lisää eri seurakuntien toimintatavoista ja sain selkeämmän kuvan kirkon kokonaistilanteesta, kuten juuri seurakuntien turvallisuudesta erityisesti henkisellä tasolla. Toisin sanottuna voisi sanoa, että Messukylä-kuplani puhkesi.

Opin lisää muun muassa turvallisemman tilan periaatteista. Sain uusia näkökulmia asiaan liittyen, vaikka koin omasta mielestäni olevani jo valmiiksi niistä varsin perillä. Se kokemus korosti minulle entisestään sitä, että ihminen voi aina oppia jotakin uutta. Aina voi oppia uusia toimintatapoja ja parantaa vanhoja.

Turvallisempi seurakunta ei ole pelkästään sitä, että hyväksytään vaikkapa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, vaan turvallisempi seurakunta on avoin kaikille riippumatta yhdestäkään ihmisen ominaisuudesta. Turvallisemmassa seurakunnassa tilat ovat saavutettavissa kaikille huolimatta mahdollisista vammoista. Siellä ihminen kohdataan ihmisenä, ei ominaisuuksina. En tiedä, tuleeko koskaan olemaan sellaista seurakuntaa, jossa nämä toteutuvat aina täydellisesti. Siitä huolimatta sellaisia, joissa virheitä tehdessä pyydetään anteeksi ja käyttäytymismalleja korjataan, voisi olla.

Toivon, että vielä joskus kirkkomme olisi turvallinen paikka kaikille. Sellainen paikka, jossa voi rauhassa lähestyä Jumalaa ilman pelkoa siitä, että toinen ihminen tuomitsee tai syrjii. Sen toteutumisen eteen jokainen meistä voi tehdä töitä. Sen toteutuminen on meistä ihmisistä kiinni.

Teksti: Elo Saari

/by

Leiritiukkis vai ei – vuoropuhelua itseni kanssa

Teksti, jossa lukee kolumni sinisellä taustalla

Teini-ikäinen minä inhoaisi monessa hetkessä sitä työntekijää, joka minusta on tullut. Olisin usein liian niheä ja turhauttavan tiukkis. Pilaisin liian usein kaiken hauskan, enkä turvallisuusohjeita laatiessa tuntuisi yhtään tajuavan, ettei “koskaan ennenkään ole käynyt mitään”.

Ensimmäisten vuosien kausityöntekijänä toiminut minä olisi teini-ikäistä minää hiukan lempeämpi, mutta tunnistaisi osaltaan tämän huolet sekä turhaumat. Vastuun kausityöntekijänä toiminut minä kuvittelisi ymmärtävänsä, mutta kokisi minun monessa varovan turhaa. Hän ajattelisi, ettei vaan pitäisi stressata niin paljon tai ajatella pahimman kautta. Voisi ottaa huomattavasti rennommin ja vain nauttia nuorten ilosta. Niin harvoin sitä kuitenkaan sattuu mitään.

Mitä sitten tapahtui? Mikä minut on muuttanut?

Näitä kysymyksiä olen pysähtynyt useasti miettimään. Yksi asia on varmasti lisääntynyt vastuu ja sen syvempi ymmärrys. Toinen on, ehkä oman iän tuoma etäisyys nuoruuden voittamattomuuden sekä kuolemattomuuden kokemuksiin. Tajuan yhä paremmin, että näille lapsille ja nuorille, joista olen vastuussa, voi aidosti sattua jotain. Näiden lisäksi vaikuttaa varmasti alati kasvava tietoisuus erilaisista vaaranpaikoista ja riskeistä, mahdollisista uhista ja erilaisista huolista. Tiedän nykyään enemmän siitä mitä kaikkea voi tapahtua, on jo tapahtunut tai on omalla kohdallanikin jo meinannut tapahtua. Huolet ja pelot ovat kumuloituneet vuosien varrella.

Entä onko se hyvä vai huono asia?

Tästä käyn toistuvasti keskustelua teini-ikäisen ja kausityöntekijänä toimineen minäni kanssa. Ja hyvä niin! Haluan kuljettaa heitä mukanani koko työurani ajan. Haluan heidän pitävän ääntä ja haastavan minua.

Kausityöntekijänä toiminut minäni on luultavasti oikeassa muun muassa siinä, että pelkään joskus liikaa. Vuosien aikana kumuloituneet pelot ja huolet eivät saisi kaventaa liikaa mahdollisuuksia niihin kokemuksiin, ilon ja vapauden tunteisiin, joita teini-ikäisenä itsekin rakastin. Ja toisaalta usein huomaan voivani myös seistä vahvasti sen takana, joksi olen työntekijänä tullut. Vuosien tuomassa kokemuksessa ja muutoksessani on siis sekä hyvää, että huonoa. Sen rinnalle tarvitsen tätä toistuvaa vuoropuhelua itseni, sekä muun maailman, kanssa. Jatkuvaa tasapainon etsintää.

Teksti: Mio Kivelä

/by

Logossa lukee Lasten ja nuorten keskus.

Logossa lukee Suomen evlut kirkko.

Skip to content