Nuorisobarometri näyttää, että nuoret suvaitsevat uskontoa, mutta harva on uskonnollinen itse

Suomalaisista nuorista alle neljännes pitää itseään uskonnollisena, erittäin uskonnollisena puolestaan joka kymmenes. Ei-uskonnollisia nuoria on vuoden 2024, uskontoon ja katsomuksiin keskittyneen nuorisobarometrin perusteella yli puolet 15-29-vuotiaista.

Verrattaessa tuloksia aiempiin tutkimuksiin ja esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskuksen aineistoihin voidaan nähdä, että uskonnollisuuden määrä, siten kuin kyselytutkimukset sitä mittaavat, on nuorten osalta jotakuinkin vakiintunut. Vuoden 2010 nuorisobarometrissa uskonnollisina itseään pitäviä oli vielä kolmannes, samoin kuin ei-uskonnollisia nuoria. Osuus laski neljännekseen vuoden 2014 ja 2018 aineistoissa ja on nyt siis pysytellyt samalla tasolla edelleen.

Suurimmat muutokset uskonnollisuuden laskussa ajoittuvat 2000-luvun alkupuolelle.

Nuorisobarometrissa tutkittiin myös uskonnollisuuden ja arvojen välistä kytkostä. Kuten rippikoulututkimuksessakin, uskonnollisuus kytkeytyy verrattain vahvasti arvokonservatiivisuuteen. Mitä konservatiivisempi nuori on, sitä todennäköisemmin hän on myös uskonnollinen.

Uskonnollisia konservatiiveja nuorista on tutkimuksen mukaan 9%. Suuremmat joukot löytyvät päinvastaisesta suunnasta: neljä kymmenestä nuoresta kuuluu uskonnottomien arvoliberaalien joukkoon. Tutkimuksen perusteella liberaalit arvot ovat kasvamaan päin.

Kodeilla on vaikutusta uskonnollisuuden siirtymisessä

Barometrin aineisto vahvistaa myös uskonnollisen kotikasvatuksen vaikutuksen: niistä nuorista, jotka sanovat olevansa uskonnollisista perheistä, puolet kuvaa itseäänkin uskonnolliseksi.

Jos perhe puolestaan on erittäin ei-uskonnollinen, tavallista harvempi nuori itsekään ilmaisee uskonnollisuutta. Kaikkiaan 40% nuorista arvioi lapsuudenperheensä uskonnottomiksi, 29% uskonnollisiksi.

Suurin osa nuorista, jotka eivät ole kirkon jäseniä, ei ole koskaan ollutkaan jäseninä. Tämä osuus tulee laskeneen kasteiden määrän myötä lisääntymään tulevaisuudessa.

Perheiden ohjaava vaikutus on merkitsevä, mutta ei ehdoton. Kolmannes nuorista, jotka ovat uskonnollisista perheistä, kuvaa itseään kuitenkin ei-uskonnollisiksi.

“Karkeasti sanottuna uskonnollisista perheistä kolmannes linkittyy vapaisiin suuntiin, kolmannes herätysliikkeisiin ja kolmannes on yleiskirkollisia. Uskonnollisten perheiden määrä pysyy Suomessa aika vakiona. Vahvan uskonnollisuuden määrä on vakiintunut ja Suomessa niissä pystytään myös siirtämään uskonnollisuutta eteenpäin“, sanoo professori Kati Tervo-Niemelä.

Uskonnollisuuden heikkeneminen tapahtuu sitä kautta, että ne perheet, jotka aiemmin olisivat olleet “jonkin verran uskonnollisia” eivät ole uskonnollisia ollenkaan.

“Mielenkiintoista Suomessa on se, että uskonnottomuuden periytyminen tapahtuu meillä heikommin kuin muualla  Se liittynee rippikoulun asemaan, joka on niin vahva, että lapset käyvät sen, vaikka vanhemmat eivät sitä toivoisikaan. Tämä käy ilmi tekemissämme haastattelututkimuksissa.”

Nuorten notkea maailmankatsomus kiertää totunnaiset luokittelut

Rippikoulututkimuksessa nähtävä ero poikien ja tyttöjen uskonnollisuuden välillä ei ilmene nuorisobarometrin kokonaisluvuissa, joissa tarkastellaan 15-29-vuotiaita nuoria.

Nuorisobarometri osoittaa, että nuorten kohdalla uskonnosta on tullut samaan aikaan entistä yksilöllisempi asia – sellainen, joka kuuluu kullekin itselleen – ja toisaalta entistä suvaitumpi asia.

Lähes yhdeksän kymmenestä nuoresta on sitä mieltä, että kaikkien pitää saada puhua uskonnostaan ja katsomuksestaan koulussa. Kaksi kolmasosaa nuorista on sitä mieltä, että suvivirren laulaminen kevätjuhlissa on sopivaa. Nuorten sukupolvessa katsomusten moninaisuuden kasvuun suhtaudutaan avarakatseisesti.

Nuorten ei-uskonnollisuus ei siis merkitse uskonnonvastaisuutta. Kuten jo aiemmin on nähty, uskonnollisuuden tai ateismin sijaan eniten kasvaa eräänlainen “ihan sama”-asenne, jossa koko kysymyksellä uskonnosta ei ole niin suurta merkitystä, että sitä esimerkiksi vastustettaisiin.

“Nuorten väliset erot ovat minusta pikemminkin häviämässä kuin kasvamassa. Nuoret ovat niin samanlaisten vaikutteiden alaisia median kautta, riippumatta, missä asuvat. Esimerkiksi nuoret maaseudulla eivät ole kaupungissa asuvia uskonnollisempia“, Tervo-Niemelä toteaa.

Voidaan myös pohtia, onko uskonnollisuuden ja hengellisyyden kysyminen suoraan riittävä tapa päästä kiinni niihin merkityksen ulottuvuuksiin, joita uskonnolla kulttuurissa ja nuoren elämässä on. Rippikoulun suosio tukee ajatusta siitä, että uskonnollisuuteen liittyvät kysymykset ovat kyselytutkimusten käytäntöjä vaikeammin sanoitettavissa ja mitattavissa.

Seitsemän kymmenestä nuoresta sanoo miettivänsä elämän tarkoitusta ainakin joskus. Vain kaksikymmentä prosenttia nuorista sanoo, ettei ole mitään ihmisen ulkopuolista henkeä tai jumaluutta.

Nuorisobarometri viittaa siihen, etteivät ainakaan käytetyt sanat, uskonnollinen, hengellinen, ateisti, riitä nuorille tällaisiin pohdintoihin eivätkä tarjoa suurimmalle osalle nuorista riittävää pohjaa identifioitumiseen. Tähän tulokseen tulevat barometrin aineistosta kirjoittamassaan artikkelissa myös Tuukka Tomperi, Konsta Happonen ja Tomi Kiilakoski: nuorten elämänkatsomuksesta on tullut entistä notkeampi.

Uskonnollisuus tukee nuoren hyvinvointia

Kati Tervo-Niemelä ja Porkka kirjoittavat Nuorisobarometrin artikkelissaan uskonnollisuuden ja hyvinvoinnin yhteydestä. Tutkimusaineisto osoittaa, että uskonnollisuus tukee nuorten hyvinvointia – etenkin nuorten tyttöjen hyvinvointia.

“Nuorisobarometri ei anna mahdollisuutta selvittää, mikä tekijä uskonnossa tukee hyvinvointia”, Tervo-Niemelä sanoo.

“Mutta 2021 keräämässämme tutkimusaineistossa vertasimme uskonnollisia ja ei-uskonnollisia perheitä, perheiden väliset suhteet ovat erilaisia. Nuoret uskonnollisista perheistä kuvaavat suhdettaan vanhempiin läheisemmäksi ja puhumista perheen sisällä on enemmän.”

“Mutta suurin ero liittynee merkityksen kokemukseen: uskonnollisuus tarjoaa nuorelle kokemusta merkityksellisyydestä: ei olla heitettyinä tyhjyyteen. Esimerkiksi rippikoulututkimuksessa nähdään, että rippikoululaiset sanoavat varsin usein, että myös riparin hengellinen sisältö tuottaa hyvinvointia. Ei pelkästään yhdessä oleminen ja ryhmä. Nuoret itsekin siis arvioivat rippikoulun kontekstissa, että hengellinen elämä parantaa hyvinvointia.”

“Suomessa kirkon nuorisotyö onnistuu tavattoman hyvin siinä, että rippikoulun jälkeen aivan valtava määrä nuoria lähtee mukaan seurakunnan toimintaan ja kokee sen mielekkääksi. Tällaista rippikoulun jälkeistä osallistumista ei ole lähimainkaan samassa mitassa muissa maissa. Suomessa nuoret menetetään vasta nuoreen aikuisuuteen siirryttäessä, muissa maissa heti rippikoulun jälkeen.“

Rippikoulun käyvien ja uskonnollisten nuorten määrä ei ole missään suhteessa toisiinsa. Rippikoulututkimus puolestaan osoittaa, että isosista merkittävä osa ei pidä itseään uskonnollisena. Tervo-Niemelä pitää tätä osoituksena rippikoulun ja isostoiminnan merkittävästä onnistumisesta.

“Sehän tarkoittaa sitä, että toiminta on avointa ja mahdollista monenlaisille nuorille, eikä sitä ole suljettu vaatimuksin. Se puolestaan mahdollistaa sen, että erilaiset nuoret voivat omista lähtökohdistaan linkittyä kirkkoon ja seurakuntaan. Ja vain sitä kautta kirkko ja uskonto voi ylipäätään tulla merkitykselliseksi.”

Tyttöjen suhde uskontoon on muuttunut eniten

Yksi muutos nuorten uskonnollisuuteen liittyen koskee tyttöjen ja poikien yhtä vähäistä uskonnollisuutta: aiemmin tytöt ja naiset ovat olleet enemmän uskonnollisia kuin pojat. Näin ei enää ole. Tyttöjen uskonnollisuus on laskenut, samoin kuin tyttöjen hyvinvointikin.

Tervo-Niemelä pitää näiden välistä yhteyttä mielenkiintoisena.

“Tyttöjen ja nuorten naisten hyvinvointi on erittäin haastettu nuoruudessa: lisääntynyt ahdistus, lisääntyneet mielenterveyden haasteet. Se on tärkein viesti sekä nuorisobarometrissa että kouluterveyskyselyssä ja muissakin tutkimuksissa”, Tervo-Niemelä toteaa.

“Uskonnontutkimuksen päivillä mietittiin, missä määrin tyttöjen uskonnollisuuden putoaminen ja hyvinvoinnin heikkeneminen molemmat ovat someilmiöitä: maailma, jonka tytöt kohtaavat mediassa, on naisvihamielinen, ulkonäkökeskeinen. Ja uskonto, joka mediassa kohdataan, on useimpien tyttöjen arvojen suhteen ristiriitainen ja vastakkainen, tasa-arvokysymysten suhteen ongelmainen.”

Nuorisobarometri paljastaa toisaalta myös sen, että poikien hyvinvointiero tyttöihin on sidonnainen ikävaiheeseen.

“Pojilla näkyy, että hyvinvointi on vahvaa 15-18-vuotiailla, mutta nuoressa aikuisuudessa se putoaa samalle tasolle kuin nuorilla naisilla.“

Myös rippikouluikäisten poikien vahvistunut uskonnollisuus näyttää aikuisuuteen etäännyttäessä laimenevan nuorten naisten tasolle.

Arvoilla on merkitystä kiinnityttäessä yhteisöihin

Tytöt keskimäärin ovat voimakkaasti arvoihin sitoutuneita, erityisesti tasa-arvonäkökulmiin, vähemmistöoikeuksiin ja esimerkiksi ilmastokysymyksiin.

“Jos tytöt, jotka ovat arvosidonnaisia, löytävät uskonnon piiriin, he löytävät sen juuri tähän arvokenttään sitoutuneesta uskonnollisesta kentästä. Kirkkoa kohtaan kritiikki on silloin se, ettei kirkko kokonaisuudessaan ole tällaiseen sitoutunut.”

Kaikkiaan nuorten Nuorisobarometrissa tärkeimpinä pitämien asioiden joukossa ovat tasa-arvo ja ihmisoikeudet.

Kirkon jumiutuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen on muun muassa siksi tavattoman haitallista sekä kirkolle että kristillisyydelle.

Tervo-Niemelä miettii tulevaa kehitystä koskien, että rippikouluikäisten poikien uskonnollisuuteen liittyvät muutokset – uskonnollisuuden kasvu – on osoittanut, että muutosten ennakointi on vaikeaa ja ne tulevat yllätyksinä.

Voi edelleenkin olla, että kirkko saakin lopulta rakennettua keskenäistä rauhaa, ja että uskontoa kaivataan jossain tapauksessa yhtäkkiä enemmän.

“Kirkko on onnistunut kaiken hajoamiskehityksen keskellä säilyttämään merkityksellisyytensä uskomattoman hyvin. Se näkyy aina kaikenlaisissa kriisitilanteissa. Ihmiset ja media haluavat kirkon toimivan tehtävässään.”

“On yllättävän vahvaa se, miten kirkko lähes poikkeuksetta halutaan mukaan aina silloin kun jotain on säilynyt, ja kirkko on edelleen yksilöä ja yhteisöä kannatteleva voima suomalaisessa yhteiskunnassa.”

“Toivoisin, että nuorisobarometrin tulokset herättäisivät päättäjiä siihen, että kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tärkeä rooli on tukea nuoria. Ja sen edellytysten heikentäminen siksi, että pieni joukko aikuisia vastustaa kirkkoa äänekkäästi, on vahingollista”, toteaa professori Kati Tervo-Niemelä.

“On selvää, että kirkko ei kykene omin toimin vaikuttamaan siihen, että on kasvava osa ihmisiä, jotka eivät enää identifioidu institutionaaliseen uskonnollisuuteen. Sen sijaan kirkko kykenee vaikuttamaan siihen, miten se pystyy sitouttamaan aktiiviset toimijansa ja toisaalta siihen, miten se kykenee puhuttelemaan yhä kirkon liepeillä olevia. Jos ydin on vahva ja toimiva, se vetää todennäköisemmin mukaan niitä liepeillä oleviakin.”

Teksti: Jaakko Kaartinen