nuorisotutkimusta – Villimedia

Vuoden 2024 rippikoulukysely antoi hyviä tuloksia ja paljasti kehittämisen mahdollisuuksia

ajankohtaista, artikkelit, nuorisotutkimusta

Rippikoulukyselyssä elokuun loppuun mennessä kerättyjen tulosten perusteella nuorten kokemukset tämän kesän leireiltä ovat viime vuoteen verrattuna joko yhtä hyviä tai aavistuksen verran parempia kuin viime vuonna, kertoo rippikoulun ja kirkon kasvatuksen kehittämisen asiantuntija Mikko Wirtanen.

”Esimerkiksi rippikoulukyselyn väittämään Minun oli turvallista olla rippikoulussa annettujen vastausten keskiarvo oli tänä vuonna 6,3. Se on sama kuin viime vuonnakin.”

Väittämissä käytetyssä asteikossa numero yksi merkitsee vastausta ”täysin eri mieltä” ja numero seitsemän vastausta ”täysin samaa mieltä.” Rippikoululaisilta saatu arvio on toisin sanoen erittäin hyvä.

”Vastausten perusteella kesän rippikouluihin liittyneet mediassa esillä olleet ikävät tapahtumat eivät ole keskimäärin heikentäneet nuorten kokemuksia leirien turvallisuudesta tai siitä, miten hyvä leirillä oli olla”, Wirtanen toteaa.

Suurella enemmistöllä menee leireillä hyvin, mutta vähemmistön ongelmia ei saa ohittaa

Kirkossa voidaan olla tyytyväisiä rippikoulun saamaan erittäin myönteiseen palautteeseen. Toisaalta aineisto antaa myös perusteita suunnata huomiota niihin asioihin, jotka kaipaavat parantamista.

Hyvien keskiarvot eivät takaa sitä, että kaikkien leirikokemukset ovat olleet rikkumattoman hyviä. Rippikoulukyselyn aineistosta voidaan jäljittää myös sitä joukkoa, jonka vastaukset ovat olleet kriittisempiä.

”90 prosenttia vastaajista on vastannut myönteisesti – eli 5,6 tai 7 – väittämään Minun oli hyvä olla rippikoulussa.

Toisin sanoen, joka kymmenes ei ole jakanut enemmistön myönteistä kokemusta.

”Jokuhan voi sanoa, että on aivan loistava tulos, että 90 prosenttia on sitä mieltä, että rippikoulu on hyvä tai erittäin hyvä kokemus. Ja onhan se hienoa. Mutta se tarkoittaa, että kesän leireillä on ollut suunnilleen 4700 nuorta, joille kokemus ei ole ollut sellainen”, Wirtanen miettii.

”Sekään ei olisi hyvä, vaikka vain kolmelta nuorelta olisi puuttunut hyvä kokemus. Mutta tuo kymmenen prosentin osuus nuorista tarkoittaa esimerkiksi Tampereella sataaviittäkymmentä rippikoululaista. Se tarkoittaa yhteensä kuutta peruskokoista rippikouluryhmää.”

Kysely ei suoraan kerro, mistä negatiiviset arviot ovat peräisin. Niiden määrä kuitenkin antaa perusteita arvella, ettei kyse ole pelkästä kohinasta, vaan taustalla on jotain oikeita tekijöitä, jotka olisi syytä kyetä hahmottamaan – jotta tulevien vuosien leirit olisivat hyvä kokemus vielä useammille.

Sukupuolivähemmistöjen kokemuksiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota

Yksi muuttuja, joka aineistosta nousee esiin, on sukupuolen muu tai en halua kertoa ilmoittaneiden selvästi matalammat vastauskeskiarvot rippikoulun onnistumista ja turvallisuutta koskeviin väittämiin. Ero kulkee läpi kysymysten kauttaaltaan.

Tuloksista ei voi suoraan vetää johtopäätöstä siitä, että rippileireillä vähemmistönuoret kohdattaisiin huonommin kuin muut. Voi olla, että kokemus sosiaalisista suhteista koulussa ja koulun ulkopuolella ja koettu vähemmistöstressi kuormittavat nuorten leirikokemusta jo ennen sen alkuakaan.

Toisaalta tulokset kyllä osoittavat sen, ettei rippileirilläkään onnistuta kohtaamaan tällaista vähemmistöä niin hyvin, että sukupuolella ei olisi mitään vaikutusta siihen, millaiseksi leirikokemus muodostuu.

Väittämässä Rippikoulussa sain olla oma itseni tyttöjen vastauskeskiarvo on 6,0, poikien 6,2 ja sukupuoli muu vastanneiden keskiarvo 5,1.

”Rippileiri kestää kuitenkin vain viikon ja me voimme vaikuttaa nuoren elämään siellä vain sen ajan. Se on lyhyt aika verrattuna kouluvuoteen. Mutta ei se toisaalta käy syyksi sanoa, ettei me riparilla mihinkään kyetä. Ainakin täytyisi katsoa läpi, mitä voidaan tehdä.”

Nuorten taloudellinen hyvinvointi heijastuu leirikokemuksiin

Rippikoulukyselyssä pyydettiin nuoria arvioimaan myös oman kotitaloutensa toimeentuloa. Nuorten vastauskeskiarvo seitsenportaisella asteikolla oli 5,6. Toisin sanoen valtaosa kokee perheen toimeentulon varsin hyväksi.

Toimeentulokysymys paljastaa myös sen, että niillä nuorilla, jotka kokevat perheen toimeentulon heikoksi, on myös keskimäärin heikommat kokemukset rippikoulusta.

Rippileirillä on sitä varmemmin hauskaa, mitä paremmaksi oman perheen toimeentulon siis kokee.

Rippileirikokemuksen ei pitäisi tietenkään vaihdella sen perusteella, kuuluuko johonkin vähemmistöön tai onko perheen toimeentulo parempi tai heikompi. Oman perheen toimeentulon heikommaksi kokevat myös kokivat leireillä jonkin verran enemmän yksinäisyyttä.

”Nuorethan kuitenkin tuovat leireilleen mukaan oman elämänsä. Mutta tällaiset asiat pitää tiedostaa ja hahmottaa oman paikkakunnan osalta. Ulkopuolisuuden ehkäisyn näkökulmasta ajateltuna seurakunnan toiminnan pitäisi olla heikomman puolella”, Wirtanen miettii.

”Ehkä työntekijän resurssia pitäisi osalta enemmän ohjata niille, jotka tarvitsevat tukea. Ja niille, joilla menee hyvin, voisi antaa enemmän vapautta ja vastuuta omasta toiminnastaan.”

Hyvät systeemit ovat kaikkien etu

Kaikkien nuorten rippikoulukokemuksen turvaamisessa ajatukset kääntyvät nopeasti resursseihin. Mitä enemmän leirillä täytyy kohdata ja kannatella yksittäisiä nuoria, sitä enemmän työntekijöitä ja aikaa pitäisi olla.

”Ja työntekijöiden täytyy tietenkin priorisoida ajankäyttönsä. Jos leirillä on vaikka autismin kirjolla olevia nuoria tai nousee esiin hankalaa käyttäytymistä tai turvallisuuskysymyksiä, ne ovat asioista, joihin leiriturvallisuuden takia jo on pakko kiinnittää huomiota.”

”Samaan aikaan mukana voi sitten olla nuori, jolla koko ryhmää tarkasteltaessa näyttää olevan kaikki hyvin, mutta jolla itsellään olisi paljon kysymyksiä ja tarpeita. Kun ne eivät kuitenkaan muodosta riskitekijää, niihin ei riitä enää huomiota eikä aikaa, jos aikuisten määrä leirillä on pieni”, Wirtanen sanoo.

”Eriikka Jankko Mikkelin kapitulista on todennut, että tarvittaisiin lisää pedagogista sekä systeemistä osaamista ja kyvykkyyttä leirien kehittämisessä. Osa leireistä hyötyisi siitä, työntekijöillä olisi enemmän pedagogista osaamista, aivan perusosaamista oppimisesta osallisuuteen: millaisia menetelmiä ja välineitä kannattaisi käyttää ja miten erityistä tukea tarvitsevat ja erityiset oppijat otetaan huomioon.”

Systeeminen puoli olisi sitten varautumista erilaisiin tilanteisiin ja niiden ennakointia, selittää Wirtanen.

”Jos esimerkiksi todetaan, ettei ole hyvä, että nuori tulee juuri tälle leirille, onko sitten tarjota vaihtoehto? Tai jos nuori pitää lähettää kesken leirin kotiin, niin mitä sitten tapahtuu? Sitä on heinäkuun helteillä vaikeaa alkaa miettiä, jos systeemiä ei ole olemassa.”

Jos tulee konfliktitilanne, jossa leirin vetäjien, kirkkoherran ja vanhempien välille ei löydetä sopua, ratkaisun tekeminen ei saa jäädä yksittäisen leirityöntekijän vastuulle, vaan sitä varten täytyy järjestää yhteinen linja ja saada koko ketjun tuki esihenkilöstä lääninrovastiin saakka.

”Pääsääntöisesti leirit tuottavat nuorille ja myös vetäjille onnistumisen kokemuksia. Mutta kipeää realismia on, että eri syistä johtuen se ei aina onnistukaan. Miten ne tilanteet hoidetaan järjestelmällisesti niin, että pahaa mieltä jäisi mahdollisimman vähän jokaiselle?”

Yhteinen mekanismi laadun valvomiseksi tarvittaisiin

Yksi tapa säilyttää rippikoulujen hyvät arviot ja kehittää rippikoulua vielä nykyistäkin paremmaksi kaikkien osalta olisi kehittää koko kirkossa jonkinlaista yhteistä ongelmien tarkastelun ja ratkaisun mekanismia.

”Vähän kuin lento-onnettomuustutkinnassa, missä käydään kootusti läpi kaikki laatupoikkeamat ja onnettomuudet ja tulokset jaetaan kaikkien kesken jokaisen eduksi – ettei samanlaisia tapauksia enää sattuisi”, Wirtanen mietiskelee.

”Samalla saataisiin kattava käsitys siitä, missä mennään ja kuinka yleisiä erilaiset ratkaistavat ongelmat ovat. Nyt sellainen tieto on hajallaan ja vaikeasti saavutettavissa. Tietoa tarvitaan, jotta asioita voidaan yhdessä ratkoa kaikkien parhaaksi.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

11.10.2024/by Jaakko Kaartinen

Nuorisobarometri näyttää, että nuoret suvaitsevat uskontoa, mutta harva on uskonnollinen itse

ajankohtaista, artikkelit, nuorisotutkimusta

Uskontoaiheita käsittelevän nuorisobarometrin kansikuvassa on nuoria nuotiolla.

Suomalaisista nuorista alle neljännes pitää itseään uskonnollisena, erittäin uskonnollisena puolestaan joka kymmenes. Ei-uskonnollisia nuoria on vuoden 2024, uskontoon ja katsomuksiin keskittyneen nuorisobarometrin perusteella yli puolet 15-29-vuotiaista.

Verrattaessa tuloksia aiempiin tutkimuksiin ja esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskuksen aineistoihin voidaan nähdä, että uskonnollisuuden määrä, siten kuin kyselytutkimukset sitä mittaavat, on nuorten osalta jotakuinkin vakiintunut. Vuoden 2010 nuorisobarometrissa uskonnollisina itseään pitäviä oli vielä kolmannes, samoin kuin ei-uskonnollisia nuoria. Osuus laski neljännekseen vuoden 2014 ja 2018 aineistoissa ja on nyt siis pysytellyt samalla tasolla edelleen.

Suurimmat muutokset uskonnollisuuden laskussa ajoittuvat 2000-luvun alkupuolelle.

Nuorisobarometrissa tutkittiin myös uskonnollisuuden ja arvojen välistä kytkostä. Kuten rippikoulututkimuksessakin, uskonnollisuus kytkeytyy verrattain vahvasti arvokonservatiivisuuteen. Mitä konservatiivisempi nuori on, sitä todennäköisemmin hän on myös uskonnollinen.

Uskonnollisia konservatiiveja nuorista on tutkimuksen mukaan 9%. Suuremmat joukot löytyvät päinvastaisesta suunnasta: neljä kymmenestä nuoresta kuuluu uskonnottomien arvoliberaalien joukkoon. Tutkimuksen perusteella liberaalit arvot ovat kasvamaan päin.

Kodeilla on vaikutusta uskonnollisuuden siirtymisessä

Barometrin aineisto vahvistaa myös uskonnollisen kotikasvatuksen vaikutuksen: niistä nuorista, jotka sanovat olevansa uskonnollisista perheistä, puolet kuvaa itseäänkin uskonnolliseksi.

Jos perhe puolestaan on erittäin ei-uskonnollinen, tavallista harvempi nuori itsekään ilmaisee uskonnollisuutta. Kaikkiaan 40% nuorista arvioi lapsuudenperheensä uskonnottomiksi, 29% uskonnollisiksi.

Suurin osa nuorista, jotka eivät ole kirkon jäseniä, ei ole koskaan ollutkaan jäseninä. Tämä osuus tulee laskeneen kasteiden määrän myötä lisääntymään tulevaisuudessa.

Perheiden ohjaava vaikutus on merkitsevä, mutta ei ehdoton. Kolmannes nuorista, jotka ovat uskonnollisista perheistä, kuvaa itseään kuitenkin ei-uskonnollisiksi.

“Karkeasti sanottuna uskonnollisista perheistä kolmannes linkittyy vapaisiin suuntiin, kolmannes herätysliikkeisiin ja kolmannes on yleiskirkollisia. Uskonnollisten perheiden määrä pysyy Suomessa aika vakiona. Vahvan uskonnollisuuden määrä on vakiintunut ja Suomessa niissä pystytään myös siirtämään uskonnollisuutta eteenpäin“, sanoo professori Kati Tervo-Niemelä.

Uskonnollisuuden heikkeneminen tapahtuu sitä kautta, että ne perheet, jotka aiemmin olisivat olleet “jonkin verran uskonnollisia” eivät ole uskonnollisia ollenkaan.

“Mielenkiintoista Suomessa on se, että uskonnottomuuden periytyminen tapahtuu meillä heikommin kuin muualla Se liittynee rippikoulun asemaan, joka on niin vahva, että lapset käyvät sen, vaikka vanhemmat eivät sitä toivoisikaan. Tämä käy ilmi tekemissämme haastattelututkimuksissa.”

Nuorten notkea maailmankatsomus kiertää totunnaiset luokittelut

Rippikoulututkimuksessa nähtävä ero poikien ja tyttöjen uskonnollisuuden välillä ei ilmene nuorisobarometrin kokonaisluvuissa, joissa tarkastellaan 15-29-vuotiaita nuoria.

Nuorisobarometri osoittaa, että nuorten kohdalla uskonnosta on tullut samaan aikaan entistä yksilöllisempi asia – sellainen, joka kuuluu kullekin itselleen – ja toisaalta entistä suvaitumpi asia.

Lähes yhdeksän kymmenestä nuoresta on sitä mieltä, että kaikkien pitää saada puhua uskonnostaan ja katsomuksestaan koulussa. Kaksi kolmasosaa nuorista on sitä mieltä, että suvivirren laulaminen kevätjuhlissa on sopivaa. Nuorten sukupolvessa katsomusten moninaisuuden kasvuun suhtaudutaan avarakatseisesti.

Nuorten ei-uskonnollisuus ei siis merkitse uskonnonvastaisuutta. Kuten jo aiemmin on nähty, uskonnollisuuden tai ateismin sijaan eniten kasvaa eräänlainen “ihan sama”-asenne, jossa koko kysymyksellä uskonnosta ei ole niin suurta merkitystä, että sitä esimerkiksi vastustettaisiin.

“Nuorten väliset erot ovat minusta pikemminkin häviämässä kuin kasvamassa. Nuoret ovat niin samanlaisten vaikutteiden alaisia median kautta, riippumatta, missä asuvat. Esimerkiksi nuoret maaseudulla eivät ole kaupungissa asuvia uskonnollisempia“, Tervo-Niemelä toteaa.

Voidaan myös pohtia, onko uskonnollisuuden ja hengellisyyden kysyminen suoraan riittävä tapa päästä kiinni niihin merkityksen ulottuvuuksiin, joita uskonnolla kulttuurissa ja nuoren elämässä on. Rippikoulun suosio tukee ajatusta siitä, että uskonnollisuuteen liittyvät kysymykset ovat kyselytutkimusten käytäntöjä vaikeammin sanoitettavissa ja mitattavissa.

Seitsemän kymmenestä nuoresta sanoo miettivänsä elämän tarkoitusta ainakin joskus. Vain kaksikymmentä prosenttia nuorista sanoo, ettei ole mitään ihmisen ulkopuolista henkeä tai jumaluutta.

Nuorisobarometri viittaa siihen, etteivät ainakaan käytetyt sanat, uskonnollinen, hengellinen, ateisti, riitä nuorille tällaisiin pohdintoihin eivätkä tarjoa suurimmalle osalle nuorista riittävää pohjaa identifioitumiseen. Tähän tulokseen tulevat barometrin aineistosta kirjoittamassaan artikkelissa myös Tuukka Tomperi, Konsta Happonen ja Tomi Kiilakoski: nuorten elämänkatsomuksesta on tullut entistä notkeampi.

Uskonnollisuus tukee nuoren hyvinvointia

Kati Tervo-Niemelä ja Porkka kirjoittavat Nuorisobarometrin artikkelissaan uskonnollisuuden ja hyvinvoinnin yhteydestä. Tutkimusaineisto osoittaa, että uskonnollisuus tukee nuorten hyvinvointia – etenkin nuorten tyttöjen hyvinvointia.

“Nuorisobarometri ei anna mahdollisuutta selvittää, mikä tekijä uskonnossa tukee hyvinvointia”, Tervo-Niemelä sanoo.

“Mutta 2021 keräämässämme tutkimusaineistossa vertasimme uskonnollisia ja ei-uskonnollisia perheitä, perheiden väliset suhteet ovat erilaisia. Nuoret uskonnollisista perheistä kuvaavat suhdettaan vanhempiin läheisemmäksi ja puhumista perheen sisällä on enemmän.”

“Mutta suurin ero liittynee merkityksen kokemukseen: uskonnollisuus tarjoaa nuorelle kokemusta merkityksellisyydestä: ei olla heitettyinä tyhjyyteen. Esimerkiksi rippikoulututkimuksessa nähdään, että rippikoululaiset sanoavat varsin usein, että myös riparin hengellinen sisältö tuottaa hyvinvointia. Ei pelkästään yhdessä oleminen ja ryhmä. Nuoret itsekin siis arvioivat rippikoulun kontekstissa, että hengellinen elämä parantaa hyvinvointia.”

“Suomessa kirkon nuorisotyö onnistuu tavattoman hyvin siinä, että rippikoulun jälkeen aivan valtava määrä nuoria lähtee mukaan seurakunnan toimintaan ja kokee sen mielekkääksi. Tällaista rippikoulun jälkeistä osallistumista ei ole lähimainkaan samassa mitassa muissa maissa. Suomessa nuoret menetetään vasta nuoreen aikuisuuteen siirryttäessä, muissa maissa heti rippikoulun jälkeen.“

Rippikoulun käyvien ja uskonnollisten nuorten määrä ei ole missään suhteessa toisiinsa. Rippikoulututkimus puolestaan osoittaa, että isosista merkittävä osa ei pidä itseään uskonnollisena. Tervo-Niemelä pitää tätä osoituksena rippikoulun ja isostoiminnan merkittävästä onnistumisesta.

“Sehän tarkoittaa sitä, että toiminta on avointa ja mahdollista monenlaisille nuorille, eikä sitä ole suljettu vaatimuksin. Se puolestaan mahdollistaa sen, että erilaiset nuoret voivat omista lähtökohdistaan linkittyä kirkkoon ja seurakuntaan. Ja vain sitä kautta kirkko ja uskonto voi ylipäätään tulla merkitykselliseksi.”

Tyttöjen suhde uskontoon on muuttunut eniten

Yksi muutos nuorten uskonnollisuuteen liittyen koskee tyttöjen ja poikien yhtä vähäistä uskonnollisuutta: aiemmin tytöt ja naiset ovat olleet enemmän uskonnollisia kuin pojat. Näin ei enää ole. Tyttöjen uskonnollisuus on laskenut, samoin kuin tyttöjen hyvinvointikin.

Tervo-Niemelä pitää näiden välistä yhteyttä mielenkiintoisena.

“Tyttöjen ja nuorten naisten hyvinvointi on erittäin haastettu nuoruudessa: lisääntynyt ahdistus, lisääntyneet mielenterveyden haasteet. Se on tärkein viesti sekä nuorisobarometrissa että kouluterveyskyselyssä ja muissakin tutkimuksissa”, Tervo-Niemelä toteaa.

“Uskonnontutkimuksen päivillä mietittiin, missä määrin tyttöjen uskonnollisuuden putoaminen ja hyvinvoinnin heikkeneminen molemmat ovat someilmiöitä: maailma, jonka tytöt kohtaavat mediassa, on naisvihamielinen, ulkonäkökeskeinen. Ja uskonto, joka mediassa kohdataan, on useimpien tyttöjen arvojen suhteen ristiriitainen ja vastakkainen, tasa-arvokysymysten suhteen ongelmainen.”

Nuorisobarometri paljastaa toisaalta myös sen, että poikien hyvinvointiero tyttöihin on sidonnainen ikävaiheeseen.

“Pojilla näkyy, että hyvinvointi on vahvaa 15-18-vuotiailla, mutta nuoressa aikuisuudessa se putoaa samalle tasolle kuin nuorilla naisilla.“

Myös rippikouluikäisten poikien vahvistunut uskonnollisuus näyttää aikuisuuteen etäännyttäessä laimenevan nuorten naisten tasolle.

Arvoilla on merkitystä kiinnityttäessä yhteisöihin

Tytöt keskimäärin ovat voimakkaasti arvoihin sitoutuneita, erityisesti tasa-arvonäkökulmiin, vähemmistöoikeuksiin ja esimerkiksi ilmastokysymyksiin.

“Jos tytöt, jotka ovat arvosidonnaisia, löytävät uskonnon piiriin, he löytävät sen juuri tähän arvokenttään sitoutuneesta uskonnollisesta kentästä. Kirkkoa kohtaan kritiikki on silloin se, ettei kirkko kokonaisuudessaan ole tällaiseen sitoutunut.”

Kaikkiaan nuorten Nuorisobarometrissa tärkeimpinä pitämien asioiden joukossa ovat tasa-arvo ja ihmisoikeudet.

Kirkon jumiutuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen on muun muassa siksi tavattoman haitallista sekä kirkolle että kristillisyydelle.

Tervo-Niemelä miettii tulevaa kehitystä koskien, että rippikouluikäisten poikien uskonnollisuuteen liittyvät muutokset – uskonnollisuuden kasvu – on osoittanut, että muutosten ennakointi on vaikeaa ja ne tulevat yllätyksinä.

Voi edelleenkin olla, että kirkko saakin lopulta rakennettua keskenäistä rauhaa, ja että uskontoa kaivataan jossain tapauksessa yhtäkkiä enemmän.

“Kirkko on onnistunut kaiken hajoamiskehityksen keskellä säilyttämään merkityksellisyytensä uskomattoman hyvin. Se näkyy aina kaikenlaisissa kriisitilanteissa. Ihmiset ja media haluavat kirkon toimivan tehtävässään.”

“On yllättävän vahvaa se, miten kirkko lähes poikkeuksetta halutaan mukaan aina silloin kun jotain on säilynyt, ja kirkko on edelleen yksilöä ja yhteisöä kannatteleva voima suomalaisessa yhteiskunnassa.”

“Toivoisin, että nuorisobarometrin tulokset herättäisivät päättäjiä siihen, että kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tärkeä rooli on tukea nuoria. Ja sen edellytysten heikentäminen siksi, että pieni joukko aikuisia vastustaa kirkkoa äänekkäästi, on vahingollista”, toteaa professori Kati Tervo-Niemelä.

“On selvää, että kirkko ei kykene omin toimin vaikuttamaan siihen, että on kasvava osa ihmisiä, jotka eivät enää identifioidu institutionaaliseen uskonnollisuuteen. Sen sijaan kirkko kykenee vaikuttamaan siihen, miten se pystyy sitouttamaan aktiiviset toimijansa ja toisaalta siihen, miten se kykenee puhuttelemaan yhä kirkon liepeillä olevia. Jos ydin on vahva ja toimiva, se vetää todennäköisemmin mukaan niitä liepeillä oleviakin.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

5.6.2024/by Jaakko Kaartinen

Milleniaalit ja Z-sukupolvi – mitä kirkon pitäisi tehdä?

artikkelit, nuorisotutkimusta

Suomessa ei ole enää yhtä nuorisokulttuuria, eikä sellaista edes pidä tavoitellakaan. Sukupolvet ovat moninaistuneet ja nuorisotyönkin pitää kulkea erilaisuuden äärellä, sanoo Katri Vappula, joka vastaa kirkkohallituksessa nuoriin ja nuoriin aikuisiin keskittyvästä Millenniaalien kirkko -hankkeesta.

Sukupolvet muuttuvat ja muuttavat tullessaan työn luonteen.

Sekä kirkon jäsentilastoista että lukuisista tutkimusaineistoista tiedetään, että alle 35-vuotiaiden suhde seurakuntaan, kirkkoon ja uskontoon on erilainen kuin heidän vanhemmillaan ja isovanhemmillaan.

Nuorisotyössä nähtävillä oleva muutos kulkee vuosien mittaan pidemmälle koko kirkkoon.

Sukupolvien väliset muutokset ovat suuria

Uusien sukupolvien, milleniaalien ja Z-sukupolven osalta kaikkein eniten on muuttunut koko perusasenne kirkkoon kuulumisesta. Siinä missä yli 50-vuotiaista vain 5% arvelee, että tulee todennäköisesti eroamaan kirkosta, 18-24-vuotiaasta niin ajattelee 17%. Aikeet myös näkyvät jäsenprosenteissa.

Hengellisyyden muodotkin muuttuvat. Yli 65-vuotiaista säännöllisesti rukoilee 26%, parikymppisistä 7% – mutta nelisenkymmentä prosenttia kuitenkin meditoi ainakin silloin tällöin.

Mittavin ero vallitsee vanhimpien, sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien ja nuorimpien välillä. Se on yksinkertainen mutta merkityksellinen fakta, koska siitä seuraa, että tapa, jolla vuosikymmenten ajan on laajasti kiinnitytty kirkkoon ja jolla seurakunta on elänyt suomalaisten kanssa, väistyy vanhimman sukupolven myötä pois ja vaihtuu siihen, miten nuorimpien ikäpolvien kanssa kyetään yhdessä rakentamaan.

Yhdessä rakennettava uusi ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole pääosin samanlaista kuin se, mihin kirkon toiminnassa olevien ja luottamushenkilöinä toimivien aktiivisin ikäluokka on tottunut.

Notkeaa, monimuotoista ja erilaista

”Milleniaalien ja sitä nuorempien sukupolvien kirkko merkitsee notkeaa, monimuotoista ja joustavaa hengellisyyttä”, sanoo Vappula.

Vappula sanoo, että sukupolvien myötä tapahtuu välttämättä kulttuurista muutosta. Nyt meneillään on suuri muutos, mutta siihen ei pidä kirkossa reagoida vetoamalla perinteeseen kaventamalla uusia mahdollisia hengellisyyden harjoittamisen muotoja.

Milleniaalien ja sitä nuorempien 2000-luvulla syntyneiden Z-sukupolven yksi piirre on yhtenäisen korvautuminen monenlaisella. Uudet sukupolvet ovat sirpaleisempia, moninaisempia, erilaisempia. Varsinkin kaupungeissa se näkyy myös maahanmuuttajataustaisten osuuden kasvuna kohti neljäsosaa koko nuorisosta.

”Ei ole yhtä nuorisokulttuuria eikä sitä tule tavoitellakaan. Nuorisotyön pitää kulkea erilaisuuden äärellä”, Vappula sanoo.

”Mutta minusta voi luottaa siihen, että hengellisyyden muodot toki mukautuvat muutokseen – silti ydinviesti ei kuitenkaan tuhoudu. Eikä kaikki toisaalta kaikkialla muutu – on edelleen iso joukko niitäkin nuoria ja nuoria aikuisia, joihin perinteet juuri vetoavat.”

Nuorisotyössä muutostodellisuus on hallussa

Kulttuuriset muutokset tapahtuvat hitaasti, vuosien mittaan, ihminen ihmiseltä. Siksi niitä on vaikeaa havaita ennen kuin kauempaa taaksepäin katsellen. Sitten on helppoa nähdä, missä kohtaa virta teki uuden mutkan ja uoma kääntyi toisaalle.

Vappulan mielestä kirkon nuorisotyössä on kuitenkin jo pitkään osattu suuntautua uusien sukupolvien tuomaan muutokseen.

”Jos ajattelee esimerkiksi vuoden 2013 kehittämisasiakirjaa, Z-sukupolveen liittyvät uudenlaiset piirteet ja niiden huomioiminen ovat vahvasti esillä. Nuorisokulttuurin muuntuminen ja repeytyminen oli jo vuosikymmen sitten huomattu ja sen merkitys myös ymmärrettiin”, Vappula toteaa.

Myös käytännön nuorisotyössä on ehditty ottaa muutos vastaan ja alkaa muokkautumaan.

”Minusta tuntuu, että nuorten ja nuorisokulttuurin eriytyminen ei enää ole niin haastavan tuntuista. Nyt vain pitää uskaltaa konkreettisestikin päästää irti perinteisestä kokoontuvasta nuorisotyöstä. Uusien sukupolvien kohdalla kaikille kaikkea ei ole se oikea eikä tarvittava vastaus.”

Suhde uusiin sukupolviin pitää rakentaa aktiivisesti

Kirkolta ja seurakunnalta tarvitaan milleniaaliperheiden aikakaudella entistä enemmän aloitteita, jos halutaan olla merkityksellisiä ihmisten elämässä. 1990-luvulla saattoi luottaa, että perheiden ja koulun kautta siirtyi merkittävä osa kristillisestä perinteestä melkein kuin itsekseen. Toisin on nyt. Kasteiden määrän leikkaantuminen on edellinen suuri signaali siitä, ettei uskonnollista kasvatusta tapahdu entiseen tapaan. Seuraavana on ehkä rippikoulu.

Siitä sukupolvesta, joka kasvatti lapsensa 1990-luvulla ei juuri löydy ihmisiä, joiden mielestä vanhempien ei tulisi huolehtia lastensa kristillisestä kasvatuksesta. Nykyisistä kolmikymppisistä 40% on tuota mieltä ja parikymppisistä jo puolet.

Kirkon tulee aktiivisesti luoda suhde sekä nuoriin aikuisiin että nuoriin ja lapsiin, joista kirkon tulevaisuus ennen pitkää on kiinni.

Vappula uskoo, että seurakunnissa kyetään löytämään toimivia malleja, joilla yhteys ja merkitys rakentuu.

”Kyllä tämä on mahdollista. Mutta se merkitsee muutosta muun muassa siinä, ajatellaanko seurakunnan toimintaa paikallisena kokoontuvana toimintana, vaiko yhteyttä luovana toimintana ylipäätään?

Teot tulevat tehtäviksi nyt. Viisi vuotta sitten kastetut ja kastamatta jääneet ovat tulossa kymppisynttäri-ikään viidessä vuodessa ja viiden vuoden päästä siitä riparin vaiheille. Nykyiset parikymppiset alkavat perheellistyä kymmenen vuoden kuluttua.

Niin pitkään ei voida odottaa.

”Muutamassa vuodessa neljännes resursseista tulisi suunnata uudestaan. Seurakuntien välinen verkostomainen yhteistyö olisi tähän uudelleen suuntaamiseen yksi avaimista. Isoimmilla seurakunnilla on jo tähän suuntaan vähän liikehdintääkin.”

Digi on todellisuus

Kirkossa on puhuttu digistä jatkuvasti vuosikymmenen verran. Se johtuu paitsi teknologiasta, myös siitä kertakaikkisesta mullistavasta muutoksesta, jonka se on tuonut nuorimpien sukupolvien elämään. Nuorten kokema ja jakama elämä verkossa ja sosiaalisessa mediassa muodostaa kulttuurisen jakolinja, jonka koko syvyyttä yhteiskunnassa ei vieläkään osata hahmottaa.

Edelleen digi on kirkon työn suurin uusi mahdollisuus. Se on muun muassa vastaus alueellisten etäisyyksien kuromiseen ja ylittämiseen ja samanhenkisten ihmisten kokoamiseen yhteisten kysymysten äärelle.

”Juuri sosiaalinen media muodostaa verkoston yli kaikkien rajojen – verkossa toiminta tuo yhteen erilaiset nuoret pieniltäkin paikkakunnilta”, Vappula toteaa.

”Puhutaan läsnäolon kirkosta, kiireettömästä läsnäolosta ihmisten arjessa ja pyhässä – nyt pitää tosissaan kysyä, miten tämä sama siirtyy digiin. Tai miten yhteydenpito ihmisiin rakennetaan viestinnän keinoin uusilla välineillä? Rakennetaan läsnäolon kirkkoa, vaikka suorilla viesteillä ihmisille.”

”Kaikessa tässä tarvitaan edelleen ajattelun muokkaamista; mikä on se kirkon ja seurakunnan oikea, todellinen toimintaympäristö? Seurakunnat ovat jo ottaneet askeleita eteenpäin kohti yhteisen työn ajattelua. Nyt vielä tarvitaan lisää rohkeutta siihen, että uskaltauduttaisiin tehtäväalueista huolimatta siirtämään resursseja tutuista vanhoista uusiin kohteisiin.”

Verkostoja ja profiloitua työtä

Koska kirkon rahat eivät ole loputtomia, niitä kannattaa suunnata myös tavoilla, jotka tuottavat suurimman hyödyn yhdellä kertaa. Tässäkin mielessä viestintä ja verkko on väistämätön. Muuttavien, liikkuvien, paikkaa vaihtavien nuorten ja nuorten aikuisten tavoittamiseen tarvitaan yhteistyötä ja verkostoja.

Uusien sukupolvien Suomi keskittyy yhä tiiviimpään tilaan. Nuorten määrä kasvaa suurissa kaupungeissa, pienenee muualla. Se haastaa ennen kaikkea suurimpia seurakuntia ja talousyksiköitä hakemaan yhteistä pintaa.

”Millenniaalien kirkko – hankkeet, verkostot ja niin edelleen – ei synny aivan itsekseen. Mutta jos suurimmat kymmenen seurakuntaa ja yhtymää ovat mukana, niin niiden piirissä on jo yli puolet kaikista milleniaali-ikäisistä.”

”Ennen kaikkea kaupungeissa tarvitaan aivan uusia ratkaisuja. Yksi mielenkiintoinen tarve liittyy siihen, että vaikka milleniaalit ja Z-sukupolveen kuuluvat ovat keskimäärin aiempaa liberaalimpia ja vähemmän kiinnittyneitä perinteiseen uskonnollisuuteen, meillä on tietenkin yhä nuoria, jotka odottavat, että seurakunnassa joku huikkaa, että ’hei, täällä on totuus, tulkaa tänne!’”

”Ei pidä kadottaa tätä ulottuvuutta, vaikka se enemmistölle olisikin vieras. Vapaisiin suuntiin lähtee väkeä ja suomalaisia nuoria kääntyy nyt myös islamiin osin siksi, minkä tyyppisiä vastauksia se tarjoaa. Meidänkin pitää osalta tarjota myös tätä ja tiukkoja raameja niille, jotka sellaisia kaipaavat.”

Milleniaalien jäsenprofiilit käyttöön!

Milleniaaleista tutkimusaineiston perusteella muodostetut neljä jäsensegmenttiä kertovat, miten erilaisten todellisuuksien varaan merkityksellinen suhde nuoriin ja nuoriin aikuisiin tulee rakentaa. Yksille tärkeää on oma elämänpiiri ilman häiriöitä, toiset kurkottavat kohti maailmaa, toisille perinteet ovat elämän ydintä, toiset mukautuvat muutokseen virran mukana. Arvot ja arvostukset eriytyvät.

”Rohkaisisin miettimään, voisiko milleniaalien jäsenprofilit ottaa jo riparityössä erikoistumisen kohteeksi? Nuoret kyllä jo liikkuvat: olisiko kirkolla tarjota heille jo selvästi erilaisiin tarpeisiin vastaavia asioita? Voisiko ripari olla erilainen maailmanparantajille ja perinteisille?”

”Seurakuntatyötä pitää uskaltaa profiloida. Tässäkin tarvitaan yhteistyötä – yli seurakuntarajojen ja myös valtakunnallisesti. Pitää ennakkoluulottomasti yhdessä kysellä, millaisiin uusiin ratkaisuihin moninaisuuden tunnustava, ihmislähtöinen työ voisi johtaa?”

Rippikoulun palaute rohkaisee

Vappula muistuttaa, että kirkon nuorisotyötä voi monin tavoin pitää menestyksenä. Luvut osoittavat sen.

”Hämmästyttävän iso määrä me edelleen tavoitetaan ikäluokista nuorisotyöhön. Rippikoulun käy edelleen monissa paikoissa 80% kaikista nuorista. Kun nuorisotyö on nuorilähtöinen, se toimii ja tällaisia tuloksia voi syntyä. Nuorisolähtöinen tapa on yksinkertaisesti osoittautunut toimivaksi.”

Seurakunnat eivät enää voi olla yhdelle yhtenäiselle porukalle suunnattuja tapahtuma-automaatteja – juuri tämä on nuorisotyössä osattu ymmärtää ja ottaa tosissaan.

”Työntekijävetoisuuden sijaan meidän tulee olla omistajuuden siirtäjiä seurakunnan jäsenille. Nuorisotyössä se on otettu todesta, ja voidaan sanoa, että nuorten toiminnassa nuorilla on hyvä toimijuus ja omistajuus omaan seurakuntaan. Aikuistyössä ollaan tästä vielä kaukana.”

”Minusta nuorisotyöllä on myös tästä eteenpäin erittäin hyvät valmiudet kehittää omaa toimintakulttuuriaan eteenpäin, kuuntelevasta ja kunnioittavasta nuorisolähtöisyydestä käsin. Yksi esimerkki on siinä, kuinka hienosti sukupuolen moninaisuus on jo sieltä noussut.”

Valoisasti eteenpäin

Ehkä seuraava onnistuminen löytyy uusista suomalaisista.

”Joidenkin seurakuntien alueella viidennes nuorista on jo maahanmuuttajataustaisia. Kaikista maahanmuuttajista 70 prosenttia on kristittyjä taustaltaan. Siinä olisi paljon kohderyhmää kohdattavaksi. Ainut mahdollinen lähtökohta tässäkin on ihmislähtöinen: lähteä kyselemään ja rakentamaan yhdessä ihmisten kanssa, mitä he kaipaavat.”

Sukupolvet muuttuvat, ja siihen kannattaa suhtautua valoisasti. Vappula nostaa lopuksi esiin Jyväskylän seurakunnan milleniaalityöpajan.

”Oppilaitostyö oli tehnyt kahdentoista minuutin videon, jossa kymmenen satunnaista nuorta haastateltavaa kertoi, mikä kirkossa oli heille tärkeää, ja mitä seurakunta voisi antaa. Vastaukset olivat sympaattisia, hyviä, rakentavia: Kohdatkaa ihmiset. Kuunnelkaa! Tehkää lisää tätä!”

”Nuorten viesti oli, että kyllä seurakunnalla voisi olla annettavaa heillekin. Oli tosi positiivista kuunnella näitä avoimia, myönteisiä nuoria. Ja heidän kanssaan milleniaalien kirkkoa rakennetaan”, Katri Vappula sanoo.

”Kyllä kirkolla ja kirkon sanomalla on annettavaa. Pitää vain liikkua eteenpäin valoisasti, uskaltaa hakea kontakti, eikä jäädä pohtimaan.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

9.1.2024/by Jaakko Kaartinen

Tutkimustiedon tulee johtaa rippikoulun kehittämistä

artikkelit, nuorisotutkimusta

Rippikoulututkimuksen aineisto paljastaa muun muassa, millaista tukea rippikoulu antaa nuorten henkiseen hyvinvointiin. Merkittävät erot antavat syitä jatkokysymyksille ja kehittämiselle, sanoo kirkkohallituksen rippikouluasiantuntija Mikko Wirtanen.

Kyselyn tulokset tältä vuodelta jatkavat mielenkiintoista aikasarjaa, jolla on päästy kiinni puolen vuosikymmen aikana tapahtuneeseen muutokseen. Wirtanen alleviivaa kyselyn merkitystä, sen avaamia näkymiä ja mahdollisuuksia rippikoulutyön kehittämisessä.

”Jouko Porkan käyrissä esimerkiksi näkyy uskonnollisuuden osalta mielenkiintoinen muutos ylöspäin poikien osalta. Vaatii jatkotutkimusta, mistä tämä johtuu – samoin se, mistä sukupuolten väliset kasvaneet erot johtuvat.”

Wirtasen mielestä myös aineistoissa esiin nousevat muunsukupuoliset nuoret ansaitsevat entistä enemmän huomiota.

”Millainen heidän rippikoulukokemuksensa on ollut, johtuiko matalampi arvio nimenomaan itse rippikoulukokemuksesta vai painoivatko muut elämänkokemukset myös rippikoulukokemusta alaspäin? Kannatteleeko ja tukeeko ripari heitä samoin kuin poikia ja tyttöjä?”

”Koko rippikoulun kehittämistä auttaa juuri tällainen lisätieto. Kyselyaineisto osoittaa hyvin sen, ettei keskimääräisiä nuoria ole oikeasti olemassa, vaan kunkin ryhmän tarpeita tulee tarkastella erikseen. Ja jos yhdeksän kymmenestä nuoresta pitää rippikoulukokemusta hyvänä, pitää kysyä myös, keitä siihen yhteen kymmenesosaan sitten kuuluu ja miten heidän kokemustaan voi parantaa.”

Hyvästä tutkimuksesta vieläkin parempi

Wirtasen mukaan rippikoulun itsearviointitutkimusta on tarkoitus kehittää edelleen. Sen myötä voidaan miettiä, millaisia uusia tarkentavia kysymyksiä on syytä ottaa mukaan.

”Miten esimerkiksi leirin pituus vaikuttaa kokemuksiin? Millä kaikilla tavoilla kokonaisia kaupunkipäiviä ja leirijaksoa yhdistelevät 5+5-leirit ovat erilaisia kuin pelkkä viiden päivän leiri? Miten tällaiset variaatiot vaikuttavat ryhmäytymiseen ja sitä kautta leirikokemukseen ja sen vaikuttavuuteen?”

Wirtanen kaipaa lisää tutkimustietoa rippileirien riittävän keston puolustamiseen.

”Seurakunnilla voi olla säästöpaineita lyhentää leirien mittaa. Se on todennäköisesti huono ratkaisu, koska leirikokemuksen vaikutus sitten heikkenee. Pidempien leirien vaikutus on aika selvä, mutta uusi mitattava tieto tästä olisi tarpeen.”

Nuoret muuttuvat, työ kehittyy

Mitkä asiat Wirtasen oman työuran aikana ovat rippikoulutyössä muuttuneet?

”Nykyään työntekijät osaavat minusta pitkälti ottaa huomioon nuorten erilaisia tarpeita ja antaa lisää osallisuutta ja tilaa. Nepsy-haasteet osataan tiedostaa ja tunnistaa”, Wirtanen miettii.

”Mitä nuoriin tulee, uskonnollinen osaaminen on heikentynyt, siltä tuntuu. Välineet ovat vähäisempiä ja tiedollinen haaste todellinen. Pitää kysyä, miten merkityksellisten suhteiden löytyminen itsen ja kirkon välille nykyisessä tilanteessa tapahtuu?”

”Olisi hedelmällistä puhua rippikoululaisten kanssa siitä, miten muutos ymmärretään ja mikä heidän mielestään on muuttumassa. Onko kirkolla vielä jotain merkitystä itselle? Jos uskonnollinen elämä on ollut ohutta, ripari voi olla aika jännä kokemus.”

Yksi Wirtasen kentältä kuulema konkreettinen muutos on se, ettei ripareilla synny enää aiempaan tapaan väittelyitä nuorten kanssa hengellisistä ja opillisista kysymyksistä.

”Nuorilla ei välttämättä ole kosketuspintaa näihin asioihin. Kun ne eivät tunnu merkityksellisiltä, ei tajuta että niillä edes voisi olla itselle suurempaa väliä.”

”Se vain osoittaa, että riparityössäkin lähtökohtana täytyy olla ihmisen oma peruskokemus merkityksellisyydestä. Jos päästään keskustelemaan asioista ihmisten omien merkitysten kautta, voidaan yhdessä hahmottaa hengellisyyskin siinä yhteydessä.”

Moni esimerkiksi kertoo haluavansa kuulua kirkkoon osana hyväntekeväisyyttä, mutta eivät pidä itseään hengellisinä ihmisinä.

”Eikö se hyvän tekemisen mahdollistaminen juuri ole hengellisyyttä?” Wirtanen kysyy.

Ripari moninaistuvassa maailmassa

Suomi eriytyy alueellisesti ja kaupungit eriytyvät kaupunginosien tasolla, Wirtanen sanoo. Sen pitäisi alkaa näkyä myös työn suunnittelussa ja tekemisessä.

”Alueet tosiaan ovat erilaisia ja seurakuntatyö on eri alueilla liian samanlaista. Kirkon milleniaalidatat ja muu tutkimus hyvin osoittaa tämän.”

Yhtenä muutostekijänä Wirtanenkin pitää maahanmuuttoa.

”Jotkut seurakunnat järjestävät ripareita maisemassa, jossa jo nyt merkittävä osa nuorista on ulkomaalaistaustaisia. Tämän seurauksista ja nimenomaan mahdollisuuksista keskustellaan jo vähän. Miten kristityt maahan tulevat otetaan vastaan? Mihin heitä pyydetään mukaan, mihin ohjataan? Mikä rippikoulun ja aikuisrippikoulun tulevaisuus tästä näkökulmasta on?”

”Onko tulevaisuuden rippikoulussa joillain alueilla tilaa myös vaikkapa uskontodialogille? Tuetaanko musliminuoria olemaan musliminuoria vai onko rippikoulu tiukasti vain kristillistä kasteopetusta?”

Maailma rippikoulun ympärillä rikastuu ja kirjavoituu kaikin tavoin.

”Monipuolista väkeä rippikoulunuorten joukko jo nytkin on. Esimerkiksi rippikoulun aikana kastettujen nuorten määrä on kasvanut voimakkaasti: vuonna 2018 heitä oli 500, 2022 jo 700. Kohta määrä ylittänee tuhannen rajan ja se herättää jo keskustelua siitä, miten tulevaisuuden ripari on entistä useammalle ovi kirkon jäsenyyteen. Miten huomioidaan se, että ryhmässä on monia kastamattomia nuoria, jotka liittyvät tai eivät liity kirkon jäseniksi rippikoulun aikana? Tämä edellyttää myös perusteellista teologista pohdintaa esimerkiksi ehtoollisenvietosta sekä kasteen ja jäsenyyden suhteesta.”

Yhteistyöllä riparin tulevaisuutta muokkaamaan

Wirtanen näkee rippikoulun tulevaisuuden sinällään valoisana vaikka sitä koskettavatkin monet muutokset. Nykyisen kaltaisen rippikoulun tavoittavuus kuitenkin on laskevalla käyrällä.

”Ruotsissa rippikouluun osallistumisen prosentit laskivat ensin tasaisesti ja sitten kriittisen pisteen jälkeen putosivat nopeasti. Ennen pitkää meilläkin ollaan tilanteessa, jossa ei voida enää olettaa, että koko ikäluokka haluaa tulla riparille, vaan osallistuminen pitää tehdä houkuttelevaksi. Jos kokemus ei ole mielekäs, ei sinne leirille sitten ehkä jakseta lähteäkään”, Wirtanen miettii.

”Mikä rippikoulu vähintään on? Onko mikä tahansa leiri rippikoululeiri? Mitä pitää ainakin olla ohjelmassa? Voiko aikuisriparia leirin sijaan ehkä käydäkin omaan tahtiin pitemmän ajan, ja kerätä vaikkapa omannäköistään ripariportfoliota, kunnes on saanut vaatimukset täyteen?”

Tulevaisuuteen suunnatessa pitäisi Wirtasen mukaan edetä yhdistämällä voimavaroja – jotta palveluja tuotettaisiin mahdollisimman hyvin kaikkialla, resurssien kaventuminen huomioiden.

”Voisi tehdä esimerkiksi rovastikunnallista yhteistyötä. Sehän on johtajuuskysymys, resurssikysymys, työkulttuurin kysymys. Rakenteethan eivät ole jäykkiä. Missään ei ole kielletty yhteistyön tekemistä.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

9.1.2024/by Jaakko Kaartinen

Maaseutualueiden rippikoululaiset kriittisimpiä

artikkelit, nuorisotutkimusta

Riparikyselyn aineistosta paljastuu mielenkiintoisia tuloksia, kun vertaillaan maaseutumaisen, taajaan asutun ja kaupunkimaisen Suomen nuoria sekä järjestörippikoulun käyneitä keskenään.

Suomen kaupunkimaisissa kunnissa väestöstä vähintään 90 % asuu taajamissa tai suurimman taajaman väkiluku on vähintään 15 000. Taajaan asutuissa kunnissa väestöstä vähintään 60 %, mutta alle 90 % asuu taajamissa ja suurimman taajaman väkiluku on vähintään 4 000 mutta alle 15 000. Maaseutumaissa kunnissa puolestaan väestöstä alle 60 % asuu taajamissa ja suurimman taajaman väkiluku on alle 15 000. Esimerkiksi Forssa on kaupunkimainen, Hattula taajaan asuttu ja Kangasniemi maaseutumainen kunta.

Rippikoulukyselyn aineistossa maaseutumaisten alueiden seurakunnissa rippikoulun käyneitä on 1189 vastaajaa, taajaan asuttujen alueiden seurakunnissa 4533 ja kaupunkimaisten alueiden seurakunnissa 17446 vastaajaa. Lisäksi 2574 vastaajaa on käynyt järjestöriparin.

Nuorten näkemys Jumalan olemassaolosta ja kristinuskon merkityksestä omaan elämään on yhtä matala kaupungissa, seutualueilla ja maaseudulla. Eroja kuitenkin löytyy – kaupunkimaisten alueiden eduksi.

Esimerkiksi kaupungeissa 45% vastanneista ainakin jossain määrin haluaa kuulua kirkkoon, maaseudulla 40%. Kaupunkiseurakunnissa vastanneista 32% koki, että yhteys seurakuntaan vahvistui leirin aikana, maaseudulla 28%.

Kaupunkiseurakuntien nuoret kokivat useammin tulleensa kuulluiksi

Itse riparia pidettiin hauskempana kaupungissa ja useampi koki, että siellä oli hyvä olla. 60% kaupunkiseurakuntien vastaajista koki, että tuli kuulluksi rippikoulussa, maaseudulla 54%.

Vahvin yhteys siihen, että rippikoulussa oli hyvä olla, oli sillä, että siellä oli hauskaa, hyvä yhteishenki, turvallista, sai olla oma itsensä ja tuli kuulluksi. Negatiivisimmin kokemukseen vaikutti se, joka koki itsensä riparilla yksinäiseksi. Kaupungissa vastaajat arvioivat ripariin vaikuttaneita tekijöitä jonkin verran myönteisemmin ja yksinäisyyden kokemuksia oli suhteessa vähemmän.

Järjestörippikouluissa vastanneet ovat huomattavasti uskonnollisempia ja vahvemmin kirkkoon kiinnittyneitä.

Arvoissakin näkyy eroja

Kiintoisaa on, että rippikoululaisten arvot poikkeavat sekä järjestöriparille osallistumisen että aluetyypin mukaan.

Rippikoulun itsearviointikyselyssä on mukana väittämä ”Tunnen myötätuntoa heitä kohtaa, jotka ovat heikommassa asemassa kuin minä”. Järjestörippikouluun osallistuneista 70% oli samaa mieltä, kaupunkiseurakunnissa 67%, seutualueilla 61% ja maaseutuseurakunnissa 59%.

Kysyttäessä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen huomioimisesta tai maahanmuuttomyönteisyydestä järjestörippikouluihin osallistuneet olivat kuitenkin konservatiivisimpia: vain 35% katsoo, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tulisi ottaa paremmin huomioon yhteiskunnassa, kaupungissa 55%, seutualueilla 52% ja maaseudulla 48%.

Maahanmuuttoa pitää myönteisenä asiana Suomen tulevaisuudelle 40% järjestöripareilla vastanneista, kaupunkilaisnuorista 48%, seutualueilla 43% ja maaseudulla 40%.

Teksti: Jaakko Kaartinen

9.1.2024/by Jaakko Kaartinen

Rippikoulututkimus näyttää: erot kasvavat

artikkelit, nuorisotutkimusta

Miesoletettu tutkija katsoo kameraan oppilaitoksen ruokalassa.

Liki 26000 nuorta vastasi vuonna 2023 rippikoulun itsearviointikyselyyn. Aineiston keräämiseen osallistuvien seurakuntien määrä on vuosi vuodelta kasvanut, ja aineistosta on tullut yksi laajimmista säännöllisesti kerättävistä nuoria koskevista tutkimuksista. Kirkon rippikoulututkimuksesta onkin muodostumassa merkittävä suomalainen tutkimusaineisto, jonka kautta voidaan seurata paitsi rippikouluikäluokan ja isosten hengellisyyden muutoksia, myös laajemmin eriytymiskehitystä ikäpolven sisällä.

DIAKin lehtori ja tutkija Jouko Porkka on analysoinut tutkimuksen aineistoja kaikkina viitenä vuonna, jona se on kerätty. Sekä tutkimusten aikasarja ja muut nuoria koskevat tutkimukset osoittavat samaan suuntaan: ajat muuttuvat.

”Meillä on riparitutkimuksessa koossa hieno aikasarja vuodesta 2019 alkaen, kunakin vuonna noin 15000-25000 isosta ja leiriläistä on vastannut. Jo lähes puolet rippikoululaisista vastaa, joten tulosten edustavuus on hyvä”, Porkka kertoo.

”Vastausten perusteella nuorissa on näkyvissä hyvin suurta ajattelun muutosta, joka koskettaa sekä uskonnollisuutta, hyvinvointia ja eriytymistä liberaali-konservatiiviakselilla.”

Erot sukupuolten välillä jyrkentyvät

Viiden vuoden aikasarjan tarkastelu paljastaa yllättäviäkin tuloksia. Huomiota herättävin on se, että poikien uskonnollisuus on muutamassa vuodessa selvästi kasvanut.

”Tuloksissa voidaan nähdä aivan selvästi poikien uskonnollisuuden suuri vahvistuminen, samalla kun tyttöjen osalta tulokset ovat puolestaan pysyneet samalla matalalla tasolla. Vuoden 2023 tutkimuksessa tyttöjen ja poikien välinen ero on erittäin mittava, kyselyn aineistoissa kysymyksestä toiseen 20 prosenttiyksikön luokkaa.”

Vuonna 2019 tytöistä ja pojista noin kolmannes vastasi olevansa jossain määrin sitä mieltä, että Jumala on olemassa. 2023 pojista tätä mieltä oli 50%, tytöistä 37%.

Isosten kohdalla on tapahtunut samankokoinen muutos, mutta toisella tavalla. Vuonna 2019 puolet isosista oli ainakin jossain määrin sitä mieltä, että Jumala on olemassa. 2023 poikien osuus oli kasvanut 57 prosenttiin, mutta tyttöjen laskenut 45% tasolle.

Pojista ja poikaisosista yli puolet kokee, että heidän uskonsa Jumalaan vahvistui rippikoulun aikana, tytöistä ja tyttöisosista 42%, siis kymmenen prosenttiyksikköä vähemmän.

Onko Jeesus noussut kuolleista? Pojista ja poikaisosista noin puolet on ainakin jossain määrin tätä mieltä, tytöistä ja tyttöisosista noin kolmannes.

”Tytöt ja pojat olivat vielä muutamia vuosia sitten samalla tasolla siinä, miten he suhtautuvat kristinuskoon, jumalauskoon ja ylösnousemukseen. Tämä on täysin muuttunut. Tulokset ovat merkittäviä siksikin, että koska rippikouluun osallistutaan koko maassa ja suuressa osassa maata siihen osallistuu hyvin suuri osa ikäluokasta, niitä voidaan arvioida kertovan muutoksista koko ikäluokan tasolla.”

Arvopolarisaatio näkyy rippikouluaineistossakin

”Pojilla uskonnollisuuden lisäksi konservatiivisuus on vahvistunut – tai säilynyt. Pojat ovat olleet aikaisemminkin konservatiivisia. Lisääntynyt uskonnollisuus ei ole lisännyt sitä. Sen sijaan tytöillä puolestaan liberaalisuus on vahvistunut ja samalla se vaikuttaa olevan kytköksissä uskonnollisuuden madaltumisen kanssa. Aineiston perusteella uskonnollisuus ja liberaali-konservatiiviakseli siis ainakin jossain määrin korreloivat keskenään.”

Liberaalisuutta ja konservatiivisuutta mitattiin muun muassa väitteellä siitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt pitäisi ottaa paremmin huomioon yhteiskunnassa. Rippikouluikäisistä pojista vain viidesosa on samaa mieltä väitteen kanssa, tytöistä 64%, muunsukupuolisista 74%.

Toinen arvopolarisaatiota mittaava väittämä kuuluu: ”Maahanmuutto on myönteinen asia Suomen tulevaisuudelle”. Ripari-ikäisistä pojista samaa mieltä väitteen kanssa on 28%, tytöistä 49% ja muunsukupuolisista 64%

”Ovathan nämä aika karuja tuloksia.”

”Ja on aika pysäyttävä huomata, että Jumalaan uskovat ovat kriittisiä näihin asioihin suhtautumisessa.”

Aineiston valossa on perusteltua kysyä, millaiseen maailmankuvaan uskonnollisuus on vahvimmin kytkeytymässä.

”Isostutkimuksessa, jonka tein kymmenisen vuotta sitten osoittautui, että kaikkein myönteisin suhtautuminen maahanmuuttoon puolestaan oli isosilla, jotka kertoivat rukoilevansa toisten puolesta. Eli myönteiset maahanmuuttoasenteet liittyvät empatiaan ja myötätuntoon.”

Hyvinvoinnin erot suurimpia muunsukupuolisilla

Porkka osoittaa huomion vielä hyvinvoinnin osa-alueeseen, jota rippikoulukyselyssä myös kartoitetaan.

”Sen osalta tyttöjen koettu hyvinvointi on romahtanut. Kärjistäen sanottuna liberaalit tytöt voivat yhä huonommin ja ovat yhä vähemmän uskonnollisia. Ja poikien uskonnollisuus vahvistuu ja se näyttää tukevan konservatiivisuutta ja koettua hyvinvointia. Poikien koettu hyvinvointi on merkittävästi parempi kuin tyttöjen.”

Aineiston perusteella ei voi kuitenkaan vetää johtopäätöstä siitä, että hyvinvoinnin lasku olisi seurausta liberalismista tai vähentyneestä uskonnollisuudesta, Porkka huomauttaa.

”Aineistossa on mukana myös satoja muunsukupuolisiksi itsensä ilmoittavia. Tässä ryhmässä hyvinvointi on selkeästi heikompaa. Tässä ryhmässä koetaan, pitkälti, ettei kirkolla ole vastauksia heidän kysymyksiinsä. Kansainvälisen rippikoulututkimuksen aineistossa kysellään myös nuorten näkemyksiä omasta tulevaisuudestaan – muun sukupuolisiksi identifioituvista vain 39% vastaa näkevänsä tulevaisuutensa jossain määrin valoisana – tyttöjen ja poikien kohdalla tulos on 70%.”

”Erot ovat hurjia, ja niiden taustalla vaikuttaa monia eri tekijöitä.”

Riparilla rooli hyvinvoinnin tukemisessa

Muissa nuorisotutkimusaineistoissa voidaan hahmottaa, että liberaaleiksi itsensä mieltävien nuorten huolet ympäristökriisistä, ilmastonmuutoksesta, vähemmistöjen asemasta ja epätasa-arvon ongelmista meillä ja maailmalla ovat merkittävästi suurempia kuin konservatiivisempien nuorten: ongelmia nähdään, mutta toiveikkuus ratkaisuista on koetuksella.

Toivosta on pulaa. Onko vastaavasti hyvinvoinnin kysymyksiä nuorisotyössä sitten vielä osattu tarpeeksi ottaa esille?

”Vuosikymmeniä on pohdittu sitä, että isosiksi näyttävät jatkavan erityisesti ne nuoret, jotka voivat hyvin ja jotka haluavat kehittää itseään. Nyt näyttää, että isostyttöjen joukossa on aikaisempaa enemmän niitä, jotka voivat huonosti. Kynnys isoseksi lähtemiseen on ilmeisesti madaltunut ja hyvin monenlaiset nuoret lähtevät isosiksi. Tämä on sinällään hyvä uutinen. Mutta se saattaa kuormittaa aikaisempaa enemmän työntekijöitä, kun isosilta menee paljon aikaa keskenään oman jaksamisensa kysymysten puimisessa.”

”On luonnollista, että henkisen vointinsa huonoksi kokevilla isosilla on tarve käydä oman elämänsä kysymyksiä läpi rippikoulun aikana. Isostoiminnan linjausten mukaisesti tähän tulee olla myös mahdollisuus, vaikka se vaatiikin työntekijöiltä aikaisempaa enemmän tämän tarpeen huomioon ottamista.”

”Kansainvälisessä rippikoulututkimuksessa paljastuu, että muunsukupuoliset nuoret halusivat jatkaa seurakunnan nuorisotyössä useammin kuin muut nuoret, vaikka he olivat ehdottoman paljon kriittisempiä seurakunnan uskoa kohtaan. Tämä on mielenkiintoinen kehityskuva.”

Porkka nostaa esiin Niina Junttilan tutkimuksen viime vuosikymmeneltä, joka osoitti, että nuorten hyvinvointi paranee sinä vuonna kun he osallistuvat rippikouluun. Rippikoulu on yhteisöllistä, sitouttavaa ryhmätoimintaa, jonka nuoret pääsääntöisesti kokevat hauskana.

”Niinpä kolme neljästä kokee kysyttäessä, että rippikoulu on tukenut heidän hyvinvointiaan. Tyttöjen kohdalla nähdään nyt sitten myös se, että riparin jälkeiseenkin toimintaan lähtee mukaan sellaisiakin nuoria, jotka eivät ehkä usko samalla tavalla kirkon opetukseen, mutta kokevat sen yhteisöllisen toiminnan mielekkäänä. Se on jo muuttanut isosprofiilia.”

Rinnalla kulkemisen kirkon rippikoulu

”Koko aineiston valossa voidaan kyllä esittää sekin kysymys, onko kirkko vähitellen menettämässä tytöt ja naiset? Liberaali ajattelu näyttää vieraannuttavan tyttöjä kirkosta, joka puolestaan näyttää osoittautuvan kotipaikaksi pojille ja konservatiivisesti asennoituville”, Jouko Porkka sanoo.

”Jo nykyäänkin enemmistö seurakunta-aktiiveista aikuisista on monen tutkimuksen mukaan keskimääräistä aikuisväestöä konservatiivisempia. Tuleeko tämä kehitys voimistumaan?”

Mitä nuorisotyössä ja rippikoulutyössä tulisi eriytymisen suhteen nyt tehdä?

”Muunsukupuolisiin ja heidän kysymyksiinsä tulee ainakin selvästi kiinnittää huomiota. Heidän hyvinvointinsa on niin paljon heikompaa kuin muilla nuorilla keskimäärin. Samalla moni heistä kokee, ettei kirkolla ole vastauksia heidän kysymyksiinsä. Kuitenkin suuri osa heistä haluaisi jatkaa kirkon piirissä – tämä on häkellyttävää”, Porkka toteaa.

”Nämä nuoret etsivät itselleen yhteisöä. Ja vaikka he ovat usein kriittisiä, he tarvitsevat tukea. Heitä ei pidä nähdä troublemakereina. Kirkon haaste on kyetä tarjota heille sellaisia vastauksia, joilla on merkitystä.”

Toisekseen Porkka varoittaa lähtemään kyselemättä mukaan poikien kelkkaan.

”Vaikka pojat nyt ovat uskontoon myönteisemmin suhtautuvia, työntekijöillä pitää säilyä herkkyys sitä tyttöjen huonovointisuutta ja sen taustalla vaikuttavia erilaisia tekijöitä kohtaan.”

”Ja kolmanneksi pitää nähdä ja pitää esillä ryhmämuotoisen toiminnan merkitys. Työ, mitä tehdään, tuntuu nuorista tärkeältä. Siksi he osallistuvat siihen. Nuorten ja heidän kysymystensä täytyy säilyä etusijalla ja keskiössä, vaikka heidän hengellisyytensä muuntuisi ja eriytyisi.”

”Ei Jeesuskaan oikeaoppisten kanssa seurustellut, vaan niiden kanssa, jotka sitä tarvitsivat. Kun näin tehdään, kirkko sitä kautta muuttuu niiden ihmisten kaltaiseksi, jotka kirkko tarvitsevat. Sellainen nuorisotyön kirkko ei ole oikeaoppisten kirkko vaan rinnalla kulkemisen kirkko.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

9.1.2024/by Jaakko Kaartinen

Toivoa ja resilienssiä voi oppia vahvistamaan

ajankohtaista, nuorisotutkimusta

Resilienssistä puhutaan nykyisin paljon. Resilienssin eli psyykkisen selviytymiskyvyn ja ajattelun joustavuuden tärkeyttä tuskin kukaan kiistää. Käsitys sen kehittymisestä on kuitenkin muuttunut: aivoja voi harjoituttaa tuottamaan positiivisia tunteita ja ajatuksia.

”Aluksi resilienssin katsottiin olevan yksilöllinen ominaisuus ja uskottiin, että jotkut lapset kestävät mitä vain”, psykologi-psykoterapeutti Soili Poijula toteaa.

Tutkijoita alkoi kuitenkin kiinnostaa, miksi hyvin vaikeissa olosuhteissa kasvaneista lapsista jopa kolmasosa pärjää elämässään hyvin. He löysivät työtä ja perustivat perheen.

Havaittiinkin, että myös ympäristöllä on merkitystä – selviytyjän taustalla on aina ihmisten verkosto.

Kehittymiseen vaikuttavat vanhemmat ja muu perhe, kaverit, koulu, yhteisö ja koko yhteiskunta.

Esimerkiksi lapset tai nuoret, joilla on jokin harrastus tai taito, ovat usein suosittuja toveripiirissään. Myönteiset suhteet ikätovereihin, sosiaaliset taidot ja hyväksytyksi tuleminen kasvattavat resilienssiä.

”Kun lapselle kehittyy vahva resilienssi, vahvistuu luottamus omaan pystyvyyteen, omiin tunteisiin ja ajatuksiin. Hänestä tulee sisältäpäin ohjautuva”, Poijula selventää.

Resilienssin kehittymiseen tarvitaan myös haasteita

Resilienssin kehittymisen katsotaankin nykyisin olevan syntymästä kuolemaan kestävä prosessi. Se on luontevaa, sillä resilienssi syntyy vuorovaikutuksessa.

Resilienssi on pärjäävyyttä arjen muuttuvissa, haastavissa ja stressaavissakin olosuhteissa.

Resilientillä on rohkea asenne. Hän kykenee tarkastelemaan asioita eri näkökulmista ja pyrkii etsimään ratkaisuja ongelmiin niihin takertumisen sijasta.

Hän kykenee myös pyytämään ja vastaanottamaan apua sekä tukemaan muita.

Pitkään kriisi- ja traumapsykologian asiantuntijana toiminut Poijula muistuttaa, että resilienssin kehittymiseen tarvitaan myös vastoinkäymisiä.

”Jos ei ole vastoinkäymisiä, ei tiedetä, kuinka vahva resilienssi on. Kehittymiseen tarvitaan kohtuullisia haasteita.”

Tärkeä rooli on myös aikuisilla, jotka auttavat kriisin hetkellä. Nuori ei selviydy vaikeista tilanteista sisäsyntyisesti.

”Vanhemmilla on tärkeä merkitys varhaisvaiheessa. Pitää tarjota luotettavuutta, huolenpitoa, lämpöä ja rakkautta mutta myös rajoja ja vaatimuksia.”

Aina omat vanhemmat eivät kykene riittävän hyvään vanhemmuuteen. Silloin on tärkeää, että lapsella ja nuorella on joku aikuinen, johon hän voi luottaa.

”Resilienteillä nuorilla on yleensä positiivinen esikuva, jota ihaillaan. Vastaavasti huono esikuva voi johtaa jopa jengiytymiseen tai rikollisuuden polulle.”

Perinteisessä resilienssitutkimuksessa korostettiin opettajan tärkeyttä. Tänä päivänä maailma on paljon monimutkaisempi. Lapsen elämässä on paljon aikuisia päiväkodista lähtien. Koulu, harrastukset ja muut verkostot ovat tärkeitä.

Nuoren elämässä nuorisotyöntekijäkin voi olla se aikuinen, jolla on nuoren elämässä pelastava rooli ja merkitys.

Optimismi auttaa selviytymään

Resilienssin kehittymisessä ei voi kokonaan unohtaa yksilöllisiä ominaisuuksia. Tunneälykkyys, sosiaaliset taidot ja se, miten aivot säätelevät esimerkiksi stressinhallintaa, ovat merkittäviä.

”Joillakin lähtötilanne on parempi. Heillä kielteiset tunteet ja stressin fysiologiset ja hormonaaliset vaikutukset menevät nopeasti ohi. Kielteinen ei ota valtaa, vaan mieli on joustava.

Aivot ohjaavat, miten nopeasti kielteisistä kokemuksista palaudutaan. Omia ajatuksia ja tulkintoja taas voi kehittää. Avuttomuus ei ole opittua, mutta sen hallinta on.

”Myönteinen asennoituminen selittää resilienssin ja hyvinvoinnin yhteyttä. Tähän kytkeytyvät optimismi ja toivo. Ne yhdessä auttavat selviytymään. Toivo on resilienttiä asennetta.”

Hetkessä eläminen tuo onnea

Poijulan mukaan toivoa ja optimismia ja sitä kautta resilienssiä voi vahvistaa.

Resilienssin vahvistamiseksi nuoria voidaan ohjata myönteiseen oppimiseen ja kielteisestä poisoppimiseen.

Toiminnallisilla menetelmillä voidaan vahvistaa itsetuntoa, minäpystyvyyttä ja myönteisiä ihmissuhteita.

Aivoja voi harjoituttaa tuottamaan positiivisia tunteita ja ajatuksia. Esimerkiksi säännöllisellä mindfulness-harjoittelulla on todettu merkittäviä hyvinvointia vahvistavia hyötyjä.

Läsnäolotaitojen vahvistuessa kyky kokea myönteisiä tunteita lisääntyy. Mitä vähemmän mieli harhailee ja mitä enemmän on läsnä hetkessä, sitä onnellisempi ihminen on.

Nuorille hyväksyvää tietoista läsnäoloa voidaan opettaa keskittymistä parantavilla toiminnoilla, jotka vähentävät impulsiivisuutta. Näitä ovat esimerkiksi musiikki, meditaatio ja itsepuolustuslajit.

Positiivisuus on mielen joustavuutta

Erilaisten tunteiden hyväksyntä on resilienssiä. Positiiviset tunteet liittyvät mielen joustavuuteen. Mieli voi tuottaa myös helpotusta, Poijula muistutta.

”Lapsia ja nuoria voi arjen ongelmatilanteissa auttaa tunnistamaan, mitä tunteita omat ajatukset tuottavat. Heitä voi auttaa harjoittelemalla valitsemaan positiivisia ajatuksia kielteisten ajatusten sijaan.”

”Jos esimerkiksi nuori kadulla rekisteröi, että joku tuttu henkilö ei tervehdi. On iso ero siinä, miettiikö silloin, että hän ei pidä minusta, hän on ylimielinen vai että hänellä on vain kiire jonnekin”, Poijula heittää esimerkiksi.

Poijulan mukaan toiminnan tuomaa helpotusta voi harjoitella esimerkiksi listaamalla mieleisiä tekemisiä arjen ongelmatilanteiden varalle. Kun on oivaltanut mitä tekemällä voi helpottaa oloaan ja tuottaa myönteisiä tunteita, tilanteessakin auttava tekeminen löytyy helpommin.

Aikuinen tarjoaa selviytymismallin

Poijulan mukaan resilienssitaitojen harjoittaminen on tärkeää myös aikuisille, sillä aikuinen toimii mallina lapselle ja nuorelle, miten hankalista tilanteista voi selviytyä.

Poijula muistuttaa positiivisen psykologian isän professori Martin Seligmanin opista: optimisti pysyy terveenä, mutta pessimisti masentuu.

”Lapsella tai nuorella ei ole paljon selviytymiskeinoja, jos niitä ei opeta.
Nuoren elämässä myönteisiä aikuisia ja positiivisen mielenterveyden edustajia voivat olla nuorisotyöntekijät. He näyttävät, miten toimitaan normaalisti, mutta heillä on myös taitoa ratkaista ongelmatilanteita.”

Seligman on kehittänyt lasten ja nuorten resilienssin valmennusohjelman, jota käytetään laajasti maailmalla. Hänen oppejaan on hyödynnetty myös positiivisessa pedagogiikassa ja Suomen armeijan Taistelijan mieli – resilienssin vahvistamisohjelmassa.

”Traumat, päihteet ja väkivalta ovat riskitekijöitä psyykkisen sairauden kehittymiselle, väkivaltaisuudelle ja itsetuhoisuudelle”, Poijula muistuttaa.

Tuoreen irlantilaistutkimuksen mukaan nuorisotyö on tärkeää väkivallan kehän murtamisessa ja ehkäisemisessä. Sosiaalinen tuki vähentää väkivallan aiheuttaman psyykkisen stressin voimakkuutta ja kestoa. Väkivaltaisen trauman riskissä olevista nuorista nuorisotyö voi tavoittaa suurimmassa riskissä olevat.

”Mielen hyvinvoinnin kehittymisessä tarvitaan sosiaalista tukea, positiivisia elämän tapahtumia ja positiivisia tunteita. Ilman niitä ei voi rakentua toivoa ja optimistisuutta”, Poijula kiteyttää.

Vaikeistakin asioista voi selvitä

Tämän ajan lapset ja nuoret ovat erilaisessa maailmantilanteessa kuin edeltävät sukupolvet. Suomessa ehdittiin elää vuosikymmeniä rauhan aikaa. Nyt uhkakuvina ovat esimerkiksi Venäjän ja Ukrainan välinen sota, hybridivaikuttaminen ja ilmastonmuutoksen seuraukset.

Turvattomuustekijöiden vallitessa aikuisten pitää toimia mallina, että elämässä on pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Toivon pitää säilyä, sillä pelko estää oppimisen halun perustana olevan leikin ja uteliaisuuden.

Kokemus ja tutkimukset osoittavat, että vaikeistakin asioista voi selvitä.

”Resilienssiin kuuluu, että ikävistäkin asioista pääsee yli. Ihmiset myös elävät hyvin erilaisissa kulttuurisissa konteksteissa”, Poijula muistuttaa.

Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa oletettiin, että traumaperäinen stressihäiriö olisi länsimaissa harvinaisempi kuin kehittyvissä maissa. Tulos olikin päinvastainen. Kun ympärillä tapahtuu paljon kauheuksia, siitä tulee normatiivista. Kauheudet eivät enää traumatisoi niin monia.

Teksti: Tomi Kangasniemi

9.1.2024/by Jaakko Kaartinen

Mikä milleniaali?

artikkelit, nuorisotutkimusta

Kun puhutaan milleniaaleista, puhutaan sukupolvesta. Täsmällisesti ottaen milleniaaleista puhutaan, koska sukupolvien välille vaikuttaa syntyneen kuilu, jota on vaikeaa ylittää kumpaankaan suuntaan. Se on kirkolle ongelma.

Yksinkertaisimmillaan sanottuna ”milleniaali” on termi, jolla kuvataan vuosien 1981-1996 välillä syntynyttä sukupolvea. Toinen samaa joukkoa kuvaava termi, on Y-sukupolvi. Sana ”milleniaali” juontuu vuosituhannen vaihteesta, jolloin suurin osa Y-sukupolveen kuuluvista ehti nuoruusikään: uuden vuosituhannen nuoret. Kirjainjärjestyksessä Y-sukupolvea seuraa Z-sukupolvi, johon lasketaan kuuluvaksi vuosien 1997-2012 välillä syntyneet. Tietyssä mielessä myös tätä nuo- rempaa ikäpolvea voidaan tarkastella milleniaali-ilmiön puitteissa, sillä sekä Y- ja Z-sukupolvet erottuvat monella tavalla aikaisemmista ikäluokista ja sukupolvista.

Sukupolvien eroista syntyvä kuilu

Ensimmäinen kirjainsukupolvista oli X, vuosien 1965-1980 välillä syntyneet. He ovat sodan jälkeen syntyneiden (”Suurten ikäluokkien”) lapsia, jotka jo kasvoivat tyystin erilaisessa maailmassa kuin vanhempansa ja tekivät niin erilaisia valintoja, että yhteiskunnallisen tutkimuksen kentällä koko sukupolvesta koettiin perustelluksi alkaa käyttää omaa isoa kirjainta: X niin kuin mysteeri.

Sukupolvista puhuttaessa vuosiluvut ovat liukuvia, mutta ilmiöt kyetään erilaisin tutkimuksin hyvin tavoittamaan. Sukupolvien muutos on myös tunnistettu arkisessa elämässä siinä, etteivät totutut toimintatavat enää puhuttele uusia tulijoita: kirkolle ja muille suomalaisille instituutioille, kuten puolueille, ammattiyhdistysliikkeelle, perinteisille järjestöille tuli haasteita X-sukupolven kanssa ja haasteet kasvoivat kertaluokan verran milleniaalien myötä.

Perusongelmana on, että kirkko ja muut instituutiot ovat sidoksissa aiempiin sukupolviin; milleniaalit puolestaan ovat sukupolvikuilun päässä sekä aiemmista sukupolvista että heidän instituutioistaan.

Kirkon kohdalla etäisyys näkyy erityisesti jäsenyyden ohenemisena ja katoamisena, ja yleisemmällä tasolla vaikeutena säilyttää merkityksellisyyttä uusien sukupolvien arjessa ja juhlassa.

Sukupolvikokemukset yhdistävät

Milleniaalit olivat ensimmäinen internet-sukupolvi. He ottivat ensimmäisessä aallossa käyttöön myös sosiaalisen median. Näiden vaikutus sukupolven kokemuksien muokkaamisessa on suuri. Digitalisaatio on merkinnyt, että sukupolvi on hyvin arkisesti ylittänyt aiemmat paikan rajat ja kasvanut välittömässä kontaktissa toiseen kulttuurilliseen piiriin. Netti ja sosiaalinen media muuttivat peruuttamattomasti tiedon välittymisen reittejä pois perinteisistä lehdistä ja koko kansan televisiosta.

Vanhemmuuden ja koulujen muutos on yksi tekijöistä, joka on tukenut yksilökeskeisyyden vahvistumista. On syiden summa muodostunut tavalla tai toisella, milleniaalit näyttävät punnitsevan asioita aiempia sukupolvia luontevammin omista tarpeistaan käsin. Sen nähdään erityisen hyvin heijastuvan työelämässä, missä työltä odotetaan enemmän mutta toisaalta sitoudutaan vähemmän. Paitsi ylhäältäpäin johtamiseen, milleniaalit suhtautuvat kaikenlaisiin muihinkin perinteisiin hierarkioihin varautuneemmin kuin mihin vanhemmat ihmiset ovat tot- tuneet.

Suomessa milleniaalisukupolveen kuuluvista suuri osa syntyi laman rusikoimiin perheisiin. 2007 alkanut finanssikriisi ja sitä seurannut uusi lama osui sekin juuri milleniaaleihin. He ovatkin pitkään aikaan ensimmäinen sukupolvi, joka todennäköisesti ei tule ylittämään omien vanhempiensa elintasoa. Oman talouden ja tulevaisuuden epävarmuudet sekä toisaalta globaalien ilmasto- ja ym- päristöhuolten jatkuva läsnäolo värittävät milleniaalien sukupolvikokemusta. Tunnistettua on myös se, että milleniaalien piirissä erilaiset jaksamisen ja mielenterveyden haasteet ovat koholla. Joissain teorioissa on arvioitu korostuneen yksilökeskeisyyden ja koulutukseen sekä uraan liittyvän jatkuvan kilpailullisuuden selittävän tätä.

Milleniaalien Suomi on urbaani

Sellaisilla paikkakunnilla kuin Alavus, Rantasalmi, Heinola, Rusko, Somero ja Mäntyharju on 25-34-vuotiaita suhteessa kaksi-kolme kertaa vähemmän kuin Turussa, Tampereella, Jyväskylässä ja pääkaupunkiseudulla – yliopistopaikkakunnilla.

Muutettuaan opiskelukaupunkeihin milleniaalit myös pysyvät niissä. Vaikka milleniaalisukupolveen kuuluvia asuu jo- kaisessa Suomen kunnassa, painopiste on keikahtanut keskuksiin. Alueelliset erot suurentuvat koko ajan. Koronan vaikutus ei riittänyt kääntämään suuntaa.

Yhä useammat sen sijaan tähyävät ul- komaille. Milleniaalisukupolvi on kansainvälisempi kuin aiemmat. 15-29-vuotiaista 54% ajattelee, että voisi muuttaa töihin Suomen ulkopuolelle.
Suuri osa milleniaaleista elää sinkkuna tai dinkkuna. Kaikkialla länsimaissa, myös Suomessa milleniaalien sukupolvi lykkää perheen perustamista aiempaa paljon myöhemmäksi. Suomessa on havahduttu syntyvyyslukujen syvään notkahdukseen viime vuosina. Se liittyy nimenomaan milleniaaleihin, jotka ovat nyt vuorostaan lapsiperheiässä, mutta saavat selvästi vähemmän lapsia kuin aiemmat sukupolvet. Lapsikysymystä lykätään opintojen ja työelämän tieltä myöhempään ikään, mikä luonnollisesti leikkaa lasten saamisen mahdollisuutta. Lisäksi vapaaehtoinen lapsettomuus on paljon yleisempää kuin aiemmilla sukupolvilla.

Lapset, jotka syntyvät, syntyvät kuitenkin yhä useammin kaupunkeihin. Milleniaalit ovat aiempaa urbaanimpi sukupolvi, joka synnyttää vielä urbaanimman, mutta kapeamman uuden polven.

Yksi poikkeus lapsilukumäärässä liittyy maahanmuuttajataustaisiin milleniaaleihin, joiden keskuudessa lasten määrä on keskimäärin selvästi suurempi. Maahanmuuton ennakoitavasti jatkuessa tällä kehityksellä on vaikutusta väestölliseen kuvaan alueellisesti voimakkaastikin. Lontoossa lapsista 80% syntyy maahanmuuttajataustaisiin perheisiin.

Suomessa luvut ovat vielä toisenlaisia, mutta kehityksen suunta vaikuttaa olevan samanlainen.

Arvot erottavat

Vuosituhannen vaihteessa nuoriksi kasvaneet ja heitä nuoremmat ikäluokat vaikuttavat sekä arkikokemuksen että tutkimustiedon valossa pitkälti olevan erilaisia kuin vanhempiensa ja heitä edeltäneiden polvien ihmiset. Ero näkyy erityisesti arvoissa, elämän valinnoissa ja tärkeinä pidetyissä asioissa.

Kaikki milleniaaleiksi luettavat eivät tietenkään jaa samoja arvoja, ajatuksia ja elämäntapoja. Sukupolvien välisissä eroissa on kyse siitä, millaiset asiat esiintyvät uuden sukupolven keskuudes- sa enemmän kuin aikaisempien ja millaiset näkemykset ja valinnat koskettavat useimpia. Tässä ”suuressa kuvassa” milleniaalit tosiaan ovat erilaisia kuin vanhempansa.

Yksi merkittävimmistä milleniaalien eroista aiempiin sukupolviin on, että uskonnon merkitys on heikompi kuin aiemmilla sukupolvilla. Sama ilmiö esiintyy kaikissa länsimaissa. Uskonnon ja kirkkojen merkitys on heikentynyt jo sodanjälkeisistä suurista ikäluokista lähtien, mutta milleniaalien kohdalla kehitys on vauhdittunut.

Uskonnon merkityksen väheneminen ei tarkoita henkisyyden heikkenemistä, vaan erityisesti kirkkojen merkityksen muuttumista. Siellä, missä milleniaaleja on eniten, kirkon jäsenyyskehitys on heikoin.

Miksi kirkkojen rooli heikkenee? Yksi syy liittynee arvojen muutokseen.
Erilaisissa kyselytutkimuksissa voidaan havaita, että milleniaalit ovat aiempia sukupolvia liberaalimpia. Se näkyy avoimempana suhtautumisena sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin, toisiin kulttuureihin ja maahanmuuttajiin. Erilaiset universaalit huolet ovat keskeisellä sijalla: ilmastonmuutos, globaalin oikeudenmukaisuuden kysymykset.

Milleniaalien mukanaan tuomaa arvojen muutosta voi tarkastella esimerkiksi puolueiden kannatuksella. Suomessa alle 40-vuotiaiden keskuudessa Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat selvästi suositumpia kuin muissa ikäryhmissä. Vihreät ja vasemmistopuolueet ovat milleniaalien suosituimpia puolueita myös muualla Euroopassa. Keskiarvot kätkevät toisaalta taakseen voimakkaan jakolinjan: viidennes milleniaaleista niin meillä kuin muualla Euroopassa kannattaa ja osin äänestää Perussuomalaisia ja toisia oikeistopo- pulistisia puolueita.

Tällä jakolinjalla on yhteys suhtautumiseen kirkkoon: suomalaisista 15-29-vuotiaista Perussuomalaisia houkuttelevana pitävistä kaksi kertaa useampi on sitä mieltä, että luterilaisella kirkolla on suuri merkitys heidän elämässään kuin Vihreitä houkuttelevana pitävistä. Kirkkoa pitävät itselleen tärkeämpänä nuoret, jotka pitävät myös perinteitä tärkeämpänä kuin muut. He ovat kuitenkin vähemmistössä. Milleniaalien sukupolvessa yleisesti juuri perinteiden merkitys on horjunut. 15-29-vuotiaista neljännes pitää tärkeänä pitää kiinni perinteistä tavoista ja käsityksistä.

Perinnekirkko vai elävä kirkko?

Kirkko näyttää milleniaalien osalta joutuvan perinnemappiin.

Jos kirkkoa tarkastelee avoimin silmin suhteessa milleniaalisukupolveen, se on nähtävissä vanhojen ihmisten hallitsemana, perinteiseen elämänmuotoon ja asenteisiin kiinnittyneenä ja hierarkkisena laitoksena, joka on kiinni agraarikulttuurissa. Kirkossa käytävät kiistat tasa-arvosta ja oikeuksista vähemmistöille nousevat normeista, jotka ovat vieraita ja osin vastakkaisia milleniaalien tärkeille opinkappaleille oikeudenmukaisuudesta, vähemmistöjen oikeuksista ja yksilöllisen toteutumisen vapaudesta.

Myös milleniaalien sukupolven kotona saama uskonnollinen kasvatus on paljon vähäisempää kuin ennen. Milleniaaleista alle viidennes on mielestään saanut uskonnollisen kasvatuksen, kun 45-54-vuotiaista kolmannes ja yli 65-vuotiaista lähes puolet. Kristinuskon dogma ja uskonnollinen kieli on tuttua yhä harvemmalle.

Näin nähtynä ei ole kovin suuri ihme, että milleniaalien matka ei juuri kulje kirkon suuntaan. Sukupolvien arvoja ja asenteita selvittävä tutkimus viittaa siihen, että kerran omaksutut arvot muuttuvat hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Vanhetessaan milleniaaleista ei tule isovanhempiensa kaltaisia.

Toisaalta kirkon merkityksen väheneminen ei tarkoita, että ateismi vastaavasti kasvaisi. Pikemminkin koko kysymyksenasettelulla uskonnosta kirkkoon pakattuna on milleniaalisukupolvelle henkilökohtaisesti vähäisesti merkitystä. Kysymys milleniaaleista ja kirkosta on kirkon kysymys, ei niinkään milleniaalien oma. Silti rippikoulu on edelleen hämmästyttävän suosittu läpi ikäluokkien ja sen vaikutus nuorten kirkkosuhteeseen näkyy tutkimusaineistossa kantavan parin vuoden ajan. Mutta kun päästään kahdeksaantoista ikävuoteen, kirkon merkitys on laskenut tasolle, jolla se sitten mataa pari-kolmekymppistenkin joukossa.

Kirkon on pakko tarttua mahdollisuuksiin

Se, ettei kirkolla ole niin paljon merkitystä, ei tarkoita, että kirkkoon suhtauduttaisiin negatiivisesti: päinvastoin, puolet 15-29-vuotiaista sanoo, että heillä on hyviä kokemuksia seurakunnasta, huonoja kokemuksiensa sanoo olevan neljännes. Ja jos seurakunta tarjoaisi jotain itseä kiinnostavaa toimintaa, 42% arvelee, että voisi osallistua. Lisäksi 43% 15-29-vuotiaista suomalaisista on sitä mieltä, että kirkolla on tärkeä rooli ihmisten auttamisessa. Osuudet ovat huomattavasti korkeammalla kuin kirkkoa itselleen tärkeänä pitävien osuus, 11%.

Kirkolla näyttäisi olevan runsaasti mahdollisuuksia tehdä asioita, jotka sopivat milleniaaleillekin. Samalla kirkko uskonnollisena yhteisönä on useimmille heistä etäinen ja merkitykseltään köyhä. Olennainen kysymys kirkon tulevaisuuden kannalta on, voisiko siitä tulla milleniaaleille, Z-sukupolvelle ja uudelle syntyvälle Alfa-sukupolvelle merkityksellinen?

Strateginen kysymys on, tapahtuuko se tekemällä enemmän asioita, joita nuoriin sukupolviin kuuluvat pitävät tärkeinä ja asettumalla heidän puolelleen arvokeskusteluissa? Vai onko kirkon hengellinen ydin sanoitettavissa uudelleen ja sovitettavissa milleniaalien uudelle kielelle niin, että se vastaisi etsintään, jota milleniaalisukupolvi kokee?

Näiden kysymysten käsittelyllä on kiire. Vuonna 2030 jo puolet kaikista suomalaisista on milleniaaleja tai heidän lapsiaan. Vuonna 2050 muita on enää yli seitsemänkymmentävuotiaissa.

Ennen pitkää kirkko pitää uskaltaa luovuttaa milleniaalien käsiin.

Jaakko Kaartinen

13.11.2023/by admin

Roadman houkuttelee maahanmuuttajataustaisia nuoria

artikkelit, nuorisotutkimusta

Nuorten toisiin nuoriin kohdistamat merkkivaateryöstöt tunnetaan Roadman-ilmiönä. Toistaiseksi ilmiö tunnistetaan vasta suurimmissa kaupungeissa.

Roadman-ilmiöstä uutisoitiin ensimmäistä kertaa vajaa kaksi vuotta sitten. Uutisissa ilmiöön yhdistettiin nuorten keskuudessa tapahtuvat ryöstörikokset sekä nuorten varustautuminen teräaseilla.

Tietämys uudesta ilmiöstä Suomessa on vielä varsin vähäistä. Tähän törmäsivät myös Laura Pehkonen ja Angeliina Pentinpuro. He tekivät viime keväänä Roadman-ilmiöstä opinnäytetyön Poliisiammattikorkeakouluun.

Sisä-Suomen poliisilaitoksen vanhempi rikoskonstaapeli Pentinpuro ja Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen vanhempi rikoskonstaapeli Pehkonen haastattelivat tutkimukseensa yhdeksää poliisia. Haastateltavat olivat erikoistuneet ennalta estävään toimintaan Helsingin, Länsi-Uudenmaan sekä Itä-Uudenmaan alueella.

Opinnäytetyön tekijät yllättyivät, kuinka yhdenmukaisesti haastateltavat ilmiöstä kertoivat.

”Olimme ajatelleet, että ilmiön esiintymisessä tai piirteissä saattaisi olla jonkinlaista eroavaisuutta riippuen eri alueista, joilla ilmiötä oli havaittu.”

Tutkimustyön edetessä selvisi, että Roadman-ilmiötä oli havaittu pääkaupunkiseudun lisäksi myös Turun alueella. Sittemmin ilmiö on median uutisoinnin perusteella levinnyt myös Tampereelle. Nähtäväksi kuitenkin jää, leviääkö Roadman-ilmiö pienemmille paikkakunnille.

”Sitä on vaikea sanoa, koska ei ole tiedossa, minkä vuoksi ilmiö on levinnyt pääkaupunkiseudun lisäksi juuri Turkuun ja Tampereelle.”

Pukeutumistyyli yhdistää

Roadman-ilmiön juuret juontavat Iso-Britanniaan, josta se on levinnyt Suomeen sosiaalisen median tai Ruotsin kautta. Suomessa ilmiön piiriin kuuluvat lähinnä maahanmuuttajataustaiset 12-20-vuotiaat pojat.

He ihannoivat kallista elämäntyyliä, johon kuuluvat tietynlainen rap-musiikki ja kalliit merkkivaatteet. Pukeutumiseen kuuluvat esimerkiksi musta tai tumma toppatakki tai toppaliivi ja tumma lippis. Roadman-ilmiötä ovat pönkittäneet Lontooseen sijoittuva Top Boy -suoratoistosarja ja sosiaalinen media.

Pehkosen ja Pentinpuron tutkimuksesta käy ilmi, että osa nuorista on omaksunut ilmiöstä vain tyylin, mutta osalla kuvaan kuuluvat rikokset. Rikollista Roadman-elämäntapaa voi kutsua Roadman-kulttuuriksi, johon kuuluvia kalliita merkkivaatteita hankitaan rikollisin keinoin.

Nuoret voivat esimerkiksi sopia vaatekaupoista, joissa raha ei vaihdakaan omistajaa, vaan uhrilta viedään vaate teräaseella uhaten. Usein tekijöinä on isompi joukko ja uhri tai uhrit ovat tekijöitä nuorempia.

Kulttuurin rikollisiin piirteisiin kuuluu myös huumeiden välittäminen ja myynti sekä vahva viranomaisvastaisuus.

Kaikki eivät ole huono-osaisia

Tutkimuksessa listataan useita eri syitä, miksi nuoret ajautuvat ihannoimaan ja edustamaan Roadman-kulttuuria. Suurin osa nuorista on maahanmuuttajataustaisia, ja haastateltavien mukaan osa nuorista on huostaanotettu.

Nuoret kokevat tai ovat mahdollisesti kokeneet jonkinlaista syrjäytymistä, juurettomuutta sekä huono-osaisuutta. Roadman -kulttuuri pystyy tarjoamaan nuorille tunteen kuulua ryhmään.

Toisena syynä haastatteluissa tuli ilmi myös rikollisen elämäntyylin ihannointi. Osa maahanmuuttajanuorista arvostaa kallista elämäntyyliä, ja Roadman -kulttuuriin kuuluminen tuo sen nuorille lähemmäksi.

”Ei ole täysin selvää, miksi joku nuori kiinnostuu Roadman-ilmiöstä. Osa ilmiöstä kiinnostuneista nuorista on ollut selvästi syrjäytyneitä ja yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelle pudonneita. Toisaalta osa nuorista on ollut niin kutsutuista hyvistä perheistä”, Pehkonen ja Pentinpuro toteavat.

Yhteisenä piirteenä Roadman-ilmiöstä tai -kulttuurista kiinnostuneilla nuorilla ovat puutteelliset tukiverkostot. Haastatteluissa kävi ilmi, että usein ilmiöstä kiinnostuneiden nuorten vanhempien kiinnostus nuoren tekemisiin oli vähäistä.

Ilmiöstä kiinnostuneet nuoret hakevat porukkaan kuulumisella tietynlaista turvaa ja luottamusta. Sillä paikataan esimerkiksi vaikeuksia perhe-elämässä tai koulunkäynnissä.

”Osalla nuorista syy ilmiöstä kiinnostumiseen saattaa lisäksi olla pelkästään jännityksen hakeminen elämään rikollisen toiminnan kautta.”

Olemmeko Ruotsin tiellä?

Poliisit näkevät haastatteluiden perusteella Roadman-ilmiössä monenlaisia riskejä. Yksi sellainen on nuorena omaksutun rikollisen elämäntavan jatkuminen.

Juhani Iivarin tutkimuksen mukaan maahanmuuttajataustaisten nuorten rikokset alkavat usein siitä, että huonosti yhteiskuntaan sopeutunut nuori alkaa varastella omiin tarpeisiinsa.

Huumausainerikoksiin johtaa polku omasta käytöstä ja huumeiden myymisestä. Monilla taustasyynä on pitkäaikaistyöttömyys, sopeutumattomuus omaan tilanteeseen tai taloudellinen ahdinko.

Ennen rikoksia monen nuoren elämäntyyliä saattoi Iivarin mukaan kutsua ajelehtivaksi. Toisessa nuoria maahanmuuttajia käsittelevässä tutkimuksessa todetaan, että maahanmuuttajataustaisilla nuorilla ystävät ottavat usein vanhempien ja sisarten roolin. Tämä tapahtuu tilanteissa, jolloin oma perhe tai sukulaiset ovat kuolleet tai heidän kohtalostaan ei tiedetä. Rikokset ovat Suomessa taas voineet johtaa siihen, että sukulaiset ovat hylänneet nuoren rikollisen toiminnan takia.

Moni nuori kertoi myös ikään kuin lipsuneensa rikollisuuteen. Tämä johtuu harrastuksista luopumisesta ja tietynlaisesta ystäväpiiristä.

Haastateltujen poliisien mukaan riskinä on, että Roadmania edustavat päätyvät katujengeihin. Pääkaupunkiseudulla vajaaseen kymmeneen jengiin kuuluu noin sata parikymppistä miestä. Jengeille on tyypillistä väkivalta- ja päihderikollisuus.

Haastatelluiden poliisien mukaan riski on, että Suomi seuraa jengien suhteen Ruotsin jalanjäljissä.

Viranomaisyhteistyö ja valistus avuksi

Miten Roadman-ilmiön leviämistä sitten voidaan ehkäistä? Pehkosen ja Pentinpuron mukaan oleellista on viranomaisyhteistyö. Monipuoliset harrastukset, hyvät tukiverkostot ja oikeanlainen valistus on tärkeää. Vanhempien tulisi myös olla kiinnostuneita lastensa tekemisistä.

Koska Roadman on uusi ilmiö, tulisi ensinnäkin tiedostaa ilmiön olemassaolo ja ottaa se vakavasti.

”Olisi tärkeää, että ilmiö tunnistettaisiin kotona sekä koulussa. Välttämättä vanhemmat tai opettajat eivät vielä tiedä, mitä se tarkoittaa.”

Pehkosen ja Pentinpuron mukaan nuorille olisi hyvä saada painotettua ilmiön ja rikosten vakavuus. Nuorille tulisi saada perille viesti, miten vakava rikos esimerkiksi ryöstö on.

Nuorille tulisi myös kertoa, että vaikka ilmiöön liittyvät asiat saattavat aluksi tuntua jännittäviltä ja mukaansatempaavilta, niin pidemmällä aikavälillä ilmiö on haitaksi nuorelle.

”Roadmaniin liittyy vahvasti sosiaalinen media. Olisi hyvä saada kerrottua nuorille, että sosiaalinen media antaa ilmiöstä vääränlaista kuvaa ‒ se, mitä siellä tulee esille ei välttämättä vastaa todellisuutta.”

Teksti: Tomi Kangasniemi

12.11.2023/by admin

Sekasin-chat on ikkuna nuorten pahaan oloon

artikkelit, nuorisotutkimusta

Nuorisobarometrin mukaan suuri osa nuorista voi hyvin, ja kokemus omasta resilienssistä on melko hyvällä tasolla.

Koronapandemiasta on kokonaiskuvassa palauduttu aiempiin elämäntapoihin ja hyvinvointiin. Kouluarki sujuu, perhesuhteet ovat kunnossa ja kavereitakin löytyy.

Tästä hyvästä tuloksesta huolimatta osa nuorista voi huonosti. Huono olo ja ulkopuolisuus ovat todellisia haasteita nuoren elämässä. Nuoria syrjäytyy. He jäävät koulumaailman ja työelämän ulkopuolelle.

Sekasin-chat – ikkuna nuorten todellisuuteen

Sekasin-chat on lukuisten eri tahojen yhteistyön tulosta. Sekasin Kollektiivi, joka koordinoi chatin toimintaa, visioi maailmasta, jossa kukaan nuori ei jää yksin pahan olonsa kanssa. Päivystäjiä on yli 50 organisaatiosta. Mukana on esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko, A-klinikkasäätiö, Diak, Nuorten turvatalot ja kriisikeskukset. Päivystäjistä osa on vapaaehtoisia ja osa tekee oman työn sisällä tai ohella Sekasin-chat päivystystä. Päivystämässä on lukuisia sosiaali-, terveys- ja nuorisoalan ammattilaisia.

Sekasin Kollektiivin toiminta perustuu siihen, että nuoria kohdataan Sekasin-chatissa, Sekasin-ryhmächatissa ja Sekasin Kollektiivin kehittämässä peliyhteisössä.

Nuoret lähestyvät omista ajatuksista, tunteista ja tilanteista käsin keskusteluseuraa. Keskusteluaiheiden tilastoissa kärkipaikkaa pitää keskustelut omasta pahasta olosta. Pahaan oloon liittyy usein ahdistusta ja masentuneisuutta. Toiseksi suosituin aihe on erilaiset ihmissuhteisiin liittyvät tilanteet ja ongelmat.

Tilastoissa ei nouse suosituimpien keskusteluaiheiden joukkoon häirintä eikä kiusaaminen. Usein kuitenkin suositut keskustelunaiheet kuten paha olo, ihmissuhdeongelmat ja arjen selviytymisen haasteet ovat juurisyinä, seurauksina ja osatekijöinä häirintä- ja kiusaamistilanteissa.

Vapaaehtoisena ja työntekijänä tukemassa nuorta

Nuorten kertomat asiat voivat olla raskaita ja vaikeita. Vapaaehtoisten ja työntekijöiden reaktiot, neuvot ja tuki riippuu aina tilanteesta. Työtä tehdään tiimissä, eikä kenenkään tarvitse miettiä ratkaisuja nuorten pulmiin yksin.

”Tiimiä on aina mahdollista konsultoida. Mietitään yhdessä, mikä on nuorelle helpointa”, kertoo Satu Raappana, Sekasin Kollektiivin toiminnanjohtaja.

Ratkaisut mietitään nuori edellä. Joissakin tilanteissa nuorelle riittää chatin keskustelu, joskus nuori tarvitsee neuvoa, mistä saada lisätukea. Päivystäjät kannustavat nuoria kuuntelemalla ja kertomalla, mistä nuori voi löytää tarvittavaa tukea jatkossa. Nuoria ohjataan koulun henkilökunnalle, kannustetaan puhumaan perheen aikuisille tai kehotetaan tulemaan uudestaan juttelemaan. Vakavissa tilanteissa Sekasin-chatistä voidaan soittaa apua nuorelle, esimerkiksi hätänumeron kautta.

”Moni nuori ajattelee, että oma kokemus on liian pieni, ja joku muu tarvitsee enemmän apua. Yritämme keskusteluissa poistaa tällaista ajattelua, ja painottaa, että jokaisella nuorella on lupa ja oikeus saada apua”, summaa Raappana.

Riippuen nuoren omasta tahdosta, nuori ohjataan kasvokkain keskustelemaan aikuisen kanssa, tai neuvotaan erilaisia verkkopalveluita. Jotkut nuoret kokevat verkon kautta keskustelemisen helpommaksi. Sekasin-chatissa keskustelu, ohjeet ja neuvot räätälöidään aina nuorelle sopivaksi. Jokaisen nuoren kohdalla jatkoa ei tarvita, ja jo yhden kerran keskustelu helpottaa oloa.

Missä mennään ja mihin suuntaan ollaan liikkumassa?

Tilastojen perusteella ennustaessa ei näy piikkejä, joiden perusteella häirintä ja kiusaaminen olisivat akuutisti kasvussa. Korona-aika on saattanut vaikuttaa kiusaamiseen joillain areenan vaihtumisena ja joillain kiusaamisen loppumisena. Kiusaaminen siirtyi verkkoalustoille ja somealustoille pandemian aikana. Kiusaaminen kuitenkin perinteisen koulukiusaamisen muodossa loppui joillain nuorilla, koska kouluissa siirryttiin etäopetukseen. Nyt, kun opetus on palannut vanhaan lähioppimiseen, koulukiusaaminenkin ilmiönä jatkuu.

Sekasin-chatin vuosikertomuksen mukaan väkivaltatilastoissa on seksuaalista väkivaltaa (240 keskustelua) ja kiusaamista (275 keskustelua). Kokonaisuudessaan keskusteluita käytiin vuonna 2022 yli 32 000.

”Suoraa seksuaalisesta väkivallasta ja kiusaamisesta keskusteleminen ei näyttele suurta roolia tilastoissa, mutta pitää muistaa, että näiden tilastojen lukujen takana on kuitenkin oikeita nuoria, yksilöitä, joten luvut ovat liian suuria”, Satu Raappana pohtii.

Mediassa paljon puitu nuorten katuväkivalta ei ole kasvanut ilmiö Sekasin-chatissä.

Katuväkivallasta on käyty viime vuoden aikana ainoastaan 10 keskustelua. Puhutaan siis marginaalisesta ilmiöstä verrattuna muihin keskusteluaiheisiin. Suurin osa katuväkivallasta on miesten toteuttamaa, ja Sekasin-chatin käyttäjistä suurin osa (68%) on tyttöjä ja naisia, joten tässäkin voi olla syy ilmiön pieneen näyttäytymiseen.

”Paljon mediassa esillä olleet nuorten katujengit eivät itse koe väkivaltaa ongelmaksi, vaikka aikuiset kokevat. Väkivallan takana on pahaa oloa, syrjäytymistä, kuulumattomuutta ja muita pohjasyitä. Nämä syyt näkyvät myös Sekasin-chatissä.”

Vaikka väkivalta on ollut mediassa tapetilla, väkivalta ei näytä lisääntyneen. Tilastoissa ei ole myöskään piikkejä kiusaamisen suhteen. Hidasta nousua on havaittavissa isomman kuvan tarkastelussa. Molemmat ilmiöt ovat läsnä, ja vakavia, mutta ennusteena voisi pitää samanlaisia tilanteita ja kehityssuuntia kuin tähän mennessä, jos juurisyihin ei puututa.

Yhteiskunta herätys!

Yhteiskunnan rakenteita on korjattava, jotta juurisyihin voidaan puuttua. Vähemmistöt, maahanmuuttajataustaiset, ulkopuolisuutta kokevat, mielenterveysongelmien kanssa kipuilevat ja monet muut ihmisryhmät tarvitsevat tukea ja turvallisia aikuisia. Yhteiskunta polarisoituu, ja tämä heijastuu myös nuorten kohdalle. Huono olo kasautuu.

Mielenterveysongelmia kohtaavat nuoret tarvitsevat hoitoa, johon on vaikeaa päästä. Hoitojonojen tilanne pitäisi purkaa, ensinnäkin siksi, että nuoret ovat oikeutettuja hoitoon, mutta myös siksi, että tilanne tulee yhteiskunnalle entistäkin kalliimmaksi, jos tilanteen annetaan kärjistyä.

”Nuorille pitäisi antaa tukea siellä, missä nuoret ovat. Haasteena on se, että yhteiskunnan ja eri toimijoiden tulisi tavoittaa myös ne nuoret, jotka ovat jo syrjäytyneet esimerkiksi koulumaailman ulkopuolelle”, sanoo Raappana.

Paine ja vauhti yhteiskunnassa nuoria kohtaan ovat kasvaneet. Nuorilta vaaditaan itseohjautuvuutta ja valintoja, taloudellista toimeentuloa, töissä käymistä ja opintojen suorittamista.

”Yhteiskunnan rakenteet vievät nuoret tiukille. Nuoret eivät ole rikki, vaikka pahaa oloa on paljon. Nuoret reagoivat rakenteisiin ja tilanteisiin kuten sotaan, pandemiaan ja ympäristökriisiin tilanteiden aiheuttamalla tavalla oikein”, mietiskelee Raappana.

Yhteiskunnan olisi hyvä herätä korjaamaan rakenteita. Nuoren tulisi saada apua ja tukea ilman diagnooseja ja rahaa. Kaikille tulisi tarjota varhaisessa vaiheessa palveluita. Nollakynnyksen palvelut, kuten Sekasin-chat, ovat äärimmäisen tärkeitä, ettei kukaan nuori jäisi yksin.

Teksti: Ilona Rantala

Tunti tai kaksi kuukaudessa

Tule mukaan Kirkko Sekasin päivystäjäksi, jotta yksikään nuori ei jäisi pahan olonsa kanssa yksin!
Chatin päivystäjä on turvallinen, anonyymi aikuinen, jonka tehtävänä on kuunnella ja kohdata chattiin tuleva nuori. Päivystäjän ei pidä (eikä hän voi) ratkaista kaikkia nuoren ongelmia, eikä hänen tarvitse olla mielenterveyden tai muiden keskusteluissa eteen tulevien aiheiden erityisasiantuntija.

Päivystäjäksi kouluttaudutaan itseopiskelun avulla sinulle parhaiten sopivana ajankohtana. Koulutuksen aikana ja sen jälkeen on mahdollista tutustua erilaisiin tukimateriaaleihin, joissa on yksityiskohtaisempaa tietoa keskusteluissa usein esiintyvistä aiheista. Myös uunituore Sekasin Päivystäjän opas on saatavissa toiminnan tueksi. Vuosittain järjestetään päivystäjille yhteisiä teams- ja livetapaamisia, joissa asiaohjelman lisäksi myös virkistäydymme.

Sekasin-chat on suunnattu 12–29-vuotiaille. Keskustelulle on aikaa noin 45 min. Chat on avoinna arkisin klo 9–24 ja viikonloppuisin klo 15–24

Kirkko Sekasin toimintaa koordinoi Ville Kämäräinen kirkkohallituksesta sekä Sanna Parkkinen Snellusta ja Terhi Räty Meri-Porin seurakunnasta.

Sinua tarvitaan – ota yhteyttä
ville.kamarainen@evl.fi

12.11.2023/by admin