Tag Archive for: Kirkko ja yhteiskunta

Monikulttuuristuminen heijastuu seurakuntien kasvatustyöhön

,

2000-luvulla kasvanut maahanmuutto näkyy Suomessa myös toisen polven maahanmuuttajataustaisten määrän kasvuna. Kaikista lapsista joka viides syntyy jo perheeseen, jossa toisella tai molemmilla vanhemmilla on tausta muualla kuin Suomessa. Pääkaupunkiseudulla osuus on suurempi. Vantaalla kaikista 0-6-vuotiaista joka kolmas on vieraskielinen.

Koska Suomeen muuttavat ovat pääasiallisesti nuoria aikuisia ja aikuisia ja kantasuomalaisten osuus hedelmällisyysikäisistä puolestaan pienenee, tulevaisuudessa yhä useampi lapsista ja perheistä on vieraskielinen myös muualla kuin pääkaupunkiseudulla ja yliopistokaupungeissa.

Kouluikäisten työn, nuorisotyön ja perheiden kanssa tehtävä työn konteksti on toisin sanoen jo perusteellisesti muuttunut ja muutos jatkuu edelleen. Se alkaa näyttäytyä myös siinä, miten seurakunnissa työtä suunnitellaan ja tehdään.

Arno Heinonen, Turun Mikaelin seurakunnan kasvatuksen tiimivastaava

”Maahanmuuttajatyötä tehdään Turussa ja seurakunnassamme kyllä jo aika paljonkin. Ja ihan kaikenlaisia ihmisiä kohdataan työn piirissä taustaan katsomatta. Nuorisotyön kokoavan toiminnan piiriin muslimitaustaisia nuoria ei kovin paljon tule. Mutta sellaisista perheistä, joissa on kristitty tausta ja toinen vanhempi maahanmuuttaja, on paljonkin nuoria mukana.”

Heinosen mukaan perinteisen kouluyhteistyön on koettu jonkin verran hankaloituneen, kun koulun puolella toimintaan on tehty tiukempia rajauksia, joilla varjellaan muslimitaustaisia sekä kirkkoon kuulumattomia lapsia ja nuoria – vaikka heidän vanhempansa eivät sellaista vaatisikaan.

Maahanmuutto on kuitenkin mahdollisuus eikä uhka.

”Ilman muuta seurakunnan kasvatus- ja nuorisotyön tulee olla tarkoitettua kaikille alueella asuville lapsille ja nuorille, ovat he sitten seurakunnan jäseniä tai eivät. Jokainen toivotetaan tervetulleeksi eikä ketään rajata ulkopuolelle.”

Mikaelin seurakunnan alueella asukasmäärä kasvaa rakentamisen ja muuttoliikkeen myötä muutenkin ja seurakunnan jäsenyys on säilynyt vahvana.

”Toisaalta seurakunnan alueella on myös kaupunginosa, jossa vieraskielisten osuus on suuri. Varmaankin tulee ajankohtaiseksi miettiä sitäkin, millaisia mahdollisuuksia se toiminnalle muodostaa.”

”Selvää on, että monikulttuurisuuden ja moninaisuuden kasvu ei täällä ole tyrehtymässä. Muista kulttuureista tulevien määrä kasvaa, ja jos nyt joka yhdentoista kadulla vastaantuleva on taustaltaan muualta, ennen pitkää se on joka viides. Se on hyvä asia. Väkeä tarvitaan tänne asumaan ja töihin.”

Siitä, millaisilla erilaisilla menetelmillä ja toiminnoilla tavoitettaisiin erityisesti maahanmuuttajataustaisia nuoria, ei nuorisotyön piirissä erityisen paljon ole keskusteltu.

”Enemmän puhutaan jäsenmäärien muutoksesta kuin tästä kulttuurisesta muutoksesta.”

”Periaatteessa perinteiset nuorisotyön työotteet toimivat muuttuvassa maisemassakin edelleen – mutta niillä keinoilla ei tavoiteta kaikkia. Riparit ja isoskoulutukset pyörivät hyvin, mutta jättävät osan nuorista kohtaamisten ulkopuolelle. Kyllä uudenlaisiakin toimintatapoja pitää siksi miettiä. Ainakin avointen ovien toiminnassa on paljon mahdollisuuksia.”

Heidi Granström, Malmin seurakunnan nuorisotyöntekijä, erityisnuorisotyö

”Malmin seurakunnan alueella ulkomaalaistaustaisia asukkaita on enemmän kuin viidennes. Se näkyy monella tapaa siinä, miten työtä tehdään ja millaisia mahdollisuuksia sen myötä on avautunut.”

”Suoraan maahanmuuton ja monikulttuuristumisen vaikutukset näkyvät esimerkiksi kouluyhteistyön muuttumisessa. Perinteisestä toiminnasta päivänavauksineen on pitkälti luovuttu. Sen sijaan ollaan tiiviisti mukana esimerkiksi tunne- ja ryhmätyötaitojen opetuksen kautta.”

Samoin kouluyhteistyötä tapahtuu aika paljon myös kuraattorien ja kouluvalmentajien kanssa ja oppilaita tukevissa pienryhmissä työskennellessä.

Tällaisissa työskentelyissä ovat mukana ihan kaikki oppilaat, eikä seurakunnan työntekijän läsnäolo ole mikään ongelma.

Granströmin mielestä Malmilla ollaan jo niin totuttu monikulttuuriseen todellisuuteen, ettei sitä enää tarkastella minään muutoksena tai poikkeuksena. Se on ihan tavallinen juttu, arkea.

”Kun muutos on tapahtunut, se on normaali. Toki uuden edessä toimintatapoja täytyy sitten käydä läpi ja tarkistaa: kaikkia nuoria voidaan tavoittaa ja kohdata juuri esimerkiksi tunnetaitotuntien kautta. Koulukirkoilla tavoitetaan sitten rajatumpi joukko – vaikka sinnekin tulee kiinnostuksesta muitakin kuin ev.lut seurakuntiin kuuluvia.”

Monikulttuurinen todellisuus onkin joustava moneen suuntaan.

”Kun kehitellään näitä yhteistyöjuttuja koulujen, kirjaston ja nuorisotoimen kanssa, ei mennä Jeesus edellä. Ollaan seurakunnan väkeä, mutta ollaan sensitiivisiä. Se on olennaista. Ja on tosi hienoa huomata, että meitä sitten myös arvostetaan erittäin paljon yhteistyökumppanina”, Heidi Granström sanoo.

”Yksi erityisen helmi toimintamuoto luotiin kahden kirjaston kanssa, missä toteutetaan läksyapua. Paikalla on aina yksi kasvatuksen ja yksi kirjaston työntekijä. Tämä toimii erittäin hyvin monikulttuurisessa kontekstissa: tuottaa hyvää ihan kaikenlaisille lapsille.”

Seurakunnalle on tarjolla positiivinen rooli: olla mukana luomassa sellaista ympäristöä, jossa jokainen uskaltaa olla sellainen kuin on.

Granström kertoo olevansa itse kotoisin pieneltä paikkakunnalta, missä lapsena ja nuorena ei näkynyt juuri minkäänlaista moninaisuutta. Siksi DIAKiin opiskelemaan tullessa hänelle muodostui hyvin tärkeäksi kokemukseksi alkuvaiheen kurssi, jonka teemana oli juuri monikulttuurisuus ja moninaisuus ja niihin liittyvät kysymykset.

”Kurssi antoi hyvin eväitä moninaisuuden ja monikulttuurisuuden kohtaamiseen.”

Diakonian ja nuorisotyön päivillä on kanava rasismista, jonne Granström on ilmoittautunut oppimaan lisää. Aihepiiri on tärkeä, nuorilta saa kuulla aiheesta jatkuvasti karuja kertomuksia.

Nuorisotyön kentällä laajemmin ei ole Granströmin tietämän mukaan tapahtunut laajempaa ammatillista verkostoitumista monikulttuurisuuden tiimoilta. Asiat kohdataan sitä mukaa kun ne tulevat vastaan.

Monikulttuuristumisen liittyvät kokemusten koetaan ensimmäisinä suurissa kaupungeissa.

”Mutta vähitellen ne tulevat eteen yhä useammissa paikoissa ja muuttuvat koetuksi todellisuudeksi. Ehkä työntekijöitä ja työn kehittymistä ajatellen tärkeintä on sitten juuri se, että moninaisuus tulee itselle henkilökohtaisesti tutummaksi.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Johanna Laisaari: Moninaistuvassa Suomessa jokaista ihmistä on kohdeltava arvokkaana

,
Johanna Laisaari

Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestari Johanna Laisaari sanoo, että monikulttuurisuuden ja moninaisuuden kohtaaminen lähtee kunkin lapsen oikeudesta tulla kohdatuksi yksilönä. Tämä koskee lasten ja nuorten parissa toimivia aikuisia ja toimii myös kasvatuksellisena ohjenuorana lapsille ja nuorille itselleen.

”Kasvatuksen tulee auttaa oppimaan, että jokainen ihminen on arvokas ja kaikkien ihmisarvo on merkityksellistä. Eli ei jumituta katsomaan, onko ihminen vieraskielinen tai muunsukupuolinen tai jollain tavalla erityinen, vaan että kaikki yksinkertaisesti ovat arvokkaita ihmisiä”, Laisaari toteaa.

”Yleinen hyväksyntä ja halu tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa auttavat hyväksymään monenlaisia asioita.”

”Lapsena rakennetaan pohja avarakatseisuudelle, elämänmyönteisyydelle, uteliaisuudelle ja suvaitsevaisuudelle. Jos se pohja on hyvä, kaikenlaisen erilaisuuden kohtaaminen on helpompaa. Silloin moninaisuutta ei tarvitse nähdä pelon ja vastakkainasettelun kautta, missä kaikki erilainen on väärin.”

Muutos aikuisille on normaali lapsille ja nuorille

Helsingissä Suomen muutos yhtenäiskulttuurista moninaiseksi ja monikulttuuriseksi yhteiskunnaksi on arkista todellisuutta. Helsingissä asuu jo noin 120 000 muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvaa, eli joka viides asukas. Pääkaupunkiseudulla, eli Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa vieraskielisiä on noin neljännesmiljoona.

Luvut ovat suuria ja kertovat siitä, miten nopea muutos on ollut. Vuonna 1990 vieraskielisiä oli Helsingissä muutamia tuhansia ja vuosituhannen alussakin vain kolmisenkymmentä tuhatta.

”Moninaistuminen on iso muutos, ainakin meidän ikäisillemme. Mutta lapsille ja nuorillehan se on jo arkea. Heidän maailmankuvaansa tämä kehitys ei niinkään muuta”, Laisaari sanoo.

”Uudelle sukupolvelle monikulttuurinen ja ylipäätään moninainen ympäristö on paljon luontevampi. On erilaisia ja erinäköisiä lapsia ja nuoria, leikissä ei välttämättä ole aluksi yhteistä kieltä, ja se on ihan normaalia arkea.”

”Mutta meidän ikäluokkamme on tällä hetkellä lasten ja nuorten parissa toimivia ammattilaisia. Muutos haastaakin enemmän meitä aikuisia, joiden ajattelu, koulutus ja kasvatus on peräisin toisenlaiselta aikakaudelta. Kyllä moni joutuu työotettaan miettimään, sen suhteen, miten kykenee kohtaamaan jokaisen lapsen ja nuoren yksilönä, ei niinkään kulttuuristen taustojen kautta.”

Helsinki ja sen toimintamallit ovat jo monikulttuurisia

Johanna LaisaariHelsinki ja pääkaupunkiseutu ovat Suomen kulttuurisessa muutoksessa edellä muuta maata, mutta etenkin yliopistokaupungit ovat liikkumassa nopeastikin samaan suuntaan. Laisaari kertoo, että kaupunkien tasolla yhteyttä pidetään ja toisten kokemuksista halutaan oppia.

”Juuri tapasimme kuuden suurimman kaupungin luottamusjohdon kanssa. Yksi aihe tapaamisessa koski juuri kaupunkien kasvua, monikulttuurisuutta ja monimuotoisuutta. Vantaalla on hyvin samantyyppinen tilanne kuin Helsingissä. Espoo on menossa ihan samaan suuntaan, mutta ei ehkä aivan samassa tilanteessa monikulttuuristumisen osalta vielä ole.”

Toisaalta esimerkiksi Jyväskylässä päiväkodit ja koulut ovat viime vuosina opetelleet, miten toimitaan, kun osa oppilaista ei olekaan suomenkielisiä ja toiminta ja systeemit perheille uusia. Ja esimerkiksi Turussa, Tampereella ja Oulussa väestönkasvusta suurin osa on peräisin maahanmuutosta.

Uuden Suomen ilmaantumiseen liittyvät kysymykset – miten monikielisessä ympäristössä toimitaan, miten erilaisista taustoista tulevia nuoria ohjataan yhdessä, miten kaikentyyppisten perheiden kanssa toimitaan – päästään kysymään ennen pitkää jokaisessa kunnassa, jossa väestö vähäisemmässäkin määrin muuttuu.

”Siksi tapaamisia järjestetäänkin kaupunkien kesken, että voidaan sparrata yhdessä, kertoa kokemuksista ja jakaa hyviä menetelmiä ja käytäntöjä. Voidaan kertoa onnistumisista ja myös siitä, mitä ei kannata tehdä.”

”Pääkaupunkiseudulla on jo vuosikymmenten ajan mukauduttu kääntämiseen, tulkkaamiseen ja kulttuuriseen tuntemukseen. Meillä on monikulttuurisia ohjaajia kouluissa, jotka kertovat suomalaisen koulun toimintakulttuurista ja lainsäädännöstä tarpeen mukaan perheille. On meneillään monenlaisia hankkeita ja toimintoja, joilla vahvistetaan kodin ja koulun yhteistyötä eri kulttuurista tulleiden perheiden kanssa”, Laisaari luettelee.

”Puhutaan kaikkien koulusta. Esimerkiksi turvapaikanhakijoille on oma hanke, jossa valmistavalle luokalle mennessä pyritään ottamaan perhe mukaan koulunkäynnin aloittamiseen, jotta tulee tutuksi, mitä tarkoittaa suomalainen ja helsinkiläinen koulunkäyminen. Tällä tavalla rakennetaan luottamusta ja yhteistyötä, jotta kenenkään ei tarvitsisi kasvaa ja käydä koulua ilman oman perheen tukea ja ymmärrystä siitä, mitä koulussa tapahtuu.”

Kaikkien osallisuuden varmistamisessa vielä paljon työtä

Monikulttuurisuutta kannattaa tarkastella myös osallisuuden näkökulmasta. Osallisuus ja kuulluksi tuleminen ovat perusasioita, jotka kuuluvat kaikille, riippumatta taustoista.

”Kaikki lapsen oikeudet lähtevät YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Suomi on sen ratifioinut kolmisenkymmentä vuotta sitten ja se velvoittaa meitä lain tasolla. Tämä on sitten siirretty osittain kansalliseen lainsäädäntöön. Suomessa lasten ja nuorten kuulemisen osa on kirjattuna esimerkiksi hallintolainsäädännössä, ja lasten ja nuorten osallisuudesta löytyy puolestaan kirjauksia substanssilakien puolelta. Se, että olet osallinen omassa elämässäsi, on se osallisuuden syvempi perusta, jota meidän tulisi yhteiskunnassa luoda”, Laisaari sanoo.

”Näkisin, että Suomessa edustuksellinen osallisuus, hallinnollinen osuus, on hoidettu erittäin hyvin: kouluissa on oppilaskuntia, kaupungeissa nuorisovaltuustoja ja -neuvostoja, ja myös kirkon piirissä se on onnistuttu saamaan hyvin mukaan. Mutta sen sijaan kaikkien lasten osallisuus ei ole ollut yhtä priimaa. Jokainen lapsi ei vieläkään tule kuulluksi ja pääse osalliseksi.”

Lapsilla ja nuorilla, joilla on resursseja olla mukana toiminnassa ja erilaisissa ryhmissä, osallisuus toteutuu paremmin, mutta on paljon lapsia ja nuoria, joilla on erityypisiä haasteita ja tarpeita erityiseen tukeen, ja myös heidän äänensä tulisi saada kuuluviin.

”Tätä varten kehitettiin tarjolle erilaisia menetelmiä kansallisessa lapsistrategiassa 2021: miten saada esille esimerkiksi vammaisten lasten näkemykset – tai sen vieraskielisen lapsen, joka ei vielä suomea riittävästi osaa. Ja tässä meillä on kyllä työsarkaa jäljellä, niin varhaiskasvatuksessa, kouluissa, nuorisotoimessa ja kirkon piirissäkin.”

Toiminta avaran yhteiskunnan rakentamiseksi alkaa läheltä

Kaupungit, kunnat, seurakunnat ja muu järjestökenttä voivatkin tehdä paljon vastaanottavan ja mukaan kutsuvan yhteiskunnan rakentamiseksi.

Pääkaupungin apulaispormestari katsoo tilannetta Helsingistä ja kaupungin roolista tarkasteluna asiat näyttävät selkeiltä.

”Koen, että vaikka ilmapiiri on muuttunut Suomessa ahtaammaksi, omassa työssämme kaupunkilaisiin nähden pidämme oman linjamme. Kyllä yleinen lainsäädäntö, ihmisoikeussopimukset ja YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittavat julkista valtaa toimimaan tietyllä tavalla.”, Laisaari toteaa.

”On ehdoton syrjinnän kielto. Moninaistumiskehityksessä juuri tältä pohjalta nousee kysymys siitä, miten päästään tukemaan ihan jokaista pientä ja suurempaa oppilasta lasta sillä tavoin, että hänellä on paras mahdollinen potentiaalinsa saavutettavissa. Se vaatii tässä ajassa monenlaisia toimia. Yksi niistä on ymmärrys moninaisesta, monikulttuurisesta lapsiryhmästä ja kaupunkilaisista.”

”Helsinki on koko olemassaolonsa ollut paikka, missä asuu erilaisia ihmisiä monenlaisista taustoista. Ja meillä on kaupungin strategiassakin kirjattuna, että Helsinki on paras ja yhdenvertaisin paikka oppia. Kaupungin oma toiminta lähtee siitä.”

Kirkolla on tärkeä rooli nyt ja tulevaisuudessakin

Kirkon piirissä on koettu huolta siitä, mitä erilaisten kulttuuristen ja uskonnollisten taustojen runsastuminen tarkoittaa seurakuntien mahdollisuudelle toimia koulujen ja laajemmin kuntien nuorisotyön kanssa. Laisaari ei näe asiaa ongelmallisena, pikemminkin mahdollisuuksina.

”Tässä vaikeassa ajassa, jossa kouluterveyskyselyjen tulokset kertovat lasten ja nuorten ahdistuneisuudesta, mielenterveyden haasteista ja heikentyneestä luottamuksesta tulevaisuuteen, on käyty myös kirkon kanssa keskustelua siitä, miten voidaan luoda positiivisia tapahtumia, tilaa ja kohtaamisia lapsille ja nuorille. On pohdittu erilaisia tapoja, joilla seurakunnat voivat ovat mukana.”

”Opetussuunnitelman kautta tietysti on toimintamalleja viralliseen yhteistyöhön varhaiskasvatuksessa ja kouluissa niiden lasten osalta, jotka kuuluvat kirkkoon. Se, miten järjestetään asiat, kun mukana on eri uskontokunnista olevia lapsia, edellyttää tarkempia keskusteluja.”

”Mutta minusta kirkko on tässä ajassa edelleen yksi vahva arvojohtaja, sovinnon puhuja, yhdenvertaisen ja jakamattoman ihmisarvon keskustelija. Ja yhdessä täällä pystytään asioita edistämään, vaikka kaikista asioista ei aina samaa mieltä ollakaan.

Koulun rooli vahvistuu tasa-arvon rakentajana

Seurakuntien kouluyhteistyön kehittäminen edelleen korostuu ennakoitavasti tulevaisuudessakin. Seurakuntien osaamiselle on paljon kysyntää koulujen ja varhaiskasvatuksen kentällä lasten, nuorten ja työntekijöiden tukena.

Laisaari uskoo myös, että varhaiskasvatuksen ja koulujen rooli lasten kuulemisessa ja osallisuuden kehittämisessä tulee nykyisestäkin kasvamaan.

”Moninaisuuden hyväksynnässä auttaa, kun varhaiskasvatus ja koulu tekevät työtään siitä kulmasta, että kaikki ovat yhdenvertaisia ja arvokkaita – se koulun arjessa kasvattaa lapsia ja nuoria moninaisuuden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen, on sitten kyse eri kieltä puhuvista tai eri uskontoa tunnustavista. Sama koskee seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolen moninaisuuden kohtaamista.”

”On sitten kyse taloustaidoista, elämänhallinnasta, kaikki perheet eivät pysty tarjoamaan lapsille samanlaista kasvatuksellista ja koulutuksellista oppia ja tukea – siksi etenkin koulun rooli on merkityksellinen. Se luo tasa-arvoa, ja koulutuksellista yhdenvertaisuutta kaikille lapsille. Se on Suomen menestystarina, että kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa.”

”Toisaalta ne raskaat ongelmat, joita lapsilla ja nuorilla on, kiusatuksi tuleminen, yksinäisyyden suuri määrä – niitä pitää pystyä vähentämään nyt, tässä hetkessä, eikä vasta joskus myöhemmin. Siihen tarvitaan kaupunkien lisäksi välttämättä myös kansalaisyhteiskunnan toimijoita, seurakuntaa muiden muassa.

Lapset ja nuoret rakentavat tulevaisuuden Suomen

Monissa kunnissa on jo kuljettu hyvällä polulla pitkälle, mutta valtakunnan tasolla kuuluu myös kylmiä ja julmia ääniä. Suomessa on meneillään eritasoista eriytymiskehitystä ja asenteetkin vaihtelevat. Koko maassa esiintyy paljon syrjintää ja rasismia – myös pääkaupunkiseudulla.

Miten koko Suomessa lopulta onnistutaan siirtymään monikulttuurisemman todellisuuden kanssa elämiseen?

”Tämä on iso ja monimutkainen ja vaikea kysymys. Siihen ei ole yhtä helppoa vastausta”, Laisaari huokaa.

”Ajattelen helsinkiläisenä apulaispormestarina, lapsioikeusjuristina ja äitinä, että toivo on lapsissa ja nuorissa. Kun he elävät arkea, jossa monenlaiset ihmiset ovat osa heidän tavallista elämäänsä, he kasvavat siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että on erilaisia ihmisiä, heillä on erilaisia taustoja, he puhuvat suomea vähän eri tavoin ja noudattavat erilaisia tapoja.”

”Olen itse Itä-Helsingistä, missä meillä on jo pitkään kouluissa ollut kymmeniä kieliä ja ihmiset tulevat eri taustoista, se on mielenkiintoista ja sen kautta opitaan monenlaista hyvää.”

”Sitten meillä on sellaisiakin kouluja, joissa tällainen moninaisuus ei vielä ole niin vahvasti esillä, aivan kuten niissä kaupungeissa ja kunnissa, joissa muutoksia on koettu vielä vähemmän. Sellaisessa tapauksessa kasvaminen on enemmän kytköksissä vanhempien ja muiden aikuisten esimerkkiin siinä, miten erilaisia ihmisiä ja kulttuureita kohdataan ja miten niistä puhutaan. Miten luodaan pohjaa siihen, että kun nämä sitten jollain koskettavat omaa elämää, ensimmäinen reaktio ei ole pelko, vaan uteliaisuus, hyväksyntä ja yhdenvertaisuuden näky?”

Paljon hyvää työtä tehdään joka päivä suurella sydämellä

Monikulttuuristuminen, yhteiskunnan muuttuminen ja kehittyminen moninaisemmaksi ei ratkea pelkästään hallinnollisilla toimenpiteillä. Yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan kaikkia.

”Suomalainen yhteiskunta on vahvan kansalaisyhteiskunnan tuote”, Laisaari ajattelee.

”Lapsilla on paljon vapaa-aikaa, johon tarvitaan turvallisia aikuisia. Järjestökentän ja seurojen kautta lasten ja nuorten elämään tulee tavattomasti tukea ja apua. Kirkko on tässä roolissa tietysti äärimmäisen vahva toimija. Se on mukana kaikenlaisissa elämänvaiheissa. Kriiseissä kohdataan ihmisiä ja luodaan yhteisöllisyyttä, tukea ja turvaa – ja iloissa kohdataan yhtä lailla”, Laisaari sanoo.

”Olen itse ollut mukana kirkon luottamustehtävissä. Siellä minulle on joskus sanottu, että ’Johanna, kirkko ei ole mikään monitoimikeskus’ ja minä olen vastannut, että juuri monitoimikeskus se pitää olla, mukana ihmisten elämässä eri tavoin, rinnalla kulkijana lapsille, nuorille ja perheille.”

”Tässä työssä on erityisen kivaa se, että pääsee tapaamaan ihmisiä tuolla kentällä. Siellä näkee jatkuvasti hienoja ja hyviä nuorisotyöntekijöitä, opettajia ja kasvattajia, jotka on korkeasti koulutettuja ja motivoituneita, ja antavat omaa aikaansa tähän merkitykselliseen työhön.”

”Uutisotsikoiden tasolla jää huomaamatta, että hirmu monet ihmiset tekevät loistavaa työtä suurella sydämellä lasten ja nuorten eteen, katsovat eteenpäin ja jaksavat – huolimatta siitä, että maailman tilanne on monella tavalla haastava.”

”Käydessäni kouluissa, päiväkodeissa, leikkipuistoissa ja vapaa-ajan toiminnoissa, näkee lasten ja nuorten iloa sekä aikuisia, jotka kokevat työnsä todella merkitykselliseksi ja haluavat sitä joka päivä tehdä – se kyllä kantaa.”

”Ja uskon siihen, että olemme riittävän hyväntahtoisia ja älykkäitä tehdäksemme parempaa maailmaa lapsille ja nuorille. Toivon, että siihen saadaan haastettua mukaan mahdollisimman paljon ihmisiä.

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Seurakunnat tavoittavat nuoria tehokkaasti yhteistyön avulla

,
Kädet sydämen ympärillä

Seurakunnat tekevät kuntien ja kaupunkien kanssa laajaakin yhteistyötä nuorten parissa. Haapajärvellä on ollut jo pitkään hedelmällistä yhteistyötä. Lohjalla on toiminut parin vuoden ajan seurakunnan ja kunnan yhteinen pelitila.

Seurakunnan ja kunnan Hit Point -pelitila aloitti toimintansa Lohjan Ojamolla tammikuussa 2023. Sen keskiössä ovat olleet muun muassa lauta-, rooli-, ja korttipelit, miniatyyripelit sekä maalaaminen ja 3d-printtaus.

Pelitila on tarkoitettu kaikenikäisille. Koululaisille pidetään pelikerhoja, joihin he voivat tulla heti koulupäivän päätteeksi. Niin lapsille, nuorille kuin aikuisille on ollut omia kursseja ja intensiiviryhmiä.

”Lisäksi järjestämme avoimien ovien toimintaa, johon kuka tahansa voi tulla vapaasti pelaamaan tai maalaamaan. Olemme järjestäneet myös kaikenikäisille avoimen leirin ja retkiä niin sanotun nörttikulttuurin tapahtumiin, kuten ComicConiin”, Lohjan seurakunnan nuorisotyönohjaaja Teemu Kuivalainen kertoo.

Nuorimmat osallistujat ovat olleet 6-vuotiaita ja vanhimmat yli 60-vuotiaita. Alun perin toiminta oli suunniteltu nuorille ja nuorille aikuisille.

”Halusimme kuitenkin järjestää toimintaa myös lapsille ja vanhemmille aikuisille.  On ollut hienoa huomata, miten eri sukupolvet kohtaavat yhteisen harrastuksen ja intohimon äärellä”, Kuivalainen iloitsee.

Kaupungin ja seurakunnan yhteispanostus

Kuivalainen vastaa pelitilan toiminnallisen puolen organisoinnista ja kehittämisestä 50 prosentin työpanoksella. Lohjan kaupungin nimetty nuoriso-ohjaaja työskentelee puolestaan hankekoordinaattorina vastaavalla 50 prosentin panoksella.

”Kaupungin kautta on rekrytoitu pelitoiminnasta kiinnostuneita aikuisia ohjaajia, jotka ovat olleet jo aiemmin kaupungin muussa nuortentoiminnassa kerhonohjaajina. Lisäksi olemme saaneet toimintaamme aktiivisesti osallistuneita tarttumaan vastuutehtäviin. Joukossa on sekä nuoria että aikuisia todella laajalla ikähaitarilla. Suurin osa tekee työtä vapaaehtoispohjalta ja jotkut aikuisista palkkiotoimisesti.”

Hit Pointin alkuperäinen pelitila on kaupungin kustantama.

”Nyt olemme hankkineet lisätilaa, jonka kustannuksista vastaa seurakunta. Kaiken kaikkiaan yhteistyö on toiminut erinomaisesti niin organisaatiotasolla kuin meidän työntekijöiden välillä.”

Toiminnan suunnittelua porukalla

Hit Point -toiminnan antia on kätevä avata myös numeraalisesti. Kuivalainen kertoo, että ensimmäisenä vuotena siihen osallistui 93 eri henkilöä ja käyntikertoja oli yhteensä 468.

”Tänä vuonna ohitimme jo touko–kesäkuun taitteessa viimevuoden lukemat. Kesäkuun loppuun mennessä käyntikertoja oli jo 624 ja eri kävijöitä 253. Lohja on reilun 40 000 asukkaan kaupunki, joten 253 on tässä todella kova luku.”

Kuivalaisen mukaan pelitilan avulla on onnistuttu tavoittamaan pääsääntöisesti sellaisia lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka eivät ole aikaisemmin osallistuneet seurakunnan toimintaan tai kaupungin nuorisotyön toimintoihin.

”Erityistä kiitosta on tullut siitä, että toiminta on ollut myös aikuisille maksutonta. Osaltaan tämän kautta olemme onnistuneet löytämään sitoutuneita aikuisia, jotka haluavat antaa panoksensa lasten ja nuorten hyväksi.”

Monenlaisia kävijöitä, monipuolisia keskusteluja

Kuivalainen muistuttaa, että monesti pelimaailma mielletään lähinnä poikien ja miesten jutuksi.

”Onkin ollut erityisen mielenkiintoista huomata, että olemme tavoittaneet myös alakouluikäiset tytöt. He käyvät pääasiassa maalaamassa täällä miniatyyrejä.”

Kuivalainen toteaa, että niin pelitilan käyttäjät kuin vapaaehtoiset kutsutaan suunnittelemaan ja toteuttamaan toimintaa yhdessä ohjaajien kanssa.

”Yhä kasvavalla porukalla olemme myös alkaneet pyöritellä ideaa omasta lohjalaisesta Con-tapahtumasta.”

Hit Pointissa on ollut myös keskusteluja monenlaisista tärkeistä aiheista.

”Me ohjaajat olemme puhuneet osallistujien kanssa muun muassa ystävyys- ja perhesuhteista, kiusaamisesta, yksinäisyydestä, opiskelusta ja työstä, seksuaalisuudesta, hengellisyydestä ja elämänkatsomuksellisista kysymyksistä sekä päihteistä, riippuvuuksista ja mielenterveyden kysymyksistä. Nämä keskustelut on koettu tärkeiksi.”

Keskinäistä luottamusta

Haapajärvellä seurakunta ja kaupunki ovat tehneet vakaata yhteistyötä vuosikymmenten ajan monella eri sektorilla. Tämä pätee vahvasti myös nuorisotyössä.

Haapajärven seurakunnan nuorisotyöntekijä Matti Salmela toteaa, että koulunjohtajat ovat aina toivottaneet seurakunnan työntekijät tervetulleiksi kouluille. Seurakunta järjestää aamunavauksia, oppituntivierailuita ja liikkuvia välitunteja kuukausittain.

”Meillä on ollut koulussa usein myös oma toimipiste eri yhteyksissä, muun muassa ystävänpäivänä, lasten oikeuksien viikolla sekä koulujen Unicef-viikolla. Kanttori käy useamman kerran vuodessa kouluilla laulattamassa virsiä ja pitämässä virsivisoja. Lisäksi koululuokat osallistuvat usein jumalanpalvelusten toteutukseen, muutenkin kuin perinteisissä joulu- ja kevätkirkoissa”, Salmela listaa.

Koululuokilla on mahdollisuus tulla myös vierailuille seurakunnan tiloihin. Kirkkoseikkailuissa kotikirkkoon voi tutustua kellotapulia myöten. Varsinkin seiskaluokkalaisille ja välillä myös alakoululaisille on järjestetty seurakunnan leirikeskuksessa päiväleirejä tai yön yli kestäviä leirejä, joissa luokanvalvojat ovat aina mukana.

”Leireillä on ollut niin seurakunnan, kaupungin kuin 4H-yhdistyksen työntekijöitä. Näistä leireistä sovitaan luonnollisesti aina opettajien kanssa hyvissä ajoin.”

Jatkuvaa ja kehittyvää yhteistyötä luottamuksen varassa

Koulujen lisäksi Haapajärven seurakunnalla on ylipäätään vahvaa yhteistyötä kaupungin muiden toimijoiden kanssa.

”Järjestämme muun muassa nuorten lauantaikahviloita, säännöllisiä koulupäivystyksiä ja -kahvituksia, erilaisia lastentapahtumia ja -retkiä sekä kesäisiä lastenleirejä ja toimintapäiviä yhdessä Haapajärven kaupungin ja paikallisen 4H-yhdistyksen kanssa. Yhteistyö on paitsi laajaa myös jatkuvasti kehittyvää.”

Salmelan mukaan yhteistyö on hyvin luontevaa pitkien perinteiden ansiosta.

”Seurakunnassamme on pitkäaikaisia nuorisotyöntekijöitä, minkä myötä olemme kouluille tuttuja ja helposti lähestyttäviä. Suurimpia vahvuuksia on keskinäinen luottamus ja halu toimia lasten ja nuorten parhaaksi.”

”Kouluyhteistyön kautta me seurakunnan työntekijät olemme  myös lapsille ja nuorille tuttuja ja turvallisia aikuisia. Koulujen kautta meidän on samalla helppo tiedottaa lapsille ja nuorille kaikenlaisesta toiminnastamme, kuten kerhoista, leireistä, retkistä ja tapahtumista.”

Teksti: Juhana Unkuri

/by

Nuorisobarometri näyttää, että nuoret suvaitsevat uskontoa, mutta harva on uskonnollinen itse

, ,
Uskontoaiheita käsittelevän nuorisobarometrin kansikuvassa on nuoria nuotiolla.

Suomalaisista nuorista alle neljännes pitää itseään uskonnollisena, erittäin uskonnollisena puolestaan joka kymmenes. Ei-uskonnollisia nuoria on vuoden 2024, uskontoon ja katsomuksiin keskittyneen nuorisobarometrin perusteella yli puolet 15-29-vuotiaista.

Verrattaessa tuloksia aiempiin tutkimuksiin ja esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskuksen aineistoihin voidaan nähdä, että uskonnollisuuden määrä, siten kuin kyselytutkimukset sitä mittaavat, on nuorten osalta jotakuinkin vakiintunut. Vuoden 2010 nuorisobarometrissa uskonnollisina itseään pitäviä oli vielä kolmannes, samoin kuin ei-uskonnollisia nuoria. Osuus laski neljännekseen vuoden 2014 ja 2018 aineistoissa ja on nyt siis pysytellyt samalla tasolla edelleen.

Suurimmat muutokset uskonnollisuuden laskussa ajoittuvat 2000-luvun alkupuolelle.

Nuorisobarometrissa tutkittiin myös uskonnollisuuden ja arvojen välistä kytkostä. Kuten rippikoulututkimuksessakin, uskonnollisuus kytkeytyy verrattain vahvasti arvokonservatiivisuuteen. Mitä konservatiivisempi nuori on, sitä todennäköisemmin hän on myös uskonnollinen.

Uskonnollisia konservatiiveja nuorista on tutkimuksen mukaan 9%. Suuremmat joukot löytyvät päinvastaisesta suunnasta: neljä kymmenestä nuoresta kuuluu uskonnottomien arvoliberaalien joukkoon. Tutkimuksen perusteella liberaalit arvot ovat kasvamaan päin.

Kodeilla on vaikutusta uskonnollisuuden siirtymisessä

Barometrin aineisto vahvistaa myös uskonnollisen kotikasvatuksen vaikutuksen: niistä nuorista, jotka sanovat olevansa uskonnollisista perheistä, puolet kuvaa itseäänkin uskonnolliseksi.

Jos perhe puolestaan on erittäin ei-uskonnollinen, tavallista harvempi nuori itsekään ilmaisee uskonnollisuutta. Kaikkiaan 40% nuorista arvioi lapsuudenperheensä uskonnottomiksi, 29% uskonnollisiksi.

Suurin osa nuorista, jotka eivät ole kirkon jäseniä, ei ole koskaan ollutkaan jäseninä. Tämä osuus tulee laskeneen kasteiden määrän myötä lisääntymään tulevaisuudessa.

Perheiden ohjaava vaikutus on merkitsevä, mutta ei ehdoton. Kolmannes nuorista, jotka ovat uskonnollisista perheistä, kuvaa itseään kuitenkin ei-uskonnollisiksi.

“Karkeasti sanottuna uskonnollisista perheistä kolmannes linkittyy vapaisiin suuntiin, kolmannes herätysliikkeisiin ja kolmannes on yleiskirkollisia. Uskonnollisten perheiden määrä pysyy Suomessa aika vakiona. Vahvan uskonnollisuuden määrä on vakiintunut ja Suomessa niissä pystytään myös siirtämään uskonnollisuutta eteenpäin“, sanoo professori Kati Tervo-Niemelä.

Uskonnollisuuden heikkeneminen tapahtuu sitä kautta, että ne perheet, jotka aiemmin olisivat olleet “jonkin verran uskonnollisia” eivät ole uskonnollisia ollenkaan.

“Mielenkiintoista Suomessa on se, että uskonnottomuuden periytyminen tapahtuu meillä heikommin kuin muualla  Se liittynee rippikoulun asemaan, joka on niin vahva, että lapset käyvät sen, vaikka vanhemmat eivät sitä toivoisikaan. Tämä käy ilmi tekemissämme haastattelututkimuksissa.”

Nuorten notkea maailmankatsomus kiertää totunnaiset luokittelut

Rippikoulututkimuksessa nähtävä ero poikien ja tyttöjen uskonnollisuuden välillä ei ilmene nuorisobarometrin kokonaisluvuissa, joissa tarkastellaan 15-29-vuotiaita nuoria.

Nuorisobarometri osoittaa, että nuorten kohdalla uskonnosta on tullut samaan aikaan entistä yksilöllisempi asia – sellainen, joka kuuluu kullekin itselleen – ja toisaalta entistä suvaitumpi asia.

Lähes yhdeksän kymmenestä nuoresta on sitä mieltä, että kaikkien pitää saada puhua uskonnostaan ja katsomuksestaan koulussa. Kaksi kolmasosaa nuorista on sitä mieltä, että suvivirren laulaminen kevätjuhlissa on sopivaa. Nuorten sukupolvessa katsomusten moninaisuuden kasvuun suhtaudutaan avarakatseisesti.

Nuorten ei-uskonnollisuus ei siis merkitse uskonnonvastaisuutta. Kuten jo aiemmin on nähty, uskonnollisuuden tai ateismin sijaan eniten kasvaa eräänlainen “ihan sama”-asenne, jossa koko kysymyksellä uskonnosta ei ole niin suurta merkitystä, että sitä esimerkiksi vastustettaisiin.

“Nuorten väliset erot ovat minusta pikemminkin häviämässä kuin kasvamassa. Nuoret ovat niin samanlaisten vaikutteiden alaisia median kautta, riippumatta, missä asuvat. Esimerkiksi nuoret maaseudulla eivät ole kaupungissa asuvia uskonnollisempia“, Tervo-Niemelä toteaa.

Voidaan myös pohtia, onko uskonnollisuuden ja hengellisyyden kysyminen suoraan riittävä tapa päästä kiinni niihin merkityksen ulottuvuuksiin, joita uskonnolla kulttuurissa ja nuoren elämässä on. Rippikoulun suosio tukee ajatusta siitä, että uskonnollisuuteen liittyvät kysymykset ovat kyselytutkimusten käytäntöjä vaikeammin sanoitettavissa ja mitattavissa.

Seitsemän kymmenestä nuoresta sanoo miettivänsä elämän tarkoitusta ainakin joskus. Vain kaksikymmentä prosenttia nuorista sanoo, ettei ole mitään ihmisen ulkopuolista henkeä tai jumaluutta.

Nuorisobarometri viittaa siihen, etteivät ainakaan käytetyt sanat, uskonnollinen, hengellinen, ateisti, riitä nuorille tällaisiin pohdintoihin eivätkä tarjoa suurimmalle osalle nuorista riittävää pohjaa identifioitumiseen. Tähän tulokseen tulevat barometrin aineistosta kirjoittamassaan artikkelissa myös Tuukka Tomperi, Konsta Happonen ja Tomi Kiilakoski: nuorten elämänkatsomuksesta on tullut entistä notkeampi.

Uskonnollisuus tukee nuoren hyvinvointia

Kati Tervo-Niemelä ja Porkka kirjoittavat Nuorisobarometrin artikkelissaan uskonnollisuuden ja hyvinvoinnin yhteydestä. Tutkimusaineisto osoittaa, että uskonnollisuus tukee nuorten hyvinvointia – etenkin nuorten tyttöjen hyvinvointia.

“Nuorisobarometri ei anna mahdollisuutta selvittää, mikä tekijä uskonnossa tukee hyvinvointia”, Tervo-Niemelä sanoo.

“Mutta 2021 keräämässämme tutkimusaineistossa vertasimme uskonnollisia ja ei-uskonnollisia perheitä, perheiden väliset suhteet ovat erilaisia. Nuoret uskonnollisista perheistä kuvaavat suhdettaan vanhempiin läheisemmäksi ja puhumista perheen sisällä on enemmän.”

“Mutta suurin ero liittynee merkityksen kokemukseen: uskonnollisuus tarjoaa nuorelle kokemusta merkityksellisyydestä: ei olla heitettyinä tyhjyyteen. Esimerkiksi rippikoulututkimuksessa nähdään, että rippikoululaiset sanoavat varsin usein, että myös riparin hengellinen sisältö tuottaa hyvinvointia. Ei pelkästään yhdessä oleminen ja ryhmä. Nuoret itsekin siis arvioivat rippikoulun kontekstissa, että hengellinen elämä parantaa hyvinvointia.”

“Suomessa kirkon nuorisotyö onnistuu tavattoman hyvin siinä, että rippikoulun jälkeen aivan valtava määrä nuoria lähtee mukaan seurakunnan toimintaan ja kokee sen mielekkääksi. Tällaista rippikoulun jälkeistä osallistumista ei ole lähimainkaan samassa mitassa muissa maissa. Suomessa nuoret menetetään vasta nuoreen aikuisuuteen siirryttäessä, muissa maissa heti rippikoulun jälkeen.“

Rippikoulun käyvien ja uskonnollisten nuorten määrä ei ole missään suhteessa toisiinsa. Rippikoulututkimus puolestaan osoittaa, että isosista merkittävä osa ei pidä itseään uskonnollisena. Tervo-Niemelä pitää tätä osoituksena rippikoulun ja isostoiminnan merkittävästä onnistumisesta.

“Sehän tarkoittaa sitä, että toiminta on avointa ja mahdollista monenlaisille nuorille, eikä sitä ole suljettu vaatimuksin. Se puolestaan mahdollistaa sen, että erilaiset nuoret voivat omista lähtökohdistaan linkittyä kirkkoon ja seurakuntaan. Ja vain sitä kautta kirkko ja uskonto voi ylipäätään tulla merkitykselliseksi.”

Tyttöjen suhde uskontoon on muuttunut eniten

Yksi muutos nuorten uskonnollisuuteen liittyen koskee tyttöjen ja poikien yhtä vähäistä uskonnollisuutta: aiemmin tytöt ja naiset ovat olleet enemmän uskonnollisia kuin pojat. Näin ei enää ole. Tyttöjen uskonnollisuus on laskenut, samoin kuin tyttöjen hyvinvointikin.

Tervo-Niemelä pitää näiden välistä yhteyttä mielenkiintoisena.

“Tyttöjen ja nuorten naisten hyvinvointi on erittäin haastettu nuoruudessa: lisääntynyt ahdistus, lisääntyneet mielenterveyden haasteet. Se on tärkein viesti sekä nuorisobarometrissa että kouluterveyskyselyssä ja muissakin tutkimuksissa”, Tervo-Niemelä toteaa.

“Uskonnontutkimuksen päivillä mietittiin, missä määrin tyttöjen uskonnollisuuden putoaminen ja hyvinvoinnin heikkeneminen molemmat ovat someilmiöitä: maailma, jonka tytöt kohtaavat mediassa, on naisvihamielinen, ulkonäkökeskeinen. Ja uskonto, joka mediassa kohdataan, on useimpien tyttöjen arvojen suhteen ristiriitainen ja vastakkainen, tasa-arvokysymysten suhteen ongelmainen.”

Nuorisobarometri paljastaa toisaalta myös sen, että poikien hyvinvointiero tyttöihin on sidonnainen ikävaiheeseen.

“Pojilla näkyy, että hyvinvointi on vahvaa 15-18-vuotiailla, mutta nuoressa aikuisuudessa se putoaa samalle tasolle kuin nuorilla naisilla.“

Myös rippikouluikäisten poikien vahvistunut uskonnollisuus näyttää aikuisuuteen etäännyttäessä laimenevan nuorten naisten tasolle.

Arvoilla on merkitystä kiinnityttäessä yhteisöihin

Tytöt keskimäärin ovat voimakkaasti arvoihin sitoutuneita, erityisesti tasa-arvonäkökulmiin, vähemmistöoikeuksiin ja esimerkiksi ilmastokysymyksiin.

“Jos tytöt, jotka ovat arvosidonnaisia, löytävät uskonnon piiriin, he löytävät sen juuri tähän arvokenttään sitoutuneesta uskonnollisesta kentästä. Kirkkoa kohtaan kritiikki on silloin se, ettei kirkko kokonaisuudessaan ole tällaiseen sitoutunut.”

Kaikkiaan nuorten Nuorisobarometrissa tärkeimpinä pitämien asioiden joukossa ovat tasa-arvo ja ihmisoikeudet.

Kirkon jumiutuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen on muun muassa siksi tavattoman haitallista sekä kirkolle että kristillisyydelle.

Tervo-Niemelä miettii tulevaa kehitystä koskien, että rippikouluikäisten poikien uskonnollisuuteen liittyvät muutokset – uskonnollisuuden kasvu – on osoittanut, että muutosten ennakointi on vaikeaa ja ne tulevat yllätyksinä.

Voi edelleenkin olla, että kirkko saakin lopulta rakennettua keskenäistä rauhaa, ja että uskontoa kaivataan jossain tapauksessa yhtäkkiä enemmän.

“Kirkko on onnistunut kaiken hajoamiskehityksen keskellä säilyttämään merkityksellisyytensä uskomattoman hyvin. Se näkyy aina kaikenlaisissa kriisitilanteissa. Ihmiset ja media haluavat kirkon toimivan tehtävässään.”

“On yllättävän vahvaa se, miten kirkko lähes poikkeuksetta halutaan mukaan aina silloin kun jotain on säilynyt, ja kirkko on edelleen yksilöä ja yhteisöä kannatteleva voima suomalaisessa yhteiskunnassa.”

“Toivoisin, että nuorisobarometrin tulokset herättäisivät päättäjiä siihen, että kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tärkeä rooli on tukea nuoria. Ja sen edellytysten heikentäminen siksi, että pieni joukko aikuisia vastustaa kirkkoa äänekkäästi, on vahingollista”, toteaa professori Kati Tervo-Niemelä.

“On selvää, että kirkko ei kykene omin toimin vaikuttamaan siihen, että on kasvava osa ihmisiä, jotka eivät enää identifioidu institutionaaliseen uskonnollisuuteen. Sen sijaan kirkko kykenee vaikuttamaan siihen, miten se pystyy sitouttamaan aktiiviset toimijansa ja toisaalta siihen, miten se kykenee puhuttelemaan yhä kirkon liepeillä olevia. Jos ydin on vahva ja toimiva, se vetää todennäköisemmin mukaan niitä liepeillä oleviakin.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Muuttuvan kouluyhteistyön turvaa avoimuus ja sopiminen

Kymmenvuotiaille suunnattu kymppileiri Hietasaaren leirikeskuksessa kesäkuussa 2013

Seurakunnalle koulu on arvokas yhteistyökumppani. Koulut kuitenkin itse päättävät yhteistyön määrästä ja laadusta. Seurakuntien työntekijät voivat vaikuttaa yhteistyön ylläpitämiseen ja rikastamiseen olemalla avoimia ja viestimällä selkeästi. Viralliset sopimukset yhteistyöstä toimivat paitsi yhteistyön jatkumisen takeena, niistä neuvotteleminen voi myös olla tilaisuus käsitellä avoimesti vaikeita kysymyksiä tai huonoja kokemuksia.

Koulujen ja seurakuntien väliseen yhteistyöhön ei ole olemassa yhtä käsikirjaa. Seurakunnilla on monenlaisia tapoja jakaa resursseja  ja kouluilla puolestaan voi olla eri määrä tietoa ja tunnistettuja tarpeita. Yksi tarve, joka tulevaisuudessa saattaa nousta, on katsomusperinteiden välisen vuorovaikutuksen tarve.

Koulukumppanuuden neljän korin korimalli perustuu Opetushallituksen voimassa oleviin ohjeisiin. Ohjeet uudistuivat toissa syksynä. Yleisessä keskustelussa niiden sisältö usein sekoitetaan, kun ei hahmoteta, että yleissivistävä opetus, perinteiset juhlat, uskonnolliset tilaisuudet ja kasvun ja hyvinvoinnin tuki ovat erilaisia alueita, joilla seurakunta voi tarjota koulun tavoitteisiin sopivaa sisältöä. Niiden lisäksi esimerkiksi oppilashuollon ammattilaiset, kuten kuraattorit voivat olla nuorisotyön yhteistyökumppaneita, jos yhteyksiä osataan luoda ja hyödyntää paikallisesti.

Sopimus tuo turvaa

Kouluyhteistyö perustuu yksittäisten työntekijöiden, virkamiesten ja opettajien keskinäiseen vuorovaikutukseen, jonka tuloksena usein on yhteistyösopimus kunnan ja seurakunnan välillä. Parhaimmillaan sopimus voisi kattaa varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja lukion. Kirkko suosittelee sopimusta, jossa neuvottelujen tuloksena syntyy yleissopimus ja siihen laaditaan liitteeksi toimintasuunnitelma ja vuosikello.

“Sopimus tuottaa turvaa pitkällä tähtäimellä”, Oulun hiippakunnan hiippakuntasihteeri Saija Kronqvist kuvaa.

“Mutta joskus pelätään, että se voi rikkoa jotain.”

Krinqvistin mukaan on myös alueita, joilla yhteistyö on vahvasti henkilöitynyt työntekijöihin, jotka tuntevat toisensa, joilla on kokemusta yhteistyöstä kirkon ja koulun välillä, ja silloin toisinaan koetaan, että sopimus uhkaa jo rakennettua vakiintunutta yhteistyötä.

Myös pohjoisessa on hänen mukaansa lisääntyvää arkuutta seurakuntia kohtaan. Vakiintuneiden työmuotojen, kuten seiskaluokkalaisten ryhmäyttämisen, asema on suhteellisen vakaa, mutta asenteet ovat jyrkkenemässä.

Kahvitukset ja päivystykset ovat yksi luonteva kohtaamisen tapa isoissa seurakunnissa, joissa sellaisiin voidaan panostaa. Esimerkkinä Kronqvist kertoo hiippakuntansa alueella oppivelvollisuusikäisten nuorten asuntolasta, jossa seurakunta on mukana järjestämässä säännöllistä iltaruokailua kerran kuukaudessa yhdessä kunnan kanssa.

“Tätä voisi pitää diakonisen koulutyön esimerkkinä, joka tuottaa nuorille sosiaalista pääomaa”, hän sanoo.

Kouluyhteistyö kehittyy avoimen viestinnän avulla

Katsomusten välinen kohtaaminen ja vuoropuhelu on yksi teema, jota Kronqvist on pyrkinyt kehittämään. Katsomusdialogin avulla seurakunta voisi tukea erilaisiin kulttuuri- ja uskontoperinteisiin tutustumista. Myös siihen lähtemiseen on hänen mukaansa seurakunnissa ja kouluissa hyvin erilaiset lähtökohdat ja edellytykset. “Koulujen erot ovat suuria. Niissäkin voi olla hyvin vakiintuneet tavat tehdä yhteistyötä seurakunnan kanssa.”

Kronqvistin mukaan avoimuus on tärkeintä, mitä seurakunta voi kehittää yhteistyön jatkumiseksi.

“Avoimuuden välineitä on sopimukset, riittävä kontakti koulun johtoon ja opettajiin. Viestiminen on tässä tärkeä ammatillinen taito. Täytyy osata sanoa etukäteen, mitä on odotettavissa ja mitä tulee tapahtumaan. Se taas vaatii toisen osapuolen, eli koulun todellisuuteen asettumista ja kykyä katsoa sen näkökulmasta”, hän sanoo.

“Kannattaa satsata kunnan ja seurakunnan väliseen sopimukseen. Ne käydään puolin ja toisin ylimmän johdon kesken. Jos neuvottelut sopimuksesta käydään hyvin, saattaa paljastua tärkeitä asioita. Kun katsotaan perusteellisesti koulujen kysyntää ja seurakunnan tarjontaa, voidaan käydä läpi myös kipukohtia, joita voi olla epäluottamus, nähdyt puutteet tai koetut ylilyönnit. Tarkoitus ei ole tehdä sopimuksia yksittäisen koulun kanssa vaan liitteet tulee sitten, joista koulu voi poimia haluamansa asiat lukuvuosisuunnitelmaansa.”

Kronqvistin mukaan sopimus takaa myös sen, ettei yhteistyö henkilöidy liikaa ja pysyy monipuolisena sekä tukee oppilaiden yhdenvertaisuutta. Se on myös hyvä perehdytyksen väline uusille työntekijöille ja tukee siten työn jatkuvuutta”, hän sanoo.

Seurakunta maailmankatsomusten välisenä sillanrakentajana

Kirkkohallituksen kouluyhteistyöstä vastaavan asiantuntijan Tuula Vinkon mukaan seurakunnan tärkeimpiä edellytyksiä kouluyhteistyön tulevaisuuden kannalta ovat ajan seuraaminen, joustavuus, muutoskyky ja tarpeiden kuunteleminen. “Vahvoilla ovat ne, jotka osaavat “puhua koulua” eli tuntevat opetussuunnitelmat ja tietävät, miltä asiat näyttävät koulun näkökulmasta”, hän sanoo.

“Sellaiset työntekijät voivat tehdä tulevaisuuden kannalta myös uusia avauksia, jotka ovat taitavia katsomusten kohtaamisessa ja pystyvät luomaan dialogitilanteita. Eipä haittaisi sekään, että seurakunnan työntekijällä olisi verkostoja muihin  katsomuksiin alueella, koska silloin se on heti kiinnostavampaa koulujen näkökulmasta”, hän maalailee. Kouluilla itsellään ei Vinkon mukaan ole useinkaan suoria suhteita muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin tai katsomusyhteisöihin ja niihin yhteyden ottamiseen voi olla korkea kynnys, koska ei ole kokemusta.

“Seurakunta voisi olla sillanrakentajana”, hän sanoo.

Vinkon suunnitelmissa on laatia yhteistyömalli kasvattajille varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle saakka, mutta moniuskontoisessa työryhmässä, jossa kumppanina ei olisikaan enää vain luterilainen kirkko ja koulu, vaan myös muita uskontoja.

Pohjaton tarve neloskorille, kolmoskori käy pienemmäksi

Vinkon suunnitelmissa on päivittää neljän korin yhteistyömalli monikatsomuksellisessa työryhmässä kasvattajille varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle saakka, mutta moniuskontoisessa työryhmässä, jossa kumppanina ei olisikaan enää vain luterilainen kirkko ja koulu, vaan myös muita uskontoja.

“Kipein kohta seurakuntien näkökulmasta on se, että kolmoskori pienenee. Opetuksen järjestäjän oikeus on linjata esimerkiksi päivänavauksista, että muutetaanko kaikki ei-uskonnollisiksi. Seurakunnassa voi olla silloin kynnys joka tulee osaamisen tai motivaation puolelta. Osa vetäytyy, koska kokevat, etteivät voi olla reilusti sitä, mitä ovat ja tekevät mieluummin sitten muuta yhteistyötä. Jotkut tekevät muutosten myötä koulukirkkoja vähemmän ja laadukkaammin, siihen koulunkin on helpompi järjestää vaihtoehto oppilaille. Päivänavauksiin vaihtoehdon järjestäminen on työlästä, ymmärtäähän sen.”

“Valtakunnallisesti ykkös- ja neloskorin eli yleissivistävän opetuksen ja kasvun ja hyvinvoinnin tuen tarpeet ovat suurimmat, näissä koulut tunnistavat tarpeet ja viestivät niistä. Monissa seurakunnissa on kokemus siitä, että neloskori on hyvin kysytty varsinkin isoissa kouluissa, joissa tilanne on huolestuttava, on pahoinvointia ja yhteisöllisyyden puutetta. Mikä tahansa luotettava taho kelpaa neloskorin asioissa yhteistyökumppaniksi”, Vinko sanoo.

“Toinen asia on, onko seurakunnissa ymmärrystä, että tämäkin on perustyötä, jossa j-sanat eivät vilise. Siinä mennään arvomaailma edellä ja kristillisellä ihmiskäsityksellä.”

Teksti: Salla Ranta

/by

Kenttäpiispa Pekka Asikainen näkee nuorisotyön yhteiskunnallista toimintakykyä ja kriisinkestävyyttä vahvistavana

Kenttäpiispa Pekka Asikainen pääesikunnan portailla.

Ukrainan sota ja Lähi-idän konflikti mietityttävät nuoria ja ovat monien rauhallisempien vuosien jälkeen nostaneet sodan kysymykset uudenlaisella tavalla esille.

Kenttäpiispa Pekka Asikainen rohkaisee kuuntelemaan nuoria raskaidenkin kysymysten äärellä.

”Kun nuoret nostavat sodan ja rauhan vaikeita kysymyksiä esille, kyllä niitä olisi hyvä osata käsitellä. Se ei tarkoita vastausautomaattina olemista, vaan valmiutta pohtia näitä kysymyksiä yhdessä”, kenttäpiispa Pekka Asikainen sanoo.

”Nuorisotyönohjaajat ovat ammattilaisia kohtaamisessa. Työntekijöillä on lähtökohtaisesti hyvät valmiudet pysähtyä nuoren ehdoilla kysymään, mitä ajatuksia sodasta herännyt. Nuoret nostavat isojakin asioita pöydälle.”

”Kuuntelemisen ohella näkisin nuorisotyön ammattilaisen roolin erityisesti rauhoittelemisessa: ei kannata kantaa murhetta asioista, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. On tärkeää koettaa keskittyä koulunkäyntiin, harrastuksiin ja siihen arkeen, mitä heillä on.”

Kenttäpiispan mukaan tavallinen elämä on paras lääke epävarmassa ajassa.

”Kaikkien kasvattajien tärkeänä tehtävänä on suojata nuoria liialliselta sotauutisten tulvalta ja ylläpitää tulevaisuuden toivosta. Kertoa, ettei meillä ole mitään hätää täällä. On tarpeetonta yrittää viedä keskusteluja tietoisesti sellaisiin syviin vesiin, jotka eivät todennäköisesti nuoria siinä hetkessä kosketa.”

Sodan kysymykset voivat kasvattaa halua kantaa omaa vastuuta yhteisestä turvasta

Sotilaspapin kontakti nuoriin on mielenkiintoinen jatke sille kohtaavalle, kuuntelevalle ja kannattelevalle kontaktille, joka seurakunnan työntekijöillä on nuoriin.

Varusmiespalveluksessa puhutaan miehistä – mutta tosiasiassa kyse on nuorista. Kutsunnat järjestetään kolme vuotta rippikoulun jälkeen. Tässä mielessä puolustusvoimat niveltyy omasta erityisestä kulmastaan nuorisotyön maisemaan.

”En sinällään näe rippikoulua ja varusmiespalvelusta suorana jatkumona toisilleen. Mutta ajattelen, että niille, jotka armeijaan tulevat, se on kasvun jatkumoa, ” Asikainen sanoo.

Puolustusvoimissa nuoria mietityttäviä sodan ja rauhan kysymyksiä jäsennellään omassa, erityisessä ammatillisessa kontekstissaan.

”Sotilaspappien keskuudessa puhutaan ’sotilaan suurista kysymyksistä’. Ne ovat toki ihan toisia kysymyksiä kuin ne, joita seurakuntien nuorisotyössä nuorten kanssa normaalisti käsitellään. Kun puhutaan sotilaana toimimisesta, puhutaan eettisestä toimintakyvystä, oikein ja väärin tekemisen kysymyksistä sodan kontekstissa, tappamisen oikeutuksesta.”

”Sotilaspapit puhuvat varusmiesten kanssa asioista suoraan niiden oikeilla nimillä. Elämän ja kuoleman kysymykset ovat esillä – synkistelyyn ei täällä ole tarvetta, mutta ei myöskään asioiden peittelyyn.”

Nuorten kohtaaminen on suomalaisen kriisinkestävyyden edistämistä

Kenttäpiispa Pekka Asikainen näkee seurakuntien nuorisotyön laajan merkityksen – nuoren elämän kohtaajana, tukijana ja tarpeen tullen kannattelijana – osana yhteiskunnallisen toimintakyvyn ja kriisinkestävyyden edistämistä.

”Kun nuori joutuu tiukkaan paikkaan, nuorisonohjaajien rooli heidän tukemisessaan on tosi tärkeä. Tai vaikkapa riparilla näitä pohdittaessa; kaikilla nuorilla on kosketuspintaa sairastamiseen tai kuolemaan ja näiden asioiden jäsentämiseen on seurakunnassa osaamista.”

Kirkon suunnalta tätä osaamista osataan hakeakin.

”Kun kriisiajat koittavat, suuronnettomuus tai muuten – minne ihmiset hakeutuvat? Kirkot täyttyvät. Sellaisissa hetkissä kirkon merkitys elämään liittyvänä pilarina tunnistetaan edelleenkin.”

”Tuijotamme liikaa jäsentilastoihin, kun arvioimme kirkon merkitystä. Jäsenlukujen lisäksi kirkolla on tässä yhteiskunnassa myös syvempi merkitys ja sillä on jäljet, joita emme aina huomaakaan”, kenttäpiispa miettii.

”Juuri kohtaamisen elementti on tärkein elementti. Kristuksen esimerkki on edelleen aika olennainen. Hän näytti meille esimerkkiä siitä mikä on tärkeintä: kohdata ihminen ja luoda toivoa ja suunnata katsetta eteenpäin. Se on olennainen kysymys, myöskin nuorisotyössä, kasvukipujen keskellä.”

Kirkon työntekijöiden osaaminen luo koko yhteiskunnan turvaa

”Olen aiemmissa työrooleissa esimerkiksi kirkkohallituksessa ja kasvatuksen hiippakuntasihteerinä puhunut kasvatuksen diakonisen työotteen puolesta. Me olemme palvelutehtävässä ja työssä kohtaamme myös niitä ihmisiä, jotka ovat pahimmassa syrjäytymisvaarassa”, Asikainen sanoo.

”Tässä suhteessa seurakuntatyön heijastusvaikutukset yhteiskuntaan ja yhteiskuntarauhaankin ovat todella merkittäviä, vaikka niitä ei ole ehkä osattukaan mitata.”

”Esimerkiksi nuorisotyössä käynnistetty Walk in -lyhytterapia on äärimmäisen hyvä juttu. Ilokseni olen huomannut, että siinä on mukana kasvatuksen ammattilaisia. Saatua koulutusta pääsee hyödyntämään koko nuorisotyössä ja ripareilla.”

Samantyyppinen walk in -toimintamalli pyörii varusmiespalveluksessakin.

”Meillä on parhaillaankin muutama sotilaspappi lyhytterapiakoulutuksessa. Ja meillä on se hyvä tilanne, että muutama psykoterapeuttikoulutuskin löytyy. Nämä ovat meidän vahvuuksiamme. Mitä vahvempi osaaminen ihmisiä kohdatessa on, sitä parempi.”

Sitä puolustetaan, mikä koetaan isänmaaksi

Maanpuolustuksen kysymykset kietoutuvat kysymykseen isänmaasta: mikä se on, mitä se merkitsee ja mikä suhde nuorella itsellään siihen on.

Seurakuntien nuorisotyö ei ole yhteiskunnasta irrallinen. Suomeen, suomalaisuuteen ja kotimaahan liittyvät kysymykset koskettavat nuoren elämää ja tulevaisuutta kaikilla tasoilla. Sodan ja rauhan kysymykset liittyvät siihen, mikä on puolustamisen arvoista.

”Ehkä itsenäisyys on muodostunut meille liiankin itsestään selväksi. Kansainvälinen jännittyneisyys ja Ukrainan sota ovat havahduttaneet tämän suhteen hereille”, kenttäpiispa Pekka Asikainen pohtii.

”Itsenäisyyttä täytyy vaalia. Se on arvokas asia. Meillä on uskomisen ja mielipiteen vapaus, demokratia, tasa-arvo ja hyvinvointivaltio kaikkine puutteineenkin – ja ne ovat kallisarvoisia. Nyt olemme uutisten edessä joutuneet huomaamaan, etteivät ne ole itsestään selviä. Tämän hoksauttaminen ja pohtiminen nuorten kanssa on todella tärkeätä.”

”Riparin suhteen pitäisin tärkeänä, että isänmaa olisi siellä myös esillä omana teemanaan. On hyvä, että sitä nyt kirkkohallituksessa hahmotellaan. Suomalaisessa kontekstissa se on järkevää. Ja sen puitteissa voisi luontevasti nostaa esiin myös sodan ja rauhan pohtimisen”, kenttäpiispa miettii.

”Eivät tällaiset kysymykset tokikaan ole nuorisotyöstä puuttuneet, mutta oppituntina sellaista ei ole rippikoulussa ollut olemassa.”

Nuorisotyö toimii kokonaisturvallisuuden tuottajana

”Suomalainen kokonaisturvallisuusajattelu tarkoittaa sitä, että vaikkei olisi ase kädessä puolustamassa maata, jokaisella on lähipiirissään tärkeä tehtävä, luoda turvaa ja ankkuroituneisuutta arkeen. Ja jokaisella on vapaaehtoistoiminnan kanavat käytössään. Koronan aikaan nähtiinkin, miten erilainen lähimmäisaputoiminta käynnistyi nopeasti ja seurakunnilla oli siinä keskeinen rooli. Tällainen kertoo tästä positiivisesta suomalaisesta meiningistä.”

Asikaisen mukaan epävarmojen aikojen kestämisessä avainasemassa on yhteistoiminnallisuuden toteutuminen: mukaan kutsuminen, mukaan lähteminen ja yhdessä tekemisen kokemus.

Varusmiespalvelukin on yhdessä tekemisen harjoittelemisesta. Sama on nuorisotyön mahdollisuus: kutsua mukaan, tehdä ja toimia yhdessä.

”Rippikouluun ja sen laatuun kannattaa satsata edelleenkin. Se on sellainen kirkon kruununjalokivi, josta on todella tärkeää pitää huolta. Se edellyttää resursseja riittävästi. Samoin kirkon vetovoimaa työntekijöiden suhteen on syytä vahvistaa. Ikäluokat pienenevät ja kilpailutilanne työntekijöistä on koko ajan kovempi.”

”Jos ajatellaan vaikkapa riparitoimintaa ja ryhmäytymistä tai seurakuntien hoitamaa seiskaluokkalaisten ryhmäyttämistä koulussa, nähdään, että kirkolla ja seurakunnan nuorisotyöllä on aika merkittävä yhteisöllisyyteen liittyvä rooli. Sosiaalisten pelisääntöjen tunnistamisen ja noudattamisen opettelun ja ryhmässä toimimisen harjoittelun kautta seurakunnat luovat varsin tärkeällä tavalla toiminnallisia edellytyksiä myös varusmieskoulutuksenkin näkökulmasta.”

”Tällaisen ryhmässä toimimisen positiiviset vaikutukset kantavat. Siksi myös varusmieskoulutuksessa ryhmässä toimimisen ja yhteisyyden onnistumiseen panostetaan koko ajan enemmän.”

Sotilaspappia osataan lähestyä matalalla kynnyksellä

Varusmieskoulutuksessa ja puolustusvoimien operaatioissa sotilaspappien rooli liittyy eettisen toimintakyvyn ulottuvuuteen, mutta myös henkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn.

Niinpä sotilaspapit kohtaavat varusmiehiä ja henkilökuntaa samanlaisten arkisten teemojen keskellä kuin siviilipuolellakin.

”Varusmiesten kanssa parisuhdeasiat ovat suurimpana tematiikkana, sekä toisaalta sotilaan suuret kysymykset, joita Ukrainan sota on synnyttänyt ja aktivoinut. Näitä halutaan peilata ja pohtia luotettavan henkilön kanssa, jolla on vaitiolovelvollisuus.”

Monikulttuurisuuden kasvu laventaa Asikaisen mukaan sotilaspappien toimintaa ihmisten kohtaajina.

”Sotilaspapit ovat uskontojen ammattilaisia. Etenkin Etelä-Suomessa kohtaamme yhä useammin muihin uskontokuntiin kuuluvia tai uskontokuntiin kuulumattomia nuoria. Sotilaspappi on kaikkien ihmisten käytössä vakaumuksesta huolimatta.”

Asikaisen mielestä siviilissä olisi opittavaa tästä, miten puolustusvoimien puolella kohdataan kaikista taustoista tulevien kanssa.

”Minusta opittavaa on juuri tästä näkökulmasta, ja sanon tämän aiemmin kirkon puolella eri tehtävissä työskennelleenä. Toki tätä jo onkin, erityisesti perheneuvonnassa ja nuorisotyössäkin, mutta selkeämmin lähestymistapaa voisi nostaa esille koko kirkossa.”

Kenttäpiispa Pekka Asikainen hymyilee päääesikunnan portailla.

Kenttäpiispa Pekka Asikainen näkee seurakuntien nuorisotyön laajan merkityksen – nuoren elämän kohtaajana, tukijana ja tarpeen tullen kannattelijana – osana yhteiskunnallisen toimintakyvyn ja kriisinkestävyyden edistämistä. Kuva: Jaakko Kaartinen

Kirkon työntekijät ovat turvallisuuden tekijöitä

Kenttäpiispa Asikainen nostaa turvallisuuden tekemisessä esille tavallisen arjen työn merkityksen.

”Kun olin itse aiemmin reserviläispappina ja aika paljon maastossa harjoituksissa, minulle oli alkuun yllätys, miten matalalla oli kynnys ihmisillä nykäistä hihasta ja pohtia asioita yhdessä papin kanssa, pataljoonatasolta maavoimien pääesikuntaan saakka. Ei minun tarvinnut itse paljoakaan toitottaa, vaan siinä yhdessä työskenneltäessä kontaktit luontevasti syntyivät. Sama on seurakuntatyössä: mitä enemmän ollaan näkyvillä, niin sanotusti maastossa, sitä tärkeämmäksi kirkko koetaan. Luottamus syntyy arkielämässä.”

Puolustusvoimat tarvitsevat kohtaamisen ammattilaisia, ja siinä on kirkon työntekijöiden erityinen rooli myös maanpuolustuksessa. Kyse ei ole vain teologeista, vaan sotilaspappien lisäksi puolustusvoimien toimintaan kuuluvat sotilasdiakonit.

”Kyllä, meillä on reservissä sodan ajan vahvuuteen sijoitettuja sotilasdiakoneja, jotka ovat nuorisotyöntekijöitä ja diakoniatehtävissä toimivia seurakuntien työntekijöitä. Kymmenittäin seurakuntien työntekijöitä on ollut kertausharjoituksissa mukana viime syksynäkin.”

”Työntekijöitä, joilla on sopivien fyysisten ja henkisten ominaisuuksien lisäksi muuta erityisosaamista, poimitaan myös nuorisotyön puolelta tietoisesti sodan ajan sijoituksiin. Tässä saa olla myös itse aktiivinen puolustusvoimien aluetoimistojen suuntaan tai ottaa yhteyttä suoraan sotilaspappiin: jos itselle kertyy koulutuksen kautta uusia valmiuksia, esimerkkinä vaikkapa nämä lyhytterapiakoulukset, siitä voi hoksauttaa puolustusvoimia”, kenttäpiispa muistuttaa.

”Puolustusvoimien kirkollinen ala tukeutuu erityisesti suomen evankelis-luterilaisen kirkon nuorisotyöntekijöihin ja pappeihin. Tämän reserviarmeijan kautta puolustusvoimien vaikutus sitten säteilee laajemmalle yhteiskuntaan”, kenttäpiispa kuvailee.

”Kun menet reserviläisenä kirkon sielunhoitokoulutukseen, samalla vahvistat puolustusvoimien toimintakykyä.”

Kirkollisen alan työntekijöille kenttäpiispa ehdottaa myös oman maanpuolustuskillan perustamista.

”Olisiko jo aika perustaa maanpuolustuskilta nuorisotyöntekijöille, diakoneille ja teologeille? Siihen vaikuttaa olevan kysyntää, ja olisin itse valmis toimimaan sen suhteen, että tällainen reserviläistoiminta ottaisi tuulta purjeisiinsa.”

”Lisäksi maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kanssa voisi järjestää ylimääräisiä kursseja kirkollisen alan väelle. Tämäkin olisi tärkeä juttu, jolla vastattaisiin olemassa olevaan koulutuskysyntään.”

Puolustusvoimat takaa osaltaan laaja-alaista turvallisuuden tunnetta

Puolustusvoimat on kyselytutkimusten mukaan luotetuin suomalainen instituutio. Pystytäänkö tätä asemaa käyttämään laajemmin henkisen kriisinkestävyyden tukemiseksi yhteiskuntassa?

Asikaisen mielestä kyllä.

”Eikö tutkimusten paljastama luottamus puolustusvoimiin sitä vaikutusta juuri kuvastakin; puolustusvoimilla näyttää olevan henkistä vaikutusta. Kun on turvattomampaa, silloin luotetaan turvaa luoviin instituutioihin enemmän. Tässä mielessä puolustusvoimien vaikutus on monipuolinen. Se ei ole vain rautaa rajalla, vaan myös henkistä turvaa luovaa.

”Puolustusvoimat kytkeytyy kansalliseen identiteettiin ja yhteenkuuluvuuteen. Se yhdistää kaikenlaisia täällä asuvia ihmisiä. Asepalvelusta hakeudutaan suorittamaan ja erilaisilla ihmisillä on yhteinen tavoite: tämän maan paras.”

”On aika kattava ajatus siitä, että kaikki antavat panoksensa. Se näkyy esimerkiksi vahvassa kertausharjoitushalukkuudessa, ja siinä, miten maanpuolustuskurssiyhdistyksen kursseille on tunkua”, kenttäpiispa sanoo.

”Presidentti Sauli Niinistö totesi, että tärkein puolustuslinja kulkee korvien välissä. Ja sen puolustuslinjan vahvistamisessa toki sitten kirkon työntekijöiden osalta toisten tukeminen, toivon luominen ja rauhoittaminen on tärkeä rooli. Meillä ei ole mitään hätää ja keskitytään elämään ja arkeen, joka on suuri lahja. Puolustusvoimat hoitavat sen, ettei tarvitse yöunia menettää, sillä puolustusvoimat ovat hereillä 24/7. Ainakaan minulla tieto ei ole lisännyt tuskaa vaan lisännyt rauhallisuutta.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

Kenttäpiispa kuuluu kenraalikuntaan

Kenttäpiispa kuuluu puolustusvoimissa kenraalikuntaan. Asema takaa tarvittavat toimintaedellytykset.

”Tämä on komento-organisaatio. Kirkkokin on hierarkkinen, mutta puolustusvoimat on kyllä erilainen”, Pekka Asikainen sanoo.

Kenttäpiispan mukaan nykypäivän johtamista on kuitenkin keskustelu porukalla ja ratkaisujen tekeminen yhdessä.

”Organisaatiossa kuin organisaatiossa johtajan työ tapahtuu sen kautta, miten kykenee käyttämään asiantuntemusta, jota ympärillä on.”

Kenttäpiispalla on alaisinaan kenttärovasteja ja sotilaspappeja, kaksikymmentäkuusi täysipäiväistä työntekijää.

Nato-jäsenyyden myötä kenttäpiispan työssä on voimakkaasti vahvistunut kansainvälinen yhteistyö, jossa suunnitellaan ja koordinoidaan sotilaspappien toimintaa sotilaiden tukemisessa sekä harjoituksissa että operaatioissa.

”Lähivuosien päätavoitteena on kansainvälisyyteen vastaaminen. Emme enää ole vain pelkästä kansallisesta puolustuksesta vastaava organisaatio. Kansainvälisen yhteistoiminnan vahvistamissa ovat mukana erityisesti vakituiset sotilaspapit, mutta se tulee heijastumaan myös reserviläisten toimintaan.”

/by

Koulupappi on kiireetön aikuinen valmiina kohtaamaan nuoria

Koulupappi Ville Väänänen

Ville Väänänen on 35-vuotias Halikossa asuva perheenisä, joka työskentelee koulupappina Salossa. Koulupapin työ on itsessään erikoisuus koko Suomen mittakaavalla, koska oppilaitospappien työ usein rajoittuu lähinnä toiselle asteelle ja korkeakouluihin. Väänänen tykkää käyttää työstään nimityksenä nimenomaan koulupappia eikä oppilaitospappia.

”Koulumaailma yläkoulussa on niin erilainen verrattuna toiseen asteeseen. Olen koulupappi, olen koululla, seurailen, kohtaan ja juttelen”, pohdiskelee Väänänen.

Evankelis-luterilaisella kirkolla on ympäri Suomea olemassa koulupäivystystä pienemmillä resursseilla. Koulupäivystyksessä nuorisotyönohjaaja, diakoni tai pappi on koululla hengaamassa hetken. Vierailujen pituudet vaihtelevat tunnista muutamaan tuntiin viikossa. Väänäsen työ on tähän verrattuna erityistä, hän käyttää työaikansa joka viikonpäivä eri oppilaitoksissa. Viikkoon mahtuu kolme eri yläastetta ja yksi lukio.

”Oppilaitoksissa on yhteensä 2500 oppilasta, se on kuin oma pieni seurakunta”, Väänänen kertoo.

Miten nuorilla menee?

Koulupapin työ on pitkälti sitä, että on kiireetön aikuinen nuorelle. Kohtaaminen, nuorten seuraaminen ja yhdessä hengailu kiteyttää kuvaa koulupapin arjesta.

Kouluterveyskyselyn mukaan yksinäisyys on lisääntynyt vuoden 2017 jälkeen melko tasaisesti. Tytöt kokevat yksinäisyyttä enemmän kuin pojat. Pandemian kohdalla kouluterveyskyselyssä on piikki yksinäisyydessä. Huolestuttavaa on huomata tarkastellessa, että pandemian huippuvuosista yksinäisyyden haasteet eivät ole vähentyneet.

Väänäsen havaintojen mukaan eniten koronan alle jäänyt ikäluokka on mennyt peruskoulusta jo eteenpäin elämässä. Tälle ikäluokalle tyypillisiä haasteita voi arvioida käytösongelmina ja levottomuutena.

Vaikka joillain mittareilla eniten pandemiasta osumaa ottanut ikäluokka on siirtynyt pois Väänäsen työympäristöstä, hän huomaa kuitenkin yleisiä trendejä nuorten hyvinvoinnissa koronan jälkeisessä vaiheessa.

Nuorten sosiaaliset voimavarat ovat selkeästi heikompia nyt kuin pandemiaa edeltävällä ajanjaksolla. Yhteisöllisyyden ja kommunikaation haasteet ovat ajankohtaisia tällä hetkellä. Sosiaalisten voimavarojen pienentyminen, yksinäisyys ja kommunikaation haasteet ovat osa nuorten pahoinvoinnin kierrettä. Tähän kuitenkin pyritään tarttumaan oppilaitoksissa. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät haasteet herättävät nuorilla usein ahdistuneisuuden tunnetta.

Jaksamisen kysymykset ovat kouluarjessa läsnä niin yläkouluissa kuin lukioissakin. Lukioissa on kokeiltu erilaisia uudistuksia. Väänänen näkee lisääntyneet paineet ja suorituskeskeisyyden riskinä ja haittana rauhalliselle kasvuympäristölle.

”Kasvattajien on hyvä olla tietoisia nuorten jaksamisen ongelmista, sosiaalisten tilanteiden paineista sekä ahdistuksesta. Kun ymmärtää näitä, on helpompaa olla tukena”, tuumailee Väänänen.

“Moi, mä oon Ville, kuka sä oot?”

Koulupappina Väänänen on käyttänyt valtavasti energiaa siihen, että tervehtii oppilaita “Moi, mä oon Ville, kuka sä oot?”, kuuntelee vastauksen, tutustuu ja on läsnä. Koulupapin tärkein tulokulma työhön onkin se, että välitunneilla ollaan valmiina hengaamassa kiireettömästi nuorten kanssa.

Isoissa kouluissa ruokavälitunnit on porrastettu siten, että muutaman tunnin ajan joku osa oppilaista on välitunnilla. Välitunnilla jutellaan oppilaiden kanssa samalla seuraillen, vetäytyykö joku viettämään taukoa yksin tai onko muuta, mihin pitäisi kiinnittää erityistä huomiota.

Koulupappi on tervetullut myös olemaan läsnä oppitunneilla. Yleisimmin Väänänen on mukana kuvaamataidon tai kotitaloustiedon oppitunneilla. Taide- ja taitoaineissa keskustelu ja kohtaaminen on mahdollista ilman, että juttelu häiritsee oppimista.

”Iso osa keskusteluista on “mitä kuuluu” -keskustelua. Nuoret haluavat kertoa mitä kuuluu ja mitä on tapahtunut lähiaikoina viime näkemän jälkeen. On tärkeää, että nuoren kuulumisia kuunnellaan”, Väänänen pohtii.

Nuorilla on kerrottavaa iloja ja murheita laidasta laitaan. Väänänen on luonut työnsä tueksi Snapchat-tilin. Väänänen kertoo keskustelukanavasta yläkoululaisille ja lukiolaisille. Samalla nuoret kertovat omille kavereilleen mahdollisuudesta keskustella turvallisen aikuisen kanssa. Yleensä viestejä tulee lukiolaisilta siitä, että seuraavana päivänä haluaisi päästä keskustelemaan ja purkamaan ajatuksia.

Lukiolaisilla yleisimmät keskusteluaiheet pyörivät jaksamisen, tulevaisuuden suunnitelmien, perheen tilanteiden, arvosanojen ja toimeentulohuolten ympärillä. Lukiolaiset varaavatkin enemmän aikoja henkilökohtaiselle keskustelulle kuin nuoremmat. Väänänen arvioi, että ikä auttaa siihen, että lukiolainen osaa ehkä paremmin pyytää keskusteluapua.

Yläkouluikäisillä puolestaan halutaan puhua koulupapin kanssa arjen asioista, rippikoulusta ja yksinäisyydestä.

Turvallisuudesta Väänänen harvemmin suoraan keskustelee nuorten kanssa koululla, koska harvemmin silloin, kun ollaan koulussa, jännitetään koulua ympäristönä. Jännitys ja paine syntyvät vapaa-ajan sekoiluissa, joita välillä ilmenee. Nuorta voi jännittää muiden suhtautuminen koulussa vapaa-ajan tekemisiin. Väänänen muistaa myös tilanteen, jossa nuori kertoi toimineensa väärin, ja Väänänen ohjasi nuoren keskustelemaan poliisin kanssa rikkeestä.

Vapaa-ajan asiat seuraavat nuoria koululle aiheuttaen epämukavuutta. Esimerkiksi vape-bisnekset saattavat seurata nuorta kouluun.

Kiusaamista tapahtuu kaikissa kouluissa Väänäsen mukaan. Helpointa on aikuisena puuttua ulossulkemiseen. Tällöin Väänänen menee tilanteeseen ja arvottaa toimintaa esimerkiksi toteamalla että “nyt on typerää”.

Kouluilla ei ole tarpeeksi kiireettömiä aikuisia

Koulumaailma on toivottanut Väänäsen koulupappina lämpimästi tervetulleeksi. Rehtorit suhtautuvat positiivisesti siihen, että aikuisten määrä kouluissa kasvaa. Arvostusta sekä koulun että seurakunnan puolelta omalle työlle tulee. Välillä Väänäsestä on tuntunut, että on ainoita matalan kynnyksen oppilashuollon ihmisiä koululla, koska koulun hyvinvointipalvelut ovat usein ruuhkaisia. Yhteistyötä tehdään kuitenkin tiiviisti muiden tiimin jäsenten, kuten koulukuraattorin kanssa.

”Kouluilla ei ole tarpeeksi kiireettömiä aikuisia”, toteaa Väänänen.

Väänänen viettää aikaa myös opettajien huoneessa. Opettajien suhtautuminen koulupappiin on vaihtelevaa. Välillä opettajien huoneesta kuuluu iloinen huudahdus opettajalta, että nyt on “Ville-päivä” koululla, kun Ville kerran viikossa viettää päivän kyseisessä oppilaitoksessa. Joillain opettajilla on puolestaan kyseenalaistamista papin läsnäolosta koulutiloissa. Tavoitteena Väänäsellä on niin nuorten ja aikuisten kohtaamisessa se, että hän tulee tutuksi, jotta yhteydenottaminen myöhemminkin tulee helpommaksi.

”Tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa. Pyrin olemaan myös työpaikkapappi, koska kyllä aikuisetkin haluavat jutella”, Väänänen kertoo iloisesti.

Väänänen kertoo havainneensa opettajien jaksamisessa haasteita. Pandemian jälkeinen aika ei ole palauttanut jaksamista koronaa edeltävälle tasolle. Opettajilla ei välttämättä ole kykyä ja voimia havaita nuorten tilanteita uupumuksen takia. Nuoret puolestaan ovat ottaneet ilolla Väänäsen osaksi arkea.

”Aina, jos ihmisellä on joku jolle jutella, se auttaa ja parantaa hyvinvointia”, summaa Väänänen.

Teksti: Ilona Rantala

/by

Katusovittelu auttaa ratkomaan nuorten konflikteja

,
Jessica Hakala, Aseman lapset ry

Jos nuori on tehnyt rikoksen tai ollut osallisena haastavissa konfliktitilanteissa, tapahtumaa on hyödyllistä käsitellä katusovittelun avulla. Katusovittelua voidaan toteuttaa lakisääteisessä sovittelussa ja omassa arkityössä verkostoyhteistyönä, jossa seurakunnan nuorisotyöntekijällä voi olla oma vahva roolinsa. Katusovittelu-koulutusta tarjoaa Aseman Lapset ry.

Katusovittelua voidaan hyödyntää esimerkiksi nuorten rikoksissa, koulukiusaamistapauksissa, pahemmissa riitatilanteissa tai lähisuhdeväkivaltatapauksissa, joissa on mukana alaikäisiä osapuolia.

Katusovittelussa ollaan nuorten ehdoilla

Katusovittelussa konfliktin osapuolille tarjotaan mahdollisuus asian selvittämiseen sovittelijan avulla. Käytännössä katusovittelu tapahtuu täsmäkoulutuksen saaneiden kasvatusalan ammattilaisten johdolla.

”Katusovittelussa nuori pääsee käsittelemään tilanteita kasvokkain konfliktin toisen osapuolen kanssa puolueettoman aikuisen läsnä ollessa. Kaikki osapuolet otetaan huomioon tasapuolisesti ja tilanteessa mahdollistetaan asian turvallinen käsittely. Sovittelussa tuodaan näkyväksi asianosaisten tunteet, ajatukset ja tarpeet. Inhimillinen kohtaaminen lisää vastuunottoa ja molemminpuolista ymmärrystä sekä helpottaa tekojen vaikutusten tunnistamista”, Aseman lapset ry:n kouluttaja Jessica Hakala kertoo.

Nuoren huoltajat otetaan tilanteen selvittelyyn mukaan alusta lähtien. Katusovittelun käynnistämiseen tarvitaan sekä nuoren että huoltajien suostumus. Mahdollisia muita tahoja on sovittelussa tilanteesta riippuen, esimerkiksi kouluissa tapahtuvissa sovitteluissa läsnä voi olla koulun rehtori.

Hakala korostaa, että sovittelun tavoitteena ei ole rangaista nuorta, vaan antaa hänelle mahdollisuus ottaa vastuu teoistaan. Hän toteaa, että sovittelua vaativia konflikteja on syytä käsitellä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

”Hyvin usein nuori ymmärtää sovittelussa tekonsa vaikutukset. Nuorten välisten konfliktien taustalla saattaa olla esimerkiksi toisen puheisiin, viesteihin tai olemukseen liittyvä väärinymmärrys. Sovittelussa näitä asioita voidaan puhua auki.”

Katusovittelussa nuori tulee kuulluksi

Hakalan mukaan nuoret ovat antaneet katusovittelusta paljon hyvää palautetta.

”Monet ovat kokeneet, että he ovat tulleet ensimmäistä kertaa aidosti kuulluiksi omassa asiassaan. Meillä aikuisilla kun on välillä paha tapa sanoittaa asioita nuoren puolesta.”

Konfliktin ensikäsittelyn jatkeeksi on voitu järjestää myös seurantatapaamisia.

”Niissä monet nuoret ovat sanoneet, ettei tapahtunut ole enää vaivannut heitä käsittelyn jälkeen. Kostonkierteitä on saatu pysäytettyä ja toimintamalleja muutettua siten, että osapuolten välille ei ole syntynyt enää konflikteja. Joillakin myös kaverisuhteita on palautunut.”

Katusovittelijat toimivat tehtävässä oman työnsä ohessa. Työmuoto perustuu vahvaan verkostoyhteistyöhön.

”Nuoriso- ja kasvatusalan ammattilaiset ymmärtävät ja tunnistavat nuoruuden erityispiirteitä sekä ajan ilmiöitä. Koulutettuja katusovittelijoita on tällä hetkellä niin eri organisaatioiden nuorisotyössä, koulumaailmassa kuin nuorten urheilutoiminnassa. Yhteistyötä tehdään lakisääteisen sovittelun puitteissa alueellisissa sovittelutoimistoissa. Lisäksi katusovittelijat tekevät verkostoyhteistyötä paitsi toistensa myös lastensuojelu-, sosiaali- ja perhetyöntekijöiden sekä poliisin, THL:n ja järjestyksenvalvonnan kanssa”, Hakala kertoo.

Katusovittelija voi tarvittaessa – ja mahdollisuuksien mukaan – antaa perheelle tukea myös sovitteluprosessin päätyttyä.

”Hän voi olla tarvittaessa myös saattamassa nuorta muiden tukipalveluiden pariin.”

Katusovittelu on alun perin Norjassa kehitetty työmuoto, jonka Aseman Lapset ry on mukauttanut Suomen olosuhteisiin. Järjestö toteuttaa ja kehittää katusovittelutoimintaa etenkin Uudenmaan alueella yhteistyössä sovittelutoimistojen ja THL:n kanssa. Aseman Lapset ry järjestää katusovittelukoulutusta kasvatusalan ammattilaisille ympäri Suomen. Katusovittelua on ollut Suomessa 11 vuoden ajan.

”Ympäri Suomen on jo satoja katusovitteluun koulutettuja työntekijöitä. Tällä hetkellä katusovittelua tehdään tai ollaan aloittamassa Helsingissä, Espoossa, Lahdessa, Turussa, Seinäjoella ja Kymi- Saimaan alueella.”

Katusovittelu on seurakunnalle toimivaa verkostoyhteistyötä

Lahden seurakuntayhtymän erityisnuorisotyönohjaaja Anne-Mari Andersson kävi Aseman Lapset ry:n katusovittelu-koulutuksen syksyllä 2022. Andersson on toiminut sittemmin katusovittelijana yhteistyössä muiden paikallisten toimijoiden kanssa. Päijät-Hämeen alueella katusovittelutoimintaa on lähdetty rakentamaan yhteistyössä poliisin ja Päijät-Hämeen sovittelutoimiston kanssa.

”Olimme huomanneet, että nuorten keskuudessa voisi olla tarvetta tällaiselle työlle. Tämän myötä halusimme hankkia tarvittavan koulutuksen, ja tarjota ylipäätään omaa osaamistamme ja työresurssejamme moniammatilliseen yhteistyöhön”, Andersson kertoo.

Lahden seurakuntayhtymästä katusovittelu-koulutukseen osallistui kaksi työntekijää, joista toinen on sittemmin vaihtanut työpaikkaa. Andersson kertoo, että toiminta on heillä vielä alkuvaiheissa. Toistaiseksi Lahdessa katusovittelumallia on hyödynnetty erityisesti koulumaailmassa.

”Jatkossa tarkoituksena on rakentaa sen pohjalta yhteistyössä vakituisempaa katusovittelutoimintaa. Ajatuksena on, että meitä olisi helppo lähestyä ja pystyisimme puuttumaan ongelmatilanteisiin jo varhaisessa vaiheessa.”

Kuvassa Anne-Mari Andersson Lahden seurakuntayhtymästä.

Erityisnuorisotyönohjaaja Anne-Mari Andersson toimii katusovittelijana Lahdessa. ”Ongelmia on saatu ratkaistua.”

Katusovittelusta on ehtinyt kertyä Lahdessa jonkin verran käytännön kokemusta. Andersson on todennut sen toimivan hyvin.

”Ongelmia on saatu ratkaistua. Asianosaisilta nuorilta on saatu niukkaa, mutta positiivista palautetta. Ja nuoriltahan hyvää jälkikäteispalautetta on jo se, jos he tervehtivät kaupungilla. Silloin tietää, että jotain on mennyt oikein”, Andersson naurahtaa.

Anderssonin mukaan nuorten huoltajilta on saatu painokkaampi viesti.

”Huoltajat ovat tavanneet kokea katusovittelun avartavana ja merkityksellisenä toimintana. Yleensä huoltajat kuulevat asiasta vain yhden puolen. Katusovittelun avulla heille tulee tilanteesta parempi kokonaiskuva.”

Andersson korostaa verkostoyhteistyön ja moniammatillisuuden tärkeyttä.

Seurakunta on heidänkin alueellaan katusovittelussa yksi toimija muiden joukossa.

”Olemme tällä hetkellä mukana yksien hartioiden voimin, mutta sitäkin innokkaammin. Teemme oman osamme ja näemme tämän toiminnan merkityksellisenä.”

Sovitteluun kannattaa hakea ilmainen koulutus

Andersson uskoo katusovittelun olevan toimiva malli kaikenkokoisilla paikkakunnilla.

”Omalla tavallaan sen merkitys korostuu pienillä paikkakunnilla. Niissä kaikki tuntevat ja tietävät toisensa, ja vahvat verkostot ovat erityisessä avainasemassa, jos omassa yksikössä on niukasti resursseja.”

Anderssonin mukaan tähän mennessä Aseman Lapset ry:n katusovittelija-koulutuksessa on ollut parikymmentä työntekijää Päijät-Hämeen alueelta. Mukana on ollut nuorisotyöntekijöitä kunnasta/kaupungilta sekä järjestöistä.

”Mielestäni tämä koulutus sopii hyvin kirkon erityisnuoriso- ja nuorisotyöntekijöille. Uskon katusovittelu-menetelmään ja sen tarpeellisuuteen. Luotan myös siihen, että saamme luotua meidän alueellemme pysyvän toimintamallin, josta on osaltaan jeesiä meidän nuorillemme. Lisäksi tästä koulutuksesta saa ylipäätään eväitä omaan työhönsä, vaikka siihen ei sisältyisikään varsinaista katusovittelua.”

Teksti: Juhana Unkuri

 

Aseman Lapset ry järjestää katusovittelukoulutusta seuraavan kerran 11.-12. huhtikuuta. Maksuton koulutus on suunnattu nuorten parissa toimiville sosiaali- ja kasvatusalan ammattilaisille.

https://asemanlapset.fi/tapahtumat/katusovittelukoulutus-11-12-4-2024-helsingissa/

/by

Mistä seuraavat työntekijät seurakuntien nuorisotyöhön?

Kiviä rannalla.Kuva: Jaakko Kaartinen

Kirkon työ kutsuu, mutta keitä ja mihin? Työpaikat vähenevät, mutta työvoiman töihin saaminenkaan ei ole itsestäänselvyys. Nuorille kirkko näyttää vanhanaikaiselta, mutta lähimmäisyyden taidot voivat olla myös kirkon avainasia tulevaisuudessa kumppanien mielestä.

Kirkko ei näytä nuorille kiinnostavalta työnantajalta”, toteaa Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT:n toiminnanjohtaja Arja Lusa. Nuoria kuitenkin kipeästi kaivataan, sillä tulevina vuosina eläköityminen alalla on suurta.

Toisaalta myös paikkoja tulee auki vähemmän. Nuorten ammattilaisten saaminen kirkon töihin ei ole ongelmatonta.

“Tässä meillä on todellisia haasteita”, Lusa sanoo.

Palkka ja yhdenvertaisuuden ongelmat hiertävät seurakunnan työssä

Palkkakilpailu on yksi asia, sillä korkeakoulutetuille monipuolisen tutkinnon tehneille on vientiä myös kunnissa ja yksityisellä sektorilla muun muassa lastensuojeluun.

“Alan opiskelijat eivät esimerkiksi välttämättä hakeudu seurakuntaan kesätöihin. Työkokemuksella halutaan rakentaa monipuolista työmarkkinakelpoisuutta”, hän toteaa.

Lusan mukaan myös nuorille isot kysymykset, kuten yhdenvertaisuus, hiertävät. Kirkko vaikuttaa konservatiiviselta ja riitaisalta.

“Kirkko ei vaikuta nuorista tulevaisuuden alalta.”

Hänestä kirkko ei myöskään ole riittävästi reagoinut muuttoliikkeeseen. Huoli on hänen mukaansa pienten yksiköiden työn turvaaminen.

Tulevaisuuden suunta on ulospäin

Lusa uskoo, että nuoret koulutetut nuorisotyön ammattilaiset osaavat juuri sen, mitä eniten työssä kaivattaisiin: verkostoitua ja avautua ulospäin. Kysymys kuuluu, osaavatko työnantajat käyttää tarpeeksi tällaista osaamista.

“Olen halunnut haastaa omaa jäsenkuntaa, että he lähtisivät tarjoamaan palveluita ulos, esimerkiksi perhekeskuksiin. Ajatellaan vaikka surun kohtaamista. Ulospäin avautuvassa työssä myös puhe pitää kohdentaa myös uskonnottomille ja muiden uskontojen jäsenille. Kasvatuksen henkilöstöllä on tällaista osaamista”, hän arvelee.

Omaa osaamista pitäisi osata tarjota erilaisille tahoille.

“Uskon, että uudenlaista tekemisen tavan osaamista on, mutta kysymys on, kuinka paljon kokeilulle ja uudelle verkostotyölle on tilaa. Kirkko on aika säilyttävä”, hän pohtii.

Lähimmäisyyden taitoja

Lusa uskoo, että lapset ja nuoret tarvitsisivat entistä enemmän sosiaalisten taitojen vahvistamista ja siihen liittyy myös nuorisotyön ammattilaisten tarve laajemminkin.

“Puhutaan nuorten mielenterveysongelmien kohtaamisesta. Nuorilla on nykyisin isoja haasteita esimerkiksi ryhmässä olemisessa ja leireillä. Sosiaaliset taidot on ohentuneet. Tullaan takaisin ihan perusasioiden äärelle, juttelemisen ja vuorovaikutuksen opettelemiseen”, hän sanoo.

Erityisnuorisotyön virkoja on vähennetty, ja Lusan mukaan niitä on muutettu osittain kasvatuksen työntekijöiden yhteiseksi orientaatioksi.

“Tässä on se riski, että tavoite muuttuu sanoiksi paperille, jos osaamista ei varmisteta”, hän toteaa.

“Asia, jota ennen pidettiin itsestään selvyytenä, on monille nuorille uudenlaista olemista. Vuorovaikutustaitoja vahvistetaan keskustelemalla ja olemalla kiinnostuneita nuorista. Sille on tarve. Tämä on myös uusi arvokas mahdollisuus tehdä nuorisotyötä.”

Lusan mukaan yhdessä olemisen ja keskustelun opettelu on asia, jonka edistäminen on sekä kotien että koulujen mielessä kasvatustavoitteena. Apua kaivataan. Lusan mukaan sosiaalisten taitojen vahvistaminen tekee seurakunnan työntekijöistä toivottuja yhteistyökumppaneita.

“Lähimmäisyyden opettelussa ollaan kristillisten perusarvojen äärellä”, hän sanoo.

Kasvatustyöntekijäidentiteettiin sopii hyvin yhdessä olemisen ja keskustelun opettelua yhdessä. Lähimmäisyyden opettelun.”

Opiskelijat yllätysten edessä

Diakin lehtori Sami Ritokosken mukaan sosionomi-kirkon nuorisotyönohjaajaopiskelijoiden tämän syksyn seurakuntaharjoitteluiden perusteella useampi opiskelija, joka ei ollut ajatellut kirkkoa ja seurakuntaa työllistymisen mahdollisuutena, harjoittelun aikana ja sen jälkeen ovat heränneet ajattelemaan sitä hyvinkin mahdollisena vaihtoehtona.

“Harjoittelu on ollut heille upea kokemus”, hän sanoo.

Jos hakijamäärät koulutukseen laskevat ja opiskelemaan pääsemisen kynnys laskee sen mukana, hänestä se ei välttämättä suoraan korreloi motivaation kanssa.

“Jos kirkon ja seurakuntien töihin hakeutuu vain osa kaksoiskelpoisuuden saavista opiskelijoita, voiko käydä niin, että juuri ne kirkon töihin motivoituneimmat hakeutuvat kirkon töihin? Samalla kirkkoon hakeutuisivat silloin ehkä myös motivoituneimmat nimenomaan tekemään hengellistä työtä?”, Ritokoski pohtii.

Vaikka Diakissa alakohtaiset osiot ovat eriytettyjä, hänestä yhteistä työn näkökulmaakin rakennetaan. Ritokosken mukaan kirkon alan opintojen läpileikkaavia teemoja ovat voimavaralähtöisyys, yhteisölähtöisyys, osallisuus ja  nuorilähtöisyys.

“Tulevaisuudessa voi olla tarve laaja-alaisemmista toimenkuvista, jossa monenlaiselle ja monipuoliselle osaamiselle on käyttöä”, hän sanoo.

Ihan aakkosista on varauduttava lähtemään

Seurakuntien kasvatustyön toimintaympäristö on muuttunut moninaisemmaksi ja nuorten lähtökohdat myös.

Nuoret perheineen kuuluvat keskenään erilaisiin yhteisöihin tai ovat irti yhteisöistä. Seurakunnasta ei tule kaikkien yhteisöä, mutta lyhytkestoisestikin kirkon liepeillä kokoontuva joukko nuoria voi olla hetken yhteisö, johon kuulua. Tämä näkyy opinnoissa Ritokosken mukaan vuorovaikutuksen ja ryhmän turvallisuuden korostamisena.

“Opiskelijat sisäistävät yhteisöjen merkityksen ja sen, että yhteisöllä on suuri merkitys lapsen tai nuoren kasvuun”, hän sanoo.

“Esimerkiksi rippikoulussa oppiminen on monessa mielessä sosiaalista, se tapahtuu vuorovaikutuksessa. Uskolla on myös henkilökohtainen ulottuvuutensa, mutta sitä eletään todeksi kanssa. Uskon yhteisöllisyys liittyy myös yhteisön ja ryhmän turvallisuuteen ja sitä käsittelemme opiskelijoiden kanssa. Riittävän turvalliseksi koettu tila ja yhteisö mahdollistaa paljon tärkeitä asioita.”

“Opiskelijamme sisäistävät sen, että esimerkiksi rippikoulusuunnitelman idean mukaisesti opetuksessa tulee ottaa huomioon nuorten taustat, elämänkysymykset, ennakkokäsitykset ja -luulot, aiemmat tiedot tai niiden puute. Ei siis saa olettaa asioita ja ottaa nuorista saatu tieto todesta sekä hyödyntää sitä ja tarvittaessa lähteä liikkeelle ihan aakkosista. Toki tämä haastaa meitä kouluttajina siinä, että meiltä valmistuville sosionomi-kirkon nuorisotyönohjaajille piirtyy riittävän selkeä kuva juuri niistä perusteista.”

Diakonien laaja osaaminen alikäytössä

“Kirkolla on loistava tilanne, kun Diak kouluttaa työntekijöitä, mutta jos koulutusta ei arvosteta, alkaa herätä kysymys siitä, miksi koulutetaan”,  Diakoniatyöntekijöiden Liiton Marko Pasma sanoo.

“Diakonit ovat todella sitoutuneita ja on sääli, että pyrkivät kuitenkin muualle.”

Diakoniksi haluaa opiskella moni alanvaihtaja, mutta valmistuttuaan heitäkin siirtyy paljon hyvinvointialueiden töihin. Koulutustason nousu diakoneilla on Pasman mukaan tarkoittanut seurakunnissa tutkivan työotteen asiantuntemusta. Kysymys on heilläkin, osaavatko työnantajat sitä käyttää.

“Kokemukset eivät ole pelkästään niin kehuttavia”, Pasma sanoo.

“Diakoneilla on kehittämisosaamista, mutta työyhteisöissä ei välttämättä sille tilaa tai aikaa. Sosionomilla ei myöskään helposti ole urakehitysmahdollisuuksia. Työalajohtaja ei ole mikään todellinen ratkaisu”, hän sanoo.

Pasman mukaan sosionomeja pitäisi käyttää esimerkiksi sairaalasielunhoitoon. “He ovat kuin räätälöityjä siihen paikkaan, myös henkilökunnan tukemiseen. Erilaisia asiantuntijatehtäviä tarvittaisiin lisää, myös perheneuvontaan, joka sekin helposti läänitetään vain teologeille.”

Yhdistelmävirat eivät helppo ratkaisu

Kirkossa puhutaan jonkin verran alojen ja virkojen yhdistämisestä tulevaisuuden ratkaisuna. Yhtälö voi olla paperinmakuinen ja käytännössä tarkoittaa kuitenkin huonompaa lopputulosta.

Käytännössä esimerkiksi yhteistyökumppanit, jotka sosiaalipuolella ovat tavoitettavissa virastoaikaan.

“Yhdistelmäviroista aina puhutaan. Pitäisi samalla kysyä, mitä oikeasti tavoitellaan, mitä vaikutuksia saadaan aikaan? Jos sama ihminen pistetään hoitamaan kahta tehtävää, silloin voi tulla hoidetuksi helposti kaksi tehtävää puolella teholla. Työn vaikuttavuus ja tehokkuus pitää miettiä toisella tavalla”, Marko Pasma toteaa.

Teksti: Salla Ranta

/by

Mikä milleniaali?

""

Kun puhutaan milleniaaleista, puhutaan sukupolvesta. Täsmällisesti ottaen milleniaaleista puhutaan, koska sukupolvien välille vaikuttaa syntyneen kuilu, jota on vaikeaa ylittää kumpaankaan suuntaan. Se on kirkolle ongelma.

Yksinkertaisimmillaan sanottuna ”milleniaali” on termi, jolla kuvataan vuosien 1981-1996 välillä syntynyttä sukupolvea. Toinen samaa joukkoa kuvaava termi, on Y-sukupolvi. Sana ”milleniaali” juontuu vuosituhannen vaihteesta, jolloin suurin osa Y-sukupolveen kuuluvista ehti nuoruusikään: uuden vuosituhannen nuoret. Kirjainjärjestyksessä Y-sukupolvea seuraa Z-sukupolvi, johon lasketaan kuuluvaksi vuosien 1997-2012 välillä syntyneet. Tietyssä mielessä myös tätä nuo- rempaa ikäpolvea voidaan tarkastella milleniaali-ilmiön puitteissa, sillä sekä Y- ja Z-sukupolvet erottuvat monella tavalla aikaisemmista ikäluokista ja sukupolvista.

Sukupolvien eroista syntyvä kuilu

Ensimmäinen kirjainsukupolvista oli X, vuosien 1965-1980 välillä syntyneet. He ovat sodan jälkeen syntyneiden (”Suurten ikäluokkien”) lapsia, jotka jo kasvoivat tyystin erilaisessa maailmassa kuin vanhempansa ja tekivät niin erilaisia valintoja, että yhteiskunnallisen tutkimuksen kentällä koko sukupolvesta koettiin perustelluksi alkaa käyttää omaa isoa kirjainta: X niin kuin mysteeri.

Sukupolvista puhuttaessa vuosiluvut ovat liukuvia, mutta ilmiöt kyetään erilaisin tutkimuksin hyvin tavoittamaan. Sukupolvien muutos on myös tunnistettu arkisessa elämässä siinä, etteivät totutut toimintatavat enää puhuttele uusia tulijoita: kirkolle ja muille suomalaisille instituutioille, kuten puolueille, ammattiyhdistysliikkeelle, perinteisille järjestöille tuli haasteita X-sukupolven kanssa ja haasteet kasvoivat kertaluokan verran milleniaalien myötä.

Perusongelmana on, että kirkko ja muut instituutiot ovat sidoksissa aiempiin sukupolviin; milleniaalit puolestaan ovat sukupolvikuilun päässä sekä aiemmista sukupolvista että heidän instituutioistaan.

Kirkon kohdalla etäisyys näkyy erityisesti jäsenyyden ohenemisena ja katoamisena, ja yleisemmällä tasolla vaikeutena säilyttää merkityksellisyyttä uusien sukupolvien arjessa ja juhlassa.

Sukupolvikokemukset yhdistävät

Milleniaalit olivat ensimmäinen internet-sukupolvi. He ottivat ensimmäisessä aallossa käyttöön myös sosiaalisen median. Näiden vaikutus sukupolven kokemuksien muokkaamisessa on suuri. Digitalisaatio on merkinnyt, että sukupolvi on hyvin arkisesti ylittänyt aiemmat paikan rajat ja kasvanut välittömässä kontaktissa toiseen kulttuurilliseen piiriin. Netti ja sosiaalinen media muuttivat peruuttamattomasti tiedon välittymisen reittejä pois perinteisistä lehdistä ja koko kansan televisiosta.

Vanhemmuuden ja koulujen muutos on yksi tekijöistä, joka on tukenut yksilökeskeisyyden vahvistumista. On syiden summa muodostunut tavalla tai toisella, milleniaalit näyttävät punnitsevan asioita aiempia sukupolvia luontevammin omista tarpeistaan käsin. Sen nähdään erityisen hyvin heijastuvan työelämässä, missä työltä odotetaan enemmän mutta toisaalta sitoudutaan vähemmän. Paitsi ylhäältäpäin johtamiseen, milleniaalit suhtautuvat kaikenlaisiin muihinkin perinteisiin hierarkioihin varautuneemmin kuin mihin vanhemmat ihmiset ovat tot- tuneet.

Suomessa milleniaalisukupolveen kuuluvista suuri osa syntyi laman rusikoimiin perheisiin. 2007 alkanut finanssikriisi ja sitä seurannut uusi lama osui sekin juuri milleniaaleihin. He ovatkin pitkään aikaan ensimmäinen sukupolvi, joka todennäköisesti ei tule ylittämään omien vanhempiensa elintasoa. Oman talouden ja tulevaisuuden epävarmuudet sekä toisaalta globaalien ilmasto- ja ym- päristöhuolten jatkuva läsnäolo värittävät milleniaalien sukupolvikokemusta. Tunnistettua on myös se, että milleniaalien piirissä erilaiset jaksamisen ja mielenterveyden haasteet ovat koholla. Joissain teorioissa on arvioitu korostuneen yksilökeskeisyyden ja koulutukseen sekä uraan liittyvän jatkuvan kilpailullisuuden selittävän tätä.

Milleniaalien Suomi on urbaani

Sellaisilla paikkakunnilla kuin Alavus, Rantasalmi, Heinola, Rusko, Somero ja Mäntyharju on 25-34-vuotiaita suhteessa kaksi-kolme kertaa vähemmän kuin Turussa, Tampereella, Jyväskylässä ja pääkaupunkiseudulla – yliopistopaikkakunnilla.

Muutettuaan opiskelukaupunkeihin milleniaalit myös pysyvät niissä. Vaikka milleniaalisukupolveen kuuluvia asuu jo- kaisessa Suomen kunnassa, painopiste on keikahtanut keskuksiin. Alueelliset erot suurentuvat koko ajan. Koronan vaikutus ei riittänyt kääntämään suuntaa.

Yhä useammat sen sijaan tähyävät ul- komaille. Milleniaalisukupolvi on kansainvälisempi kuin aiemmat. 15-29-vuotiaista 54% ajattelee, että voisi muuttaa töihin Suomen ulkopuolelle.
Suuri osa milleniaaleista elää sinkkuna tai dinkkuna. Kaikkialla länsimaissa, myös Suomessa milleniaalien sukupolvi lykkää perheen perustamista aiempaa paljon myöhemmäksi. Suomessa on havahduttu syntyvyyslukujen syvään notkahdukseen viime vuosina. Se liittyy nimenomaan milleniaaleihin, jotka ovat nyt vuorostaan lapsiperheiässä, mutta saavat selvästi vähemmän lapsia kuin aiemmat sukupolvet. Lapsikysymystä lykätään opintojen ja työelämän tieltä myöhempään ikään, mikä luonnollisesti leikkaa lasten saamisen mahdollisuutta. Lisäksi vapaaehtoinen lapsettomuus on paljon yleisempää kuin aiemmilla sukupolvilla.

Lapset, jotka syntyvät, syntyvät kuitenkin yhä useammin kaupunkeihin. Milleniaalit ovat aiempaa urbaanimpi sukupolvi, joka synnyttää vielä urbaanimman, mutta kapeamman uuden polven.

Yksi poikkeus lapsilukumäärässä liittyy maahanmuuttajataustaisiin milleniaaleihin, joiden keskuudessa lasten määrä on keskimäärin selvästi suurempi. Maahanmuuton ennakoitavasti jatkuessa tällä kehityksellä on vaikutusta väestölliseen kuvaan alueellisesti voimakkaastikin. Lontoossa lapsista 80% syntyy maahanmuuttajataustaisiin perheisiin.

Suomessa luvut ovat vielä toisenlaisia, mutta kehityksen suunta vaikuttaa olevan samanlainen.

Arvot erottavat

Vuosituhannen vaihteessa nuoriksi kasvaneet ja heitä nuoremmat ikäluokat vaikuttavat sekä arkikokemuksen että tutkimustiedon valossa pitkälti olevan erilaisia kuin vanhempiensa ja heitä edeltäneiden polvien ihmiset. Ero näkyy erityisesti arvoissa, elämän valinnoissa ja tärkeinä pidetyissä asioissa.

Kaikki milleniaaleiksi luettavat eivät tietenkään jaa samoja arvoja, ajatuksia ja elämäntapoja. Sukupolvien välisissä eroissa on kyse siitä, millaiset asiat esiintyvät uuden sukupolven keskuudes- sa enemmän kuin aikaisempien ja millaiset näkemykset ja valinnat koskettavat useimpia. Tässä ”suuressa kuvassa” milleniaalit tosiaan ovat erilaisia kuin vanhempansa.

Yksi merkittävimmistä milleniaalien eroista aiempiin sukupolviin on, että uskonnon merkitys on heikompi kuin aiemmilla sukupolvilla. Sama ilmiö esiintyy kaikissa länsimaissa. Uskonnon ja kirkkojen merkitys on heikentynyt jo sodanjälkeisistä suurista ikäluokista lähtien, mutta milleniaalien kohdalla kehitys on vauhdittunut.

Uskonnon merkityksen väheneminen ei tarkoita henkisyyden heikkenemistä, vaan erityisesti kirkkojen merkityksen muuttumista. Siellä, missä milleniaaleja on eniten, kirkon jäsenyyskehitys on heikoin.

Miksi kirkkojen rooli heikkenee? Yksi syy liittynee arvojen muutokseen.
Erilaisissa kyselytutkimuksissa voidaan havaita, että milleniaalit ovat aiempia sukupolvia liberaalimpia. Se näkyy avoimempana suhtautumisena sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin, toisiin kulttuureihin ja maahanmuuttajiin. Erilaiset universaalit huolet ovat keskeisellä sijalla: ilmastonmuutos, globaalin oikeudenmukaisuuden kysymykset.

Milleniaalien mukanaan tuomaa arvojen muutosta voi tarkastella esimerkiksi puolueiden kannatuksella. Suomessa alle 40-vuotiaiden keskuudessa Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat selvästi suositumpia kuin muissa ikäryhmissä. Vihreät ja vasemmistopuolueet ovat milleniaalien suosituimpia puolueita myös muualla Euroopassa. Keskiarvot kätkevät toisaalta taakseen voimakkaan jakolinjan: viidennes milleniaaleista niin meillä kuin muualla Euroopassa kannattaa ja osin äänestää Perussuomalaisia ja toisia oikeistopo- pulistisia puolueita.

Tällä jakolinjalla on yhteys suhtautumiseen kirkkoon: suomalaisista 15-29-vuotiaista Perussuomalaisia houkuttelevana pitävistä kaksi kertaa useampi on sitä mieltä, että luterilaisella kirkolla on suuri merkitys heidän elämässään kuin Vihreitä houkuttelevana pitävistä. Kirkkoa pitävät itselleen tärkeämpänä nuoret, jotka pitävät myös perinteitä tärkeämpänä kuin muut. He ovat kuitenkin vähemmistössä. Milleniaalien sukupolvessa yleisesti juuri perinteiden merkitys on horjunut. 15-29-vuotiaista neljännes pitää tärkeänä pitää kiinni perinteistä tavoista ja käsityksistä.

Perinnekirkko vai elävä kirkko?

Kirkko näyttää milleniaalien osalta joutuvan perinnemappiin.

Jos kirkkoa tarkastelee avoimin silmin suhteessa milleniaalisukupolveen, se on nähtävissä vanhojen ihmisten hallitsemana, perinteiseen elämänmuotoon ja asenteisiin kiinnittyneenä ja hierarkkisena laitoksena, joka on kiinni agraarikulttuurissa. Kirkossa käytävät kiistat tasa-arvosta ja oikeuksista vähemmistöille nousevat normeista, jotka ovat vieraita ja osin vastakkaisia milleniaalien tärkeille opinkappaleille oikeudenmukaisuudesta, vähemmistöjen oikeuksista ja yksilöllisen toteutumisen vapaudesta.

Myös milleniaalien sukupolven kotona saama uskonnollinen kasvatus on paljon vähäisempää kuin ennen. Milleniaaleista alle viidennes on mielestään saanut uskonnollisen kasvatuksen, kun 45-54-vuotiaista kolmannes ja yli 65-vuotiaista lähes puolet. Kristinuskon dogma ja uskonnollinen kieli on tuttua yhä harvemmalle.

Näin nähtynä ei ole kovin suuri ihme, että milleniaalien matka ei juuri kulje kirkon suuntaan. Sukupolvien arvoja ja asenteita selvittävä tutkimus viittaa siihen, että kerran omaksutut arvot muuttuvat hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Vanhetessaan milleniaaleista ei tule isovanhempiensa kaltaisia.

Toisaalta kirkon merkityksen väheneminen ei tarkoita, että ateismi vastaavasti kasvaisi. Pikemminkin koko kysymyksenasettelulla uskonnosta kirkkoon pakattuna on milleniaalisukupolvelle henkilökohtaisesti vähäisesti merkitystä. Kysymys milleniaaleista ja kirkosta on kirkon kysymys, ei niinkään milleniaalien oma. Silti rippikoulu on edelleen hämmästyttävän suosittu läpi ikäluokkien ja sen vaikutus nuorten kirkkosuhteeseen näkyy tutkimusaineistossa kantavan parin vuoden ajan. Mutta kun päästään kahdeksaantoista ikävuoteen, kirkon merkitys on laskenut tasolle, jolla se sitten mataa pari-kolmekymppistenkin joukossa.

Kirkon on pakko tarttua mahdollisuuksiin

Se, ettei kirkolla ole niin paljon merkitystä, ei tarkoita, että kirkkoon suhtauduttaisiin negatiivisesti: päinvastoin, puolet 15-29-vuotiaista sanoo, että heillä on hyviä kokemuksia seurakunnasta, huonoja kokemuksiensa sanoo olevan neljännes. Ja jos seurakunta tarjoaisi jotain itseä kiinnostavaa toimintaa, 42% arvelee, että voisi osallistua. Lisäksi 43% 15-29-vuotiaista suomalaisista on sitä mieltä, että kirkolla on tärkeä rooli ihmisten auttamisessa. Osuudet ovat huomattavasti korkeammalla kuin kirkkoa itselleen tärkeänä pitävien osuus, 11%.

Kirkolla näyttäisi olevan runsaasti mahdollisuuksia tehdä asioita, jotka sopivat milleniaaleillekin. Samalla kirkko uskonnollisena yhteisönä on useimmille heistä etäinen ja merkitykseltään köyhä. Olennainen kysymys kirkon tulevaisuuden kannalta on, voisiko siitä tulla milleniaaleille, Z-sukupolvelle ja uudelle syntyvälle Alfa-sukupolvelle merkityksellinen?

Strateginen kysymys on, tapahtuuko se tekemällä enemmän asioita, joita nuoriin sukupolviin kuuluvat pitävät tärkeinä ja asettumalla heidän puolelleen arvokeskusteluissa? Vai onko kirkon hengellinen ydin sanoitettavissa uudelleen ja sovitettavissa milleniaalien uudelle kielelle niin, että se vastaisi etsintään, jota milleniaalisukupolvi kokee?

Näiden kysymysten käsittelyllä on kiire. Vuonna 2030 jo puolet kaikista suomalaisista on milleniaaleja tai heidän lapsiaan. Vuonna 2050 muita on enää yli seitsemänkymmentävuotiaissa.

Ennen pitkää kirkko pitää uskaltaa luovuttaa milleniaalien käsiin.

Jaakko Kaartinen

/by

Logossa lukee Lasten ja nuorten keskus.

Logossa lukee Suomen evlut kirkko.

Skip to content