Leiri pitää suunnitella niin, ettei nuori voi siellä kuin onnistua, uskovat optimistisimmat kirkon kasvatusammattilaiset. Työntekijä sen sijaan voi myös epäonnistua, pyytää ja saada anteeksi.

Ennen kuin Sauli Paavilainen alkoi työskennellä tulevien nuoriso- ja yhteisöohjaajien parissa, hän oli parikymmentä vuotta nuorisotyössä. Eräs tapaus on jäänyt erityisesti mieleen riparilta.

Vaellusleirillä oli nuori, joka kulki muiden jäljessä eikä kukaan tuntunut saavan häneen paljoakaan yhteyttä.

”Vähän siinä mietittiin, että mitenköhän tulee menemään. Päätimme, ettemme painosta emmekä härki liikaa ja tyrkytä seuraa koko ajan. Leirin lopulla näimme hänet yhtäkkiä leikkimässä muiden kanssa. Sen muistan sellaisena vähän kuin onnistumisena, että se toikin hyvää, kun annoimme olla rauhassa ja turvassa sellainen kuin on, vaikka oli itsekseen ja muista matkan päässä.”

”Sosiaalinen ja psyykkinen turvallisuus nousevat koulutuksessa esiin kaikessa. Onneksi niihin kiinnitetään nykyisin huomiota”, Paavilainen sanoo.

”Onhan leiri ihan omanlaisensa ympäristö ja tilanne. Joukko ei ole ryhmä ennen kuin siitä tulee autetaan kehittymään sellainen” hän toteaa.

Omien ennakkoluulojen tunnistaminen on ammattitaito

Yksi sudenkuoppa, jonka välttäminen on Sauli Paavilaisesta tärkeää, on työntekijöiden ennakkoluulot.

”Joskus olen miettinyt, kuinka paljon aikuisten asenne ja odotukset vaikuttavat. Jos lähdetään siitä jonkun kohdalla, että tämä nuori tulee aiheuttamaan vaikeuksia, taitaa olla todennäköisyyskin suurempi. On hyvä arvioida, ollaanko omalla suhtautumisella aiheutettu enemmän hankaluuksia.”

Paavilainen kertoo kuulemansa tarinan, joka on hänestä kuvaava, oli totta tai ei: Leirille oli tulossa kaksi saman nimistä nuorta, joista toisen kanssa yhteistyöstä  odotettiin vaikeaa. Leirin jälkeen kävi ilmi, että ennakko-oletukset kohdistuivat ”väärään tyyppiin”, mutta toteuttivat itsensä. Sen sijaan kaima sai neutraalimmat lähtökohdat ja leiri sujui hyvin.

”Alussa pitää nähdä vaivaa, että leiri olisi mahdollinen kaikille toimintakykyyn katsomatta”, hän sanoo.

”Nuorilla on paljon ahdistusta ja erilaisia tiloja, diagnooseja ja tilanteita, joiden asiantuntija työntekijä ei voi olla. Ei ole väärin kysyä myöskään isosilta, jos vastaan tulee tuntematon sana tai kirjainyhdistelmä. Oma kokemus, se että kun kohtaaminen reilua ja välitöntä, sillä päästään jo pitkälle. Nuoren pitää saada olla millainen tahansa, mutta ei käyttäytyä millä tavalla tahansa.”

Mikä on riittävä leirikunto?

Entä paljon keskustelua herättänyt leirikuntoisuuden käsite? Milloin leirille ei pitäisi lähteä? Paavilainen ajattelee ensimmäiseksi itsetuhoisuutta, eikä hänen listansa siitä jatkukaan kovin pitkälle. Huoltajien kanssa asioista pitäisi puhua etukäteen, mutta eivät nämäkään aina tiedä kaikkea.

”Henkiin jääminen on se reunaehto, ettei ole vaaraksi itselleen tai muille”, hän sanoo mustaa huumoria äänessään.

Paavilaisen mukaan ei ole välttämättä hyvä muodostaa pitkää listaa ehdottomista vaatimuksista. Parempi on pyrkiä lisäämään erilaisia vaihtoehtoja ja luovia järjestelyjä.

”Esimerkiksi joskus on esitetty kriteeriksi, että uskaltaa nukkua yötä pois kotoa. En pitäisi sitä välttämättä esteenä, mutta vaellusleiri ei silloin ole vaihtoehto.”

”Tein pitkään erityisnuorisotyötä Siilinjärvellä. Pienryhmäriparilla leirikunto määriteltiin eri tavalla. Oli esimerkiksi aina valmius hakea nuori pois ja tuoda takaisin. Pienryhmäripari pidettiin kahdessa lyhyemmässä erässä. Lähtisin miettimään mieluummin sitä kuin päiväriparia, jos on esteitä”,  hän sanoo.

Pienryhmien muodostaminen on myös tehtävä taiten ja kuitenkin ”riskipeliä”. On etsittävä senkin nuoren etua, jonka esteet tai haasteet leirillä olemiseen ärsyttävät tai provosoivat työntekijää.

Työntekijän omien ennakkoluulojen tiedostaminen on ammattitaitoa

Sauli Paavilainen pitää omien ennakkoluulojen tiedostamista ammattitaitona, joka vaikuttaa leirien onnistumiseen laajasti.

”Ennakkoluulo voi kohdistua toki myös työkaveriin tai olosuhteisiin, jolloin energia menee pahimmillaan siihen, mikä kaikki on huonosti ja vaikeaa.”

Rippikoulupappi Sari Martikainen Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnasta on samoilla linjoilla.

”Kun lähdetään suunnittelemaan pienryhmäriparia, lähtökohtana on se, että nuori ei pysty tuomaan eteeni mitään, mitä me työntekijät lähdetään kirkuen karkuun. Hän on arvokas ja pyhä ihminen ja saa saa olla turvassa minun reaktioiltani, provosoitumiseltani ja ärsyyntymiseltäni”, Martikainen kuvaa.

Hänestä nuorilähtöisyys on niin tärkeä periaate, että leiri- ja rippikoulutyötä tekevien työntekijöiden pitäisi se hyväksyä täysin. Pelivaraa valita kirkossa muitakin töitä pitäisi sallia, ellei nuoren kohtaaminen tunnu omalta kutsumukselta.

Martikaisen mukaan myös seurakunnan turvallisuus työyhteisönä, sen arvot ja asenteet heijastuvat nuorisotyöhön. Martikaisella on takanaan pitkä ura nuorten kanssa myös kirkon ulkopuolella, esimerkiksi lastensuojelussa.

Hänestä ripari on ihannetapauksessa suunniteltu sellaiseksi maastoksi, missä ”ei voi kuin onnistua”. On saatava kokea, että minä sovin tähän toimintaan ja tänne.

Pienryhmäriparien suunnittelussa otetaan huomioon esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko ja autetaan orientoitumaan seuraavaan tilanteeseen kertomalla konkreettisesti, mitä tulee tapahtumaan. Tilallakin on vaikutusta. Esimerkiksi tarkkailijana ja keskipisteenä viihtyvän pitää löytää siitä oma paikka.

Nuorilähtöisyys on myös palautteen vastaanottamista

Myös Martikainen suhtautuu leirikuntoisuuteen varautuneesti.

”Raamatun sanan mukaan siinä on paikka jokaiselle. Jos meidän leirit on sellaisia, että niille pitää ensin kuntoutua, niin silloin leirissä on vika”, hän sanoo.

Hänestä nuorilähtöisyys on myös nuorten palautteen vastaanottamista.

”Se on yleensä selkeää ja pyyteetöntä. Jos nuori ei halua jäädä leirille, se on tietenkin silloin helppo juttu ratkaista. Koskemattomuuden vaarantumiseen on tietenkin puututtava, mutta olen optimisti näissä asioissa.”.

”Eräällä talviriparilla puolet leiristä ei meinannut millään asettua. Tehtiin erilaisia vaihtoehtoja, eriytettiin ja sai valita vaihtoehdoista. Ruma käytös jatkui, pidettiin istuntoja, joissa isoset käsittelivät rasistisia asenteita ja muuta esiin noussutta yksi asia kerrallaan. Puhaltelin ja koin tilanteen todella vaativaksi. Keskustelumme olivat vakavia ja raskaitakin, se oli tiukka paikka. Reagoin tunteella, mutta pyysin anteeksi”, Martikainen sanoo.

”En ole suojatyössä ja aikuisen ammattilaisen roolini ei saisi revetä. Tunteet eivät ole vaarallisia, mutta järki on niiden ilmaisemisesta vastuussa. Kun nuori antaa anteeksi, se on lahja.”

Leiri päättyi hyvissä tunnelmissa.

Martikainen ylistää ohjelmatonta aikaa. Silloin, kun ei ole järjestettyä ohjelmaa, tapahtuu hänen mielestään huikeita ja arvokkaita asioita.

”Seurakunnan nuorisotyö voi olla keidas kaikenlaisille nuorille. Keidas, jolla et voi suorittaa etkä epäonnistua. Tällainen voi olla hyvin tärkeä vaikkapa nuorelle, jolla on paljon koulupoissaoloja. Lystinpidolla on oma lokeronsa koulussa ja kotona, mutta seurakunta voi tarjota näiden lokeroiden ulkopuolisen tilan, jossa on oikeus turvallisesti olla suorittamatta.”

Turvallisuus on kirkossa uutta

Joissakin asioissa maailma on kehittynyt vastaansanomattoman hyvään suuntaan. Niissä lapset ja nuoret ovat usein aikuisia edellä ja voivat opettaa aikuisia. Näin uskoo Kirkkohallituksen asiantuntija ja psykoterapeutti Liisa Välilä. Hän on kouluttanut myös hiippakunnallisia häirintäyhdyshenkilöitä.

”Koulutuksissa tulee vahvasti esiin toive siitä, että seurakunnissa pohdittaisiin enemmän sitä, miten turvallisuus luodaan. Kirkko tulee näissä asioissa muuta yhteiskuntaa jäljessä”, hän toteaa.

Hän uskoo, että leirillä nuoret sitoutuvat hyvin sääntöihin, joita saavat olla mukana luomassa. Turvallisemman tilan ohjeita voi oman ryhmänsä kanssa tutkia vaikka sillä ajatuksella, miten niitä voitaisi toteuttaa omalla leirillä.

”Kaiken perusta on silloin se, että työntekijäjoukko sitoutuu periaatteisiin, joiden tarkoituksena on ehkäistä ulossulkemista ja kiusaamista, sekä antaa kaikille mahdollisuus olla oma itsensä.”

Kyselevä asenne ammattitaitona

Välilän mukaan riparin ei tarvitse olla omaa seksuaalista identiteettiä selkiyttävä kokemus. Sen sijaan sen tulee olla ensisijaisesti turvassa olemisen kokemus. Välilältä kysytään usein turvallisista leikeistä.

”1980-90-luvuilla mentiin alusta lähtien sylistä syliin, mutta nykyisin työntekijät miettivät kaiken, vessat, uimiset, saunat, majoitukset ja leikit, siitä näkökulmasta, mikä tekee tästä leiristä turvallisen. Kysymys on, miten luomme turvallisen ilmapiirin?  Esimerkiksi niin, että aikuiset eivät mene köllimään mukaan nuorten kanssa, eikä syliin. Sellaiset ovat nuorten etuoikeuksia leirillä.”

Välilä suosittelee myös mahdollisimman paljon yhdessä tekemistä, mieluiten julkisesti, esimerkiksi kahdenkeskisten tilanteiden sijaan.

Paavilaisen ja Martikaisen tavoin myös Välilä korostaa työntekijän halua tarkastella omia asenteitaan. Hänestä parasta olisi, että työntekijät sitoutuisivat yhdessä kyselevään asenteeseen. Siihen voi kuulua myös kysymys, millaiset tilanteet tai asiat herättävät itsessäni ärtymystä.

Seksuaalisuuden tai muiden herkkien, nuorten kanssa keskustelua herättävien aiheiden suhteen Välilä uskoo, että parasta olisi miettiä, mikä rakentaa nuoren polkua ja varoa sitä, että oma tarve kertoa vaikuttavia tarinoita täyttyy.

”Työntekijöiden ei esimerkiksi tarvitse kertoa oman seksuaalisuuden etsimisen ja löytämisen polkujaan tai kauhukertomuksia kaveripiiristä”, hän sanoo.

Kysymys-vastaus-työskentelyn sijaan keskustelu tai isosten haastatteleminen heidän ajatuksistaan voi joskus olla parempi idea.

”Riparin keskipiste on nuoren elämä ja Jeesus, ei esimerkiksi työntekijä.”

Teksti: Salla Ranta