Vuosina 2019–2023 toteutettiin laaja eurooppalainen rippikoulututkimuskierros, jossa Suomi oli mukana yhdeksän muun maan kanssa. Rippikouluryhmiä Suomesta osallistui tutkimukseen lähes kaksisataa. Kansainvälinen tutkimus syvensi mielenkiintoisella tavalla kansallisen riparikyselyn aineistojen tuloksia.

Villi keskusteli kansainvälisen rippikoulututkimuksen suomista näköaloista Kati Tervo-Niemelän, Jouko Porkan ja Jari Pulkkisen kanssa.

Kansainväliset kyselyaineistot koottiin kesällä 2022, ja viime vuoden keväällä valmistui tutkimusraportti. Suomalaisille se tarjoaa mielenkiintoista tietoa meikäläisen nuorison uskonnollisuudesta kansainvälisessä vertailussa. Myös suomalaista rippikoulua ja sen vahvuuksia on päästy vertailemaan toisiin maihin.

Suomen kirkon omaa rippikoulukyselyä on tehty vuodesta 2017 ja sen aineisto on kasvanut maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen mittavaksi tutkimuskokonaisuudeksi.

”Mutta tämä toteutettu kansainvälinen rippikoulututkimus on nyt antanut meille mittakaavaa siitä, missä menemme, missä tällä hetkellä olemme vahvoja ja missä olisi opittavaa toisilta. Kansainvälinen yhteistutkimus ovat peilauspinta, jossa opitaan tuntemaan toisten maiden rippikoulua ja toisaalta tarjoamaan meikäläisen rippikoulun parhaita puolia muille”, sanoo parin vuosikymmenen työn rippikoulututkimuksen parissa tehnyt teologian tohtori Jouko Porkka.

”Erityisesti suomalaisen rippikoulun leirimuotoisuudesta on ollut paljon puhetta kansainvälisten kollegoiden kanssa. Aluksi se epäilytti muissa maissa, mutta tutkimustulokset ovat osoittaneet sen vaikuttavuuden. Lisäksi me olemme tuoneet mukaan muunsukupuolisten ja heidän kokemustensa huomioimisen tärkeyden myös rippikoulututkimuksessa.”

Uskonnollisuuden kehitys näkyy tutkimusten kautta laajemmassa kansainvälisessä kehyksessä

Koko suomalaisen rippikoulututkimuksen kiinnostavimpia tuloksia ovat muutoskäyrien suunnat uskonnollisuudessa. Nuorten kyselytutkimuksissa ja rippikoulututkimuksessa mitattu uskonnollisuus oli tasaisessa laskusuunnassa läpi 2000-luvun, kunnes siihen tuli käänne poikien osalta vuoden 2020 ripariaineistossa. Sen jälkeen poikien uskonnollisuus on ollut voimakkaassa kasvussa ja on noussut jo korkeammalle kuin kertaakaan 2000-luvulla.

”Poikien uskonnollisuuden vahvistuminen, jonka me näemme omassa vuosittaisessa tutkimuksessamme selvästi, on eurooppalaisille näyttäytynyt yllätyksenä. Suomi on tässä kehityksessä edellä kulkija yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa ja meillä on nyt tästä olemassa vahvoja aineistoja, joiden kautta asia voitiin nostaa esille”, Porkka sanoo.

Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa pojat ovat tällä hetkellä tyttöjä uskonnollisempia, ja se on kansainvälisesti poikkeuksellista. Ero on etenkin Suomessa ehtinyt myös kasvaa hyvin suureksi, mutta sen suhteen on ehkä nähty pohja.

Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä viittaa viimeisimpiin merkkeihin siitä, että myös tyttöjen uskonnollisuuden lasku saattaisi olla pysähtynyt ja kokenut myös käännöksen.

”Nuorten usko on eurooppalaisittain näyttäytynyt niin, että suomalaiset ovat tähän asti olleet sekulaareja. Keski-Eurooppa on näyttäytynyt perinteisempänä. Usko ja siihen liittyvä kotikasvatus on ollut vahvempaa. Mutta ehkä nyt voidaan sanoa, että ero nuorten uskonnollisuudessa on saatu kiinni, tai ainakin ero on supistunut.”

Pojat, tytöt ja mahdollinen suomalaisen uskonnollisuuden käänne

Suomessa on opittu viime vuosina ajattelemaan, että tytöt ja pojat liikkuvat arvojen ja uskonnollisuuden osalta peruuttamattomasti eri suuntiin, mutta uusimmat aineistot tosiaan viittaavat nyt eriytymiskehityksen pysähtymiseen.

”Iso kysymys uusimmassa kansallisessa aineistossa tosiaan koskee tyttöjen uskonnollisuuden nousua. Se näkyy kyselyissä nyt ensimmäisen kerran ja aivan kuten silloin kun poikien osalta nähtiin muutos ensimmäistä kertaa, piti arvioida, onko kyse vain vaihtelusta aineistossa. Poikien osalta se osoittautui ensimmäiseksi signaaliksi isommasta muutoksesta. Onko nyt näkyvillä samanlainen myös tyttöjen kohdalla, vai onko tässä nyt joku tuntematon tekijä datassa?” Tervo-Niemelä miettii.

”On vielä hyvä suhtautua asiaan kriittisesti, mutta on mahdollista, että näemme ensimmäisen indikaattorin siitä, että myös suomalaisten tyttöjen kohdalla on tapahtunut suunnan muutos.”

Kansainvälisessä tutkijajoukossa suomalaisten tuloksiin poikien kohonneesta uskonnollisuudesta suhtauduttiin alkuunsa epäillen muun muassa siksi, että tytöt ja naiset ovat käytännössä kaikkialla uskonnollisempia kuin miehet.

”Meidän kysymyksemme on ollut nyt se, johtuuko tyttöjen hyvin voimakas muutos viime vuoden aikana poikien muutoksesta. Eli onko poikien uskonnollisuuden useampia vuosia jatkuneesta kasvusta tullut yleisempää imua ja draivia uskomiseen?” Jouko Porkka toteaa.

”Odotan jännityksellä, mitä tänä vuonna tapahtuu. Tyttöjen osalta viime vuoden käänne oli niin hurja, toistakymmentä prosenttiyksikköä monella mittarilla.”

Muutosta seurattaessa tärkeäksi tulee myös ymmärtää, millaisesta muutoksesta oikeastaan on kyse – eikä tehdä oletuksia siitä, että muutos olisi paluuta johonkin menneeseen.

”Kirjoitimme vertaisarvioidun artikkeli näistä tuloksista ja meidän arvioitsijammekin huomauttivat, että pitää olla tarkka tässä suhteessa. Poikien uskonnollisuus on kristillisten arvojen lisääntymistä, mutta tyttöjen kohdalla kyse on ehkä enemmän monimuotoisesta hengellisyydestä, joka ei samalla tavalla jäsenny juuri kristillisyyteen”, Tervo-Niemelä sanoo.

”Eli oli muutos pysyvää ja todellista tai ei, joka tapauksessa tällä hetkellä uskonnollisuus on poikkeuksellisen paljon liikkeessä nuorten keskuudessa. Ja se tarkoittaa, että me emme nimenomaan voi tukeutua perinteisiin vanhoihin ajattelumalleihin siitä mitä uskonnon kentällä nuorten keskuudessa tapahtuu. Vaan nuoret ajattelevat uskontoa ihan uudella tavalla.”

Nuorten uskonnollisuuden monimuotoisuus pitää osata hahmottaa

Kuluvan talven aikana Kati Tervo-Niemelä on aloittanut miesten uskonnollisuuteen liittyvän laajan tutkimuksen, jossa avataan nuorten miesten kiinnostusta uskonnollisuuteen ja tutkitaan laajemmin eri ikäisten miesten näkemyksiä elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä. Haastatteluja on jo tehty ja ensimmäisiä huomioita on päästy kokoamaan.

”Yksi huomio nuorten miesten keskuudesta on, ettei ole trendikästä olla uskonnoton. Monet nuoret puhuvat uskonnottomuudesta ja ateismista viisikymppisten juttuna, joka on vähän mennyttä maailmaa”, Tervo-Niemelä avaa.

”Toinen asia, joka Suomen kohdalla näkyy sekä haastatteluissa että rippikouluaineistoissa ja monessa muussakin aineistossa, on se, että Suomessa nuorten uskonnollinen kenttä on tosi laaja-alainen. Paljon esimerkiksi puhutaan konservatiivisuuden ja uskonnon kulkevan käsi kädessä – mutta fakta on, että liberaaleja uskonnollisia nuoria on ihan yhtä paljon kuin konservatiivisia uskonnollisia nuoria.”

Tervo-Niemelä painottaa, että uskonto merkitsee nuorille eri asioita niin monesta eri näkökulmasta, että sen sanoittaminen yksinkertaisesti on virheellistä.

”Uskonto voi merkitä sosiaalisia suhteita, se voi merkitä perheen jatkumoa tai vastakulttuuria suhteessa perheeseen, se merkitsee harrastuksia ja musiikkia, merkityksen kokemusta ja niin edelleen – eri tavoin kullekin.”

”Uskonto merkitsee monelle nuorelle myös turvallisia aikuisia ja niitä ihmisiä, jotka välittävät ja kysyvät, mitä sulle kuuluu”, Lasten ja nuorten keskuksen kehitysjohtaja Jari Pulkkinen lisää.

”Jos vertaa suomalaisia ja muun Euroopan nuoria, suomalaiset rippikoululaiset kokevat rippikoulussa verrattain hyvää osallisuutta. Se näyttää liittyvän esimerkiksi nuorten kokemukseen siitä, että heidän uskoon liittyvät kysymyksensä otettiin huomioon, heillä oli mahdollisuus vaikuttaa rippikoulun sisältöihin ja ilmaista omia mielipiteitään. Aineistosta syntyy huomio, että nuoret kokevat, että työntekijät osaavat hommansa hyvin.”

”Vastaavasti haaste, joka nousee esille, on se, että rippikoulun merkityksellinen yhteys arkielämään näyttää olevan matalammalla. Rippikoulussa käsiteltyjen aiheiden yhteys arkielämään ei ole vahvaa. Ehkä nuoret ansaitsisivat sen, että heidän näkemyksiään haastettaisiin vielä enemmän”, Pulkkinen sanoo.

Suomalaisen rippikoulun vaikutukset heijastuvat laajalle

”Toisin kuin Keski-Euroopassa, meillä eivät perheet valitettavasti ole kovin aktiivisia uskonnollisessa perinteen siirrossa. Meillä kirkko ja seurakunnat onneksi ovat ottaneet tästä aktiivisesti koppia esimerkiksi juuri rippikoulun kautta”, Jari Pulkkinen sanoo.

”Meillä voidaan tietysti esittää kysymys, että onko seurakuntien aktiivisuus myös osittain johtanut siihen, että perheissä ajatellaan, ettei meidän itse tarvitse, kun seurakunta hoitaa tämän.”

Sekä kansainvälisen että suomalaisen rippikoulututkimuksen yksi tärkeä tulos on leirimuotoisen rippikoulun merkityksen alleviivautuminen. Juuri leirimuotoisuus näyttää olevan avain moniin hyviin vaikutuksiin, muutenkin kuin uskonnollisen kasvatuksen näkökulmasta.

”Datasta näkyy vahvasti myönteinen vaikutus nuorten henkiseen hyvinvointiin, esimerkiksi yksinäisyyden kokemukseen. Rippikoulun yhteen laskettu positiivinen vaikutus on todella suuri”, Jari Pulkkinen sanoo.

”Niina Junttilan tekemässä tutkimuksessa nuorten yksinäisyydestä todetaan merkittävä vähenemä kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välillä, eli juuri siinä kohdassa, missä koetaan rippikoulu ja rippileiri. Eli rippikoululla on hahmotettavissa myös yhteiskunnallisesti positiivisia vaikutuksia nuoren elämään ja valmiuksiin.”

”Se, että nuori tuntee turvallisuutta ja vapautta ilmaista mielipiteitään, ja kokee sosiaalisten suhteiden vahvistumista, on merkittävää elämän ja kasvun kannalta.”

Jouko Porkka sanoo tällaisten tulosten paljastavan, kuinka tärkeää rippikoulua kannattelevista rakenteista ja resursseista on pitää huolta.

”Verrattuna oikeastaan kaikkiin muihin maihin meillä on poikkeukselliset resurssit. Suomessa nuorisotyön ammattilaiset ovat mukana nuoriso- ja rippikoulutyössä, ja meille on kehittynyt huomattavan vahva isoskulttuuri. Muissa maissa haaveillaan, että jotain vastaavaa saataisiin ja että jonkinlaista rippileiriä pystyttäisiin järjestämään. Jos meillä ei valmiiksi olisi tätä leirikulttuuria eikä nuorisotyönohjaajien ammattikuntaa, emmehän mekään niitä nykyisessä tilanteessa pystyisi rakentamaan”, Porkka toteaa.

”Tässä havainnollistuu, miten tärkeitä rakenteet ovat – rippikoulu ei voi olla olemassa nykyisessä muodossaan yksittäisten työntekijöiden halun tai innovoinnin varassa. Se tarvitsee kaikkia rakenteitaan: ammattilaisten määrä seurakunnissa on aivan keskeinen asia. Ja isoskulttuurin kautta meille on kehittynyt vapaaehtoisten käyttö leirillä opettajien apuna ja nuorten rinnallakulkijoina. Ja meillä on valtava leirikeskusten verkosto, joka myös on yksi tärkeä leiritoiminnan mahdollistaja.”

Toiminnan taso on syytä pitää kaikin keinoin niin korkealla kuin mahdollista. Ruotsin esimerkki osoittaa, että jos riparista tulee vähemmistön juttu, sitä on vaikeaa enää kääntää ikäluokkia läpäiseväksi.

”Ruotsissa kyllä tehdään ymmärtääkseni erittäin hyvää rippikoulutyötä, mutta kävijöiden määrä laskee silti tasaisesti prosentti kerrallaan vuosittain, eivätkä siihen auta mitkään satsaukset tai koulutukset. Ruotsissa on otettu isostoimintamallit käyttöön ja siellä on leirikeskuksia ja järjestetään vaikka mitä elämysripareita, mutta ne tavoittavat vain erityisesti keskiluokkaa, joka niillä käy. Meidän rippikoulumme vahvuus on, että se tavoittaa koko ikäluokan, eikä talous ja sosiaalinen asema rajoita rippikoulun käymistä.”

Suomi on kehittämisen mallimaa, mutta meilläkin on opittavaa

”Kansainvälinen aineisto esimerkiksi entisen DDR:n alueelta tai vaikka Ruotsista viittaa siihen, että kirkon ja rippikoulun häviämisestä seuraa myös epätoivottavia asioita. Kun meillä rippikoulu käydään ja se on edelleenkin osa nuorisokulttuuria, se positiivinen ajatus kirkosta jää ainakin jossain kannattelemaan. Jää oma kokemus, että on välittäviä aikuisia ja kirkko on ihan hyvä juttu. Jos siitä ei muuta seuraa, niin ainakin se, että todennäköisesti omatkin lapset lähetetään rippileirille. Olen sanonut joskus, että rippikoululla turvaamme tietynlaisen kansankirkon aseman. Jos meillä ei olisi nykymuotoista rippikoulua leireineen, olisimme hyvin pian yhdistyskirkossa, jossa vain uskovaiset käyvät ja joka on pienen vähemmistön kirkko”, Jouko Porkka sanoo.

Tervo-Niemelä toteaa, että toisaalta kehitystä tapahtuu kaikkialla ja Suomessakin on opittavaa muualta.

”Kun aloitettiin kansainvälistä hanketta 2000-luvun alussa, Suomi oli selkeästi vahva suunnannäyttäjä, jota muut kopioivat ja josta haettiin mallia. On ollut kiva nähdä, että kehittämistyö muissa maissa on hankkeen inspiroimana kehittynyt vahvasti. Muissakin maissa kuin Suomessa tehdään selkeästi uutta innovaatiota ja kehitystyötä rippikoulun alueella. Nyt ollaan enemmän tilanteessa, jossa kaikilla on jotain opittavaa toisilta”, Tervo-Niemelä sanoo.

Yksi Suomen kehityskysymyksistä on, missä määrin uskonnollisuuden kasvu heijastuu kirkko- ja seurakuntasuhteen kehittymiseen.

”Vaikka poikien uskonnollisuus ja kristillisyys on vahvasti lisääntynyt, kirkkoon kuulumisen halu ei ole juurikaan noussut. Itse asiassa se on ollut tyttöjen osalta korkeammalla tähän vuoteen asti. Aineistoista voidaan kyllä nähdä, että kirkkoon kuuluminen on nuorten näkökulmasta vähän eri asia kuin Jumalaan uskominen”, Tervo-Niemelä sanoo.

Tutkimuksen kanssa työssä eteenpäin!

Kansainvälisen rippikoulututkimuksen jatkon suhteen ei ole tehty päätöksiä. Nykymuotoisen tiedonkeruun tilalle on pohdittu esimerkiksi nuorten paneeleita, jotka tekisivät tiedonkeruun organisoinnista helpompaa.

Tarvetta tiedolle joka tapauksessa on ja tutkimusta viedään eteenpäin. Suomessa se jatkuu oman vuosittaisen, maailman mittakaavassa ainutlaatuisen aineiston keräämisellä ja hyödyntämisellä.

”Me olemme Suomessa siinä vaiheessa, että meillä on jo jonkin verran seurakuntia, jotka ovat lähteneet määrätietoisesti kehittämistyöhön riparitutkimuksen dataa hyödyntäen”, Jari Pulkkinen sanoo.

”Meillä on tätä valtavan hyvää aineistoa olemassa, mutta liian herkästi me vain pysähdymme sen äärelle keskustelemaan – emmekä ehkä osaa vielä ottaa seurakuntatasolla sellaisia muutoksen askeleita, joihin ne omat tulokset antaisivat mahdollisuuksia. Tosin ensimmäisiä esimerkkejä tästäkin on. Esimerkiksi Espoosta löytyy seurakuntia, jotka ottivat kehittämisen kohteeksi yhteyden ja jumalanpalveluselämän, kun se tuli heidän datassaan esille.”

Tervo-Niemelän mielestä kirkossa on nähty parissakymmenessä vuodessa hieno kehitys tieto- ja tutkimuspohjaisuuteen kehittämistyössä.

”Sitä on edistetty erityisesti rippikoulutyön tiimoilla ja nuorisotyössä ja mielestäni se tavalla ja toisella siellä jo toteutuu. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten kun aloitin tutkijana, suhtautuminen tutkimukseen oli monissa seurakunnissa tosi kriittinen ja sitä pidettiin jotenkin jopa tuhoisana. Tämä asenne on kyllä muuttunut tosi paljon ja sekä kokonaiskirkko että seurakunnat ovat tänä päivänä hyvin tutkimustyönteisiä ja tutkimuksen mahdollisuudet nähdään myös kehittämisen näkökulmasta.”

Porkka pitää juuri rippikoulututkimuksen paikallisten aineistojen laajempaa hyödyntämistä seuraavana askeleena.

”Kun työntekijät havahtuvat siihen, että mehän voimme perustaa kehittämistyön rippikoulukyselyyn, silloin se lähdetty tietopohjaiseen työn kehittämiseen. Kuntien nuorisotyöntekijät ja nuorisotutkijat ovat todenneet, että ei missään nuorison piirissä kunnallakaan ole tällaisia aineistoja, josta voi tutkimuspohjaisesti katsoa, missä ollaan vahvoilla ja mihin suuntaan kehitys menee paikallisella tasolla. Kirkko on kyllä tässä toiminut hyvin.”

Tutkimus antaa myös toivoa. Se osoittaa, että negatiiviset kehityssuunnat eivät ole vääjäämättömiä.

”En ole koskaan aikaisemmin tutkijana ollut siinä tilanteessa kuin viimeksi kasvatuksen päivillä. Sali oli täynnä nuorisotyön ja diakonian ammattilaisia ja kun näytimme graafista, miten uskonnollisuus on kehittynyt, kuului kuin helluntaiseurannan huokaus: Wau.”

”Seuraavana päivänä aamiaiskeskustelussa kuuli puhuttavan, että ’nyt meidän ei tarvitse enää perustella, miksi leiriä ei saa lyhentää.’

”Meillä on datassa niin selvät tulokset, että työntekijät tajuavat, että tässä on nyt väline, jolla me pystymme vaikuttamaan niihin Purran saksiin.”

Teksti: Jaakko Kaartinen