Nuorten kolumni: Ajassa mukana – ikuisesti sama

Minulle kirkko on ensisijaisesti yhteisö ja turvapaikka. Kirkkoon olen aina tervetullut omana itsenäni. Kun maailma ympärillä muuttuu nopeaan tahtiin, voi sunnuntaimessussa tuntea olevansa osa jatkumoa, jotain tuttua ja turvallista. Tutut elementit virret, ehtoollisen asetussanat ja Isä meidän rukous saavat aikaan yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kirkon penkissä istuessaan voi kuvitella aikaa sata vuotta taaksepäin. Samassa kirkonpenkissä on silloin istunut aivan erilaisessa maailmassa eläviä nuoria, mutta jo he lauloivat minullekin tuttuja virsiä ja lausuivat samoja rukouksia. Jo sata vuotta sitten kirkollamme oli merkittävä rooli, toimia yhteiskunnassa rauhan ja oikeudenmukaisuuden rakentajana. Ajatus siitä, että kuulumalla kirkkoon ja olemalla aktiivinen lähiseurakunnassani mahdollistan sen, että saan olla osa tätä kristillisten perinteiden jatkumoa, on itselleni merkittävää.

Kirkkoon kuuluminen ja seurakuntayhteys on jotain paljon suurempaa kuin pelkkä uskontunnustus. Kirkko kohtaa jokaisen yksilönä ja antaa eväitä hyvään elämään, on tukena ja turvana arjen iloissa ja suruissa. Seurakuntatoiminta tarjoaa jokaiselle aina vauvasta vaariin arvokkaita opetuksia ihmissuhteista ja niiden vaalimisesta. Sodan ja konfliktien keskellä kirkko tarjoaa toivon, rakkauden ja armon sanomaa kaikille halukkaille. Kirkko ei tuomitse, vaan ymmärtää ja antaa jokaiselle anteeksi. Jos minnekään muualle ei ole tervetullut avaa kirkko aina ovensa.

Kun pohdin elämää ja kaiken hetkellisyyttä, tiedän että on olemassa yksi asia, joka on ja pysyy. Asia, joka on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin (1.Tim. 1:15). Tämän sanoman ansiosta tiedän, että elämässäni on aina jotain pysyvää. Vaikka seurakuntani ja kotikirkkoni muuttuisi elämän varrella, on seuraavassakin seurakunnassa vastassa sama sanoma, lohdullinen ja toivoa tuova evankeliumi.

Mielestäni se armo ja rakkaus, mitä kirkko tarjoaa, on juuri sitä, mitä polarisoituva yhteiskuntamme tarvitsee. Kirkolla on mahdollisuus auttaa yhteiskuntaamme nykyhetken kriisien ratkaisussa. Kirkon tekemä diakonia- ja mielenterveystyö auttaa suomalaisia jaksamaan arjessa mielenterveyskriisin keskellä. Ulkomaanapu ja erilaiset hyväntekeväisyyskampanjat tuovat turvaa ja kriittisiä palveluita konfliktialueille.

Suosikkirukoukseni Franciscus Assisilaisen rukous antaa mielestäni loistavia ohjeita siihen, millaista elämää jokaisen meistä olisi hyvä elää. Jos pysähtyisimme niiden sanojen ääreen useammin olisi maailmamme varmasti erilainen paikka. Jos jokainen meistä muistaisi rakastaa toisia enemmän kuin pyytää rakkautta sekä tarjota ymmärrystä enemmän kuin vaatia muita ymmärtämään itseä olisi yhteiskuntamme varmasti oikeudenmukaisempi ja rauhaisampi.

Kirkko opettaa yksilöille anteeksiannosta, kunnioituksesta ja rakkaudesta lähimmäisiin.

Kun pohdin kirkkomme tulevaisuutta, huolestun. Kuinka kaikki ne arvokkaat elämän eväät, joita itse olen kirkosta saanut periytyvät lapsenlapsenlapsilleni. Kirkollamme on edessä vaikeita aikoja, vaikka eriarvoisuus ja kirkon työn merkitys kasvaa, vähenevä jäsenmäärä ja supistuva taloustilanne haastaa jokaista seurakuntaa ympäri Suomen. Nuorena kristittynä toivoisin, että haasteistamme huolimatta onnistuisimme niin nyt, kuin tulevina vuosikymmeninä jakamaan toivoa ja rakkautta yhteiskuntaamme. Paras lääke yhteiskuntamme syveneviin haasteisiin on usko, toivo ja rakkaus. Siis kaikki se, mitä meidän kirkkomme voi tarjota.

Teksti: Mila Harra