Tag Archive for: eriytyminen

Nuorten huoli tulevaisuudesta kytkeytyy heikompaan kokemukseen osallisuudesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa omaan elämäänsä

, ,
Nuori peittää kasvonsa juhlissa

Villi teki joulukuussa 15-18-vuotiaille nuorille kohdistetun kyselyn siitä, miltä tulevaisuus näyttää ja tuntuu. Valtaosalla suhtautuminen omaan tulevaisuuteen on positiivinen ja optimistinen, mutta suurella osalla tulevaisuudenusko sekoittuu ahdistukseen siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Joka kuudes kyselyyn osallistunut nuori ilmaisi, että tulevaisuus pelottaa ja usko tulevaan horjuu.

Kysely lähetettiin muutamien seurakuntien nuorisotyöntekijöiden kautta eri puolille Suomea ja jaettiin myös nuorten vaikuttajaverkostossa. Vastauksia saatiin 64.

Kyselyn tarkoituksena oli nostaa esiin erilaisia nuorten ääniä siitä, millaisena he tulevaisuuden näkevät, sekä selvittää, miten erilaiset tulevaisuusnäkymät kytkeytyvät osallisuuteen. Tätä varten kyselyyn liitettiin mukaan THL:n Osallisuusindikaattori.

Osallisuusindikaattori muodostuu kymmenestä väittämästä, jotka kartoittavat vastaajan kuuluvuuden tunteita, tekemisten merkityksellisyyttä sekä toimintamahdollisuuksia ja hallittavuutta. Vastausten perusteella lasketaan indeksipistemäärä, joka kuvaa asteikolla 0-100 osallisuuden kokemuksen tasoa erittäin huonosta erittäin hyvään.

Nuorten tunnelmia tulevaisuudesta kuultiin pyytämällä vastauksia kysymykseen: Kun mietit asiaa oman itsesi ja yleisesti maailman näkökulmasta, millaisin ajatuksin sinä suhtaudut tulevaisuuteen?

Lisäksi lomakkeella oli mukana yleistä tulevaisuuden orientaatiota mittaava väittämä: Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti.

 

”Hyvillä mielin, vähän ahdistaa asiat joihin en voi itse vaikuttaa.”

 

Avovastaukset luokiteltiin niiden sisällön perusteella neljään ryhmään.

Positiivinen ja toiveikas suhtautuminen: Odottava ja innostunut suhtautuminen tulevaisuuteen. Uskotaan mahdollisuuksiin ja ihmisten kykyyn innovoida. Ajatus, että pienilläkin teoilla voi olla suuri vaikutus. Luottamus siihen, että asiat voivat mennä hyvään suuntaan.

Epävarmuus ja huoli:  Epävarmuuden tunne siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Huoli työelämästä, opiskelusta ja toimeentulosta. Nuorten palveluiden heikkeneminen ja koulutuksen epävarmuus. Omaan elämään liittyvä päättämättömyys ja ahdistus tulevaisuudesta.

Pelko ja pessimistinen näkökulma: Ilmastonmuutos ja ekokriisi suurimpana huolenaiheena. Teknologian kehitys, tekoäly ja eriarvoisuuden kasvu herättävät pelkoa. Maailman tila ja poliittinen kehitys koetaan negatiivisina. Tulevaisuuden nähdään vievän kohti huonompaa suuntaa.

Sekä positiivisia että negatiivisia tunteita: Jännitys ja innostus yhdistettynä pelkoon. Uskotaan hyvän ja pahan jatkuvaan tasapainoon. Tulevaisuutta ei nähdä täysin mustavalkoisesti, vaan sekä haasteet että mahdollisuudet tunnistetaan.

Valtaosa nuorista ilmaisee tulevaisuuden suhteen positiivisia odotuksia ja ajatuksia. Osalla niihin kytkeytyy kuitenkin epävarmuutta ja huolia.

Joka kuudes kyselyyn vastanneista nuorista kirjoitti pelosta ja pessimistisestä tulevaisuusnäkymästä. Heistä kukaan ei ilmentänyt positiivisia ajatuksia omastakaan tulevaisuudesta.

 

“Pelottaa. En tiedä tulevaisuudesta mitään ja sen takia en uskalla tehdä varmoja tulevaisuuden päätöksiä. Toivon parasta, mutta pelkään pahinta. Nuorena kaikki mahdolliset ajatukset pyörivät päässä.”

 

Verrattaessa nuorten avovastauksissaan ilmaisemia erilaisia tulevaisuusajatuksia osallisuuden väittämiin, paljastuu, että sillä, mitä nuoret tulevaisuudesta sanovat, on huomattava vaikutus siihen, miltä elämä ja oma osa siinä vaikuttaa.

Nuoret, jotka ilmaisivat positiivista ja toiveikasta suhtautumista tulevaisuuteen, vastasivat myös osallisuusindikaattorin kysymyksiin kauttaaltaan positiivisesti. Ne nuoret, joiden avovastauksista toiveikkuus puuttui, olivat useissa osallisuusindikaattorin vastauksissa negatiivisella puolella: päivittäisten tekemisten merkityksellisyyttä ei tunnu, tarpeellisuus muille ihmisille puuttuu, myönteistä palautetta omista tekemistä ei tule, elämän tarkoitus on kadoksissa ja on epäilys siitä, ettei apua saisi kun sitä tarvitsisi. He ovat myös vahvasti sitä mieltä, etteivät suhtudu luottavaisesti tulevaisuuteen.

Tulevaisuuteen suhtautumisen erot heijastuvat mielenkiintoisella tavalla osallisuusindikaattorin eri väittämiin. Vaikka osallisuusindikaattoria tarkastellaan yhtenäisenä, osallisuutta mittaavana kokonaisuutena, sen sisällä on esimerkiksi luottamusta, yhteyttä ja toimijuutta koskevia ulottuvuuksia.

Suurin vaikutus nuorten tulevaisuuteen suhtautumistaan ilmentävien vastausten osalta liittyy väittämiin Saan apua silloin, kun sitä todella tarvitsen, Tunnen, että päivittäiset tekemiseni ovat merkityksellisiä ja Kuulun itselleni tärkeää ryhmään tai yhteisöön.

Sen sijaan nuoret olivat suunnilleen samaa mieltä siitä, pystyvätkö vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun (kyllä pystyvät).

Tunne siitä, että omalla elämällä on tarkoitus on heikoin niillä, jotka ilmensivät tulevaisuuden suhteen epävarmuutta ja huolta.

 

“Ihan hyvin. Lähitulevaisuus omasta näkökulmasta näyttää ihan hyvältä. Pidemmän päälle en voi vielä sanoa. Yleisesti vaikuttaa vähän siltä, että toiveet tulevaisuudesta rappeutuu silmien edessä.”

 

Kun avovastausten tyyppejä verrataan osallisuusindeksin pistemäärän suhteen, huomataan, että osallisuuden ja ilmaistun huolen määrän välillä on johdonmukainen yhteys. Se viittaa siihe, että jos pelkoa voidaan lintää huoleksi, tai huolen sekaan saadaan avatua tilaa myös positiivisille näkökulmille ja toivolle, nuorten osallisuus vahvistuu. Seurakunnan nuorisotyön vahvalle keskittymiselle toivon virittämiseen ja ylläpitämiseen näyttää tämänkin aineiston perusteella olevan vahva nuorten hyvinvointiin kytkeytyvä peruste.

Se, miten paljon osallisuus merkitsee, näkyy katsottaessa osallisuusindikaattorin kaikkien väittämien keskiarvoja erittäin huonon osallisuuden (0-50 pistettä), keskiverto osallisuuden (50-80 pistettä) ja erittäin hyvän osallisuuden (80-100 pistettä) suhteen. Erittäin huono osallisuus heijastaa todella heikkoa kokemusta erityisesti omasta toimijuudesta ja omasta merkityksestä toisille. Myöskään luottavaista suhtautumista tulevaisuuteen ei silloin löydy.

 

“ajattelen aika vahvasti, että pelottaa ja haluan ehkä kuolla. Ei ole ihan kauhean positiivinen näkökulma mulla”

 

Osallisuusindikaattorin tärkeys liittyy myös siihen, että se avaa eteen kysymyksiä osallisuuden vahvistamisen mahdollisuuksista. Miten vahvistetaan nuoren kokemusta siitä, että hän saa tekemisistään myönteistä palautetta? Miten vahvistetaan nuoren kokemusta siitä, että hän on muille ihmisille tarpeellinen? Osallisuutta koskeva laaja tutkimus osoittaa, että keskeinen avain näihin on arkisessa, jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa ja toiminnassa, huomaamisessa, kuuntelemisessa ja huomioimisessa.

Kyselyn suppeassakin aineistossa nähdään myös, että osallisuus vaihtelee myös suhteessa sukupuoleen. Tyttöjen osallisuus on parempi kuin poikien. Osallisuus on selvästi heikointa nuorilla, jotka ovat merkinneet sukupuolekseen Muu ja niillä, jotka eivät halunneet ilmasta sukupuolta. Vastanneista 11% kuuluu näihin ryhmiin. Ei pelkästään tämän vaan esimerkiksi rippikoulututkimuksen aineiston nojalla on erittäin perusteltua huolehtia nuorisotyön saavutettavuudesta kaikille ja sen sukupuolisensitiivisyydestä.

 

”Minulla on suuret odotukset maailman tulevaisuutta kohtaan, erityisesti toivon että globaali ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuisi paremmin ja uskon, että voin itse tähän vaikuttaa. Samaan aikaan pelkään, että nämä odotukset eivät toteudu ja esimerkiksi ilmastokriisi ahdistaa.”

 

Mihin pitäisi vaikuttaa eniten, että nuorten luottamus tulevaisuutta kohtaan kohentuisi? Tutkimusaineisto antaa mahdollisuuden tarkastella väittämää Suhtaudun tulevaisuuteen luottavaisesti suhteessa osallisuusindikaattorin kaikkiin väittämiin. Laskemalla näiden välinen korrelaatio nähdään, kuinka vahva yhteys väittämien välillä on.

Kaikki väittämät ovat vahvassa yhteydessä toisiinsa, mutta aineisto osoittaa, että luottavainen suhtautuminen tulevaisuuteen on kaikkein voimakkaimmin kytköksissä siihen, että nuori pystyy tavoittelemaan itselleen tärkeitä asioita, tuntee, että hänen elämällään on tarkoitus ja että hän pystyy vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun.

Osallisuus on yhteydessä resilienssiin. Normaali osallisuuden kokemus kannattelee ahdistavienkin tapahtumien kestämisessä. Heikko osallisuuden kokemus jättää vähemmän voimavaroja.

Nuoret ansaitsevat parhaan mahdollisen tulevaisuuden. On aikuisten tehtävä rakentaa kasvun ympäristöt sellaisiksi, että niissä varttuva nuori lopulta pystyy hahmottamaan oman tarpeellisuutensa muille ja tuntemaan, että voi itse kuljettaa elämäänsä suuntaan, johon luottaa.

 

”Mä pelkään tulevaisuutta mutta ootan sitä myös innolla. Koskaan ei voi tietää mitä ihanaa ja onnellisia asioita se heittää naaman eteen mutta samalla koskaan ei voi tietää mitä kaikkea hirveetä ja pelottavaa se heittää. Se on semmonen reitti mihin hypätään silmät kiinni toivotaan parasta tai tehdään töistä sen asian eteen mistä unelmoi koska koskaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan se on pelottavaa. Mutta samalla mulla on se luotto että kaikella on tarkoitus ja vaikka kuinka pimeältä elämä tuntuisikin niin valoa ja toivoa löytyy aina vaikka sen ettiminen saattaakin tuntua tosi rankalta.”

 

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Nuorisotyö 2030? Mitä tulevaisuuteen kuuluu?

Työkaluja keskeneräisellä työmaalla

Tosiasia on se, että Suomi kansainvälistyy kiihtyvää tahtia. Tämä näkyy kirkossa siten, että yhä harvempi löytää perinteisiä seurakunnan toimintoja. Tilastot kertovat karua kieltään lasten kasteista. Suomi ei tule olemaan koskaan sama yhtenäiskulttuurin paikka kuin aikaisempina vuosikymmeninä olemme tottuneet elämään. Tämä tuo haasteita erityisesti kasvatuksen kentässä seurakunnissa. Kun seurakunnan jäsenmäärä laskee, tulevat taloudelliset haasteet vastaan. Henkilöstöä on entistä vähemmän ja samalla nousee kysymys: Mitä ei enää kannata tehdä? Mistä leikataan?

 

Villi kyseli nuorisotyöntekijöiltä nimettömyyden vapauttamia kommentteja siitä, miltä vuoden 2030 nuorisotyö kirkossa voisi kenties näyttää. Jotain muuttuu, mutta mitä? Mikä pysyy ja jatkuu vakaasti samanlaisena, vaikka Suomi muuttuisikin?

Suomalainen yhteiskunta nimittäin varmuudella muuttuu, ennen kaikkea alueellisen eriytymisen takia.

 

Rippikouluissa on jo pitkään huomattu, että nykynuorten perustiedot kristinuskosta ovat jatkuvasti kapenemassa. Yhä enemmän opetus joudutaan aloittamaan perusasioista. Toisaalta Paavali jo aikoinaan kehotti antamaan opetusta linnunmaidon tapaan. 

Sana on kuitenkin aina se joka tulee pysymään samana, riippumatta siitä, mikä on kirkkoonkuulumisprosentti.

Nykynuoret osaavat ajatella omilla aivoilla ja haastavat työntekijöitä hyvillä pohdiskeluillaan. Ja uskon, että näin tulee jatkossakin olemaan.

Veikkaan että tulevaisuudessa kasvatuksessa tehdään edelleen hyviä asioita, mutta pienemmällä porukalla, mutta ehkäpä vielä paremmin suunniteltuna ja koordinoituna laajemmin kuin pelkästään nykyisten omien seurakuntarajojen sisällä.

 

Suomen koko väestö on viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntynyt 150 000 hengellä, mutta kasvanut edes jonkin verran vain 70 kunnassa. Kaikki loput Suomen kunnat ovat samaan aikaan menettäneet yhteensä 170 000 asukasta – saman verran kuin Helsinki, Espoo, Vantaa ja Tampere ovat saaneet uusia. Vuosikymmenen aikana kuolleisuus on ylittänyt syntyvyyden noin kuudellakymmenellätuhannella hengellä, joten väestönkasvu johtuu maahanmuutosta, joka näyttää keskittyvän voimakkaasti muutamille kaupunkiseuduille.

Jotta Suomen muutos ei olisi hallitsematon, yhteiskuntaa tulee kehittää. Kehittämisellä ei kyetä estämään muutoksia, jotka liittyvät väestön vähenemiseen ja alueiden haurastumiseen. Sen sijaan kehittämisellä pystytään rakentamaan uutta, yhteisesti sovitun kaltaista yhteiskuntaa. Seurakunnat ovat sekä muutoksessa että siihen sopeutumisessa keskeinen toimija.

 

Resursseja on paljon vähemmän, tehdään enemmin töitä julkisen sektoreiden kanssa yhdessä.

Ongelmat ovat lisääntyneet, työ on enemmin erityisnuorisotyöpainotteista diakoniatyötä.

Rippikoulu pitää edelleen suosionsa, tosin työntekijämäärät on tippuneet ja näin leirien pituus on pienentynyt.

Vapaaehtoistyön merkitys korostuu.

 

Yksi Suomen muuttumiseen liittyvä ongelma on vauhdin vaikea hahmotus. Väestön vanhenemiseen ja muuttoliikkeeseen kytkeytyvä muutos tapahtuu hetki kerrallaan, tilastoissa vuosi vuodelta. Arkielämän näkökulmasta, yksittäisten kuukausien tasolla kaikki näyttää pysyvän ennallaan. Päivät ja kuukaudet kasautuvat huomaamatta, mutta pidempi tarkastelu tuo esiin dramaattisia muutoksia.

Esimerkiksi vuosien 2013 ja 2023 välillä Varkaudesta hävisi 2280 asukasta ja 0-2-vuotiaiden määrä putosi 525:sta 355:een – kymmenen prosenttia väkiluvusta ja kolmannes 0-2-vuotiasta.

Pienimmissä kunnissa muutokset ovat vaikutuksiltaan vielä dramaattisempia. Esimerkiksi pohjoissavolaisella Vesannolla oli 2013 2288 asukasta. 2023 asukasmäärä oli 1895. Pienen kunnan asukkaista poistui 393 henkeä eli enemmän kuin joka viides asukas. Se on tuntuva muutos sosiaalisiin verkostoihin. Samalla aikavälillä yli 85-vuotiaiden määrä on kasvanut 96:sta 106:een, mutta 0-2-vuotiaiden määrä pudonnut 46:sta 21:een. Tämä tarkoittaa, että seuraavina vuosina väestökato tulee kiihtymään. Vuonna 1980 Vesannolla oli 3572 asukkaasta.

Muutos on siis samaan aikaan hidasta, melkein huomaamatonta, mutta toisaalta peruuttamattoman nopeaa. Se tekee muutoksiin varautumisesta vaikeampaa.

 

Nuorisotyönohjaajan työhön tulee entistä enemmän vaikuttamaan yhteiskunnallinen lain- ym. säädäntö. Työn tulee olla vankalla ammatillisella pohjalla. Samalla sitä haastaa vahvasti kirkon vähenevä jäsenmäärä ja heikkenevä talous, jonka vuoksi työssä tulee olla moniosaaja taidoiltaan ja seurakunnan koosta riippuen tehdä töitä myös muun ikäisten parissa. Nuorten määrä ei vielä vähene, ainakaan suuremmissa kaupungeissa, mutta sitäkin tullaan näkemään. Työympäristö seurakunnissakin, ainakin osassa voi muuttua paljonkin työntekijöiden määrän vähetessä. Työn tarkoitus ja sisältö on sinällään samaa kuin nykyisin; tehdä lapselle ja nuorelle turvallinen paikka olla ja kuulua seurakuntaan ja toisiin ihmisiin. Mutta tekemisen tavat voivat muuttua ympäristön, yhteiskunnan ja kirkon taloushaasteiden muuttuessa. Ja mikäli emme jollain tavalla kykene muutokseen, tulemme työskentelemään entistä pienemmän joukon kanssa.

 

0-2-vuotiaiden määrän muutokset heijastavat kuntien väestön kehitystä syntymien kautta. Lapsimäärät ovat vuosikymmenessä romahtaneet ja syntyvyys keskittynyt entistä enemmän. Jo reilusti yli kolmannes kaikista lapsista syntyy Uudellamaalla. Syntyvyyden tapahtunut lasku alkaa täydellä vaikutuksellaan näkymään rippikouluikäluokissa vuodesta 2030 alkaen. Vuonna 2010 syntyi 60 000 lasta, 2015 55 000 ja 2020 46 000.

Lopulta juuri pienenevä lasten määrä vie jalat kuntien alta ellei trendi käänny täysin. Ilman lapsia ei ole perheitä, ei perhepalveluja, varhaiskasvatusta, kouluja, opetustoimea eikä nuorisotyötä eikä tulevia työntekijöitä. Siellä, missä vielä muutama vuosikymmen sitten oli elävä paikkakunta, ei ole tulevaisuuden edellytyksiä eikä lopulta elävää yhteisöä.

Tähänastinen muutos: vuosien 1980-2023 välillä yksitoista kuntaa menetti yli puolet asukkaistaan. 52 kuntaa menetti yli 40% ja 122 kuntaa neljänneksen väestöstään. Toisaalta pääkaupunkiseudun, Oulun, Tampereen, Jyväskylän, Turun ja Kuopion väestönlisäys 1980-2023 on 778 000 henkeä.

Suomessa ei ole juurikaan kokemusta siitä, miten kunnat lakkaavat olemasta. Tällaista kehitystä tällä hetkellä kuitenkin seuraamme häkellyttävän monissa kunnissa ja kaupungeissa. Kun kunnat menevät, muuttuvat seurakunnatkin.

Seurakunnille muutokset todennäköisesti merkitsevät lisääntyvää yhteistyötä ja resurssien alueellista yhteenlyömistä.

 

Työ somessa lisääntyy ja se nähdään merkityksellisempänä (ei vain mainostuskanavana). Kohtaava työ pitää pintansa. Riparin menestystarina jatkuu. Työ yhteistyöverkostoissa lisääntyy.

 

Suomessa muutetaan paljon ja muutoilla on selvä rakenne ja suunta. Erityisesti opiskelemaan hakeutuvat nuoret muuttavat maakuntakeskuksiin ja yliopistokaupunkeihin.

Muuttojen ikärakenteen johdosta muuttotappio tarkoittaa kunnille ja maakunnille sitä, että nimenomaan niiden työikäinen ja lapsiperheikäinen väestö vähenee. Vuosien 2018-2022 välillä työvoiman määrä pieneni Satakunnassa, Kanta-Hämeessä, Päijät-Hämeessä, Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa, Etelä-Savossa, Pohjois-Karjalassa, Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Lapissa. Varsinaista työvoiman kasvua oli vain Uudellamaalla, Pohjois-Pohjanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Pirkanmaalla, eli maakunnissa, jotka saivat muuttovoittoa.

 

Nuorisotyössä tulee pysymään: aikuisen läsnäolon tarve, leirityö ja isoskoulutus säilyy jollain tavalla ryhmämuotoisena.

Nuorisotyössä muuttuu: yksilöiden kohtaaminen lisääntyy, massatapahtumat tai isot kokoavat tilaisuudet vähenevät. Kysymys kirkon jäsenyydestä ehtona isosuudelle tulee käsittelyyn. Pop up – yksittäiset jutut lisääntyvät säännöllisten kokoontumisten tieltä.

 

Muutoksen rinnalla on toki pysyvyyttä. Kaikki eivät muuta pois, vakiintuneita tekemisen tapoja kaivataan ja perinteitä ylläpidetään alueellisesti. Väestölliset arvotutkimukset viittaavat siihen, että Suomessa on ikärakenteen eriytymisen lisäksi meneillään jonkintasoista eriytymistä myös sen suhteen, mitä pidetään tavoiteltavana ja mistä ollaan valmiita luopumaan.

Muun maan säilyessä ehkä enemmän entisenlaisena, kasvavissa ja moninaistuvissa kaupungeissa kehittyy puolestaan enemmän uudenlaista kulttuuria – ei pelkästään maahanmuuton takia. Niissä seurakuntien toiminta muuttuu myös – mutta toisenlaisista syistä ja todennäköisesti eri suuntaan kuin maaseutu-Suomessa.

Kirkon työn kehittämisen osalta mielenkiintoinen tasapainotteluharjoitus tulee olemaan se, miten kokonaisuus tulevaisuudessa kootaan yhä useampaan suuntaan liikkuvista paloista.

 

Kokoava toiminta on edelleen tarpeellista ja sille on tilausta. Nuorteniltojen luonne muuttuu monimuotoisemmaksi ja aiheet ovat maan ja taivaan välillä.

Sukupuolisuuteen liittyvät asiat korostuvat aiempaa enemmän ja se on hyvä.

Lasten ja nuorten väheneminen näkyy Itä- ja Pohjois-Suomessa ensimmäisenä, kokoava toiminta muokkautuu sen mukaisesti, harvaan asutuilla alueilla tavoitetaan lapset ja nuoret lähinnä koulujen aikana, joten koulutyön merkitys tulee lisääntymään tulevaisuudessa vahvemmaksi.

Rippikoulut pitävät suuremmalta osin vielä pintansa, enemmän tulee kysymyksiä kastamattomien lasten rippikoulun käymisistä ja kirkkoon kuulumattomien liittymiset kirkkoon ovat myös eri puolilla Suomea esillä, tämä ei koske pelkästään pääkaupunkiseutua, kun näitä on meilläkin vuosittain jonkin verran jo nyt.

Työalojen laajamuotoisuus ja yhteistyö tulee lisääntymään. Seurakuntiin palkataan tulevaisuudessa työntekijöitä, jotka osaltaan esim. hoitavat mm. musiikkityötä lapsi- ja nuorisotyön ohella.

Kirkko pitää pintansa ja varsinkin, kun tulee valtakunnallisia tai alueellisia kriisitilanteita, niin kirkon merkitys on edelleen vahvaa. Jäsenmäärien vähentyminen kirkossa lisää tarvetta palkata työntekijöitä, jotka ovat useamman seurakunnan alaisina. Yhtymissä tämä tulee näkymään ensimmäisenä.

 

Teksti: Jaakko Kaartinen

Kiitos ajatuksiaan jakaneille nuorisotyöntekiijöille!

/by

Johanna Laisaari: Moninaistuvassa Suomessa jokaista ihmistä on kohdeltava arvokkaana

Johanna Laisaari

Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestari Johanna Laisaari sanoo, että monikulttuurisuuden ja moninaisuuden kohtaaminen lähtee kunkin lapsen oikeudesta tulla kohdatuksi yksilönä. Tämä koskee lasten ja nuorten parissa toimivia aikuisia ja toimii myös kasvatuksellisena ohjenuorana lapsille ja nuorille itselleen.

”Kasvatuksen tulee auttaa oppimaan, että jokainen ihminen on arvokas ja kaikkien ihmisarvo on merkityksellistä. Eli ei jumituta katsomaan, onko ihminen vieraskielinen tai muunsukupuolinen tai jollain tavalla erityinen, vaan että kaikki yksinkertaisesti ovat arvokkaita ihmisiä”, Laisaari toteaa.

”Yleinen hyväksyntä ja halu tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa auttavat hyväksymään monenlaisia asioita.”

”Lapsena rakennetaan pohja avarakatseisuudelle, elämänmyönteisyydelle, uteliaisuudelle ja suvaitsevaisuudelle. Jos se pohja on hyvä, kaikenlaisen erilaisuuden kohtaaminen on helpompaa. Silloin moninaisuutta ei tarvitse nähdä pelon ja vastakkainasettelun kautta, missä kaikki erilainen on väärin.”

Muutos aikuisille on normaali lapsille ja nuorille

Helsingissä Suomen muutos yhtenäiskulttuurista moninaiseksi ja monikulttuuriseksi yhteiskunnaksi on arkista todellisuutta. Helsingissä asuu jo noin 120 000 muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvaa, eli joka viides asukas. Pääkaupunkiseudulla, eli Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa vieraskielisiä on noin neljännesmiljoona.

Luvut ovat suuria ja kertovat siitä, miten nopea muutos on ollut. Vuonna 1990 vieraskielisiä oli Helsingissä muutamia tuhansia ja vuosituhannen alussakin vain kolmisenkymmentä tuhatta.

”Moninaistuminen on iso muutos, ainakin meidän ikäisillemme. Mutta lapsille ja nuorillehan se on jo arkea. Heidän maailmankuvaansa tämä kehitys ei niinkään muuta”, Laisaari sanoo.

”Uudelle sukupolvelle monikulttuurinen ja ylipäätään moninainen ympäristö on paljon luontevampi. On erilaisia ja erinäköisiä lapsia ja nuoria, leikissä ei välttämättä ole aluksi yhteistä kieltä, ja se on ihan normaalia arkea.”

”Mutta meidän ikäluokkamme on tällä hetkellä lasten ja nuorten parissa toimivia ammattilaisia. Muutos haastaakin enemmän meitä aikuisia, joiden ajattelu, koulutus ja kasvatus on peräisin toisenlaiselta aikakaudelta. Kyllä moni joutuu työotettaan miettimään, sen suhteen, miten kykenee kohtaamaan jokaisen lapsen ja nuoren yksilönä, ei niinkään kulttuuristen taustojen kautta.”

Helsinki ja sen toimintamallit ovat jo monikulttuurisia

Johanna LaisaariHelsinki ja pääkaupunkiseutu ovat Suomen kulttuurisessa muutoksessa edellä muuta maata, mutta etenkin yliopistokaupungit ovat liikkumassa nopeastikin samaan suuntaan. Laisaari kertoo, että kaupunkien tasolla yhteyttä pidetään ja toisten kokemuksista halutaan oppia.

”Juuri tapasimme kuuden suurimman kaupungin luottamusjohdon kanssa. Yksi aihe tapaamisessa koski juuri kaupunkien kasvua, monikulttuurisuutta ja monimuotoisuutta. Vantaalla on hyvin samantyyppinen tilanne kuin Helsingissä. Espoo on menossa ihan samaan suuntaan, mutta ei ehkä aivan samassa tilanteessa monikulttuuristumisen osalta vielä ole.”

Toisaalta esimerkiksi Jyväskylässä päiväkodit ja koulut ovat viime vuosina opetelleet, miten toimitaan, kun osa oppilaista ei olekaan suomenkielisiä ja toiminta ja systeemit perheille uusia. Ja esimerkiksi Turussa, Tampereella ja Oulussa väestönkasvusta suurin osa on peräisin maahanmuutosta.

Uuden Suomen ilmaantumiseen liittyvät kysymykset – miten monikielisessä ympäristössä toimitaan, miten erilaisista taustoista tulevia nuoria ohjataan yhdessä, miten kaikentyyppisten perheiden kanssa toimitaan – päästään kysymään ennen pitkää jokaisessa kunnassa, jossa väestö vähäisemmässäkin määrin muuttuu.

”Siksi tapaamisia järjestetäänkin kaupunkien kesken, että voidaan sparrata yhdessä, kertoa kokemuksista ja jakaa hyviä menetelmiä ja käytäntöjä. Voidaan kertoa onnistumisista ja myös siitä, mitä ei kannata tehdä.”

”Pääkaupunkiseudulla on jo vuosikymmenten ajan mukauduttu kääntämiseen, tulkkaamiseen ja kulttuuriseen tuntemukseen. Meillä on monikulttuurisia ohjaajia kouluissa, jotka kertovat suomalaisen koulun toimintakulttuurista ja lainsäädännöstä tarpeen mukaan perheille. On meneillään monenlaisia hankkeita ja toimintoja, joilla vahvistetaan kodin ja koulun yhteistyötä eri kulttuurista tulleiden perheiden kanssa”, Laisaari luettelee.

”Puhutaan kaikkien koulusta. Esimerkiksi turvapaikanhakijoille on oma hanke, jossa valmistavalle luokalle mennessä pyritään ottamaan perhe mukaan koulunkäynnin aloittamiseen, jotta tulee tutuksi, mitä tarkoittaa suomalainen ja helsinkiläinen koulunkäyminen. Tällä tavalla rakennetaan luottamusta ja yhteistyötä, jotta kenenkään ei tarvitsisi kasvaa ja käydä koulua ilman oman perheen tukea ja ymmärrystä siitä, mitä koulussa tapahtuu.”

Kaikkien osallisuuden varmistamisessa vielä paljon työtä

Monikulttuurisuutta kannattaa tarkastella myös osallisuuden näkökulmasta. Osallisuus ja kuulluksi tuleminen ovat perusasioita, jotka kuuluvat kaikille, riippumatta taustoista.

”Kaikki lapsen oikeudet lähtevät YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Suomi on sen ratifioinut kolmisenkymmentä vuotta sitten ja se velvoittaa meitä lain tasolla. Tämä on sitten siirretty osittain kansalliseen lainsäädäntöön. Suomessa lasten ja nuorten kuulemisen osa on kirjattuna esimerkiksi hallintolainsäädännössä, ja lasten ja nuorten osallisuudesta löytyy puolestaan kirjauksia substanssilakien puolelta. Se, että olet osallinen omassa elämässäsi, on se osallisuuden syvempi perusta, jota meidän tulisi yhteiskunnassa luoda”, Laisaari sanoo.

”Näkisin, että Suomessa edustuksellinen osallisuus, hallinnollinen osuus, on hoidettu erittäin hyvin: kouluissa on oppilaskuntia, kaupungeissa nuorisovaltuustoja ja -neuvostoja, ja myös kirkon piirissä se on onnistuttu saamaan hyvin mukaan. Mutta sen sijaan kaikkien lasten osallisuus ei ole ollut yhtä priimaa. Jokainen lapsi ei vieläkään tule kuulluksi ja pääse osalliseksi.”

Lapsilla ja nuorilla, joilla on resursseja olla mukana toiminnassa ja erilaisissa ryhmissä, osallisuus toteutuu paremmin, mutta on paljon lapsia ja nuoria, joilla on erityypisiä haasteita ja tarpeita erityiseen tukeen, ja myös heidän äänensä tulisi saada kuuluviin.

”Tätä varten kehitettiin tarjolle erilaisia menetelmiä kansallisessa lapsistrategiassa 2021: miten saada esille esimerkiksi vammaisten lasten näkemykset – tai sen vieraskielisen lapsen, joka ei vielä suomea riittävästi osaa. Ja tässä meillä on kyllä työsarkaa jäljellä, niin varhaiskasvatuksessa, kouluissa, nuorisotoimessa ja kirkon piirissäkin.”

Toiminta avaran yhteiskunnan rakentamiseksi alkaa läheltä

Kaupungit, kunnat, seurakunnat ja muu järjestökenttä voivatkin tehdä paljon vastaanottavan ja mukaan kutsuvan yhteiskunnan rakentamiseksi.

Pääkaupungin apulaispormestari katsoo tilannetta Helsingistä ja kaupungin roolista tarkasteluna asiat näyttävät selkeiltä.

”Koen, että vaikka ilmapiiri on muuttunut Suomessa ahtaammaksi, omassa työssämme kaupunkilaisiin nähden pidämme oman linjamme. Kyllä yleinen lainsäädäntö, ihmisoikeussopimukset ja YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittavat julkista valtaa toimimaan tietyllä tavalla.”, Laisaari toteaa.

”On ehdoton syrjinnän kielto. Moninaistumiskehityksessä juuri tältä pohjalta nousee kysymys siitä, miten päästään tukemaan ihan jokaista pientä ja suurempaa oppilasta lasta sillä tavoin, että hänellä on paras mahdollinen potentiaalinsa saavutettavissa. Se vaatii tässä ajassa monenlaisia toimia. Yksi niistä on ymmärrys moninaisesta, monikulttuurisesta lapsiryhmästä ja kaupunkilaisista.”

”Helsinki on koko olemassaolonsa ollut paikka, missä asuu erilaisia ihmisiä monenlaisista taustoista. Ja meillä on kaupungin strategiassakin kirjattuna, että Helsinki on paras ja yhdenvertaisin paikka oppia. Kaupungin oma toiminta lähtee siitä.”

Kirkolla on tärkeä rooli nyt ja tulevaisuudessakin

Kirkon piirissä on koettu huolta siitä, mitä erilaisten kulttuuristen ja uskonnollisten taustojen runsastuminen tarkoittaa seurakuntien mahdollisuudelle toimia koulujen ja laajemmin kuntien nuorisotyön kanssa. Laisaari ei näe asiaa ongelmallisena, pikemminkin mahdollisuuksina.

”Tässä vaikeassa ajassa, jossa kouluterveyskyselyjen tulokset kertovat lasten ja nuorten ahdistuneisuudesta, mielenterveyden haasteista ja heikentyneestä luottamuksesta tulevaisuuteen, on käyty myös kirkon kanssa keskustelua siitä, miten voidaan luoda positiivisia tapahtumia, tilaa ja kohtaamisia lapsille ja nuorille. On pohdittu erilaisia tapoja, joilla seurakunnat voivat ovat mukana.”

”Opetussuunnitelman kautta tietysti on toimintamalleja viralliseen yhteistyöhön varhaiskasvatuksessa ja kouluissa niiden lasten osalta, jotka kuuluvat kirkkoon. Se, miten järjestetään asiat, kun mukana on eri uskontokunnista olevia lapsia, edellyttää tarkempia keskusteluja.”

”Mutta minusta kirkko on tässä ajassa edelleen yksi vahva arvojohtaja, sovinnon puhuja, yhdenvertaisen ja jakamattoman ihmisarvon keskustelija. Ja yhdessä täällä pystytään asioita edistämään, vaikka kaikista asioista ei aina samaa mieltä ollakaan.

Koulun rooli vahvistuu tasa-arvon rakentajana

Seurakuntien kouluyhteistyön kehittäminen edelleen korostuu ennakoitavasti tulevaisuudessakin. Seurakuntien osaamiselle on paljon kysyntää koulujen ja varhaiskasvatuksen kentällä lasten, nuorten ja työntekijöiden tukena.

Laisaari uskoo myös, että varhaiskasvatuksen ja koulujen rooli lasten kuulemisessa ja osallisuuden kehittämisessä tulee nykyisestäkin kasvamaan.

”Moninaisuuden hyväksynnässä auttaa, kun varhaiskasvatus ja koulu tekevät työtään siitä kulmasta, että kaikki ovat yhdenvertaisia ja arvokkaita – se koulun arjessa kasvattaa lapsia ja nuoria moninaisuuden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen, on sitten kyse eri kieltä puhuvista tai eri uskontoa tunnustavista. Sama koskee seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolen moninaisuuden kohtaamista.”

”On sitten kyse taloustaidoista, elämänhallinnasta, kaikki perheet eivät pysty tarjoamaan lapsille samanlaista kasvatuksellista ja koulutuksellista oppia ja tukea – siksi etenkin koulun rooli on merkityksellinen. Se luo tasa-arvoa, ja koulutuksellista yhdenvertaisuutta kaikille lapsille. Se on Suomen menestystarina, että kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa.”

”Toisaalta ne raskaat ongelmat, joita lapsilla ja nuorilla on, kiusatuksi tuleminen, yksinäisyyden suuri määrä – niitä pitää pystyä vähentämään nyt, tässä hetkessä, eikä vasta joskus myöhemmin. Siihen tarvitaan kaupunkien lisäksi välttämättä myös kansalaisyhteiskunnan toimijoita, seurakuntaa muiden muassa.

Lapset ja nuoret rakentavat tulevaisuuden Suomen

Monissa kunnissa on jo kuljettu hyvällä polulla pitkälle, mutta valtakunnan tasolla kuuluu myös kylmiä ja julmia ääniä. Suomessa on meneillään eritasoista eriytymiskehitystä ja asenteetkin vaihtelevat. Koko maassa esiintyy paljon syrjintää ja rasismia – myös pääkaupunkiseudulla.

Miten koko Suomessa lopulta onnistutaan siirtymään monikulttuurisemman todellisuuden kanssa elämiseen?

”Tämä on iso ja monimutkainen ja vaikea kysymys. Siihen ei ole yhtä helppoa vastausta”, Laisaari huokaa.

”Ajattelen helsinkiläisenä apulaispormestarina, lapsioikeusjuristina ja äitinä, että toivo on lapsissa ja nuorissa. Kun he elävät arkea, jossa monenlaiset ihmiset ovat osa heidän tavallista elämäänsä, he kasvavat siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että on erilaisia ihmisiä, heillä on erilaisia taustoja, he puhuvat suomea vähän eri tavoin ja noudattavat erilaisia tapoja.”

”Olen itse Itä-Helsingistä, missä meillä on jo pitkään kouluissa ollut kymmeniä kieliä ja ihmiset tulevat eri taustoista, se on mielenkiintoista ja sen kautta opitaan monenlaista hyvää.”

”Sitten meillä on sellaisiakin kouluja, joissa tällainen moninaisuus ei vielä ole niin vahvasti esillä, aivan kuten niissä kaupungeissa ja kunnissa, joissa muutoksia on koettu vielä vähemmän. Sellaisessa tapauksessa kasvaminen on enemmän kytköksissä vanhempien ja muiden aikuisten esimerkkiin siinä, miten erilaisia ihmisiä ja kulttuureita kohdataan ja miten niistä puhutaan. Miten luodaan pohjaa siihen, että kun nämä sitten jollain koskettavat omaa elämää, ensimmäinen reaktio ei ole pelko, vaan uteliaisuus, hyväksyntä ja yhdenvertaisuuden näky?”

Paljon hyvää työtä tehdään joka päivä suurella sydämellä

Monikulttuuristuminen, yhteiskunnan muuttuminen ja kehittyminen moninaisemmaksi ei ratkea pelkästään hallinnollisilla toimenpiteillä. Yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan kaikkia.

”Suomalainen yhteiskunta on vahvan kansalaisyhteiskunnan tuote”, Laisaari ajattelee.

”Lapsilla on paljon vapaa-aikaa, johon tarvitaan turvallisia aikuisia. Järjestökentän ja seurojen kautta lasten ja nuorten elämään tulee tavattomasti tukea ja apua. Kirkko on tässä roolissa tietysti äärimmäisen vahva toimija. Se on mukana kaikenlaisissa elämänvaiheissa. Kriiseissä kohdataan ihmisiä ja luodaan yhteisöllisyyttä, tukea ja turvaa – ja iloissa kohdataan yhtä lailla”, Laisaari sanoo.

”Olen itse ollut mukana kirkon luottamustehtävissä. Siellä minulle on joskus sanottu, että ’Johanna, kirkko ei ole mikään monitoimikeskus’ ja minä olen vastannut, että juuri monitoimikeskus se pitää olla, mukana ihmisten elämässä eri tavoin, rinnalla kulkijana lapsille, nuorille ja perheille.”

”Tässä työssä on erityisen kivaa se, että pääsee tapaamaan ihmisiä tuolla kentällä. Siellä näkee jatkuvasti hienoja ja hyviä nuorisotyöntekijöitä, opettajia ja kasvattajia, jotka on korkeasti koulutettuja ja motivoituneita, ja antavat omaa aikaansa tähän merkitykselliseen työhön.”

”Uutisotsikoiden tasolla jää huomaamatta, että hirmu monet ihmiset tekevät loistavaa työtä suurella sydämellä lasten ja nuorten eteen, katsovat eteenpäin ja jaksavat – huolimatta siitä, että maailman tilanne on monella tavalla haastava.”

”Käydessäni kouluissa, päiväkodeissa, leikkipuistoissa ja vapaa-ajan toiminnoissa, näkee lasten ja nuorten iloa sekä aikuisia, jotka kokevat työnsä todella merkitykselliseksi ja haluavat sitä joka päivä tehdä – se kyllä kantaa.”

”Ja uskon siihen, että olemme riittävän hyväntahtoisia ja älykkäitä tehdäksemme parempaa maailmaa lapsille ja nuorille. Toivon, että siihen saadaan haastettua mukaan mahdollisimman paljon ihmisiä.

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Kirkon taloudessa ei syytä paniikkiin

Kirkkoneuvos Juha Tuohimäen kuva.

Kirkon taloudesta kirjoitetaan usein joko maalaillen tulevaa katastrofia tai suunnatonta varallisuutta. Miten tulevaisuuden näkee Kirkkohallituksen talousosaston johtaja Juha Tuohimäki?

“Kirkossa on ehkä panikoitu liikaakin. Vielä kymmenen vuotta sitten talouden tulevaisuus näytti huonommalta ja levisi vähän sellainen ajattelu, että pitää keksiä kovasti jotain uutta. Minusta näyttää siltä, että nyt usko omaan tekemiseen ja perustyöhön kantaa taas paremmin. Ei kirkon tarvitse aina olla aivan ajan hermolla ja miettiä kovasti sitä, millä keinoin ihmisiä miellytetään. Ihmiset arvostavat valtavasti sitä, miten heidät on kohdattu elämän käännekohdissa ja avun tarpeessa. Moni on ymmärtänyt, että pitkäjänteisyys työssä kantaa.”

Juha Tuohimäki on saanut kokemusta johtamisesta Vantaan ja Helsingin yhtymissä ja on hallintotieteen maisteri, koulutukseltaan myös teologi. Talousosaston johtajana toimiva kirkkoneuvos johtaa nyt Kirkon keskusrahastoa ja Kirkon eläkerahastoa.

Haastatteluhetkellä Tuohimäen pöydällä on uunituore veroennuste vuosikymmenen loppuun.

“Tästä roolista käsin seurakuntien talouden tulevaisuus näyttää melko hyvältä. Suurin haaste on polarisaatio kaupunkiseurakuntien ja syrjäseutujen välillä”, hän sanoo.

“Talous ei mene niin nopeasti alas kuin aiemmin luultiin, se ei sellaisenaan suorastaan pakota pikaisiin rakenneuudistuksiin. Mutta syrjäseutujen seurakunnat ovat vaikeuksissa”, hän toteaa.

Verotulojen näkökulmasta tilanne näyttää aiempaa hieman valoisammalta

Runsaat kymmenen vuotta sitten elettiin kirkossa jonkinlaisessa romahduksen pelossa. Eroaallot olivat alkaneet ja verotulojen nähtiin vauhdilla laskevan.

Tuohimäen mukaan kirkon talouden valoisampaan ennusteeseen vaikuttaa myös tekijöitä, jotka eivät ole “meidän käsissämme”: kun kunnallisveron tuottoa muutettiin, kuntatulot kasvoivat ja järjestelmän muutos toi samalla myös kirkon veronkantoon lisää verotuloja. Ansiotulovähennyksen poistaminen kunnallisverotuksesta on suunnitteilla ensi vuodeksi, ja se lisää myös kirkollisveroja.

“Helsingin osuus on yli 4 miljoonaa”, Tuohimäki toteaa.

“Sitä kautta lähivuosien tilanne on yllättävänkin hyvä. Toki valtion rahoituksen leikkaukset vaikuttavat erityisesti isojen seurakuntatalouksien tilanteeseen heikentävästi.”

Verotulojen kasvun vuoksi kirkkohallitus suositteli laskemaan kirkollisveroprosenttia jo vuodelle 2023, mutta seurakunnat eivät siihen kovin laajasti tarttuneet.

“Samaan aikaan kun inflaatio oli korkealla, palkat nousivat, tulovero kasvoi, eläkeindeksi kasvoi, kirkkoonkuulumisprosentti on eläkeläisillä korkea, kirkollisveron määrä nousi huomattavasti ”, Tuohimäki selittää.

2030-luvulla laskukäyrä jyrkkenee

Vuosittain kirkon jäsenmäärä laskee noin viidelläkymmenellätuhannella ihmisellä. Silti tulot kasvavat. Vaikka eroajia olisikin paljon, nämä ovat enimmäkseen nuoria ja opiskelijoita.

“Vanhemmissa ikäluokissa on paljon hyvin toimeentulevia”, Tuohimäki toteaa.

Tuohimäen mukaan suurta romahdusta ei ole tällä vuosikymmenellä näkyvissä, mutta muutos kyllä tulee.

“Pitkällä tähtäimellä tulevaisuus ei näytä ruusuiselta. Taloudellisesti muutos on edessä todennäköisesti 2030-luvulla, jos nyt eroavat nuoret aikuiset eivät liity takaisin. Eronneissa on erityisen paljon nuoria naisia. Viimeistään kymmenen vuoden päästä heidän ratkaisunsa näkyy kirkon taloudessa”, hän sanoo.

“2030-luvun alussa tapahtuu lasku, kun hyvin tienaava eläkeläisporukka alkaa pienentyä ja nuoria jäseniä ei tule. Lisäksi ikäluokat ovat pieniä ja pienentyvät”, Tuohimäki ennustaa.

Yksi kaivaa ojaa, kymmenen seisoo antamassa neuvoja

“Taloudenpitoon pätee kaikkialla se, että hankalat suuret päätökset pitäisi osata tehdä hyvän sään aikana. Olisi hyvä, ettei optimistisena aikana tuudittauduttaisi siihen, että minkään ei tarvitse muuttua”, Tuohimäki luonnehtii.

“Kirkkohallituksella ei ole seurakunnissa taloudellista toimivaltaa lukuun ottamatta valtion rahoitusta, verotulojen tasausjärjestelmää ja harkinnanvaraista avustusjärjestelmää, rakennusavustuksia, kokeiluavustuksia ja tukea järjestöille ja yhdistyksille, kuten Lasten ja nuorten keskus ry:lle”, hän toteaa.

Viisas taloudenhoito vaatii hänen mielestään kykyä tehdä vaikeita ratkaisuja ennen kuin on pakko. Kirkollinen hallintorakenne ja toimintaa ohjaavien tukipalvelujen määrä on moninkertainen, päällekkäinen ja sekava. Karsimisen varaa on esimerkiksi moninkertaisissa tukipalveluissa.

“Moniportaisuus on kirkossa haaste, joka täytyisi kohdata ja selvittää. Kirkkohallitus, hiippakunnat, yhtymät ja järjestöt pyrkivät kaikki tukemaan seurakuntien työtä, mutta viroissa ja hankkeissa saattaa olla päällekkäisyyttä. Esimerkiksi yksittäisen seurakunnan nuorisotyöntekijän kannalta voi syntyä tilanne, jossa ikään kuin yksi kaivaa ojaa ja kymmenen seisoskelee neuvomassa ympärillä”, hän toteaa.

Kirkolta kaivataan perusturvaa

Kirkkohallitus lähettää seurakunnille ohjeita talousarvion tekemisestä. Tällä hetkellä suositus on, että kiinnitettäisiin huomiota diakoniaan.

“Diakoniatyön tarve nousee. Hyvinvointialueet keskittävät palvelujaan ja pienille paikkakunnille jää vain seurakunta”, hän sanoo.

Ensisijaisesti suositus satsata diakoniaan nousee Tuohimäen mukaan siis yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tutkimusten mukaan se on myös kärkipäässä asioissa, joita kirkolta odotetaan ja joista sitä arvostetaan.

“Tutkimuksissa on todettu, että ihmiset arvostavat kirkon kykyä tunnistaa heikossa asemassa olevat ja tukea heitä. Lähimmäisenrakkauden toteuttaminen nousee aivan kirkon tehtävän ytimessä. Jos se tehdään näkyväksi, ihmiset arvostavat sitä. Toinen, mitä arvostetaan, on hautaamiseen ja hautausmaihin liittyvä työ.”

Hautaamiseen, hautausmaihin, kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kohteiden ylläpitoon liittyvää työtä ja väestökirjanpitotehtävien hoitamista valtio on tähän saakka ostanut kirkolta, mutta nyt se on leikkaamassa niiden rahoitusta mittavasti. Tilanne on tukala.

“Valtion tuki kattaa enää ehkä puolet siitä, mitä sillä on tarkoitus tehdä”, Tuohimäki sanoo.

Nämä leikkaukset kohdistuvat sekä seurakuntien jäseniin että muihin suomalaisiin.

“Olisi perustuslain vastaista laittaa jäsenten maksettavaksi valtion meiltä ostamat palvelut.”

Tuohimäki sanoo arvostavansa kirkon toiminnan kehittämisessä segmentointia, jolla erilaisten ihmisten tarpeet pyritään löytämään ja kontekstuaalisuutta, jossa sanoma saa aina erilaisia muotoja eri tilanteissa ja ympäristöissä. Kuitenkin ajasta aikaan kestävintä on perusasioiden etsiminen.

“Kirkon toiminnan kantava asia on perusturvallisuus. Kirkosta haetaan tulevaisuudessakin perusasioitten kirkastamista, elämän ytimen pohtimista, tilaa ihan niille perusasioille. Esimerkiksi sen pohtimiselle, miksi oikeastaan olemme”, hän sanoo.

Tulevaisuus muuttaa työntekijöiden roolin

“Euro on yhdenlainen konsultti. Emme ole kovin hyviä tekemään hyvinä aikoina isoja päätöksiä, mutta niidenkin aika tulee, kun on pakko. Minusta kirkon varojen väheneminen ei ole vain huono asia”. hän sanoo.

Eniten hän toivoo kirkon päätöksentekokyvyn parantumista, että tarpeelliset rakenteelliset muutokset voidaan tehdä. Kirkolliskokouksessa monen päätöksen taakse on saatava 75 prosenttia osallistujista ja se tekee päätöksen tekemisestä hyvin vaikeaa, ellei joskus mahdotonta.

“Kansanvallan kasvu olisi toivottava asia, nykyisillä äänestysprosenteilla demokratiaa kirkossa voi pitää melko marginaalisena”, hän sanoo.

Määräenemmistösäädös ja seurakuntarakenne ovat molemmat kirkolliskokouksen käsissä.

Tulevaisuuden kirkko on pienempi ja myös sen kirkkohallitus tulee olemaan pienempi, uskoo Tuohimäki. Pieneneminen vaatii enemmän yhteistyötä kirkon rakenteiden tasolla ja seurakuntalaisten aktiivisempaa roolia paikallistasolla. Seurakunnan työntekijöiden rooliin tarvitaan isoja muutoksia.

“Seurakuntalaisilla on paljon osaamista. Vapaaehtoistyön mahdollisuuksia pitää laajentaa niin, että siihen voi osallistua lyhyen aikaa kerrallaan. Ja se taas vaatii, että työntekijöiden käsityksen omasta työstään on muututtava kohti valmentavaa ja mahdollistavaa toimintaa”, hän uskoo.

Asia, mistä Tuohimäen mielestä ei olisi syytä leikata, on työ, jolla ihmisiä kohdataan. Siihen hän toivoo tulevaisuudessakin riittävän resursseja.

Teksti: Salla Ranta

/by

Tutkimustiedon tulee johtaa rippikoulun kehittämistä

,
Graafi.

Rippikoulututkimuksen aineisto paljastaa muun muassa, millaista tukea rippikoulu antaa nuorten henkiseen hyvinvointiin. Merkittävät erot antavat syitä jatkokysymyksille ja kehittämiselle, sanoo kirkkohallituksen rippikouluasiantuntija Mikko Wirtanen.

Kyselyn tulokset tältä vuodelta jatkavat mielenkiintoista aikasarjaa, jolla on päästy kiinni puolen vuosikymmen aikana tapahtuneeseen muutokseen. Wirtanen alleviivaa kyselyn merkitystä, sen avaamia näkymiä ja mahdollisuuksia rippikoulutyön kehittämisessä.

”Jouko Porkan käyrissä esimerkiksi näkyy uskonnollisuuden osalta mielenkiintoinen muutos ylöspäin poikien osalta. Vaatii jatkotutkimusta, mistä tämä johtuu – samoin se, mistä sukupuolten väliset kasvaneet erot johtuvat.”

Wirtasen mielestä myös aineistoissa esiin nousevat muunsukupuoliset nuoret ansaitsevat entistä enemmän huomiota.

”Millainen heidän rippikoulukokemuksensa on ollut, johtuiko matalampi arvio nimenomaan itse rippikoulukokemuksesta vai painoivatko muut elämänkokemukset myös rippikoulukokemusta alaspäin? Kannatteleeko ja tukeeko ripari heitä samoin kuin poikia ja tyttöjä?”

”Koko rippikoulun kehittämistä auttaa juuri tällainen lisätieto. Kyselyaineisto osoittaa hyvin sen, ettei keskimääräisiä nuoria ole oikeasti olemassa, vaan kunkin ryhmän tarpeita tulee tarkastella erikseen. Ja jos yhdeksän kymmenestä nuoresta pitää rippikoulukokemusta hyvänä, pitää kysyä myös, keitä siihen yhteen kymmenesosaan sitten kuuluu ja miten heidän kokemustaan voi parantaa.”

Hyvästä tutkimuksesta vieläkin parempi

Wirtasen mukaan rippikoulun itsearviointitutkimusta on tarkoitus kehittää edelleen. Sen myötä voidaan miettiä, millaisia uusia tarkentavia kysymyksiä on syytä ottaa mukaan.

”Miten esimerkiksi leirin pituus vaikuttaa kokemuksiin? Millä kaikilla tavoilla kokonaisia kaupunkipäiviä ja leirijaksoa yhdistelevät 5+5-leirit ovat erilaisia kuin pelkkä viiden päivän leiri? Miten tällaiset variaatiot vaikuttavat ryhmäytymiseen ja sitä kautta leirikokemukseen ja sen vaikuttavuuteen?”

Wirtanen kaipaa lisää tutkimustietoa rippileirien riittävän keston puolustamiseen.

”Seurakunnilla voi olla säästöpaineita lyhentää leirien mittaa. Se on todennäköisesti huono ratkaisu, koska leirikokemuksen vaikutus sitten heikkenee. Pidempien leirien vaikutus on aika selvä, mutta uusi mitattava tieto tästä olisi tarpeen.”

Nuoret muuttuvat, työ kehittyy

Mitkä asiat Wirtasen oman työuran aikana ovat rippikoulutyössä muuttuneet?

”Nykyään työntekijät osaavat minusta pitkälti ottaa huomioon nuorten erilaisia tarpeita ja antaa lisää osallisuutta ja tilaa. Nepsy-haasteet osataan tiedostaa ja tunnistaa”, Wirtanen miettii.

”Mitä nuoriin tulee, uskonnollinen osaaminen on heikentynyt, siltä tuntuu. Välineet ovat vähäisempiä ja tiedollinen haaste todellinen. Pitää kysyä, miten merkityksellisten suhteiden löytyminen itsen ja kirkon välille nykyisessä tilanteessa tapahtuu?”

”Olisi hedelmällistä puhua rippikoululaisten kanssa siitä, miten muutos ymmärretään ja mikä heidän mielestään on muuttumassa. Onko kirkolla vielä jotain merkitystä itselle? Jos uskonnollinen elämä on ollut ohutta, ripari voi olla aika jännä kokemus.”

Yksi Wirtasen kentältä kuulema konkreettinen muutos on se, ettei ripareilla synny enää aiempaan tapaan väittelyitä nuorten kanssa hengellisistä ja opillisista kysymyksistä.

”Nuorilla ei välttämättä ole kosketuspintaa näihin asioihin. Kun ne eivät tunnu merkityksellisiltä, ei tajuta että niillä edes voisi olla itselle suurempaa väliä.”

”Se vain osoittaa, että riparityössäkin lähtökohtana täytyy olla ihmisen oma peruskokemus merkityksellisyydestä. Jos päästään keskustelemaan asioista ihmisten omien merkitysten kautta, voidaan yhdessä hahmottaa hengellisyyskin siinä yhteydessä.”

Moni esimerkiksi kertoo haluavansa kuulua kirkkoon osana hyväntekeväisyyttä, mutta eivät pidä itseään hengellisinä ihmisinä.

”Eikö se hyvän tekemisen mahdollistaminen juuri ole hengellisyyttä?” Wirtanen kysyy.

Ripari moninaistuvassa maailmassa

Suomi eriytyy alueellisesti ja kaupungit eriytyvät kaupunginosien tasolla, Wirtanen sanoo. Sen pitäisi alkaa näkyä myös työn suunnittelussa ja tekemisessä.

”Alueet tosiaan ovat erilaisia ja seurakuntatyö on eri alueilla liian samanlaista. Kirkon milleniaalidatat ja muu tutkimus hyvin osoittaa tämän.”

Yhtenä muutostekijänä Wirtanenkin pitää maahanmuuttoa.

”Jotkut seurakunnat järjestävät ripareita maisemassa, jossa jo nyt merkittävä osa nuorista on ulkomaalaistaustaisia. Tämän seurauksista ja nimenomaan mahdollisuuksista keskustellaan jo vähän. Miten kristityt maahan tulevat otetaan vastaan? Mihin heitä pyydetään mukaan, mihin ohjataan? Mikä rippikoulun ja aikuisrippikoulun tulevaisuus tästä näkökulmasta on?”

”Onko tulevaisuuden rippikoulussa joillain alueilla tilaa myös vaikkapa uskontodialogille? Tuetaanko musliminuoria olemaan musliminuoria vai onko rippikoulu tiukasti vain kristillistä kasteopetusta?”

Maailma rippikoulun ympärillä rikastuu ja kirjavoituu kaikin tavoin.

”Monipuolista väkeä rippikoulunuorten joukko jo nytkin on. Esimerkiksi rippikoulun aikana kastettujen nuorten määrä on kasvanut voimakkaasti: vuonna 2018 heitä oli 500, 2022 jo 700. Kohta määrä ylittänee tuhannen rajan ja se herättää jo keskustelua siitä, miten tulevaisuuden ripari on entistä useammalle ovi kirkon jäsenyyteen. Miten huomioidaan se, että ryhmässä on monia kastamattomia nuoria, jotka liittyvät tai eivät liity kirkon jäseniksi rippikoulun aikana? Tämä edellyttää myös perusteellista teologista pohdintaa esimerkiksi ehtoollisenvietosta sekä kasteen ja jäsenyyden suhteesta.”

Yhteistyöllä riparin tulevaisuutta muokkaamaan

Wirtanen näkee rippikoulun tulevaisuuden sinällään valoisana vaikka sitä koskettavatkin monet muutokset. Nykyisen kaltaisen rippikoulun tavoittavuus kuitenkin on laskevalla käyrällä.

”Ruotsissa rippikouluun osallistumisen prosentit laskivat ensin tasaisesti ja sitten kriittisen pisteen jälkeen putosivat nopeasti. Ennen pitkää meilläkin ollaan tilanteessa, jossa ei voida enää olettaa, että koko ikäluokka haluaa tulla riparille, vaan osallistuminen pitää tehdä houkuttelevaksi. Jos kokemus ei ole mielekäs, ei sinne leirille sitten ehkä jakseta lähteäkään”, Wirtanen miettii.

”Mikä rippikoulu vähintään on? Onko mikä tahansa leiri rippikoululeiri? Mitä pitää ainakin olla ohjelmassa? Voiko aikuisriparia leirin sijaan ehkä käydäkin omaan tahtiin pitemmän ajan, ja kerätä vaikkapa omannäköistään ripariportfoliota, kunnes on saanut vaatimukset täyteen?”

Tulevaisuuteen suunnatessa pitäisi Wirtasen mukaan edetä yhdistämällä voimavaroja – jotta palveluja tuotettaisiin mahdollisimman hyvin kaikkialla, resurssien kaventuminen huomioiden.

”Voisi tehdä esimerkiksi rovastikunnallista yhteistyötä. Sehän on johtajuuskysymys, resurssikysymys, työkulttuurin kysymys. Rakenteethan eivät ole jäykkiä. Missään ei ole kielletty yhteistyön tekemistä.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Maaseutualueiden rippikoululaiset kriittisimpiä

,
Graafi.

Riparikyselyn aineistosta paljastuu mielenkiintoisia tuloksia, kun vertaillaan maaseutumaisen, taajaan asutun ja kaupunkimaisen Suomen nuoria sekä järjestörippikoulun käyneitä keskenään.

Suomen kaupunkimaisissa kunnissa väestöstä vähintään 90 % asuu taajamissa tai suurimman taajaman väkiluku on vähintään 15 000. Taajaan asutuissa kunnissa väestöstä vähintään 60 %, mutta alle 90 % asuu taajamissa ja suurimman taajaman väkiluku on vähintään 4 000 mutta alle 15 000. Maaseutumaissa kunnissa puolestaan väestöstä alle 60 % asuu taajamissa ja suurimman taajaman väkiluku on alle 15 000. Esimerkiksi Forssa on kaupunkimainen, Hattula taajaan asuttu ja Kangasniemi maaseutumainen kunta.

Rippikoulukyselyn aineistossa maaseutumaisten alueiden seurakunnissa rippikoulun käyneitä on 1189 vastaajaa, taajaan asuttujen alueiden seurakunnissa 4533 ja kaupunkimaisten alueiden seurakunnissa 17446 vastaajaa. Lisäksi 2574 vastaajaa on käynyt järjestöriparin.

Nuorten näkemys Jumalan olemassaolosta ja kristinuskon merkityksestä omaan elämään on yhtä matala kaupungissa, seutualueilla ja maaseudulla. Eroja kuitenkin löytyy – kaupunkimaisten alueiden eduksi.

Esimerkiksi kaupungeissa 45% vastanneista ainakin jossain määrin haluaa kuulua kirkkoon, maaseudulla 40%. Kaupunkiseurakunnissa vastanneista 32% koki, että yhteys seurakuntaan vahvistui leirin aikana, maaseudulla 28%.

Kaupunkiseurakuntien nuoret kokivat useammin tulleensa kuulluiksi

Itse riparia pidettiin hauskempana kaupungissa ja useampi koki, että siellä oli hyvä olla. 60% kaupunkiseurakuntien vastaajista koki, että tuli kuulluksi rippikoulussa, maaseudulla 54%.

Vahvin yhteys siihen, että rippikoulussa oli hyvä olla, oli sillä, että siellä oli hauskaa, hyvä yhteishenki, turvallista, sai olla oma itsensä ja tuli kuulluksi. Negatiivisimmin kokemukseen vaikutti se, joka koki itsensä riparilla yksinäiseksi. Kaupungissa vastaajat arvioivat ripariin vaikuttaneita tekijöitä jonkin verran myönteisemmin ja yksinäisyyden kokemuksia oli suhteessa vähemmän.

Järjestörippikouluissa vastanneet ovat huomattavasti uskonnollisempia ja vahvemmin kirkkoon kiinnittyneitä.

Arvoissakin näkyy eroja

Kiintoisaa on, että rippikoululaisten arvot poikkeavat sekä järjestöriparille osallistumisen että aluetyypin mukaan.

Rippikoulun itsearviointikyselyssä on mukana väittämä ”Tunnen myötätuntoa heitä kohtaa, jotka ovat heikommassa asemassa kuin minä”. Järjestörippikouluun osallistuneista 70% oli samaa mieltä, kaupunkiseurakunnissa 67%, seutualueilla 61% ja maaseutuseurakunnissa 59%.

Kysyttäessä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen huomioimisesta tai maahanmuuttomyönteisyydestä järjestörippikouluihin osallistuneet olivat kuitenkin konservatiivisimpia: vain 35% katsoo, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tulisi ottaa paremmin huomioon yhteiskunnassa, kaupungissa 55%, seutualueilla 52% ja maaseudulla 48%.

Maahanmuuttoa pitää myönteisenä asiana Suomen tulevaisuudelle 40% järjestöripareilla vastanneista, kaupunkilaisnuorista 48%, seutualueilla 43% ja maaseudulla 40%.

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Rippikoulututkimus näyttää: erot kasvavat

,
Miesoletettu tutkija katsoo kameraan oppilaitoksen ruokalassa.

Liki 26000 nuorta vastasi vuonna 2023 rippikoulun itsearviointikyselyyn. Aineiston keräämiseen osallistuvien seurakuntien määrä on vuosi vuodelta kasvanut, ja aineistosta on tullut yksi laajimmista säännöllisesti kerättävistä nuoria koskevista tutkimuksista. Kirkon rippikoulututkimuksesta onkin muodostumassa merkittävä suomalainen tutkimusaineisto, jonka kautta voidaan seurata paitsi rippikouluikäluokan ja isosten hengellisyyden muutoksia, myös laajemmin eriytymiskehitystä ikäpolven sisällä.

DIAKin lehtori ja tutkija Jouko Porkka on analysoinut tutkimuksen aineistoja kaikkina viitenä vuonna, jona se on kerätty. Sekä tutkimusten aikasarja ja muut nuoria koskevat tutkimukset osoittavat samaan suuntaan: ajat muuttuvat.

”Meillä on riparitutkimuksessa koossa hieno aikasarja vuodesta 2019 alkaen, kunakin vuonna noin 15000-25000 isosta ja leiriläistä on vastannut. Jo lähes puolet rippikoululaisista vastaa, joten tulosten edustavuus on hyvä”, Porkka kertoo.

”Vastausten perusteella nuorissa on näkyvissä hyvin suurta ajattelun muutosta, joka koskettaa sekä uskonnollisuutta, hyvinvointia ja eriytymistä liberaali-konservatiiviakselilla.”

Erot sukupuolten välillä jyrkentyvät

Viiden vuoden aikasarjan tarkastelu paljastaa yllättäviäkin tuloksia. Huomiota herättävin on se, että poikien uskonnollisuus on muutamassa vuodessa selvästi kasvanut.

”Tuloksissa voidaan nähdä aivan selvästi poikien uskonnollisuuden suuri vahvistuminen, samalla kun tyttöjen osalta tulokset ovat puolestaan pysyneet samalla matalalla tasolla. Vuoden 2023 tutkimuksessa tyttöjen ja poikien välinen ero on erittäin mittava, kyselyn aineistoissa kysymyksestä toiseen 20 prosenttiyksikön luokkaa.”

Vuonna 2019 tytöistä ja pojista noin kolmannes vastasi olevansa jossain määrin sitä mieltä, että Jumala on olemassa. 2023 pojista tätä mieltä oli 50%, tytöistä 37%.

Isosten kohdalla on tapahtunut samankokoinen muutos, mutta toisella tavalla. Vuonna 2019 puolet isosista oli ainakin jossain määrin sitä mieltä, että Jumala on olemassa. 2023 poikien osuus oli kasvanut 57 prosenttiin, mutta tyttöjen laskenut 45% tasolle.

Pojista ja poikaisosista yli puolet kokee, että heidän uskonsa Jumalaan vahvistui rippikoulun aikana, tytöistä ja tyttöisosista 42%, siis kymmenen prosenttiyksikköä vähemmän.

Onko Jeesus noussut kuolleista? Pojista ja poikaisosista noin puolet on ainakin jossain määrin tätä mieltä, tytöistä ja tyttöisosista noin kolmannes.

”Tytöt ja pojat olivat vielä muutamia vuosia sitten samalla tasolla siinä, miten he suhtautuvat kristinuskoon, jumalauskoon ja ylösnousemukseen. Tämä on täysin muuttunut. Tulokset ovat merkittäviä siksikin, että koska rippikouluun osallistutaan koko maassa ja suuressa osassa maata siihen osallistuu hyvin suuri osa ikäluokasta, niitä voidaan arvioida kertovan muutoksista koko ikäluokan tasolla.”

Arvopolarisaatio näkyy rippikouluaineistossakin

”Pojilla uskonnollisuuden lisäksi konservatiivisuus on vahvistunut – tai säilynyt. Pojat ovat olleet aikaisemminkin konservatiivisia. Lisääntynyt uskonnollisuus ei ole lisännyt sitä. Sen sijaan tytöillä puolestaan liberaalisuus on vahvistunut ja samalla se vaikuttaa olevan kytköksissä uskonnollisuuden madaltumisen kanssa. Aineiston perusteella uskonnollisuus ja liberaali-konservatiiviakseli siis ainakin jossain määrin korreloivat keskenään.”

Liberaalisuutta ja konservatiivisuutta mitattiin muun muassa väitteellä siitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt pitäisi ottaa paremmin huomioon yhteiskunnassa. Rippikouluikäisistä pojista vain viidesosa on samaa mieltä väitteen kanssa, tytöistä 64%, muunsukupuolisista 74%.

Toinen arvopolarisaatiota mittaava väittämä kuuluu: ”Maahanmuutto on myönteinen asia Suomen tulevaisuudelle”. Ripari-ikäisistä pojista samaa mieltä väitteen kanssa on 28%, tytöistä 49% ja muunsukupuolisista 64%

”Ovathan nämä aika karuja tuloksia.”

”Ja on aika pysäyttävä huomata, että Jumalaan uskovat ovat kriittisiä näihin asioihin suhtautumisessa.”

Aineiston valossa on perusteltua kysyä, millaiseen maailmankuvaan uskonnollisuus on vahvimmin kytkeytymässä.

”Isostutkimuksessa, jonka tein kymmenisen vuotta sitten osoittautui, että kaikkein myönteisin suhtautuminen maahanmuuttoon puolestaan oli isosilla, jotka kertoivat rukoilevansa toisten puolesta. Eli myönteiset maahanmuuttoasenteet liittyvät empatiaan ja myötätuntoon.”

Hyvinvoinnin erot suurimpia muunsukupuolisilla

Porkka osoittaa huomion vielä hyvinvoinnin osa-alueeseen, jota rippikoulukyselyssä myös kartoitetaan.

”Sen osalta tyttöjen koettu hyvinvointi on romahtanut. Kärjistäen sanottuna liberaalit tytöt voivat yhä huonommin ja ovat yhä vähemmän uskonnollisia. Ja poikien uskonnollisuus vahvistuu ja se näyttää tukevan konservatiivisuutta ja koettua hyvinvointia. Poikien koettu hyvinvointi on merkittävästi parempi kuin tyttöjen.”

Aineiston perusteella ei voi kuitenkaan vetää johtopäätöstä siitä, että hyvinvoinnin lasku olisi seurausta liberalismista tai vähentyneestä uskonnollisuudesta, Porkka huomauttaa.

”Aineistossa on mukana myös satoja muunsukupuolisiksi itsensä ilmoittavia. Tässä ryhmässä hyvinvointi on selkeästi heikompaa. Tässä ryhmässä koetaan, pitkälti, ettei kirkolla ole vastauksia heidän kysymyksiinsä. Kansainvälisen rippikoulututkimuksen aineistossa kysellään myös nuorten näkemyksiä omasta tulevaisuudestaan – muun sukupuolisiksi identifioituvista vain 39% vastaa näkevänsä tulevaisuutensa jossain määrin valoisana  – tyttöjen ja poikien kohdalla tulos on 70%.”

”Erot ovat hurjia, ja niiden taustalla vaikuttaa monia eri tekijöitä.”

Riparilla rooli hyvinvoinnin tukemisessa

Muissa nuorisotutkimusaineistoissa voidaan hahmottaa, että liberaaleiksi itsensä mieltävien nuorten huolet ympäristökriisistä, ilmastonmuutoksesta, vähemmistöjen asemasta ja epätasa-arvon ongelmista meillä ja maailmalla ovat merkittävästi suurempia kuin konservatiivisempien nuorten: ongelmia nähdään, mutta toiveikkuus ratkaisuista on koetuksella.

Toivosta on pulaa. Onko vastaavasti hyvinvoinnin kysymyksiä nuorisotyössä sitten vielä osattu tarpeeksi ottaa esille?

”Vuosikymmeniä on pohdittu sitä, että isosiksi näyttävät jatkavan erityisesti ne nuoret, jotka voivat hyvin ja jotka haluavat kehittää itseään. Nyt näyttää, että isostyttöjen joukossa on aikaisempaa enemmän niitä, jotka voivat huonosti. Kynnys isoseksi lähtemiseen on ilmeisesti madaltunut ja hyvin monenlaiset nuoret lähtevät isosiksi. Tämä on sinällään hyvä uutinen. Mutta se saattaa kuormittaa aikaisempaa enemmän työntekijöitä, kun isosilta menee paljon aikaa keskenään oman jaksamisensa kysymysten puimisessa.”

”On luonnollista, että henkisen vointinsa huonoksi kokevilla isosilla on tarve käydä oman elämänsä kysymyksiä läpi rippikoulun aikana. Isostoiminnan linjausten mukaisesti tähän tulee olla myös mahdollisuus, vaikka se vaatiikin työntekijöiltä aikaisempaa enemmän tämän tarpeen huomioon ottamista.”

”Kansainvälisessä rippikoulututkimuksessa paljastuu, että muunsukupuoliset nuoret halusivat jatkaa seurakunnan nuorisotyössä useammin kuin muut nuoret, vaikka he olivat ehdottoman paljon kriittisempiä seurakunnan uskoa kohtaan. Tämä on mielenkiintoinen kehityskuva.”

Porkka nostaa esiin Niina Junttilan tutkimuksen viime vuosikymmeneltä, joka osoitti, että nuorten hyvinvointi paranee sinä vuonna kun he osallistuvat rippikouluun. Rippikoulu on yhteisöllistä, sitouttavaa ryhmätoimintaa, jonka nuoret pääsääntöisesti kokevat hauskana.

”Niinpä kolme neljästä kokee kysyttäessä, että rippikoulu on tukenut heidän hyvinvointiaan. Tyttöjen kohdalla nähdään nyt sitten myös se, että riparin jälkeiseenkin toimintaan lähtee mukaan sellaisiakin nuoria, jotka eivät ehkä usko samalla tavalla kirkon opetukseen, mutta kokevat sen yhteisöllisen toiminnan mielekkäänä. Se on jo muuttanut isosprofiilia.”

Rinnalla kulkemisen kirkon rippikoulu

”Koko aineiston valossa voidaan kyllä esittää sekin kysymys, onko kirkko vähitellen menettämässä tytöt ja naiset? Liberaali ajattelu näyttää vieraannuttavan tyttöjä kirkosta, joka puolestaan näyttää osoittautuvan kotipaikaksi pojille ja konservatiivisesti asennoituville”, Jouko Porkka sanoo.

”Jo nykyäänkin enemmistö seurakunta-aktiiveista aikuisista on monen tutkimuksen mukaan keskimääräistä aikuisväestöä konservatiivisempia. Tuleeko tämä kehitys voimistumaan?”

Mitä nuorisotyössä ja rippikoulutyössä tulisi eriytymisen suhteen nyt tehdä?

”Muunsukupuolisiin ja heidän kysymyksiinsä tulee ainakin selvästi kiinnittää huomiota. Heidän hyvinvointinsa on niin paljon heikompaa kuin muilla nuorilla keskimäärin. Samalla moni heistä kokee, ettei kirkolla ole vastauksia heidän kysymyksiinsä. Kuitenkin suuri osa heistä haluaisi jatkaa kirkon piirissä – tämä on häkellyttävää”, Porkka toteaa.

”Nämä nuoret etsivät itselleen yhteisöä. Ja vaikka he ovat usein kriittisiä, he tarvitsevat tukea. Heitä ei pidä nähdä troublemakereina. Kirkon haaste on kyetä tarjota heille sellaisia vastauksia, joilla on merkitystä.”

Toisekseen Porkka varoittaa lähtemään kyselemättä mukaan poikien kelkkaan.

”Vaikka pojat nyt ovat uskontoon myönteisemmin suhtautuvia, työntekijöillä pitää säilyä herkkyys sitä tyttöjen huonovointisuutta ja sen taustalla vaikuttavia erilaisia tekijöitä kohtaan.”

”Ja kolmanneksi pitää nähdä ja pitää esillä ryhmämuotoisen toiminnan merkitys. Työ, mitä tehdään, tuntuu nuorista tärkeältä. Siksi he osallistuvat siihen. Nuorten ja heidän kysymystensä täytyy säilyä etusijalla ja keskiössä, vaikka heidän hengellisyytensä muuntuisi ja eriytyisi.”

”Ei Jeesuskaan oikeaoppisten kanssa seurustellut, vaan niiden kanssa, jotka sitä tarvitsivat. Kun näin tehdään, kirkko sitä kautta muuttuu niiden ihmisten kaltaiseksi, jotka kirkko tarvitsevat. Sellainen nuorisotyön kirkko ei ole oikeaoppisten kirkko vaan rinnalla kulkemisen kirkko.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Toivoa ja resilienssiä voi oppia vahvistamaan

,
Kengänkärjet liukuportailla.

Resilienssistä puhutaan nykyisin paljon. Resilienssin eli psyykkisen selviytymiskyvyn ja ajattelun joustavuuden tärkeyttä tuskin kukaan kiistää. Käsitys sen kehittymisestä on kuitenkin muuttunut: aivoja voi harjoituttaa tuottamaan positiivisia tunteita ja ajatuksia.

”Aluksi resilienssin katsottiin olevan yksilöllinen ominaisuus ja uskottiin, että jotkut lapset kestävät mitä vain”, psykologi-psykoterapeutti Soili Poijula toteaa.

Tutkijoita alkoi kuitenkin kiinnostaa, miksi hyvin vaikeissa olosuhteissa kasvaneista lapsista jopa kolmasosa pärjää elämässään hyvin. He löysivät työtä ja perustivat perheen.

Havaittiinkin, että myös ympäristöllä on merkitystä – selviytyjän taustalla on aina ihmisten verkosto.

Kehittymiseen vaikuttavat vanhemmat ja muu perhe, kaverit, koulu, yhteisö ja koko yhteiskunta.

Esimerkiksi lapset tai nuoret, joilla on jokin harrastus tai taito, ovat usein suosittuja toveripiirissään. Myönteiset suhteet ikätovereihin, sosiaaliset taidot ja hyväksytyksi tuleminen kasvattavat resilienssiä.

”Kun lapselle kehittyy vahva resilienssi, vahvistuu luottamus omaan pystyvyyteen, omiin tunteisiin ja ajatuksiin. Hänestä tulee sisältäpäin ohjautuva”, Poijula selventää.

Resilienssin kehittymiseen tarvitaan myös haasteita

Resilienssin kehittymisen katsotaankin nykyisin olevan syntymästä kuolemaan kestävä prosessi. Se on luontevaa, sillä resilienssi syntyy vuorovaikutuksessa.

Resilienssi on pärjäävyyttä arjen muuttuvissa, haastavissa ja stressaavissakin olosuhteissa.

Resilientillä on rohkea asenne. Hän kykenee tarkastelemaan asioita eri näkökulmista ja pyrkii etsimään ratkaisuja ongelmiin niihin takertumisen sijasta.

Hän kykenee myös pyytämään ja vastaanottamaan apua sekä tukemaan muita.

Pitkään kriisi- ja traumapsykologian asiantuntijana toiminut Poijula muistuttaa, että resilienssin kehittymiseen tarvitaan myös vastoinkäymisiä.

”Jos ei ole vastoinkäymisiä, ei tiedetä, kuinka vahva resilienssi on. Kehittymiseen tarvitaan kohtuullisia haasteita.”

Tärkeä rooli on myös aikuisilla, jotka auttavat kriisin hetkellä. Nuori ei selviydy vaikeista tilanteista sisäsyntyisesti.

”Vanhemmilla on tärkeä merkitys varhaisvaiheessa. Pitää tarjota luotettavuutta, huolenpitoa, lämpöä ja rakkautta mutta myös rajoja ja vaatimuksia.”

Aina omat vanhemmat eivät kykene riittävän hyvään vanhemmuuteen. Silloin on tärkeää, että lapsella ja nuorella on joku aikuinen, johon hän voi luottaa.

”Resilienteillä nuorilla on yleensä positiivinen esikuva, jota ihaillaan. Vastaavasti huono esikuva voi johtaa jopa jengiytymiseen tai rikollisuuden polulle.”

Perinteisessä resilienssitutkimuksessa korostettiin opettajan tärkeyttä. Tänä päivänä maailma on paljon monimutkaisempi. Lapsen elämässä on paljon aikuisia päiväkodista lähtien. Koulu, harrastukset ja muut verkostot ovat tärkeitä.

Nuoren elämässä nuorisotyöntekijäkin voi olla se aikuinen, jolla on nuoren elämässä pelastava rooli ja merkitys.

Optimismi auttaa selviytymään

Resilienssin kehittymisessä ei voi kokonaan unohtaa yksilöllisiä ominaisuuksia. Tunneälykkyys, sosiaaliset taidot ja se, miten aivot säätelevät esimerkiksi stressinhallintaa, ovat merkittäviä.

”Joillakin lähtötilanne on parempi. Heillä kielteiset tunteet ja stressin fysiologiset ja hormonaaliset vaikutukset menevät nopeasti ohi. Kielteinen ei ota valtaa, vaan mieli on joustava.

Aivot ohjaavat, miten nopeasti kielteisistä kokemuksista palaudutaan. Omia ajatuksia ja tulkintoja taas voi kehittää. Avuttomuus ei ole opittua, mutta sen hallinta on.

”Myönteinen asennoituminen selittää resilienssin ja hyvinvoinnin yhteyttä. Tähän kytkeytyvät optimismi ja toivo. Ne yhdessä auttavat selviytymään. Toivo on resilienttiä asennetta.”

Hetkessä eläminen tuo onnea

Poijulan mukaan toivoa ja optimismia ja sitä kautta resilienssiä voi vahvistaa.

Resilienssin vahvistamiseksi nuoria voidaan ohjata myönteiseen oppimiseen ja kielteisestä poisoppimiseen.

Toiminnallisilla menetelmillä voidaan vahvistaa itsetuntoa, minäpystyvyyttä ja myönteisiä ihmissuhteita.

Aivoja voi harjoituttaa tuottamaan positiivisia tunteita ja ajatuksia. Esimerkiksi säännöllisellä mindfulness-harjoittelulla on todettu merkittäviä hyvinvointia vahvistavia hyötyjä.

Läsnäolotaitojen vahvistuessa kyky kokea myönteisiä tunteita lisääntyy. Mitä vähemmän mieli harhailee ja mitä enemmän on läsnä hetkessä, sitä onnellisempi ihminen on.

Nuorille hyväksyvää tietoista läsnäoloa voidaan opettaa keskittymistä parantavilla toiminnoilla, jotka vähentävät impulsiivisuutta. Näitä ovat esimerkiksi musiikki, meditaatio ja itsepuolustuslajit.

Positiivisuus on mielen joustavuutta

Erilaisten tunteiden hyväksyntä on resilienssiä. Positiiviset tunteet liittyvät mielen joustavuuteen. Mieli voi tuottaa myös helpotusta, Poijula muistutta.

”Lapsia ja nuoria voi arjen ongelmatilanteissa auttaa tunnistamaan, mitä tunteita omat ajatukset tuottavat. Heitä voi auttaa harjoittelemalla valitsemaan positiivisia ajatuksia kielteisten ajatusten sijaan.”

”Jos esimerkiksi nuori kadulla rekisteröi, että joku tuttu henkilö ei tervehdi. On iso ero siinä, miettiikö silloin, että hän ei pidä minusta, hän on ylimielinen vai että hänellä on vain kiire jonnekin”, Poijula heittää esimerkiksi.

Poijulan mukaan toiminnan tuomaa helpotusta voi harjoitella esimerkiksi listaamalla mieleisiä tekemisiä arjen ongelmatilanteiden varalle. Kun on oivaltanut mitä tekemällä voi helpottaa oloaan ja tuottaa myönteisiä tunteita, tilanteessakin auttava tekeminen löytyy helpommin.

Aikuinen tarjoaa selviytymismallin

Poijulan mukaan resilienssitaitojen harjoittaminen on tärkeää myös aikuisille, sillä aikuinen toimii mallina lapselle ja nuorelle, miten hankalista tilanteista voi selviytyä.

Poijula muistuttaa positiivisen psykologian isän professori Martin Seligmanin opista: optimisti pysyy terveenä, mutta pessimisti masentuu.

”Lapsella tai nuorella ei ole paljon selviytymiskeinoja, jos niitä ei opeta.
Nuoren elämässä myönteisiä aikuisia ja positiivisen mielenterveyden edustajia voivat olla nuorisotyöntekijät. He näyttävät, miten toimitaan normaalisti, mutta heillä on myös taitoa ratkaista ongelmatilanteita.”

Seligman on kehittänyt lasten ja nuorten resilienssin valmennusohjelman, jota käytetään laajasti maailmalla. Hänen oppejaan on hyödynnetty myös positiivisessa pedagogiikassa ja Suomen armeijan Taistelijan mieli – resilienssin vahvistamisohjelmassa.

”Traumat, päihteet ja väkivalta ovat riskitekijöitä psyykkisen sairauden kehittymiselle, väkivaltaisuudelle ja itsetuhoisuudelle”, Poijula muistuttaa.

Tuoreen irlantilaistutkimuksen mukaan nuorisotyö on tärkeää väkivallan kehän murtamisessa ja ehkäisemisessä. Sosiaalinen tuki vähentää väkivallan aiheuttaman psyykkisen stressin voimakkuutta ja kestoa. Väkivaltaisen trauman riskissä olevista nuorista nuorisotyö voi tavoittaa suurimmassa riskissä olevat.

”Mielen hyvinvoinnin kehittymisessä tarvitaan sosiaalista tukea, positiivisia elämän tapahtumia ja positiivisia tunteita. Ilman niitä ei voi rakentua toivoa ja optimistisuutta”, Poijula kiteyttää.

Vaikeistakin asioista voi selvitä

Tämän ajan lapset ja nuoret ovat erilaisessa maailmantilanteessa kuin edeltävät sukupolvet. Suomessa ehdittiin elää vuosikymmeniä rauhan aikaa. Nyt uhkakuvina ovat esimerkiksi Venäjän ja Ukrainan välinen sota, hybridivaikuttaminen ja ilmastonmuutoksen seuraukset.

Turvattomuustekijöiden vallitessa aikuisten pitää toimia mallina, että elämässä on pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Toivon pitää säilyä, sillä pelko estää oppimisen halun perustana olevan leikin ja uteliaisuuden.

Kokemus ja tutkimukset osoittavat, että vaikeistakin asioista voi selvitä.

”Resilienssiin kuuluu, että ikävistäkin asioista pääsee yli. Ihmiset myös elävät hyvin erilaisissa kulttuurisissa konteksteissa”, Poijula muistuttaa.

Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa oletettiin, että traumaperäinen stressihäiriö olisi länsimaissa harvinaisempi kuin kehittyvissä maissa. Tulos olikin päinvastainen. Kun ympärillä tapahtuu paljon kauheuksia, siitä tulee normatiivista. Kauheudet eivät enää traumatisoi niin monia.

Teksti: Tomi Kangasniemi

/by

Mikä milleniaali?

,
""

Kun puhutaan milleniaaleista, puhutaan sukupolvesta. Täsmällisesti ottaen milleniaaleista puhutaan, koska sukupolvien välille vaikuttaa syntyneen kuilu, jota on vaikeaa ylittää kumpaankaan suuntaan. Se on kirkolle ongelma.

Yksinkertaisimmillaan sanottuna ”milleniaali” on termi, jolla kuvataan vuosien 1981-1996 välillä syntynyttä sukupolvea. Toinen samaa joukkoa kuvaava termi, on Y-sukupolvi. Sana ”milleniaali” juontuu vuosituhannen vaihteesta, jolloin suurin osa Y-sukupolveen kuuluvista ehti nuoruusikään: uuden vuosituhannen nuoret. Kirjainjärjestyksessä Y-sukupolvea seuraa Z-sukupolvi, johon lasketaan kuuluvaksi vuosien 1997-2012 välillä syntyneet. Tietyssä mielessä myös tätä nuo- rempaa ikäpolvea voidaan tarkastella milleniaali-ilmiön puitteissa, sillä sekä Y- ja Z-sukupolvet erottuvat monella tavalla aikaisemmista ikäluokista ja sukupolvista.

Sukupolvien eroista syntyvä kuilu

Ensimmäinen kirjainsukupolvista oli X, vuosien 1965-1980 välillä syntyneet. He ovat sodan jälkeen syntyneiden (”Suurten ikäluokkien”) lapsia, jotka jo kasvoivat tyystin erilaisessa maailmassa kuin vanhempansa ja tekivät niin erilaisia valintoja, että yhteiskunnallisen tutkimuksen kentällä koko sukupolvesta koettiin perustelluksi alkaa käyttää omaa isoa kirjainta: X niin kuin mysteeri.

Sukupolvista puhuttaessa vuosiluvut ovat liukuvia, mutta ilmiöt kyetään erilaisin tutkimuksin hyvin tavoittamaan. Sukupolvien muutos on myös tunnistettu arkisessa elämässä siinä, etteivät totutut toimintatavat enää puhuttele uusia tulijoita: kirkolle ja muille suomalaisille instituutioille, kuten puolueille, ammattiyhdistysliikkeelle, perinteisille järjestöille tuli haasteita X-sukupolven kanssa ja haasteet kasvoivat kertaluokan verran milleniaalien myötä.

Perusongelmana on, että kirkko ja muut instituutiot ovat sidoksissa aiempiin sukupolviin; milleniaalit puolestaan ovat sukupolvikuilun päässä sekä aiemmista sukupolvista että heidän instituutioistaan.

Kirkon kohdalla etäisyys näkyy erityisesti jäsenyyden ohenemisena ja katoamisena, ja yleisemmällä tasolla vaikeutena säilyttää merkityksellisyyttä uusien sukupolvien arjessa ja juhlassa.

Sukupolvikokemukset yhdistävät

Milleniaalit olivat ensimmäinen internet-sukupolvi. He ottivat ensimmäisessä aallossa käyttöön myös sosiaalisen median. Näiden vaikutus sukupolven kokemuksien muokkaamisessa on suuri. Digitalisaatio on merkinnyt, että sukupolvi on hyvin arkisesti ylittänyt aiemmat paikan rajat ja kasvanut välittömässä kontaktissa toiseen kulttuurilliseen piiriin. Netti ja sosiaalinen media muuttivat peruuttamattomasti tiedon välittymisen reittejä pois perinteisistä lehdistä ja koko kansan televisiosta.

Vanhemmuuden ja koulujen muutos on yksi tekijöistä, joka on tukenut yksilökeskeisyyden vahvistumista. On syiden summa muodostunut tavalla tai toisella, milleniaalit näyttävät punnitsevan asioita aiempia sukupolvia luontevammin omista tarpeistaan käsin. Sen nähdään erityisen hyvin heijastuvan työelämässä, missä työltä odotetaan enemmän mutta toisaalta sitoudutaan vähemmän. Paitsi ylhäältäpäin johtamiseen, milleniaalit suhtautuvat kaikenlaisiin muihinkin perinteisiin hierarkioihin varautuneemmin kuin mihin vanhemmat ihmiset ovat tot- tuneet.

Suomessa milleniaalisukupolveen kuuluvista suuri osa syntyi laman rusikoimiin perheisiin. 2007 alkanut finanssikriisi ja sitä seurannut uusi lama osui sekin juuri milleniaaleihin. He ovatkin pitkään aikaan ensimmäinen sukupolvi, joka todennäköisesti ei tule ylittämään omien vanhempiensa elintasoa. Oman talouden ja tulevaisuuden epävarmuudet sekä toisaalta globaalien ilmasto- ja ym- päristöhuolten jatkuva läsnäolo värittävät milleniaalien sukupolvikokemusta. Tunnistettua on myös se, että milleniaalien piirissä erilaiset jaksamisen ja mielenterveyden haasteet ovat koholla. Joissain teorioissa on arvioitu korostuneen yksilökeskeisyyden ja koulutukseen sekä uraan liittyvän jatkuvan kilpailullisuuden selittävän tätä.

Milleniaalien Suomi on urbaani

Sellaisilla paikkakunnilla kuin Alavus, Rantasalmi, Heinola, Rusko, Somero ja Mäntyharju on 25-34-vuotiaita suhteessa kaksi-kolme kertaa vähemmän kuin Turussa, Tampereella, Jyväskylässä ja pääkaupunkiseudulla – yliopistopaikkakunnilla.

Muutettuaan opiskelukaupunkeihin milleniaalit myös pysyvät niissä. Vaikka milleniaalisukupolveen kuuluvia asuu jo- kaisessa Suomen kunnassa, painopiste on keikahtanut keskuksiin. Alueelliset erot suurentuvat koko ajan. Koronan vaikutus ei riittänyt kääntämään suuntaa.

Yhä useammat sen sijaan tähyävät ul- komaille. Milleniaalisukupolvi on kansainvälisempi kuin aiemmat. 15-29-vuotiaista 54% ajattelee, että voisi muuttaa töihin Suomen ulkopuolelle.
Suuri osa milleniaaleista elää sinkkuna tai dinkkuna. Kaikkialla länsimaissa, myös Suomessa milleniaalien sukupolvi lykkää perheen perustamista aiempaa paljon myöhemmäksi. Suomessa on havahduttu syntyvyyslukujen syvään notkahdukseen viime vuosina. Se liittyy nimenomaan milleniaaleihin, jotka ovat nyt vuorostaan lapsiperheiässä, mutta saavat selvästi vähemmän lapsia kuin aiemmat sukupolvet. Lapsikysymystä lykätään opintojen ja työelämän tieltä myöhempään ikään, mikä luonnollisesti leikkaa lasten saamisen mahdollisuutta. Lisäksi vapaaehtoinen lapsettomuus on paljon yleisempää kuin aiemmilla sukupolvilla.

Lapset, jotka syntyvät, syntyvät kuitenkin yhä useammin kaupunkeihin. Milleniaalit ovat aiempaa urbaanimpi sukupolvi, joka synnyttää vielä urbaanimman, mutta kapeamman uuden polven.

Yksi poikkeus lapsilukumäärässä liittyy maahanmuuttajataustaisiin milleniaaleihin, joiden keskuudessa lasten määrä on keskimäärin selvästi suurempi. Maahanmuuton ennakoitavasti jatkuessa tällä kehityksellä on vaikutusta väestölliseen kuvaan alueellisesti voimakkaastikin. Lontoossa lapsista 80% syntyy maahanmuuttajataustaisiin perheisiin.

Suomessa luvut ovat vielä toisenlaisia, mutta kehityksen suunta vaikuttaa olevan samanlainen.

Arvot erottavat

Vuosituhannen vaihteessa nuoriksi kasvaneet ja heitä nuoremmat ikäluokat vaikuttavat sekä arkikokemuksen että tutkimustiedon valossa pitkälti olevan erilaisia kuin vanhempiensa ja heitä edeltäneiden polvien ihmiset. Ero näkyy erityisesti arvoissa, elämän valinnoissa ja tärkeinä pidetyissä asioissa.

Kaikki milleniaaleiksi luettavat eivät tietenkään jaa samoja arvoja, ajatuksia ja elämäntapoja. Sukupolvien välisissä eroissa on kyse siitä, millaiset asiat esiintyvät uuden sukupolven keskuudes- sa enemmän kuin aikaisempien ja millaiset näkemykset ja valinnat koskettavat useimpia. Tässä ”suuressa kuvassa” milleniaalit tosiaan ovat erilaisia kuin vanhempansa.

Yksi merkittävimmistä milleniaalien eroista aiempiin sukupolviin on, että uskonnon merkitys on heikompi kuin aiemmilla sukupolvilla. Sama ilmiö esiintyy kaikissa länsimaissa. Uskonnon ja kirkkojen merkitys on heikentynyt jo sodanjälkeisistä suurista ikäluokista lähtien, mutta milleniaalien kohdalla kehitys on vauhdittunut.

Uskonnon merkityksen väheneminen ei tarkoita henkisyyden heikkenemistä, vaan erityisesti kirkkojen merkityksen muuttumista. Siellä, missä milleniaaleja on eniten, kirkon jäsenyyskehitys on heikoin.

Miksi kirkkojen rooli heikkenee? Yksi syy liittynee arvojen muutokseen.
Erilaisissa kyselytutkimuksissa voidaan havaita, että milleniaalit ovat aiempia sukupolvia liberaalimpia. Se näkyy avoimempana suhtautumisena sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin, toisiin kulttuureihin ja maahanmuuttajiin. Erilaiset universaalit huolet ovat keskeisellä sijalla: ilmastonmuutos, globaalin oikeudenmukaisuuden kysymykset.

Milleniaalien mukanaan tuomaa arvojen muutosta voi tarkastella esimerkiksi puolueiden kannatuksella. Suomessa alle 40-vuotiaiden keskuudessa Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat selvästi suositumpia kuin muissa ikäryhmissä. Vihreät ja vasemmistopuolueet ovat milleniaalien suosituimpia puolueita myös muualla Euroopassa. Keskiarvot kätkevät toisaalta taakseen voimakkaan jakolinjan: viidennes milleniaaleista niin meillä kuin muualla Euroopassa kannattaa ja osin äänestää Perussuomalaisia ja toisia oikeistopo- pulistisia puolueita.

Tällä jakolinjalla on yhteys suhtautumiseen kirkkoon: suomalaisista 15-29-vuotiaista Perussuomalaisia houkuttelevana pitävistä kaksi kertaa useampi on sitä mieltä, että luterilaisella kirkolla on suuri merkitys heidän elämässään kuin Vihreitä houkuttelevana pitävistä. Kirkkoa pitävät itselleen tärkeämpänä nuoret, jotka pitävät myös perinteitä tärkeämpänä kuin muut. He ovat kuitenkin vähemmistössä. Milleniaalien sukupolvessa yleisesti juuri perinteiden merkitys on horjunut. 15-29-vuotiaista neljännes pitää tärkeänä pitää kiinni perinteistä tavoista ja käsityksistä.

Perinnekirkko vai elävä kirkko?

Kirkko näyttää milleniaalien osalta joutuvan perinnemappiin.

Jos kirkkoa tarkastelee avoimin silmin suhteessa milleniaalisukupolveen, se on nähtävissä vanhojen ihmisten hallitsemana, perinteiseen elämänmuotoon ja asenteisiin kiinnittyneenä ja hierarkkisena laitoksena, joka on kiinni agraarikulttuurissa. Kirkossa käytävät kiistat tasa-arvosta ja oikeuksista vähemmistöille nousevat normeista, jotka ovat vieraita ja osin vastakkaisia milleniaalien tärkeille opinkappaleille oikeudenmukaisuudesta, vähemmistöjen oikeuksista ja yksilöllisen toteutumisen vapaudesta.

Myös milleniaalien sukupolven kotona saama uskonnollinen kasvatus on paljon vähäisempää kuin ennen. Milleniaaleista alle viidennes on mielestään saanut uskonnollisen kasvatuksen, kun 45-54-vuotiaista kolmannes ja yli 65-vuotiaista lähes puolet. Kristinuskon dogma ja uskonnollinen kieli on tuttua yhä harvemmalle.

Näin nähtynä ei ole kovin suuri ihme, että milleniaalien matka ei juuri kulje kirkon suuntaan. Sukupolvien arvoja ja asenteita selvittävä tutkimus viittaa siihen, että kerran omaksutut arvot muuttuvat hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Vanhetessaan milleniaaleista ei tule isovanhempiensa kaltaisia.

Toisaalta kirkon merkityksen väheneminen ei tarkoita, että ateismi vastaavasti kasvaisi. Pikemminkin koko kysymyksenasettelulla uskonnosta kirkkoon pakattuna on milleniaalisukupolvelle henkilökohtaisesti vähäisesti merkitystä. Kysymys milleniaaleista ja kirkosta on kirkon kysymys, ei niinkään milleniaalien oma. Silti rippikoulu on edelleen hämmästyttävän suosittu läpi ikäluokkien ja sen vaikutus nuorten kirkkosuhteeseen näkyy tutkimusaineistossa kantavan parin vuoden ajan. Mutta kun päästään kahdeksaantoista ikävuoteen, kirkon merkitys on laskenut tasolle, jolla se sitten mataa pari-kolmekymppistenkin joukossa.

Kirkon on pakko tarttua mahdollisuuksiin

Se, ettei kirkolla ole niin paljon merkitystä, ei tarkoita, että kirkkoon suhtauduttaisiin negatiivisesti: päinvastoin, puolet 15-29-vuotiaista sanoo, että heillä on hyviä kokemuksia seurakunnasta, huonoja kokemuksiensa sanoo olevan neljännes. Ja jos seurakunta tarjoaisi jotain itseä kiinnostavaa toimintaa, 42% arvelee, että voisi osallistua. Lisäksi 43% 15-29-vuotiaista suomalaisista on sitä mieltä, että kirkolla on tärkeä rooli ihmisten auttamisessa. Osuudet ovat huomattavasti korkeammalla kuin kirkkoa itselleen tärkeänä pitävien osuus, 11%.

Kirkolla näyttäisi olevan runsaasti mahdollisuuksia tehdä asioita, jotka sopivat milleniaaleillekin. Samalla kirkko uskonnollisena yhteisönä on useimmille heistä etäinen ja merkitykseltään köyhä. Olennainen kysymys kirkon tulevaisuuden kannalta on, voisiko siitä tulla milleniaaleille, Z-sukupolvelle ja uudelle syntyvälle Alfa-sukupolvelle merkityksellinen?

Strateginen kysymys on, tapahtuuko se tekemällä enemmän asioita, joita nuoriin sukupolviin kuuluvat pitävät tärkeinä ja asettumalla heidän puolelleen arvokeskusteluissa? Vai onko kirkon hengellinen ydin sanoitettavissa uudelleen ja sovitettavissa milleniaalien uudelle kielelle niin, että se vastaisi etsintään, jota milleniaalisukupolvi kokee?

Näiden kysymysten käsittelyllä on kiire. Vuonna 2030 jo puolet kaikista suomalaisista on milleniaaleja tai heidän lapsiaan. Vuonna 2050 muita on enää yli seitsemänkymmentävuotiaissa.

Ennen pitkää kirkko pitää uskaltaa luovuttaa milleniaalien käsiin.

Jaakko Kaartinen

/by

Roadman houkuttelee maahanmuuttajataustaisia nuoria

,
Graffiti

Nuorten toisiin nuoriin kohdistamat merkkivaateryöstöt tunnetaan Roadman-ilmiönä. Toistaiseksi ilmiö tunnistetaan vasta suurimmissa kaupungeissa.

Roadman-ilmiöstä uutisoitiin ensimmäistä kertaa vajaa kaksi vuotta sitten. Uutisissa ilmiöön yhdistettiin nuorten keskuudessa tapahtuvat ryöstörikokset sekä nuorten varustautuminen teräaseilla.

Tietämys uudesta ilmiöstä Suomessa on vielä varsin vähäistä. Tähän törmäsivät myös Laura Pehkonen ja Angeliina Pentinpuro. He tekivät viime keväänä Roadman-ilmiöstä opinnäytetyön Poliisiammattikorkeakouluun.

Sisä-Suomen poliisilaitoksen vanhempi rikoskonstaapeli Pentinpuro ja Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen vanhempi rikoskonstaapeli Pehkonen haastattelivat tutkimukseensa yhdeksää poliisia. Haastateltavat olivat erikoistuneet ennalta estävään toimintaan Helsingin, Länsi-Uudenmaan sekä Itä-Uudenmaan alueella.

Opinnäytetyön tekijät yllättyivät, kuinka yhdenmukaisesti haastateltavat ilmiöstä kertoivat.

”Olimme ajatelleet, että ilmiön esiintymisessä tai piirteissä saattaisi olla jonkinlaista eroavaisuutta riippuen eri alueista, joilla ilmiötä oli havaittu.”

Tutkimustyön edetessä selvisi, että Roadman-ilmiötä oli havaittu pääkaupunkiseudun lisäksi myös Turun alueella. Sittemmin ilmiö on median uutisoinnin perusteella levinnyt myös Tampereelle. Nähtäväksi kuitenkin jää, leviääkö Roadman-ilmiö pienemmille paikkakunnille.

”Sitä on vaikea sanoa, koska ei ole tiedossa, minkä vuoksi ilmiö on levinnyt pääkaupunkiseudun lisäksi juuri Turkuun ja Tampereelle.”

Pukeutumistyyli yhdistää

Roadman-ilmiön juuret juontavat Iso-Britanniaan, josta se on levinnyt Suomeen sosiaalisen median tai Ruotsin kautta. Suomessa ilmiön piiriin kuuluvat lähinnä maahanmuuttajataustaiset 12-20-vuotiaat pojat.

He ihannoivat kallista elämäntyyliä, johon kuuluvat tietynlainen rap-musiikki ja kalliit merkkivaatteet. Pukeutumiseen kuuluvat esimerkiksi musta tai tumma toppatakki tai toppaliivi ja tumma lippis. Roadman-ilmiötä ovat pönkittäneet Lontooseen sijoittuva Top Boy -suoratoistosarja ja sosiaalinen media.

Pehkosen ja Pentinpuron tutkimuksesta käy ilmi, että osa nuorista on omaksunut ilmiöstä vain tyylin, mutta osalla kuvaan kuuluvat rikokset. Rikollista Roadman-elämäntapaa voi kutsua Roadman-kulttuuriksi, johon kuuluvia kalliita merkkivaatteita hankitaan rikollisin keinoin.

Nuoret voivat esimerkiksi sopia vaatekaupoista, joissa raha ei vaihdakaan omistajaa, vaan uhrilta viedään vaate teräaseella uhaten. Usein tekijöinä on isompi joukko ja uhri tai uhrit ovat tekijöitä nuorempia.

Kulttuurin rikollisiin piirteisiin kuuluu myös huumeiden välittäminen ja myynti sekä vahva viranomaisvastaisuus.

Kaikki eivät ole huono-osaisia

Tutkimuksessa listataan useita eri syitä, miksi nuoret ajautuvat ihannoimaan ja edustamaan Roadman-kulttuuria. Suurin osa nuorista on maahanmuuttajataustaisia, ja haastateltavien mukaan osa nuorista on huostaanotettu.

Nuoret kokevat tai ovat mahdollisesti kokeneet jonkinlaista syrjäytymistä, juurettomuutta sekä huono-osaisuutta. Roadman -kulttuuri pystyy tarjoamaan nuorille tunteen kuulua ryhmään.

Toisena syynä haastatteluissa tuli ilmi myös rikollisen elämäntyylin ihannointi. Osa maahanmuuttajanuorista arvostaa kallista elämäntyyliä, ja Roadman -kulttuuriin kuuluminen tuo sen nuorille lähemmäksi.

”Ei ole täysin selvää, miksi joku nuori kiinnostuu Roadman-ilmiöstä. Osa ilmiöstä kiinnostuneista nuorista on ollut selvästi syrjäytyneitä ja yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelle pudonneita. Toisaalta osa nuorista on ollut niin kutsutuista hyvistä perheistä”, Pehkonen ja Pentinpuro toteavat.

Yhteisenä piirteenä Roadman-ilmiöstä tai -kulttuurista kiinnostuneilla nuorilla ovat puutteelliset tukiverkostot. Haastatteluissa kävi ilmi, että usein ilmiöstä kiinnostuneiden nuorten vanhempien kiinnostus nuoren tekemisiin oli vähäistä.

Ilmiöstä kiinnostuneet nuoret hakevat porukkaan kuulumisella tietynlaista turvaa ja luottamusta. Sillä paikataan esimerkiksi vaikeuksia perhe-elämässä tai koulunkäynnissä.

”Osalla nuorista syy ilmiöstä kiinnostumiseen saattaa lisäksi olla pelkästään jännityksen hakeminen elämään rikollisen toiminnan kautta.”

Olemmeko Ruotsin tiellä?

Poliisit näkevät haastatteluiden perusteella Roadman-ilmiössä monenlaisia riskejä. Yksi sellainen on nuorena omaksutun rikollisen elämäntavan jatkuminen.

Juhani Iivarin tutkimuksen mukaan maahanmuuttajataustaisten nuorten rikokset alkavat usein siitä, että huonosti yhteiskuntaan sopeutunut nuori alkaa varastella omiin tarpeisiinsa.

Huumausainerikoksiin johtaa polku omasta käytöstä ja huumeiden myymisestä. Monilla taustasyynä on pitkäaikaistyöttömyys, sopeutumattomuus omaan tilanteeseen tai taloudellinen ahdinko.

Ennen rikoksia monen nuoren elämäntyyliä saattoi Iivarin mukaan kutsua ajelehtivaksi. Toisessa nuoria maahanmuuttajia käsittelevässä tutkimuksessa todetaan, että maahanmuuttajataustaisilla nuorilla ystävät ottavat usein vanhempien ja sisarten roolin. Tämä tapahtuu tilanteissa, jolloin oma perhe tai sukulaiset ovat kuolleet tai heidän kohtalostaan ei tiedetä. Rikokset ovat Suomessa taas voineet johtaa siihen, että sukulaiset ovat hylänneet nuoren rikollisen toiminnan takia.

Moni nuori kertoi myös ikään kuin lipsuneensa rikollisuuteen. Tämä johtuu harrastuksista luopumisesta ja tietynlaisesta ystäväpiiristä.

Haastateltujen poliisien mukaan riskinä on, että Roadmania edustavat päätyvät katujengeihin. Pääkaupunkiseudulla vajaaseen kymmeneen jengiin kuuluu noin sata parikymppistä miestä. Jengeille on tyypillistä väkivalta- ja päihderikollisuus.

Haastatelluiden poliisien mukaan riski on, että Suomi seuraa jengien suhteen Ruotsin jalanjäljissä.

Viranomaisyhteistyö ja valistus avuksi

Miten Roadman-ilmiön leviämistä sitten voidaan ehkäistä? Pehkosen ja Pentinpuron mukaan oleellista on viranomaisyhteistyö. Monipuoliset harrastukset, hyvät tukiverkostot ja oikeanlainen valistus on tärkeää. Vanhempien tulisi myös olla kiinnostuneita lastensa tekemisistä.

Koska Roadman on uusi ilmiö, tulisi ensinnäkin tiedostaa ilmiön olemassaolo ja ottaa se vakavasti.

”Olisi tärkeää, että ilmiö tunnistettaisiin kotona sekä koulussa. Välttämättä vanhemmat tai opettajat eivät vielä tiedä, mitä se tarkoittaa.”

Pehkosen ja Pentinpuron mukaan nuorille olisi hyvä saada painotettua ilmiön ja rikosten vakavuus. Nuorille tulisi saada perille viesti, miten vakava rikos esimerkiksi ryöstö on.

Nuorille tulisi myös kertoa, että vaikka ilmiöön liittyvät asiat saattavat aluksi tuntua jännittäviltä ja mukaansatempaavilta, niin pidemmällä aikavälillä ilmiö on haitaksi nuorelle.

”Roadmaniin liittyy vahvasti sosiaalinen media. Olisi hyvä saada kerrottua nuorille, että sosiaalinen media antaa ilmiöstä vääränlaista kuvaa ‒ se, mitä siellä tulee esille ei välttämättä vastaa todellisuutta.”

Teksti: Tomi Kangasniemi

/by

Logossa lukee Lasten ja nuorten keskus.

Logossa lukee Suomen evlut kirkko.

Skip to content