Ei leikata tulevaisuudesta

,
Teksti, jossa lukee kolumni sinisellä taustalla

Nuorisotyöstä leikkaaminen säästöpaineiden takia olisi mielestäni erittäin lyhytnäköistä. Päinvastoin, juuri nyt kriisien aikana nuorisotyöhön tulisi panostaa. Olemme tilanteessa, jossa koronan tuomat haasteet ja yhteiskunnan todellisuus osuvat nuoriin kovalla voimalla. Kouluissa ahdistus ja pahoinvointi kasvaa, ja se purskahtelee väkivaltana joko toisia tai itseä kohtaan. Sosiaalisten tilanteiden pelko on yleistynyt. Yksinäisyys on yleistynyt. Hoitoon ei pääse.

Jos nyt vielä tämänkin kaiken keskellä kirkon nuorisotyöstä karsittaisiin, silloin olisimme organisaationa mukana kuristamassa sekä yhteiskunnan että lasten tulevaisuutta.  Jos lasten ja nuorten elämää vaikeutetaan alusta asti, se luo kertautumisefektin. Lapsissa ja nuorissa on meidän yhteiskuntamme tulevaisuus, ja meidän aikuisten velvollisuutena on turvata heidän hyvinvointinsa ja suojella heitä parhaamme mukaan.

Kun tarvitaan kovia lukuja, voi olla helppoa leikata jostakin, mikä ei näennäisesti tuota mitään vaan vain vie resursseja. Miten mitataan numeroissa nuoren kokemus, että ilman nuorisotyötä elämä olisi mennyt hankaliin uriin?

Jotta lapset ja nuoret voivat hyvin ja voimme pitää heidät turvassa, me ehdottomasti tarvitsemme sen alan koulutettuja ammattilaisia, jotka ymmärtävät lapsuuden ja nuoruuden vaatimia kehitystarpeita. Esimerkiksi nuorten leiri voi tuntua äkkiä ajateltuna ylimääräiseltä höpsöttelyltä, ja varmasti aikuisille suunnattuna sama leiri olisikin sitä. Nuorille kyse on kuitenkin ikäkauden vaatimasta tarpeesta olla esillä, olla yhdessä, etsiä omaa roolia yhteiskunnassa. Vaikka näennäisesti leiriohjemassa ”vain” pidettäisiin hauskaa, on se yksi paikka harjoitella sosiaalisia taitoja, löytää uusia kavereita, tutkia omaa hengellisyyttä ja kasvaa kristittyjen yhteisöön. Näissä paikoissa tutustuu myös aikuiseen, jonka työ on auttaa nuorta voimaan hyvin ja kasvamaan toimivaksi yhteiskunnan jäseneksi.

Mikäli kirkolla tulee leikkauspaineita resursseista, mielestäni ei ole oikea paikka leikata siitä työstä, mikä niitä mittaamattomissa olevia resursseja kirkkoomme lopulta tuo: jos lasten ja nuorten parissa tehtävästä työstä leikataan, kuka istuu tulevaisuudessa kirkon penkissä?

Teksti: Jenna Valtonen

/by

Piplia: Tulevaisuus ja toivo

,
Piplia-palsta

Kehitysusko ei ollut tavallista antiikin maailmassa Uuden testamentin syntyaikoihin. Länsimaissa on muutama vuosisata ajateltu ihmiskunnan olevan menossa eteenpäin. On totuttu odottamaan uusia keksintöjä ja pitämään itsestään selvänä, että elinikä nousee ja hyvinvointi ja vauraus lisääntyvät. Antiikin maailmassa taas oli tavallisempaa nähdä oma aika rappion kautena. Maailman alkuaikojen kulta-ajat olivat takana päin. Oltiin kauempana jumalten todellisuudesta ja perimmäisestä totuudesta. Tieto ei lisääntynyt vuosisata vuosisadalta vaan totuus ikään kuin laimeni ja oli yhä vaikeampaa tavoittaa. Kaiken lisäksi nuorisokin oli pilalla.

Raamatun tekstien maailmaa leimaa epävarmuus tulevasta. Joidenkin tekstien kirjoittajat kokevat elävänsä aikojen lopun kynnyksellä. Useissa evankeliumeissa ennakoidaan sotia ja mullistuksia. Ilmestyskirjan kirjoittaja maalailee kuvia pian koittavasta kosmisesta loppusodasta, kun Jumalan ja Saatanan vallat ottavat mittaa toisistaan.

Toisissa teksteissä huoli on arkisempaa kokemusta elämän hauraudesta ja epävarmuudesta. Sairauksien ja sotien runtelemassa maailmassa ihmiskohtalot saattoivat kääntyä äkisti. Paavali kirjoittaa yhteisöille, joissa osa uusista kristityistä tuli juuri ja juuri toimeen. Pienikin muutos, vaikka väliaikainen sairastuminen, saattoi syöstä perheen kurjuuteen.

Kokemus elämän hauraudesta ja epävarmuudesta näkyy monissa raamatunteksteissä: tulevaisuus on Herran kädessä. ”Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät,” (Ps. 31:16) vaikeassa elämäntilanteessa oleva rukoilija huokaa. Toisessa psalmissa inhimillinen ponnistelu palautetaan oikeaan mittasuhteeseen: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” (Ps. 127:1)

Jeesus vie epävarmuuden sietämisen vieläkin pidemmälle. Muutenkin epävarmassa tilanteessa hän epää oppilailtaan järkevän varautumisen ja alkeellisetkin turvavarusteet lähettäessään heidät saarnaamaan ja parantamaan: ”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään — ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.” (Luuk. 9:3)

Näillä ohjeilla oppilaat ovat täysin ihmisten hyväntahtoisuuden varassa ja elävät suusta suuhun päivä kerrallaan. Jeesus pakottaa heidät jättäytymään Jumalan varaan ja luottamaan siihen, että matkasta selvitään. Heidän työllään on siunaus ja se tuottaa hedelmää.

Raamatun teksteissä toistuva kehotus luottaa Jumalan hyvyyteen ja niiden sinnikäs toivo siitä, että suojelus kantaa, eivät nouse vauraudesta ja turvatusta tulevaisuudesta. Ne on muotoiltu usein suurten mullistusten ja epävarmuuden keskellä, kun ei ole ollut syytä optimismiin ja kehitysuskoon. Teksteissä kuultava toivo ei ole ollut harhaista ylioptimismia vaan se on voimaannuttanut ihmisiä tekemään työtä ja lähtemään liikkeelle kaikesta epävarmuudesta huolimatta. Herran lupaus Jeremian kirjassa on vastannut ihmisten kaipuuseen: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Piplia: Kenen ehdoilla mennään?

Piplia-palsta

Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä. (Room. 15:2)

Nuorisotyötä jo vuosikymmeniä tehneet sanoittavat toisinaan työssä tapahtunutta muutosta. Kerran uusinta uutta edustaneet elämykselliset ja kokemukselliset työskentelyt eivät enää käy päinsä, koska nuoret, heidän vanhempansa tai kollegat pitävät niitä liian hurjina tai turvattomina. Silmät sidottuna harhaileminen kuusimetsässä omia ryhmäläisiä etsien voi olla epämiellyttävää nuorelle. Muutama vuosikymmen sitten tämän ajateltiin ehkä olevan arvokas kokemus, jota käsitellä yhdessä. Nyt moni miettii aiheellisesti, miten harjoitus näyttäytyisi lööpeissä ja somekohun keskipisteessä.

Ovatko nuoret hauraampia kuin ennen vai otetaanko heidän haavoittuvuutensa vain paremmin huomioon? Saako nuori itse päättää, että häntä ei saa haastaa? Esimerkiksi sisältövaroitukset ovat levinneet jo lukioihinkin. Osa nuorista edellyttää, että heitä varoitetaan etukäteen sisällöstä, joka voisi ahdistaa. Sisältövaroituksia tutkineet ja osa opettajista suhtautuu niihin varauksellisemmin. Sisältövaroitusten antamisen laiminlyöminen tulkitaan kuitenkin helposti nuorten kärsimyksen vähättelyksi. Aihe kuumentaa tunteita.

Kenen ehdoilla nuorten kanssa toimitaan? Jos mietitään työskentelyjä valittaessa, saattaisiko joku ehkä ahdistua, onko tämä vastuullista ja nuoria kunnioittavaa vai liioittelua?

Kysymys siitä, kenen ehdoilla toimitaan, oli ajankohtainen myös varhaisten kristittyjen yhteisöissä. Ensimmäiset Kristuksen seuraajat noudattivat juutalaisina tarkkoja säädöksiä siitä, mitä sai syödä ja millä ehdoin. Käytännössä tämä tarkoitti, että ei-juutalaisten kanssa ei voinut yleensä aterioida. Kun Kristus-liikkeeseen liittyi yhä enemmän ei-juutalaisia, nousi esiin kysymys, kenen pelisäännöillä mennään. Kenen piti sopeutua?

Molemmat osapuolet katsoivat olevansa ehdottoman oikeassa. Ruokasäädökset perustuivat Jumalan omiin käskyihin pyhissä kirjoituksissa ja olivat vuosisataista perintöä. Eivät kai pakanataustaiset kristityt voineet olettaa, että ne voisi noin vain sivuuttaa?

Toista katsantokantaa edustava Paavali taas toteaa: ”Herraan Jeesukseen luottaen tiedän varmasti, ettei mikään ole sinänsä epäpuhdasta.” (Room. 14:14). Paavali kuitenkin jatkaa: ”Jos veljesi pahastuu ruoastasi, et enää ole noudattanut rakkauden vaatimuksia. Älä saata ruoallasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut. – – Sinun on hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäsi. Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä.” (Room. 14:15, 20–21)

Paavalin oma kanta on selvä, eikä hän ole erityisen diplomaattinen nimetessään kiistan osapuolet ”heikoiksi” ja ”vahvoiksi”. Tällaisesta kielenkäytöstä tuskin kannattaa ottaa mallia. Sen sijaan huomiota ansaitsee Paavalin toimintasuositus: silloinkin, kun katsoo olevansa itse oikeassa, pitää ottaa väärässä olevan huolenaiheet huomioon, joustaa ja etsiä yhteistä hyvää.

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Onko seurakunta sellainen paikka, jossa voi rauhassa lähestyä Jumalaa?

Teksti nuorten kolumni vihreällä taustalla

Jos seurakuntani ilmapiiri ei olisi niin turvallinen kuin se on, en olisi jäänyt mukaan toimintaan.

Messukylän seurakunnan avoimuuden vuoksi olen edelleen toiminnassa, löysin kutsumukseni alkaa papiksi sitten, kun sen aika on, ja mikä tärkeintä, löysin takaisin Jumalan luokse. Esimerkiksi nuorisotyössä leireillämme tyttö-poika-saunajaon lisäksi voi pyytää omaa sekasaunavuoroa ja leirilomakkeissa kysytään virallisen nimen lisäksi kutsumanimeä, mikä on mielestäni totisesti hienoa. Se on monelle nuorelle merkityksellistä ja näyttää, että seurakunta haluaa kohdata sekä kohdella ihmisiä reilusti.

Toisaalta, osittain seurakuntamme hyvän tilanteen vuoksi kuvani koko kirkon tilanteesta liittyen turvallisuuteen oli hieman vääristynyt. Elän seurakunnassamme ikään kuin pumpulissa välillä unohtaen sen, että kaikissa Suomen seurakunnissa tilanne ei ole sama eikä tasa-arvoinen.

Yksi kamalimmista asioista, joita olen tähän mennessä kuullut oli se, kun Nuorten tulevaisuusseminaarissa kerrottiin, että jossakin seurakunnassa kukaan avoimesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluva ei päässyt rippileirille isoseksi. Tämä on hiljaista syrjintää, jota ei saisi tapahtua.

Seurakuntien ja koko kirkon tarkoitus on tuoda ihmisiä yhteen, ei ajaa heitä pois sulkemalla ulos. Jeesus itse rukoili, että me ihmiset olisimme yhtä. Kuitenkin tämänhetkisessä tilanteessa, missä kirkkoamme repii kahtia avioliittokäsityksen muutos ja aivan liian moni muu asia, on vaikeaa kuvitella, että koskaan saavuttaisimme tätä.

Ollessani Nuorten tulevaisuusseminaarin suunnittelutyöryhmässä opin koko ajan lisää eri seurakuntien toimintatavoista ja sain selkeämmän kuvan kirkon kokonaistilanteesta, kuten juuri seurakuntien turvallisuudesta erityisesti henkisellä tasolla. Toisin sanottuna voisi sanoa, että Messukylä-kuplani puhkesi.

Opin lisää muun muassa turvallisemman tilan periaatteista. Sain uusia näkökulmia asiaan liittyen, vaikka koin omasta mielestäni olevani jo valmiiksi niistä varsin perillä. Se kokemus korosti minulle entisestään sitä, että ihminen voi aina oppia jotakin uutta. Aina voi oppia uusia toimintatapoja ja parantaa vanhoja.

Turvallisempi seurakunta ei ole pelkästään sitä, että hyväksytään vaikkapa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, vaan turvallisempi seurakunta on avoin kaikille riippumatta yhdestäkään ihmisen ominaisuudesta. Turvallisemmassa seurakunnassa tilat ovat saavutettavissa kaikille huolimatta mahdollisista vammoista. Siellä ihminen kohdataan ihmisenä, ei ominaisuuksina. En tiedä, tuleeko koskaan olemaan sellaista seurakuntaa, jossa nämä toteutuvat aina täydellisesti. Siitä huolimatta sellaisia, joissa virheitä tehdessä pyydetään anteeksi ja käyttäytymismalleja korjataan, voisi olla.

Toivon, että vielä joskus kirkkomme olisi turvallinen paikka kaikille. Sellainen paikka, jossa voi rauhassa lähestyä Jumalaa ilman pelkoa siitä, että toinen ihminen tuomitsee tai syrjii. Sen toteutumisen eteen jokainen meistä voi tehdä töitä. Sen toteutuminen on meistä ihmisistä kiinni.

Teksti: Elo Saari

/by

Leiritiukkis vai ei – vuoropuhelua itseni kanssa

Teksti, jossa lukee kolumni sinisellä taustalla

Teini-ikäinen minä inhoaisi monessa hetkessä sitä työntekijää, joka minusta on tullut. Olisin usein liian niheä ja turhauttavan tiukkis. Pilaisin liian usein kaiken hauskan, enkä turvallisuusohjeita laatiessa tuntuisi yhtään tajuavan, ettei “koskaan ennenkään ole käynyt mitään”.

Ensimmäisten vuosien kausityöntekijänä toiminut minä olisi teini-ikäistä minää hiukan lempeämpi, mutta tunnistaisi osaltaan tämän huolet sekä turhaumat. Vastuun kausityöntekijänä toiminut minä kuvittelisi ymmärtävänsä, mutta kokisi minun monessa varovan turhaa. Hän ajattelisi, ettei vaan pitäisi stressata niin paljon tai ajatella pahimman kautta. Voisi ottaa huomattavasti rennommin ja vain nauttia nuorten ilosta. Niin harvoin sitä kuitenkaan sattuu mitään.

Mitä sitten tapahtui? Mikä minut on muuttanut?

Näitä kysymyksiä olen pysähtynyt useasti miettimään. Yksi asia on varmasti lisääntynyt vastuu ja sen syvempi ymmärrys. Toinen on, ehkä oman iän tuoma etäisyys nuoruuden voittamattomuuden sekä kuolemattomuuden kokemuksiin. Tajuan yhä paremmin, että näille lapsille ja nuorille, joista olen vastuussa, voi aidosti sattua jotain. Näiden lisäksi vaikuttaa varmasti alati kasvava tietoisuus erilaisista vaaranpaikoista ja riskeistä, mahdollisista uhista ja erilaisista huolista. Tiedän nykyään enemmän siitä mitä kaikkea voi tapahtua, on jo tapahtunut tai on omalla kohdallanikin jo meinannut tapahtua. Huolet ja pelot ovat kumuloituneet vuosien varrella.

Entä onko se hyvä vai huono asia?

Tästä käyn toistuvasti keskustelua teini-ikäisen ja kausityöntekijänä toimineen minäni kanssa. Ja hyvä niin! Haluan kuljettaa heitä mukanani koko työurani ajan. Haluan heidän pitävän ääntä ja haastavan minua.

Kausityöntekijänä toiminut minäni on luultavasti oikeassa muun muassa siinä, että pelkään joskus liikaa. Vuosien aikana kumuloituneet pelot ja huolet eivät saisi kaventaa liikaa mahdollisuuksia niihin kokemuksiin, ilon ja vapauden tunteisiin, joita teini-ikäisenä itsekin rakastin. Ja toisaalta usein huomaan voivani myös seistä vahvasti sen takana, joksi olen työntekijänä tullut. Vuosien tuomassa kokemuksessa ja muutoksessani on siis sekä hyvää, että huonoa. Sen rinnalle tarvitsen tätä toistuvaa vuoropuhelua itseni, sekä muun maailman, kanssa. Jatkuvaa tasapainon etsintää.

Teksti: Mio Kivelä

/by

Nuorisotyön tärkeyttä perustelemassa

Teksti, jossa lukee kolumni sinisellä taustalla

Nuorisotyön tärkeyden perustelu on usein vaikeaa. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa tehdyn työn merkitystä on usein vaikea osoittaa, kun työ ei näennäisesti tuota ”mitään” – ei ainakaan rahaa tai tuotetta.

Nuorisotyön vaikutusta arvioidessa käytössä on kuitenkin monenlaisia mittareita: tutkimustuloksia, kokemustarinoita, kävijätilastoja ja kerättyä palautetta. Työmme tuloksia, laatua ja vaikuttavuutta onkin syytä pitää esillä, sillä usein ihmisillä ei ole juurikaan käsitystä siitä, mitä nuorisotyö nykypäivänä todellisuudessa pitää sisällään. Työn sisällön selittäminen tuntuu kuitenkin usein vaikealta – työalamme on varsin laaja ja kokonaisuuden tiivistäminen on haastavaa. Lisäksi nuorisotyö on muuttunut kuluneina vuosikymmeninä merkittävästi, minkä vuoksi alan ulkopuolisilla voi olla vanhentunut kuva nuorisotyön realiteeteista ja vaatimuksista.

Pääsin selittämään koko Suomessa tehtävän nuorisotyön ulottuvuutta vieraillessani työni puolesta Puolaan pieneen kylään auttamaan paikallista vapaaehtoista muodostamaan nuorisotyön mallia. Puolassa ei tuolloin ollut mitään nuorisotyöllistä historiaa, ammattia eikä heillä ole varsinaista sanaa nuorisotyöntekijälle. Kirjasto, joka oli voimakas yhteisöllinen toimija, oli järjestänyt pienen nurkkauksen nuorisolle, siinä kaikki.

Kuvaillessani työtäni ihmisille, joille nuorisotyö ei ollut itsestäänselvyys vaan huikea etuoikeus, olivat paikallisten reaktiot ja palaute pysäyttävää. Kuinka mahtavaa heidän mielestään oli, että meillä oli ammatti, joka huolehtii nuorista, järjestää heille vapaa-ajan toimintaa ja auttaa elämän käännekohdissa. Kuvailtuani vain perustyötäni, paikalliset arvelivat palkkaluokkani samoihin suuntiin lääkäreiden kanssa – heidän mielestään tein yhtä tärkeää työtä jutellessani nuorten kanssa, neuvoessani heitä koulu- ja työasioissa ja antaessani nuorten tulla ilmaiseksi pelaamaan kanssani tiloihimme. Suhtautumisen eroa korosti entisestään muutamaa viikkoa aiemmin kotipuolessa ohikulkijan kanssa käyty keskustelu siitä, kuinka työhöni ei tarvita edes koulutusta, sillä ”voihan kuka vaan pelailla nuorten kanssa pingistä ja lomailla leireillä”.

Matka auttoi tuolloin jälleen muistamaan, kuinka ammatillinen arkemme on itseasiassa työmuotona merkityksellistä, vaikuttavaa ja tärkeää. Suomessa olemmekin siihen ehkä rutinoituneet.

Monet saattavat nähdä nuorisotyön merkityksen vain harrastuksena tai ajanvietteenä nuorille, mutta todellisuudessa se on myös paljon enemmän. Nuorisotyön merkityksellisyyden perustelu on tärkeää, koska se auttaa ymmärtämään, miksi panostaminen nuorten hyvinvointiin ja kehitykseen on välttämätöntä yhteiskunnan kokonaisvaltaisen menestyksen ja hyvinvoinnin kannalta.

Teksti: Jenna Valtonen

/by

Tulos tai ulos

Piplia-palsta

Jeesus vetää kovaa linjaa tulosodotuksissaan. Matteuksen evankeliumin talenttivertauksessa (Matt. 25:14–30) omaisuuttaan palvelijoille sijoitettavaksi jakanut mies odottaa merkittäviä tuottoja. Kiitosta saa alkupääoman tuplaaminen. Pelokas palvelija, joka ei uskalla muuta kuin kaivaa saamansa summan maahan turvaan, heitetään ankarien moitteiden myötä ulos.

Vertauksen voisi päätellä julistavan vaikuttavuusarvioinnin ilosanomaa. On tehtävä työtä, jonka tulokset näkyvät. Työn vaikuttavuutta on seurattava, resurssit on käytettävä tehokkaasti, on innovoitava rohkeasti turvallisen maahan kaivamisen sijaan. Tätä resurssit antanut Herrakin näyttää odottavan.

Ajatus työn tulosten mittaamisesta, niiden vaikutusten arvioinnista ja raportoinnista juurtuu yhä syvemmin kulttuuriimme. Kaikenlaisen työn kaikenlaisten tulosten pitäisi olla määrällisesti mitattavissa, jotta niitä voidaan arvioida. Tämä on projektiajattelua. Yhä useampi elämänalue mielletään projektiksi, johon tulosten seuranta ja raportointi kuuluu.

Elämän ja työn hahmottaminen projektina ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä tai ainoa vaihtoehto.

Projektiajattelu on tietyssä historiallisessa tilanteessa syntynyt tapa hahmottaa työtä. Vaikka siitä on tullut hallitseva ajatusmalli useilla elämänalueilla, se ei vielä tarkoita, että se olisi aina hyödyllisin tai hedelmällisin tapa ajatella inhimillisiä ponnisteluja.

Projektimaisuus tuntuu luonnolliselta ja itsestään selvältä osalta työelämää, mutta sillä on myös kriitikkonsa. On paljon elämänalueita, joissa työ ei asetu projektin kaavaan ja aikarajauksiin. Esimerkiksi kasvatus ja koulutus tähtäävät ihmisen kokonaisvaltaiseen kasvuun ja sydämen sivistykseen. Moni opettaja onkin läpeensä tympääntynyt hankehumppaan.

Projektilogiikka on saanut vahvan jalansijan myös kirkollisessa työssä. On paljon hankkeita, joihin tuleekin soveltaa projektinjohdon parhaimpia oppeja. On kuitenkin syytä ottaa vakavasti kaksi apostoli Paavalin neuvoa: ”Koetelkaa kaikkea, ja pitäkää se, mikä on hyvää” (1. Tess. 5:21) ja ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon” (Room. 12:2).

Ihmisen rinnalla kulkeminen ja nuorten kasvun tukeminen eivät muunnu helposti mitattavaan muotoon. Jumalan valtakunnan työ uhmaa projektilogiikkaa. Sillä on viisivuotisstrategian sijaan oma aikaperspektiivinsä. Mitättömästä sinapinsiemenestä kasvaa puu, jonka oksilla taivaan linnut pesivät (Matt. 13:31–32), mutta tähän menee vuosikymmeniä. Iankaikkisuuden näkökulma ei mahdu mukaan ensinnäkään.

Valtakunnan työ on usein liian yllättävää, ennustamatonta ja monimuotoista, että sitä olisi helppo mitata. Ne, jotka saavat päättää, mitä ja miten mitataan, ovat paljon vartijoina. Joskus taas voi olla parempi tunnustaa, että arvokkaat päämäärät ovat mittaamisen ulkopuolella.

Talenttivertaus kertoo ennen kaikkea lamauttavasta pelosta, joka näivettää yrittämisen ja toiveikkuuden. Mihinkään ei uskalla ryhtyä surkean lopputuloksen pelossa, ja juuri se varmistaa epäonnistumisen. Uusien raporttien sijaan usein tarvittaisiin enemmän rohkeutta.

Teksti: Katja Kujanpää

 

/by

Seurakunnan toiminnan onnistumisia mitataan parhaiten nuorten omien kokemusten avulla

Teksti nuorten kolumni vihreällä taustalla

Monessa seurakunnassa järjestetään monipuolisesti nuorille suunnattua toimintaa. Helposti tulee pohtineeksi, että millaista on hyvä kristillinen nuorisotyö ja miten sitä voisi mitata? Oman kokemukseni mukaan seurakunnan toiminnan vetovoima on yhteisöllisyys ja sen mukana tuleva osallisuuden kokemus. Jokaisella on mahdollisuus tulla seurakuntaan juuri sellaisena kuin on, koska kristillinen sanoma ottaa vastaan aivan jokaisen ihmisen.

Tästä syystä yksi merkittävimmistä mittareista onnistumisten osalta onkin seurakunnan toiminnasta saadut osallistumisen kokemukset. Ainutlaatuiset ja henkilökohtaiset kokemukset ovat myös hankalasti mitattavia asioita. Ne ovat kuitenkin erinomainen tapa saada konkreettisesti esille se, mikä onnistuu ja mikä ei.

Mielestäni seurakunnan nuorisotyön yksi tärkeimmistä tavoitteista on saada nuori kokemaan, että hän on osa meidän kristittyjen joukkoamme. Hän on yksi meistä. Silloin voidaan myös sanoa osallisuuden kokemuksen syntyneen ja tavoitteemme joiltain osin täyttyneen. Kristittynä oleminen on kuitenkin polku, jota seurakunnilla on mahdollisuus tukea ihmisen eri elämänvaiheissa. Siksi tavoitteemme ei tule koskaan täysin täyttymään.

Nuoret ovat seurakuntansa nuorisotyön aitoja kokemusasiantuntijoita!

Laadukkaita kokemuksiakin on mahdollista mitata, riippuen toiminnan sisällöstä. Erilaisilla palautekyselyillä, kahden kesken käydyillä keskusteluilla ja toimintaan osallistuvien määrillä voidaan hyvin jo mitata sitä, kuinka laadukasta ja onnistunutta seurakunnan nuorisotyö on. Nämäkin ovat niin sanotusti perinteisempiä mittareita eri työalojen onnistumisten mittaamiseen. Peräänkuulutan myös ihmisten kohtaamisissa tapahtuvien keskusteluiden tärkeyttä. Silloin osallistumisen kokemuksia on mahdollista kuunnella ja saada sitä kautta tietoa erilaisista onnistumisista ja epäonnistumisista.

Yksi keskeisimpiä haasteita on myös katsoa kokonaiskuvaa. Kuinka mitata nuorten kokemuksia seurakunnan jäseninä, jos ainoa kokemus on seurakunnan rippileiri? Toisaalta voidaan esittää kysymys, että miksi seurakunta on tavoittanut nuoret vasta rippileirillä, eikä sitä aikaisemmin? Mielestäni on tärkeää joskus seurakunnan nuorisotyössä istua alas ja pohtia yhdessä, että miten alueen nuoret on tavoitettu ja millä tavoin he kokevat seurakunnan toiminnan. Sen avulla toimintaympäristöä voidaan paremmin analysoida ja mitata.

Seurakuntalaisten osallisuuden kokemuksia voidaan myös kuulla ja mitata monenlaisia kokemusasiantuntijaryhmiä perustamalla. Nyt heinäkuussa uuden kirkkolain- ja järjestyksen voimaantulon myötä seurakuntiin pitäisi perustaa nuorten vaikuttajaryhmiä.

Nuoret ovat itse erinomainen taho kertomaan seurakunnalle asioita, jotka voisivat toimia seurakunnan nuorisotyön mittareina. Hyödynnetään nuorten omaa osaamista, tietotaitoa ja kokemusta. He ovat oman seurakuntansa nuorisotyön laadun kokemusasiantuntijoita. Kysytään siis nuorilta itseltään!

Arttu Vuori

Nuori Aikuinen Vaikuttaa Kirkossa – NAVI:n varapuheenjohtaja
Messukylän seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja
Tampereen yhteisen kirkkovaltuuston- ja neuvoston jäsen

/by

Rauha

Teksti nuorten kolumni vihreällä taustalla

Ajattelen että on olemassa yhteiskunnallista, yhteisöllistä ja yksilöllistä rauhaa. Jokainen rauhan laatu on arvokas ja tärkeä.

Maailmanrauha on tavoiteltavaa ja kukapa ei haluaisi rauhaisaa yhteisöä, jossa viettää aikaa. Kuitenkin kun pohdin rauhaa tulen ajatuksiin siitä, että jokainen rauhan laatu lähtee aina yksilöstä. Omasta henkilökohtaisesta halusta olla ystävällinen, empaattinen, rakentava ja lempeä. Rauha on tyyneyttä ja taitoa olla joskus myös vaiti. Kun me yksilöt valitsemme rauhan, muuttuu myrskyävä maailma ympärillämme rauhallisemmaksi.

Maailmamme on levoton, suorituskeskeinen ja ankara. On vaikeaa olla ja edistää rauhaa kun ympärillä käy jatkuva hulina. Sodat, konfliktit, kriisit ja vaikeudet luovat epävarmuutta ja pelkoa. Rauha tuntuu kaukaiselta. Emme aina muista pysähtyä, kohdata tai kuunnella toista, mutta kuitenkin kaikista vaikeinta on joskus kohdata itsensä. Kuinka olla lempeä ja ystävällinen itselleen? Entä jos omat ajatukset eivät jätä rauhaan tai vanhat asiat painavat mieltä?

Olen harjoitellut rauhaa itseni kanssa. Vaikka armo on ääretöntä eikä sitä voi ansaita, tuntuu jokaisesta varmasti joskus epäonnistuneelta, levottomalta ja rauhattomalta. Mielessä juoksee tuhat asiaa mitä olisi voinut tehdä paremmin. Epäonnistumme, rikomme ja petymme, joudumme vaikeisiin tilanteisiin. Kun sitten vielä mietimme maailmamme tilaa ja kaikkia niitä haasteita, mitä ihmiskuntana kohtaamme voi olo olla toivoton.

Ilokseni voin kuitenkin kertoa, että toivoa on. Voimme jokainen edistää rauhaa omassa arjessamme. Kohdataan tutut ja tuntemattomat ainutlaatuisina Jumalan kuvina, kuunnellaan ja kunnioitetaan. Kristittyinä tehtävämme on jakaa rauhaa ja toivoa.

Jos maalliset murheet alkavat kuitenkin matkalla painaa, voimme aina turvautua Jumalaan. Johanneksen evankeliumista luvusta 16 jae 33: Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.

Teksti: Mila Harra

/by

Kuka kasvattaa rauhaan ja ketä?

Teksti, jossa lukee kolumni sinisellä taustalla

Kuinka moni on joskus oppinut nuorilta jotain oikeudenmukaisuudesta, toisten kohtaamisesta, ihmisyydestä tai maailmasta?

Mitä tulee rauhankasvatuksen teemoihin, olemme kokemukseni mukaan nuorten kanssa usein itseämme monin tavoin viisaammassa ja osaavammassa seurassa. Tuskin löytyy nuorten parissa toimivaa, joka ei voisi nostaa kättään aiemman kysymyksen kohdalla myöntymisen merkiksi.

Monet nuoret osaavat ja ymmärtävät paljon sellaista, jota me vasta haparoiden harjoittelemme ja kompuroiden kokeilemme – antirasismista, normikriittisyydestä, ympäristön huomioimisesta, kaikenlaisten ihmisten kunnioittavasta kohtaamisesta ja niin monesta muusta. Usein saamme itse olla oppijan paikalla.

Kuinka moni on nuoria katsoessaan kokenut toivoa tulevasta? Ajatellut, kuinka heissä on jotain sellaista viisautta ja herkkyyttä, joka voi olla muuttamassa maailmaa parempaan?

Myllertävässä ja rikkinäisessä maailmassa tuntuu voimauttavalta nähdä nuorten osaaminen ja into. Heissä asuva viisaus. Se on hienoa, mutten kuitenkaan tahtoisi kaataa rauhankasvatuksessa kasvattajan roolia nuorten niskaan. En, vaikka he siinä usein osaavampia olisivatkin. He ovat kuitenkin myös nuoria. He ansaitsevat tukemme. He ansaitsevat meidät elämäänsä myös
rauhankasvattajina.

Kuinka moni haluaisi osata enemmän ja oppia lisää? Toimia paremmin? Rakentaa rauhaa ja parempaa maailmaa kaikille?

Kenties siinä on jo paljon. Ehkemme tarvitse aina valmiita vastauksia tai loputonta tietoa, vaan voimme tuoda pöytään oman haparoivan sekä kompuroivan itsemme. Näyttää omalla esimerkillämme, kuinka voimme oppia toisiltamme. Kuinka tunnustaa keskeneräisyytemme ja yrittää silti eteenpäin. Mitä on halu kehittyä ja halu ymmärtää. Kuunnella. Kasvaa yhdessä. Rauhaa kohti
kompuroiden.

Teksti: Mio Kivelä

/by

Logossa lukee Lasten ja nuorten keskus.

Logossa lukee Suomen evlut kirkko.

Skip to content