Onko seurakunta sellainen paikka, jossa voi rauhassa lähestyä Jumalaa?

Jos seurakuntani ilmapiiri ei olisi niin turvallinen kuin se on, en olisi jäänyt mukaan toimintaan.

Messukylän seurakunnan avoimuuden vuoksi olen edelleen toiminnassa, löysin kutsumukseni alkaa papiksi sitten, kun sen aika on, ja mikä tärkeintä, löysin takaisin Jumalan luokse. Esimerkiksi nuorisotyössä leireillämme tyttö-poika-saunajaon lisäksi voi pyytää omaa sekasaunavuoroa ja leirilomakkeissa kysytään virallisen nimen lisäksi kutsumanimeä, mikä on mielestäni totisesti hienoa. Se on monelle nuorelle merkityksellistä ja näyttää, että seurakunta haluaa kohdata sekä kohdella ihmisiä reilusti.

Toisaalta, osittain seurakuntamme hyvän tilanteen vuoksi kuvani koko kirkon tilanteesta liittyen turvallisuuteen oli hieman vääristynyt. Elän seurakunnassamme ikään kuin pumpulissa välillä unohtaen sen, että kaikissa Suomen seurakunnissa tilanne ei ole sama eikä tasa-arvoinen.

Yksi kamalimmista asioista, joita olen tähän mennessä kuullut oli se, kun Nuorten tulevaisuusseminaarissa kerrottiin, että jossakin seurakunnassa kukaan avoimesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluva ei päässyt rippileirille isoseksi. Tämä on hiljaista syrjintää, jota ei saisi tapahtua.

Seurakuntien ja koko kirkon tarkoitus on tuoda ihmisiä yhteen, ei ajaa heitä pois sulkemalla ulos. Jeesus itse rukoili, että me ihmiset olisimme yhtä. Kuitenkin tämänhetkisessä tilanteessa, missä kirkkoamme repii kahtia avioliittokäsityksen muutos ja aivan liian moni muu asia, on vaikeaa kuvitella, että koskaan saavuttaisimme tätä.

Ollessani Nuorten tulevaisuusseminaarin suunnittelutyöryhmässä opin koko ajan lisää eri seurakuntien toimintatavoista ja sain selkeämmän kuvan kirkon kokonaistilanteesta, kuten juuri seurakuntien turvallisuudesta erityisesti henkisellä tasolla. Toisin sanottuna voisi sanoa, että Messukylä-kuplani puhkesi.

Opin lisää muun muassa turvallisemman tilan periaatteista. Sain uusia näkökulmia asiaan liittyen, vaikka koin omasta mielestäni olevani jo valmiiksi niistä varsin perillä. Se kokemus korosti minulle entisestään sitä, että ihminen voi aina oppia jotakin uutta. Aina voi oppia uusia toimintatapoja ja parantaa vanhoja.

Turvallisempi seurakunta ei ole pelkästään sitä, että hyväksytään vaikkapa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, vaan turvallisempi seurakunta on avoin kaikille riippumatta yhdestäkään ihmisen ominaisuudesta. Turvallisemmassa seurakunnassa tilat ovat saavutettavissa kaikille huolimatta mahdollisista vammoista. Siellä ihminen kohdataan ihmisenä, ei ominaisuuksina. En tiedä, tuleeko koskaan olemaan sellaista seurakuntaa, jossa nämä toteutuvat aina täydellisesti. Siitä huolimatta sellaisia, joissa virheitä tehdessä pyydetään anteeksi ja käyttäytymismalleja korjataan, voisi olla.

Toivon, että vielä joskus kirkkomme olisi turvallinen paikka kaikille. Sellainen paikka, jossa voi rauhassa lähestyä Jumalaa ilman pelkoa siitä, että toinen ihminen tuomitsee tai syrjii. Sen toteutumisen eteen jokainen meistä voi tehdä töitä. Sen toteutuminen on meistä ihmisistä kiinni.

Teksti: Elo Saari