Tag Archive for: Teologia

Piplia: Tulevaisuus ja toivo

Piplia-palsta

Kehitysusko ei ollut tavallista antiikin maailmassa Uuden testamentin syntyaikoihin. Länsimaissa on muutama vuosisata ajateltu ihmiskunnan olevan menossa eteenpäin. On totuttu odottamaan uusia keksintöjä ja pitämään itsestään selvänä, että elinikä nousee ja hyvinvointi ja vauraus lisääntyvät. Antiikin maailmassa taas oli tavallisempaa nähdä oma aika rappion kautena. Maailman alkuaikojen kulta-ajat olivat takana päin. Oltiin kauempana jumalten todellisuudesta ja perimmäisestä totuudesta. Tieto ei lisääntynyt vuosisata vuosisadalta vaan totuus ikään kuin laimeni ja oli yhä vaikeampaa tavoittaa. Kaiken lisäksi nuorisokin oli pilalla.

Raamatun tekstien maailmaa leimaa epävarmuus tulevasta. Joidenkin tekstien kirjoittajat kokevat elävänsä aikojen lopun kynnyksellä. Useissa evankeliumeissa ennakoidaan sotia ja mullistuksia. Ilmestyskirjan kirjoittaja maalailee kuvia pian koittavasta kosmisesta loppusodasta, kun Jumalan ja Saatanan vallat ottavat mittaa toisistaan.

Toisissa teksteissä huoli on arkisempaa kokemusta elämän hauraudesta ja epävarmuudesta. Sairauksien ja sotien runtelemassa maailmassa ihmiskohtalot saattoivat kääntyä äkisti. Paavali kirjoittaa yhteisöille, joissa osa uusista kristityistä tuli juuri ja juuri toimeen. Pienikin muutos, vaikka väliaikainen sairastuminen, saattoi syöstä perheen kurjuuteen.

Kokemus elämän hauraudesta ja epävarmuudesta näkyy monissa raamatunteksteissä: tulevaisuus on Herran kädessä. ”Sinun kädessäsi ovat elämäni päivät,” (Ps. 31:16) vaikeassa elämäntilanteessa oleva rukoilija huokaa. Toisessa psalmissa inhimillinen ponnistelu palautetaan oikeaan mittasuhteeseen: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” (Ps. 127:1)

Jeesus vie epävarmuuden sietämisen vieläkin pidemmälle. Muutenkin epävarmassa tilanteessa hän epää oppilailtaan järkevän varautumisen ja alkeellisetkin turvavarusteet lähettäessään heidät saarnaamaan ja parantamaan: ”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään — ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.” (Luuk. 9:3)

Näillä ohjeilla oppilaat ovat täysin ihmisten hyväntahtoisuuden varassa ja elävät suusta suuhun päivä kerrallaan. Jeesus pakottaa heidät jättäytymään Jumalan varaan ja luottamaan siihen, että matkasta selvitään. Heidän työllään on siunaus ja se tuottaa hedelmää.

Raamatun teksteissä toistuva kehotus luottaa Jumalan hyvyyteen ja niiden sinnikäs toivo siitä, että suojelus kantaa, eivät nouse vauraudesta ja turvatusta tulevaisuudesta. Ne on muotoiltu usein suurten mullistusten ja epävarmuuden keskellä, kun ei ole ollut syytä optimismiin ja kehitysuskoon. Teksteissä kuultava toivo ei ole ollut harhaista ylioptimismia vaan se on voimaannuttanut ihmisiä tekemään työtä ja lähtemään liikkeelle kaikesta epävarmuudesta huolimatta. Herran lupaus Jeremian kirjassa on vastannut ihmisten kaipuuseen: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Piplia: Kenen ehdoilla mennään?

Piplia-palsta

Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä. (Room. 15:2)

Nuorisotyötä jo vuosikymmeniä tehneet sanoittavat toisinaan työssä tapahtunutta muutosta. Kerran uusinta uutta edustaneet elämykselliset ja kokemukselliset työskentelyt eivät enää käy päinsä, koska nuoret, heidän vanhempansa tai kollegat pitävät niitä liian hurjina tai turvattomina. Silmät sidottuna harhaileminen kuusimetsässä omia ryhmäläisiä etsien voi olla epämiellyttävää nuorelle. Muutama vuosikymmen sitten tämän ajateltiin ehkä olevan arvokas kokemus, jota käsitellä yhdessä. Nyt moni miettii aiheellisesti, miten harjoitus näyttäytyisi lööpeissä ja somekohun keskipisteessä.

Ovatko nuoret hauraampia kuin ennen vai otetaanko heidän haavoittuvuutensa vain paremmin huomioon? Saako nuori itse päättää, että häntä ei saa haastaa? Esimerkiksi sisältövaroitukset ovat levinneet jo lukioihinkin. Osa nuorista edellyttää, että heitä varoitetaan etukäteen sisällöstä, joka voisi ahdistaa. Sisältövaroituksia tutkineet ja osa opettajista suhtautuu niihin varauksellisemmin. Sisältövaroitusten antamisen laiminlyöminen tulkitaan kuitenkin helposti nuorten kärsimyksen vähättelyksi. Aihe kuumentaa tunteita.

Kenen ehdoilla nuorten kanssa toimitaan? Jos mietitään työskentelyjä valittaessa, saattaisiko joku ehkä ahdistua, onko tämä vastuullista ja nuoria kunnioittavaa vai liioittelua?

Kysymys siitä, kenen ehdoilla toimitaan, oli ajankohtainen myös varhaisten kristittyjen yhteisöissä. Ensimmäiset Kristuksen seuraajat noudattivat juutalaisina tarkkoja säädöksiä siitä, mitä sai syödä ja millä ehdoin. Käytännössä tämä tarkoitti, että ei-juutalaisten kanssa ei voinut yleensä aterioida. Kun Kristus-liikkeeseen liittyi yhä enemmän ei-juutalaisia, nousi esiin kysymys, kenen pelisäännöillä mennään. Kenen piti sopeutua?

Molemmat osapuolet katsoivat olevansa ehdottoman oikeassa. Ruokasäädökset perustuivat Jumalan omiin käskyihin pyhissä kirjoituksissa ja olivat vuosisataista perintöä. Eivät kai pakanataustaiset kristityt voineet olettaa, että ne voisi noin vain sivuuttaa?

Toista katsantokantaa edustava Paavali taas toteaa: ”Herraan Jeesukseen luottaen tiedän varmasti, ettei mikään ole sinänsä epäpuhdasta.” (Room. 14:14). Paavali kuitenkin jatkaa: ”Jos veljesi pahastuu ruoastasi, et enää ole noudattanut rakkauden vaatimuksia. Älä saata ruoallasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut. – – Sinun on hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäsi. Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä.” (Room. 14:15, 20–21)

Paavalin oma kanta on selvä, eikä hän ole erityisen diplomaattinen nimetessään kiistan osapuolet ”heikoiksi” ja ”vahvoiksi”. Tällaisesta kielenkäytöstä tuskin kannattaa ottaa mallia. Sen sijaan huomiota ansaitsee Paavalin toimintasuositus: silloinkin, kun katsoo olevansa itse oikeassa, pitää ottaa väärässä olevan huolenaiheet huomioon, joustaa ja etsiä yhteistä hyvää.

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Onko seurakunta sellainen paikka, jossa voi rauhassa lähestyä Jumalaa?

Teksti nuorten kolumni vihreällä taustalla

Jos seurakuntani ilmapiiri ei olisi niin turvallinen kuin se on, en olisi jäänyt mukaan toimintaan.

Messukylän seurakunnan avoimuuden vuoksi olen edelleen toiminnassa, löysin kutsumukseni alkaa papiksi sitten, kun sen aika on, ja mikä tärkeintä, löysin takaisin Jumalan luokse. Esimerkiksi nuorisotyössä leireillämme tyttö-poika-saunajaon lisäksi voi pyytää omaa sekasaunavuoroa ja leirilomakkeissa kysytään virallisen nimen lisäksi kutsumanimeä, mikä on mielestäni totisesti hienoa. Se on monelle nuorelle merkityksellistä ja näyttää, että seurakunta haluaa kohdata sekä kohdella ihmisiä reilusti.

Toisaalta, osittain seurakuntamme hyvän tilanteen vuoksi kuvani koko kirkon tilanteesta liittyen turvallisuuteen oli hieman vääristynyt. Elän seurakunnassamme ikään kuin pumpulissa välillä unohtaen sen, että kaikissa Suomen seurakunnissa tilanne ei ole sama eikä tasa-arvoinen.

Yksi kamalimmista asioista, joita olen tähän mennessä kuullut oli se, kun Nuorten tulevaisuusseminaarissa kerrottiin, että jossakin seurakunnassa kukaan avoimesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluva ei päässyt rippileirille isoseksi. Tämä on hiljaista syrjintää, jota ei saisi tapahtua.

Seurakuntien ja koko kirkon tarkoitus on tuoda ihmisiä yhteen, ei ajaa heitä pois sulkemalla ulos. Jeesus itse rukoili, että me ihmiset olisimme yhtä. Kuitenkin tämänhetkisessä tilanteessa, missä kirkkoamme repii kahtia avioliittokäsityksen muutos ja aivan liian moni muu asia, on vaikeaa kuvitella, että koskaan saavuttaisimme tätä.

Ollessani Nuorten tulevaisuusseminaarin suunnittelutyöryhmässä opin koko ajan lisää eri seurakuntien toimintatavoista ja sain selkeämmän kuvan kirkon kokonaistilanteesta, kuten juuri seurakuntien turvallisuudesta erityisesti henkisellä tasolla. Toisin sanottuna voisi sanoa, että Messukylä-kuplani puhkesi.

Opin lisää muun muassa turvallisemman tilan periaatteista. Sain uusia näkökulmia asiaan liittyen, vaikka koin omasta mielestäni olevani jo valmiiksi niistä varsin perillä. Se kokemus korosti minulle entisestään sitä, että ihminen voi aina oppia jotakin uutta. Aina voi oppia uusia toimintatapoja ja parantaa vanhoja.

Turvallisempi seurakunta ei ole pelkästään sitä, että hyväksytään vaikkapa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, vaan turvallisempi seurakunta on avoin kaikille riippumatta yhdestäkään ihmisen ominaisuudesta. Turvallisemmassa seurakunnassa tilat ovat saavutettavissa kaikille huolimatta mahdollisista vammoista. Siellä ihminen kohdataan ihmisenä, ei ominaisuuksina. En tiedä, tuleeko koskaan olemaan sellaista seurakuntaa, jossa nämä toteutuvat aina täydellisesti. Siitä huolimatta sellaisia, joissa virheitä tehdessä pyydetään anteeksi ja käyttäytymismalleja korjataan, voisi olla.

Toivon, että vielä joskus kirkkomme olisi turvallinen paikka kaikille. Sellainen paikka, jossa voi rauhassa lähestyä Jumalaa ilman pelkoa siitä, että toinen ihminen tuomitsee tai syrjii. Sen toteutumisen eteen jokainen meistä voi tehdä töitä. Sen toteutuminen on meistä ihmisistä kiinni.

Teksti: Elo Saari

/by

Hengellisen väkivallan ehkäiseminen tukee tervettä uskonnollisuutta

Kaari-ikkuna ja vihreitä kasveja

Uskonnonvapaus on perustuslain takaama perusoikeus. Kun uskontoa toteutetaan ja eletään todeksi, tullaan yhden ihmisen oikeuksista toisten ihmisten rajojen äärelle: uskontokunnalla, uskonyhteisöllä ja seurakunnan jäsenellä on oikeus oppiin ja sen tulkintoihin – mutta ei niin, että kenenkään toisen ihmisen oikeudet vaarantuvat tai estyvät.

Jos yksilön oikeuksia kuitenkin ryhdytään uskonnon perusteella kaventamaan ja loukkaamaan, ollaan uskonnollisen väkivallan äärellä.

”Perustuslaki suo uskonrauhan, mutta miten sitä toteutetaan? Kenen vapaudesta uskonnonvapaudessa on kyse?” kysyy Lapin yliopiston uskontojen kulttuurin ja politiikan professori Aini Linjakumpu.

”Kaikki haluavat uskonrauhaa, mutta kenen näkökulmasta sitä tulkitaan? Voidaan puhua uskonnonvapauden kolmiodraamasta, jossa ovat mukana valtio, uskonnollinen yhteisö ja yksilö. Uskonnonvapaus näyttäytyy aika erilaisena riippuen siitä, minkä näistä välillä sitä tarkastellaan.”

Hengellisen väkivallan hahmotus kytkeytyy uskonnonvapauteen ja yhteiskunnan kehitykseen

Professori Aili Linjakumpu

”Uskonnollinen väkivalta on elämän mahdollisuuksien kieltämistä ja rajoittamista, rajoitetaan elämän toteutumista, seksuaalisuutta rajoitetaan”, sanoo professori Aili Linjakumpu. Kuva: Anna Muotka

Oikeuksien kunnioittaminen ei aina ja kaikkialla toteudu.

Myös hengellistä väkivaltaa tapahtuu, kaikkien uskontojen piirissä. Se ei ole minkään uskonnon ominaispiirre, vaan vallankäyttöä, jota perustellaan uskonnolla.

”Helvetistä ja synnistä saarnaaminen ei sellaisenaan ole väkivaltaa, vaikka joku kokisikin sellaisen kuulemisen epämukavaksi. Hengellisessä väkivallassa kyse on siitä, että oppi ja käytäntö kohtaavat ihmisen tavalla, jolla on vakavia seurauksia”, Linjakumpu kuvaa.

”Uskonnollinen väkivalta on elämän mahdollisuuksien kieltämistä ja rajoittamista, rajoitetaan elämän toteutumista, seksuaalisuutta rajoitetaan. Tällaista väkivaltaa on myös esimerkiksi uskonnolla perusteltu verensiirtokielto. Nämä ovat tosi konkreettisia asetelmia ja tilanteita, jotka vaikuttavat kielteisesti ihmisen elämään ja mahdollisuuksiin.”

Ennen uskonnonvapauslakia vuodelta 1889 suomalaiset eivät saaneet edes vaihtaa uskontokuntaa ja ihmisiä rankaistiin uskonnollisin perustein normaalina käytäntönä. Sen jälkeen uskonnonvapauslainsäädännössä liikuttiin modernisoituvassa maassa eteenpäin. 1923 vuoden laki soi kansalaisille todellisen vapauden olla kuulumatta mihinkään uskontokuntaan.

Vuonna 2003 lakia uudistettaessa puhuttiin jo positiivisesta uskonnonvapaudesta – oikeudesta uskontoon. Kirkon ja uskontokuntien asema Suomessa on maallistunut tähän pisteeseen.

Samalla käsitys siitä, millainen kohtelu ihmisiä kohtaan on luvallista tai sopivaa, on muuttunut. Lasten tukistaminen on rikos, siinä missä se muutamia vuosikymmeniä sitten oli normaalia vanhemman käyttäytymistä.

Ajatus siitä, että uskonto on yksityinen asia ja että uskonnollisena pidetyn totuuden nimissä saisi kieltää ja rajata, syyttää, pakottaa ja alistaa ihmisiä, ei nyky-yhteiskunnan hahmotuksessa ole sopivaa eikä luvallista.

”Sanoisin, että kysymys uskonrauhasta ja hengellisestä väkivallasta on meillä edelleen ”emerging issue”, nouseva asia. Kysymykset ovat virinneet, kun yhteiskunnassa on herätty pohtimaan uskontoihin liittyviä kysymyksiä uudesta näkökulmasta”, sanoo Linjakumpu.

Ehkä #metoo-liikehdintä on saanut tarkastelemaan tarkemmin muitakin tilanteita, joissa yksilöihin kohdistuu vallankäyttöä ja häirintää?

”Se on mahdollista. 2010-luvulla keskusteltiin eniten vanhoillislestadiolaisuudesta. Nyt keskustelu etenee ehkä uudenlaisiin suuntiin.”

Hengellistä ja ideologista väkivaltaa

Pia Puolakka kasvokuvassa

Oikeuspsykologi ja psykoterapetti Pia Puolakka on aktiivinen Uskontojen uhrien tuki ry:ssä.

Uskontojen uhrien tuki ry:n puheenjohtajana toimiva oikeuspsykologi ja psykoterapeutti Pia Puolakka sanoo, että monikulttuuristuvassa maassa myös hengellinen väkivalta voi ilmetä yhä useammissa paikoissa.

”Uskontojen uhrien tukeen tulee yhteydenottoja ihmisiltä kaikenlaisista liikkeistä. Mitä pienempiä ja sisäänpäin kääntyneempiä, sitä enemmän – mutta kyllä myös evankelis-luterilaisesta kirkosta”, Puolakka toteaa.

”Erilaisista New Age -liikkeistä ja islamista tulee myös aiempaa enemmän yhteydenottoja. On myös kultinomaisesti toimivia ideologisia liikkeitä. Viimeisimpinä ovat esimerkiksi salaliittoteorioiden ympärille muodostuneet liikkeet, jotka saattavat toimia vain netissä.”

Hengellinen – ja ideologinen – väkivalta on kontrolloinnin elementti, pikkutarkka tapa sanella elämää ja perusoikeuksia, kuten seksuaalista suuntautumista.

”Hengellistä väkivaltaa kutsutaan kaksinkertaiseksi väkivallaksi, koska se voi olla henkistä, psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa, joka lisäksi oikeutetaan hengellisyydellä tai johon käytetään hengellisyyttä.”

Väkivalta havaitaan ulkopuolelta

”Hengellistä väkivaltaa käyttävä ei välttämättä itse ymmärrä käyttävänsä hengellistä väkivaltaa. Väkivallan käyttäjä ei näe tekevänsä pahaa, jos hän on itsekin uskonnon tai ideologian uhri, ja näin ollen uskoo näiden pohjalta toimivansa oikein”, Puolakka toteaa.

Hengellisen väkivallan huomaakin vain uhri itse tai sitten joku ulkopuolinen.

Se, mitä ulkopuolisten silmiin sitten osuu, voi olla vaikka jatkuvien ja kohtuuttomien lahjoituksien tai talkootyön vaatimista. Lapsia voidaan kieltää leikkimästä toisten, ei-uskovaisten lasten kanssa tai heitä pelotellaan helvetillä. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia voidaan painostaa ”eheytymään”.

”Hyvä mittapuu on, jos yksilö kokee ahdistuvansa. Silloin se pitää ottaa tosissaan.”

Hengellisen väkivallan uhriksi voi altistua myös haavoittuvassa elämäntilanteessa.

”Ensin ihminen on kokenut jotain traumaattista, vaikka avioeron tai muun syvän pettymyksen, ja hänen elämäntilanteensa on epävakaalla pohjalla, ja siihen tilanteeseen kultti voi tarjota mahdollisuutta tulla kuulluksi, hyväksytyksi tai jopa saada menestystä. Ei ole itselle helppoa hahmottaa, missä vaiheessa väkivalta alkaa.”

Puolakka toteaa, että Suomessa on edelleen totuttu pitämään uskontoa yksityisasiana. Se voi myös muodostua kynnykseksi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille tai nuorisotyössä toimiville ryhtyä kysymään tällaisista aiheista, voinnista ja uskontoon liittyvistä ongelmista.

”Usein uskontojen uhrit syyttävät itseään. Ei haluta menettää kasvoja, eikä saada rapaa niskaan.”

Tarvitaan sekä uhrien tukea ja väkivallan ehkäisemistä

Hengellisen väkivallan uhrien auttaminen on tuen järjestämistä. Vielä enemmän työsarkaa kuitenkin on väkivallan ehkäisemisessä.

Aini Linjakumpu sanoo, että etenkin evankelis-luterilaisessa kirkossa on käynnistetty itse prosesseja, joissa kehitysaskelia on otettu omaa toimintaa tarkastellen. Jossain määrin tätä tapahtuu helluntaiseurakunnissakin.

”Mutta ongelmasta tekee hankalan se, että hengellisen väkivallan tekijät eivät puolestaan omaehtoisesti mitään muutoksia tee. Siksi asioita täytyy ottaa esille ulkopuolelta käsin. Ja siksi hengellistä väkivaltaa ei voi yhdellä kertaa kaikkialta poistaa.”

Uskonnonvapaus antaa positiivisen vapauden uskontoon. Tämä vapaus muodostaa rajan sille, miten voidaan toimia.

Seurakuntia ja uskonnollisia yhteisöjä täytyy auttaa katsomaan ulospäin yhteiskuntaan. Se voi tapahtua vain neuvottelemalla.

”Hengellisen väkivallan teemaan liittyvän avoimen dialogin rakentaminen uskonnollisen yhdyskunnan tai lahkon kanssa on vaikeaa, mutta se on tarpeen. On pakko uskoa siihen, että toisten näkeminen kasvotuksin johtaa siihen, että vaikeistakin asioista kyetään keskustelemaan. Se, ettei vain keskustella median tai somen kautta, antaa mahdollisuuden purkaa ongelmia.”

Kehitys ei välttämättä ole edistystä

”Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä esiin nousseita hyväksikäyttötapauksia ja hoitokokouskäytäntöjä jossain määrin käsiteltiin 2010-luvulla, syntyi perheitä tukevia käytäntöjä ja Päivämiehessä kirjoitettiin aiheista. Ei se kipeiden asioiden käsittely kaikin puolin  kiitettävää arvosanaa saa, mutta askelia on kuitenkin otettu ja se on erilainen liike nyt”, Aini Linjakumpu sanoo.

”Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on nyt paljon porukkaa, jotka elävät uudenlaista elämää, ovat olleet koko elämänsä tuttuja internetin kanssa, jotka ehkäisevät, matkustavat, urheilevat, sisustavat Marimekolla kotejaan. On edelleen rajoja, mutta ihmiset vain tekevät toisin, uudella tavalla.”

Samalla Suomeen on ilmaantunut toisenlaisia ryhmiä, joissa piilee ongelmia.

”Suomeen ilmaantuu nyt karismaattis-evankelikaalisia liikkeitä, eikä kovin paljoa tiedetä, mitä niissä tapahtuu. Usein ne ovat esimerkiksi seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvien teemojen suhteen konservatiivisia, joskus varsin pieniäkin ryhmiä, joiden sisälle ulkopuolisilla ei ole luontevaa mahdollisuutta päästä näkemään toimintaa”, Linjakumpu selittää.

”Konservatiiviset äänet ovat verkottuneempia, sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Konservatiivikristillisyys on lähtenyt liikkeelle jo vuosikymmeniä sitten, kasvanut, saanut laajat taloudelliset tukijat ja se alkaa vaikuttaa täälläkin. Eri äänet ovat löytäneet toisiaan, se on helpompaa nykyään. Nähdään myös erikoisia yhdistelmiä, joissa vaikka islam ja konservatiivinen kristillisyys löytävät yhteistyöhön”

Linjakumpu haluaa muistuttaa myös siitä, ettei aika tuo pelkkää edistystä. Vaikka edistystä yhteiskunnassa on tapahtunut sukupolvi sukupolvelta, se ei ole itsestään selvää.

”Sukupolvien muutos on monimutkasta. Se voi myös jakaantua ja eriytyä. Polarisaatio onkin myös suomalaisessa yhteiskunnassa kehkeytyvä ilmiö.”

Hengellisen väkivallan ehkäisemiseen tarvitaan radikaalia dialogia

Hengellisen väkivallan torjumiseksi ja ehkäisemiseksi nyt ja tulevaisuudessa Linjakumpu listaa koko liudan tehtävää.

”Käytäntöjä pitää rakentaa tietoisesti, jotta löydetään käytäntöjen ja rakenteiden kipukohdat. Tarvitaan tietoisesti rakennettuja väyliä radikaaliin dialogisuuteen. Pitää löytää, tunnistaa ja tunnustaa, että ongelmia on. Ongelmien äärellä tarvitaan sisäinen muutos uskonyhteisössä sekä teologisesti sekä toiminnallisesti.”

Linjakumpu ei toisaalta halua nähdä asioita kielteisessä valossa. Hengellisen väkivallan kitkemisessä on kyse ovat hitaista prosesseista.

Juuri tällaisia muutoksia on viime vuosina periaateohjelmilla ja kirjauksilla haettu.

”Uskonnolliset yhteisöt ja kirkkokunnat julkaisevat juridisia ja organisaation toimintaan liittyviä reunaehtoja, ja allekirjoittavat papereita, jotka ”turvallisen tilan” tapaan liittyvät hengellisen väkivallan käsittelemiseen. Se, että näitä on saatu kirjattua, on tarpeellisten kehityskulkujen tulosta. Mutta kirjaukset eivät ole loppupisteitä”, Linjakumpu sanoo.

”Nämä periaatteet ja ohjeet ovat vähän kuin Katekismus: annetaan käsky, mutta mitä se sitten tarkoittaa jokapäiväisessä elämässä? Mitkään kirjaukset eivät ole totta, ennen kuin ne on jaettu ja ne läpäisevät yhteiskunnan.”

”Mutta moni asia on liikkunut eteenpäin parissakymmenessä vuodessa, vaikka kaikki tarpeellinen ei vielä olekaan muuttunut. Sekä diskursiiviset että konkreettiset askeleet ovat hyviä.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

 

  • Aini Linjakumpu ja Johanna Hurtig kirjoittivat vuonna 2020 raportin ja käsikirjan Kirkko ja hengellisen väkivallan ratkaisu hengellisen väkivallan määrittelystä, tunnistamisesta, ehkäisemisestä ja hoitamisesta kirkossa. Käsikirja on erinomainen lähtömateriaali uskonrauhan parissa työskentelyyn paikallisesti ja alueellisesti.
  • Uskontojen uhrien sivuilla on kuusitoistakohtainen lista, jonka avulla arvioida, ilmeneekö hengellistä väkivaltaa.
  • Hengellisen väkivallan vaikutuksista eroon pääseminen käy toisilta nopeammin, toisilta hitaammin. Irtautumisessa joutuu käymään läpi vihaa, surua sekä elämäntavan, sosiaalisten suhteiden, identiteetin ja arvojen uudelleenrakentamista. Vertaistuki on tällaisessa tärkeää. Uskontojen uhrien tuki ry. järjestää vertaistukiryhmiä kahdeksalla paikkakunnalla ja etänä.
/by

Piispa Mari Parkkinen on maailmanparantaja ilman vaaleanpunaisia laseja

Piispa Mari Prkkinen

Maailman kriisit ovat median kautta lähempänä nuoria kuin koskaan. Mikkelin piispa Mari Parkkiselle maailman parantaminen on kristityn mandaatti. Seurakunnalla voisi olla nuorelle kysymys, mitä hyvää tämä tahtoo tehdä.

Kun Mikkelin piispa Mari Parkkinen oli nuori, hän pelkäsi kolmannen maailmansodan syttymistä. Elettiin kylmän sodan aikaa Euroopassa.

“Pelkäsin joskus nukahtaa, sodan syttymisen uhka tuntui silloin läheiseltä”, hän kertoo.

Nykynuorten on kuvattu elävän moninkertaisen kriisin puristuksissa, joka vaikuttaa ilmapiiriin ja aiheuttaa ahdistusta myös tiedostamattomalla tavalla: ilmastokriisin lisäksi Euroopan rajoilla on käynnissä Ukrainan sota ja Lähi-idän sota. Myös Ruotsin jengilevottomuudet ja lisääntynyt nuorten väkivalta Suomessa vaikuttaa yleiseen tunnelmaan. Piispa Mari Parkkisen mukaan sosiaalinen media ja digitalisaatio tuo maailman kriisit ja sodat lähemmäs.

“Omassa nuoruudessani uutisia ja maailman kriisejä pääsi kuitenkin sentään välillä myös etäämmäs, sanomalehdet ja uutisethan niistä lähinnä kertoivat. Kun ei kannettu uutisia taskussa kuten nykyisin, niitä ei tarvinnut kantaa myöskään ajatuksissa koko ajan”, piispa sanoo.

“Mobiililaite tuo jatkuvalla syötöllä kaiken aivan liki ja se kaikki kertautuu somessa. Globaalit kriisit ahdistavat monia eikä niitä pääse pakoon hetkeksikään”, hän pohtii.

Aikuisten olisi syytä siivota asenteitaan nuorista

Piispa Parkkinen ajattelee, ettei ole olemassa ongelmanuoria.

“Kukaan ei kehtaa sanoa, että aikuisten pitäisi siivota ajatuksiaan ja asenteitaan. Me aikuiset voimme nuorten ongelmien kanssa vain katsoa peiliin.”

Parkkisen mukaan pelkkää somea tai digitaalisuutta ei voi syyttää esimerkiksi väkivallan lisääntymisestä.

“Kysymys on siitä, millä tavalla tuetaan vanhemmuutta ja millä tavalla empatiaa opitaan ja opetetaan. Se on laaja yhteiskunnallinen kysymys, ei yksistään kirkon tai koulun, vaan kaikkien ja siinä tarvitaan paljon yhteistyötä”, hän sanoo.

Mari Parkkisen mukaan kirkkoa tarvitaan ja arvostetaan tässä yhteistyökumppanina, joka edustaa arvoja.

Piispa uskoo, että älylaitteiden tuoma jatkuva kuormitus on asia, johon nuoret itse havahtuvat.

“Nuoret alkavat itse pikkuhiljaa itse vähentää älylaitteita. Se rauhoittaa hermostoa, kun tietotulva ei ole jatkuvasti päällä”, hän ennustaa.

Kriisi vaikuttaa ihmisiin monin tavoin, Parkkinen näkee siinä myös myönteisen puolen.

“Kriisissä herää myös oivallus siitä, että tarvitsemme toisiamme. Silloin myös voi huomata, mistä toivoa voi saada, kun sitä tarvitsee”, hän sanoo.

Elämä pyrkii aina esiin

Piispa Parkkinen halusi jo nuorena nähdä maailmaa ja tehdä sen puolesta jotakin. Lukion jälkeen hän lähti Väli-Amerikkaan Hondurasiin vapaaehtoistöihin lastensairaalaan.

Suomeen palattuaan hän opiskeli radiotoimittajaksi, perusti perheen, teki mediatöitä ja palasi uudelleen Väli-Amerikkaan, Belizeen. Kaikki alkoi lapsiperheen lomalla ja irtirepäisyllä oravanpyörästä, mutta päätyi paikalliseen kehitysyhteistyöhankkeeseen, maatalousoppilaitoksen perustamiseen Maya-kansan lapsille. Oppilaitos toimii yhä, mistä piispa sanoo olevansa todella iloinen.

“Olen aina ollut aktiivinen kehitysyhteistyöhankkeissa. Sellainen orientaatio on ollut minussa aina, maailmanparantaja-asenne. Jo nuorena jouduin kuitenkin riisumaan vaaleanpunaiset lasit, kun köyhyys ja epätasa-arvoisuus, ja toisaalta suomalaisten etuoikeudet kirkastuivat. Mutta samalla myös ymmärsin, että Suomessa hyvän elämän kriteereinä pidetyt asiat eivät ole välttämättä onnellisuuden ehtoja kaikkialla.”

Lähi-idän tilanne on äärimmäisen surullinen

Mari Parkkinen aloitti teologian opinnot 35-vuotiaana toimittajana. Hengellisyys oli alkanut kiinnostaa ja hän koki tarvetta sukeltaa syvemmälle. Parkkisesta tuli pappi ja seuraava seikkailu odotti perhettä Jerusalemissa Lähetysseuran Felm-keskuksessa.

“Nuo kolme vuotta Jerusalemissa oli epävakaata, mutta paljon rauhallisempaa aikaa kuin siellä nyt on. Kun elää jatkuvan konfliktin keskellä, siihen myös jollakin tasolla tottuu”, hän sanoo. “Pitkittyneessä konfliktissa uhka arkipäiväistyy. Turvallisuudesta piti olla koko ajan tarkkana, seurata uutisia ja pysyä kaupungissa valppaana. Kaiken sen keskellä elettiin myös arkea. Elämä pyrkii aina esiin, sen on jatkuttava konfliktinkin keskellä, se on puhuttelevaa.”

Parkkinen murehtii Lähi-idän tilannetta.

“Se on niin äärimmäisen surullista. Tottakai hamasin hyökkäys täytyy tuomita jyrkimmällä mahdollisella tavalla, ja myös todeta, että Israelin vastaus on ollut mielestäni ylimitoitettu. Sodan kauheus on siinä, että tulevat sukupolvet on pyyhkäisty pois”, hän sanoo.

Parkkisen mukaan sota ei ole uskonnollinen, vaikka siinä käytetäänkin uskontoa, vaan kyse on valtapolitiikasta, resursseista, kuten maasta, vedestä  ja elinolosuhteista.

“Miten päästään eteenpäin, on tärkein kysymys ja tietenkin siviilien suojeleminen ja humanitaarinen apu ovat tärkeintä juuri nyt.”

Parkkinen pitää paremman maailman rakentamista kristityn mandaattina.

Nuorisolta voisi kysyä, mitä sinä haluat antaa?

“Usein kysytään, mitä kirkko antaa ihmisille, erityisesti nuorille. Mutta entä toisinpäin: mitä minä voin antaa kirkolle, miten minä voin tietoisesti rakentaa sen kautta hyvää maailmaan”, hän miettii.

“Seurakunta on yhteisö, sieltähän se lähtee. Kirkko mielletään niin isoksi instituutioksi, että vastuu on helppo tuupata sille. Seurakunta on pienempi, siellä kysymys voi olla, mitä me voimme yhdessä tehdä ja miten rakentaa tätä yhteisöä ja elämää”, Parkkinen pohtii.

Nuorten suuntaan on Parkkisen mukaan oltava ehdottoman aito ja vältettävä alaspäin puhumista. Jos heitä tavoitellaan sosiaalisessa mediassa, tilaa täytyy olla myös kysymyksille, epäilylle ja kyseenalaistamiselle.

“Keskustelun täytyy olla hyvää, ja aitoa. Nuoret tunnistavat ylhäältäpäin puhumisen heti”, hän painottaa. Parkkinen uskoo nuorisotyön voimaan rakentaa merkityksellisiä kokemuksia ja koskettaa ihmisen sisintä. Hänestä nuorilta olisi kysyttävä, miten he itse haluaisivat rakentaa yhteisöään ja kirkkoaan.

Sosiaalinen media moninkertaistaa riidat myös kirkossa

Parkkiselle itselleen rippikoulussa oli “jotakin sellaista, joka jäi kasvamaan”.

“Muistan erityisen hyvin rippivirren 517. Kohonnut ei käsi kostamaan, siinä lauletaan. Laulut kertoivat kaiken kattavasta rakkaudesta. Muistan myös, miten kosketti laulu siitä, kuinka kukaan koskaan voi rakastaa tätä kurjaa maailmaa. Jumala voi rakastaa”, Parkkinen muistaa laulun ja hymyilee. Hän uskoo, että kristillisyydessä on paljon sellaistakin hyvää, jota ei ole osattu sanottaa.

Hän uskoo, että kirkossa pitäisi suostua siihen, että asioista voi puhua monella eri tavalla.

“Me haluamme usein määrittää, millaista uskon ja uskonnollisuuden pitäisi olla. Se liittyy myös maahamme ja kulttuuriimme: ollaan pitkään oltu hyvin homogeeninen kansa. Kuten eräs amerikkalainen ystäväni sanoi, jokaisessa kodissa tarjotaan aamulla samanlainen tumma leipä samanlaisella juustolla ja kurkkuviipaleilla.”

Sanan ja opin kirkossa saadaan helposti aikaiseksi riitoja. Myös niitä Parkkisen mielestä sosiaalinen media moninkertaistaa.

“Keskustelukulttuuri on polarisoitunut. Joku hermostuu, jos sanon “Jeesus” ja joku, jos en sano, ja some kertaa tämän moninkertaiseksi”, hän kuvaa.

Teksti: Salla Ranta

/by

Piplia: Jerikon sotarikoksista rauhantekijöihin

Piplia-palsta

Suuri osa Raamatun teksteistä on syntynyt tai muokkaantunut sodan muiston tai sodan uhan varjossa, ja se on jättänyt niihin jälkensä. Raamatusta on mahdollista ammentaa ylevää sotaretoriikkaa: Jerikon muurit sortuvat rytinällä, kun Jumala itse taistelee joukkojensa kanssa. Talvisodan aikaan sotilaspapit antoivat ymmärtää suomalaisten käyvän pyhää sotaa Joosuan kirjan hengessä.

Toisaalta on ilmeistä, että nykypäivän kriteereillä muinaiset israelilaiset olisivat syyllistyneet järkyttäviin sotarikoksiin tappaessaan Herran käskystä lukuisten kaupunkien koko siviiliväestön (esim. Joos. 6:17, 21; 8:24–25; 10:28). Vaikka arkeologinen tutkimus viittaakin siihen, että kaupunkien ja niiden asukkaiden täydellinen hävittäminen on ennemmin karmaiseva sotafantasia kuin historiallinen fakta, Raamatun lukija joutuu silti pohtimaan Jumalasta annetun kuvan ongelmallisuutta.

Toisissa teksteissä israelilaiset siviilit kärsivät jäädessään suurvaltojen jalkoihin. Esimerkiksi Valitusvirsissä kuvataan siviilien kärsimystä sodan kauhujen keskellä: ”Naiset raiskataan Siionissa, nuoret tytöt Juudan kaupungeissa.” (Valit. 5:11) Piiritetty, nälkää näkevä Jerusalem toimii näyttämönä hirveille ihmiskohtaloille: ”Lapset ja imeväiset nääntyvät kaupungin kaduilla. He sanovat äidilleen: ’Anna leipää, anna viiniä!’ He vaipuvat maahan kaupungin kaduille kuin kuolettavasti haavoittuneet ja heittävät henkensä äidin sylissä.” (Valit. 2:11–12) ”Naiset syövät oman ruumiinsa hedelmät, omat lapsensa, itse synnyttämänsä!” (Valit. 2:20)

Sota vaikuttaa useiden sukupolvien tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiin. Vihollisarmeijan harjoittama oliivilehtojen hakkaaminen tai polttaminen (esim. Tuom. 15:5) tärveli keskeisen elinkeinon ja toimeentulon vuosikymmeniksi.

Sodan varjostamissa teksteissä rauha on ihmisen kaipuun ja toivon kohde. Jesajan kirjan profetia kuoleman varjon maassa eläville kertoo Rauhanruhtinaasta, joka tuo kestävän rauhan: ”Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi…  Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. (Jes. 9:4–6)

Kristityt yhdistivät profetian ristin mieheen, jonka opetukset, elämä ja kuolema sopivat huonosti aikansa sotakuntoa vaalineeseen miehuullisuusihanteeseen. Jeesuksen esimerkki onkin tuottanut kristityille runsaasti päänvaivaa vuosisatojen ajan.

Kuten aina, Raamatun käyttäjällä on vastuu siitä, mitä nostaa esiin ja missä tarkoituksessa. Raamatulla voi pyrkiä oikeuttamaan oman puolen pyrkimyksiä, niin että Jumala taistelee kansansa kanssa, ei vain vertauskuvallisesti tai hengellisesti vaan todellisilla sotatantereilla. Raamattu kuvaa kuitenkin kaunistelematta myös siviilien suunnatonta hätää ja inhimillisen kärsimyksen määrää sota-aikana. Ääneen pääsee myös kokemus, jossa tulevaisuuden toivo kiteytyy sanaan rauha. Nasaretin Mestari ei syyttä julistanut rauhantekijöitä autuaiksi.

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Nuorten kolumni: Ajassa mukana – ikuisesti sama

Palava nuotio.Kuva: Jaakko Kaartinen

Minulle kirkko on ensisijaisesti yhteisö ja turvapaikka. Kirkkoon olen aina tervetullut omana itsenäni. Kun maailma ympärillä muuttuu nopeaan tahtiin, voi sunnuntaimessussa tuntea olevansa osa jatkumoa, jotain tuttua ja turvallista. Tutut elementit virret, ehtoollisen asetussanat ja Isä meidän rukous saavat aikaan yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kirkon penkissä istuessaan voi kuvitella aikaa sata vuotta taaksepäin. Samassa kirkonpenkissä on silloin istunut aivan erilaisessa maailmassa eläviä nuoria, mutta jo he lauloivat minullekin tuttuja virsiä ja lausuivat samoja rukouksia. Jo sata vuotta sitten kirkollamme oli merkittävä rooli, toimia yhteiskunnassa rauhan ja oikeudenmukaisuuden rakentajana. Ajatus siitä, että kuulumalla kirkkoon ja olemalla aktiivinen lähiseurakunnassani mahdollistan sen, että saan olla osa tätä kristillisten perinteiden jatkumoa, on itselleni merkittävää.

Kirkkoon kuuluminen ja seurakuntayhteys on jotain paljon suurempaa kuin pelkkä uskontunnustus. Kirkko kohtaa jokaisen yksilönä ja antaa eväitä hyvään elämään, on tukena ja turvana arjen iloissa ja suruissa. Seurakuntatoiminta tarjoaa jokaiselle aina vauvasta vaariin arvokkaita opetuksia ihmissuhteista ja niiden vaalimisesta. Sodan ja konfliktien keskellä kirkko tarjoaa toivon, rakkauden ja armon sanomaa kaikille halukkaille. Kirkko ei tuomitse, vaan ymmärtää ja antaa jokaiselle anteeksi. Jos minnekään muualle ei ole tervetullut avaa kirkko aina ovensa.

Kun pohdin elämää ja kaiken hetkellisyyttä, tiedän että on olemassa yksi asia, joka on ja pysyy. Asia, joka on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin (1.Tim. 1:15). Tämän sanoman ansiosta tiedän, että elämässäni on aina jotain pysyvää. Vaikka seurakuntani ja kotikirkkoni muuttuisi elämän varrella, on seuraavassakin seurakunnassa vastassa sama sanoma, lohdullinen ja toivoa tuova evankeliumi.

Mielestäni se armo ja rakkaus, mitä kirkko tarjoaa, on juuri sitä, mitä polarisoituva yhteiskuntamme tarvitsee. Kirkolla on mahdollisuus auttaa yhteiskuntaamme nykyhetken kriisien ratkaisussa. Kirkon tekemä diakonia- ja mielenterveystyö auttaa suomalaisia jaksamaan arjessa mielenterveyskriisin keskellä. Ulkomaanapu ja erilaiset hyväntekeväisyyskampanjat tuovat turvaa ja kriittisiä palveluita konfliktialueille.

Suosikkirukoukseni Franciscus Assisilaisen rukous antaa mielestäni loistavia ohjeita siihen, millaista elämää jokaisen meistä olisi hyvä elää. Jos pysähtyisimme niiden sanojen ääreen useammin olisi maailmamme varmasti erilainen paikka. Jos jokainen meistä muistaisi rakastaa toisia enemmän kuin pyytää rakkautta sekä tarjota ymmärrystä enemmän kuin vaatia muita ymmärtämään itseä olisi yhteiskuntamme varmasti oikeudenmukaisempi ja rauhaisampi.

Kirkko opettaa yksilöille anteeksiannosta, kunnioituksesta ja rakkaudesta lähimmäisiin.

Kun pohdin kirkkomme tulevaisuutta, huolestun. Kuinka kaikki ne arvokkaat elämän eväät, joita itse olen kirkosta saanut periytyvät lapsenlapsenlapsilleni. Kirkollamme on edessä vaikeita aikoja, vaikka eriarvoisuus ja kirkon työn merkitys kasvaa, vähenevä jäsenmäärä ja supistuva taloustilanne haastaa jokaista seurakuntaa ympäri Suomen. Nuorena kristittynä toivoisin, että haasteistamme huolimatta onnistuisimme niin nyt, kuin tulevina vuosikymmeninä jakamaan toivoa ja rakkautta yhteiskuntaamme. Paras lääke yhteiskuntamme syveneviin haasteisiin on usko, toivo ja rakkaus. Siis kaikki se, mitä meidän kirkkomme voi tarjota.

Teksti: Mila Harra

/by

Milleniaalit ja Z-sukupolvi – mitä kirkon pitäisi tehdä?

,
Milleniaalisegmentit kuvassa

Suomessa ei ole enää yhtä nuorisokulttuuria, eikä sellaista edes pidä tavoitellakaan. Sukupolvet ovat moninaistuneet ja nuorisotyönkin pitää kulkea erilaisuuden äärellä, sanoo Katri Vappula, joka vastaa kirkkohallituksessa nuoriin ja nuoriin aikuisiin keskittyvästä Millenniaalien kirkko -hankkeesta.

Sukupolvet muuttuvat ja muuttavat tullessaan työn luonteen.

Sekä kirkon jäsentilastoista että lukuisista tutkimusaineistoista tiedetään, että alle 35-vuotiaiden suhde seurakuntaan, kirkkoon ja uskontoon on erilainen kuin heidän vanhemmillaan ja isovanhemmillaan.

Nuorisotyössä nähtävillä oleva muutos kulkee vuosien mittaan pidemmälle koko kirkkoon.

Sukupolvien väliset muutokset ovat suuria

Uusien sukupolvien, milleniaalien ja Z-sukupolven osalta kaikkein eniten on muuttunut koko perusasenne kirkkoon kuulumisesta. Siinä missä yli 50-vuotiaista vain 5% arvelee, että tulee todennäköisesti eroamaan kirkosta, 18-24-vuotiaasta niin ajattelee 17%. Aikeet myös näkyvät jäsenprosenteissa.

Hengellisyyden muodotkin muuttuvat. Yli 65-vuotiaista säännöllisesti rukoilee 26%, parikymppisistä 7% – mutta nelisenkymmentä prosenttia kuitenkin meditoi ainakin silloin tällöin.

Mittavin ero vallitsee vanhimpien, sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien ja nuorimpien välillä. Se on yksinkertainen mutta merkityksellinen fakta, koska siitä seuraa, että tapa, jolla vuosikymmenten ajan on laajasti kiinnitytty kirkkoon ja jolla seurakunta on elänyt suomalaisten kanssa, väistyy vanhimman sukupolven myötä pois ja vaihtuu siihen, miten nuorimpien ikäpolvien kanssa kyetään yhdessä rakentamaan.

Yhdessä rakennettava uusi ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole pääosin samanlaista kuin se, mihin kirkon toiminnassa olevien ja luottamushenkilöinä toimivien aktiivisin ikäluokka on tottunut.

Notkeaa, monimuotoista ja erilaista

”Milleniaalien ja sitä nuorempien sukupolvien kirkko merkitsee notkeaa, monimuotoista ja joustavaa hengellisyyttä”, sanoo Vappula.

Vappula sanoo, että sukupolvien myötä tapahtuu välttämättä kulttuurista muutosta. Nyt meneillään on suuri muutos, mutta siihen ei pidä kirkossa reagoida vetoamalla perinteeseen kaventamalla uusia mahdollisia hengellisyyden harjoittamisen muotoja.

Milleniaalien ja sitä nuorempien 2000-luvulla syntyneiden Z-sukupolven yksi piirre on yhtenäisen korvautuminen monenlaisella. Uudet sukupolvet ovat sirpaleisempia, moninaisempia, erilaisempia. Varsinkin kaupungeissa se näkyy myös maahanmuuttajataustaisten osuuden kasvuna kohti neljäsosaa koko nuorisosta.

”Ei ole yhtä nuorisokulttuuria eikä sitä tule tavoitellakaan. Nuorisotyön pitää kulkea erilaisuuden äärellä”, Vappula sanoo.

”Mutta minusta voi luottaa siihen, että hengellisyyden muodot toki mukautuvat muutokseen – silti ydinviesti ei kuitenkaan tuhoudu. Eikä kaikki toisaalta kaikkialla muutu – on edelleen iso joukko niitäkin nuoria ja nuoria aikuisia, joihin perinteet juuri vetoavat.”

Nuorisotyössä muutostodellisuus on hallussa

Kulttuuriset muutokset tapahtuvat hitaasti, vuosien mittaan, ihminen ihmiseltä. Siksi niitä on vaikeaa havaita ennen kuin kauempaa taaksepäin katsellen. Sitten on helppoa nähdä, missä kohtaa virta teki uuden mutkan ja uoma kääntyi toisaalle.

Vappulan mielestä kirkon nuorisotyössä on kuitenkin jo pitkään osattu suuntautua uusien sukupolvien tuomaan muutokseen.

”Jos ajattelee esimerkiksi vuoden 2013 kehittämisasiakirjaa, Z-sukupolveen liittyvät uudenlaiset piirteet ja niiden huomioiminen ovat vahvasti esillä. Nuorisokulttuurin muuntuminen ja repeytyminen oli jo vuosikymmen sitten huomattu ja sen merkitys myös ymmärrettiin”, Vappula toteaa.

Myös käytännön nuorisotyössä on ehditty ottaa muutos vastaan ja alkaa muokkautumaan.

”Minusta tuntuu, että nuorten ja nuorisokulttuurin eriytyminen ei enää ole niin haastavan tuntuista. Nyt vain pitää uskaltaa konkreettisestikin päästää irti perinteisestä kokoontuvasta nuorisotyöstä. Uusien sukupolvien kohdalla kaikille kaikkea ei ole se oikea eikä tarvittava vastaus.”

Suhde uusiin sukupolviin pitää rakentaa aktiivisesti

Kirkolta ja seurakunnalta tarvitaan milleniaaliperheiden aikakaudella entistä enemmän aloitteita, jos halutaan olla merkityksellisiä ihmisten elämässä. 1990-luvulla saattoi luottaa, että perheiden ja koulun kautta siirtyi merkittävä osa kristillisestä perinteestä melkein kuin itsekseen. Toisin on nyt. Kasteiden määrän leikkaantuminen on edellinen suuri signaali siitä, ettei uskonnollista kasvatusta tapahdu entiseen tapaan. Seuraavana on ehkä rippikoulu.

Siitä sukupolvesta, joka kasvatti lapsensa 1990-luvulla ei juuri löydy ihmisiä, joiden mielestä vanhempien ei tulisi huolehtia lastensa kristillisestä kasvatuksesta. Nykyisistä kolmikymppisistä 40% on tuota mieltä ja parikymppisistä jo puolet.

Kirkon tulee aktiivisesti luoda suhde sekä nuoriin aikuisiin että nuoriin ja lapsiin, joista kirkon tulevaisuus ennen pitkää on kiinni.

Vappula uskoo, että seurakunnissa kyetään löytämään toimivia malleja, joilla yhteys ja merkitys rakentuu.

”Kyllä tämä on mahdollista. Mutta se merkitsee muutosta muun muassa siinä, ajatellaanko seurakunnan toimintaa paikallisena kokoontuvana toimintana, vaiko yhteyttä luovana toimintana ylipäätään?

Teot tulevat tehtäviksi nyt. Viisi vuotta sitten kastetut ja kastamatta jääneet ovat tulossa kymppisynttäri-ikään viidessä vuodessa ja viiden vuoden päästä siitä riparin vaiheille. Nykyiset parikymppiset alkavat perheellistyä kymmenen vuoden kuluttua.

Niin pitkään ei voida odottaa.

”Muutamassa vuodessa neljännes resursseista tulisi suunnata uudestaan. Seurakuntien välinen verkostomainen yhteistyö olisi tähän uudelleen suuntaamiseen yksi avaimista. Isoimmilla seurakunnilla on jo tähän suuntaan vähän liikehdintääkin.”

Digi on todellisuus

Kirkossa on puhuttu digistä jatkuvasti vuosikymmenen verran. Se johtuu paitsi teknologiasta, myös siitä kertakaikkisesta mullistavasta muutoksesta, jonka se on tuonut nuorimpien sukupolvien elämään. Nuorten kokema ja jakama elämä verkossa ja sosiaalisessa mediassa muodostaa kulttuurisen jakolinja, jonka koko syvyyttä yhteiskunnassa ei vieläkään osata hahmottaa.

Edelleen digi on kirkon työn suurin uusi mahdollisuus. Se on muun muassa vastaus alueellisten etäisyyksien kuromiseen ja ylittämiseen ja samanhenkisten ihmisten kokoamiseen yhteisten kysymysten äärelle.

”Juuri sosiaalinen media muodostaa verkoston yli kaikkien rajojen – verkossa toiminta tuo yhteen erilaiset nuoret pieniltäkin paikkakunnilta”, Vappula toteaa.

”Puhutaan läsnäolon kirkosta, kiireettömästä läsnäolosta ihmisten arjessa ja pyhässä – nyt pitää tosissaan kysyä, miten tämä sama siirtyy digiin. Tai miten yhteydenpito ihmisiin rakennetaan viestinnän keinoin uusilla välineillä? Rakennetaan läsnäolon kirkkoa, vaikka suorilla viesteillä ihmisille.”

”Kaikessa tässä tarvitaan edelleen ajattelun muokkaamista; mikä on se kirkon ja seurakunnan oikea, todellinen toimintaympäristö? Seurakunnat ovat jo ottaneet askeleita eteenpäin kohti yhteisen työn ajattelua. Nyt vielä tarvitaan lisää rohkeutta siihen, että uskaltauduttaisiin tehtäväalueista huolimatta siirtämään resursseja tutuista vanhoista uusiin kohteisiin.”

Verkostoja ja profiloitua työtä

Koska kirkon rahat eivät ole loputtomia, niitä kannattaa suunnata myös tavoilla, jotka tuottavat suurimman hyödyn yhdellä kertaa. Tässäkin mielessä viestintä ja verkko on väistämätön. Muuttavien, liikkuvien, paikkaa vaihtavien nuorten ja nuorten aikuisten tavoittamiseen tarvitaan yhteistyötä ja verkostoja.

Uusien sukupolvien Suomi keskittyy yhä tiiviimpään tilaan. Nuorten määrä kasvaa suurissa kaupungeissa, pienenee muualla. Se haastaa ennen kaikkea suurimpia seurakuntia ja talousyksiköitä hakemaan yhteistä pintaa.

”Millenniaalien kirkko – hankkeet, verkostot ja niin edelleen – ei synny aivan itsekseen. Mutta jos suurimmat kymmenen seurakuntaa ja yhtymää ovat mukana, niin niiden piirissä on jo yli puolet kaikista milleniaali-ikäisistä.”

”Ennen kaikkea kaupungeissa tarvitaan aivan uusia ratkaisuja. Yksi mielenkiintoinen tarve liittyy siihen, että vaikka milleniaalit ja Z-sukupolveen kuuluvat ovat keskimäärin aiempaa liberaalimpia ja vähemmän kiinnittyneitä perinteiseen uskonnollisuuteen, meillä on tietenkin yhä nuoria, jotka odottavat, että seurakunnassa joku huikkaa, että ’hei, täällä on totuus, tulkaa tänne!’”

”Ei pidä kadottaa tätä ulottuvuutta, vaikka se enemmistölle olisikin vieras. Vapaisiin suuntiin lähtee väkeä ja suomalaisia nuoria kääntyy nyt myös islamiin osin siksi, minkä tyyppisiä vastauksia se tarjoaa. Meidänkin pitää osalta tarjota myös tätä ja tiukkoja raameja niille, jotka sellaisia kaipaavat.”

Milleniaalien jäsenprofiilit käyttöön!

Milleniaaleista tutkimusaineiston perusteella muodostetut neljä jäsensegmenttiä kertovat, miten erilaisten todellisuuksien varaan merkityksellinen suhde nuoriin ja nuoriin aikuisiin tulee rakentaa. Yksille tärkeää on oma elämänpiiri ilman häiriöitä, toiset kurkottavat kohti maailmaa, toisille perinteet ovat elämän ydintä, toiset mukautuvat muutokseen virran mukana. Arvot ja arvostukset eriytyvät.

”Rohkaisisin miettimään, voisiko milleniaalien jäsenprofilit ottaa jo riparityössä erikoistumisen kohteeksi? Nuoret kyllä jo liikkuvat: olisiko kirkolla tarjota heille jo selvästi erilaisiin tarpeisiin vastaavia asioita? Voisiko ripari olla erilainen maailmanparantajille ja perinteisille?”

”Seurakuntatyötä pitää uskaltaa profiloida. Tässäkin tarvitaan yhteistyötä – yli seurakuntarajojen ja myös valtakunnallisesti. Pitää ennakkoluulottomasti yhdessä kysellä, millaisiin uusiin ratkaisuihin moninaisuuden tunnustava, ihmislähtöinen työ voisi johtaa?”

Rippikoulun palaute rohkaisee

Vappula muistuttaa, että kirkon nuorisotyötä voi monin tavoin pitää menestyksenä. Luvut osoittavat sen.

”Hämmästyttävän iso määrä me edelleen tavoitetaan ikäluokista nuorisotyöhön. Rippikoulun käy edelleen monissa paikoissa 80% kaikista nuorista. Kun nuorisotyö on nuorilähtöinen, se toimii ja tällaisia tuloksia voi syntyä. Nuorisolähtöinen tapa on yksinkertaisesti osoittautunut toimivaksi.”

Seurakunnat eivät enää voi olla yhdelle yhtenäiselle porukalle suunnattuja tapahtuma-automaatteja – juuri tämä on nuorisotyössä osattu ymmärtää ja ottaa tosissaan.

”Työntekijävetoisuuden sijaan meidän tulee olla omistajuuden siirtäjiä seurakunnan jäsenille. Nuorisotyössä se on otettu todesta, ja voidaan sanoa, että nuorten toiminnassa nuorilla on hyvä toimijuus ja omistajuus omaan seurakuntaan. Aikuistyössä ollaan tästä vielä kaukana.”

”Minusta nuorisotyöllä on myös tästä eteenpäin erittäin hyvät valmiudet kehittää omaa toimintakulttuuriaan eteenpäin, kuuntelevasta ja kunnioittavasta nuorisolähtöisyydestä käsin. Yksi esimerkki on siinä, kuinka hienosti sukupuolen moninaisuus on jo sieltä noussut.”

Valoisasti eteenpäin

Ehkä seuraava onnistuminen löytyy uusista suomalaisista.

”Joidenkin seurakuntien alueella viidennes nuorista on jo maahanmuuttajataustaisia. Kaikista maahanmuuttajista 70 prosenttia on kristittyjä taustaltaan. Siinä olisi paljon kohderyhmää kohdattavaksi. Ainut mahdollinen lähtökohta tässäkin on ihmislähtöinen: lähteä kyselemään ja rakentamaan yhdessä ihmisten kanssa, mitä he kaipaavat.”

Sukupolvet muuttuvat, ja siihen kannattaa suhtautua valoisasti. Vappula nostaa lopuksi esiin Jyväskylän seurakunnan milleniaalityöpajan.

”Oppilaitostyö oli tehnyt kahdentoista minuutin videon, jossa kymmenen satunnaista nuorta haastateltavaa kertoi, mikä kirkossa oli heille tärkeää, ja mitä seurakunta voisi antaa. Vastaukset olivat sympaattisia, hyviä, rakentavia: Kohdatkaa ihmiset. Kuunnelkaa! Tehkää lisää tätä!”

”Nuorten viesti oli, että kyllä seurakunnalla voisi olla annettavaa heillekin. Oli tosi positiivista kuunnella näitä avoimia, myönteisiä nuoria. Ja heidän kanssaan milleniaalien kirkkoa rakennetaan”, Katri Vappula sanoo.

”Kyllä kirkolla ja kirkon sanomalla on annettavaa. Pitää vain liikkua eteenpäin valoisasti, uskaltaa hakea kontakti, eikä jäädä pohtimaan.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Nuorisotyön tehtäväksi on kasvanut toivon ylläpitäminen

Meri ja tumma horisontti

Villi laitettiin liikkelle kolme vuosikymmentä sitten. Vuosi 1993 ei ole kaukaista menneisyyttä, mutta maailma, Suomi ja elämisen todellisuus ovat ehtineet muuttua kerta kaikkiaan toisenlaiseksi, miettii Eija Kallinen, yksi lehden perustajista.

Villin kolmekymmentä vuotta on yhden sukupolven matka. 1990-luvun alun rippikoululaiset ovat nykyisten riparilaisten vanhempia. Uudet kirkkoon nyt tulevat nuoret työntekijät syntyivät Villin alkutaipaleella.

”Toisaalta, kun Villiä oltiin perustamassa 1990-luvun alussa, oltiin monella tapaa samalaisessa tilanteessa kuin nytkin”, Eija Kallinen miettii.

Meneillään oli suuria yhteiskunnallisia muutoksia, elettiin laman keskellä, hyvinvointi huoletti.

”Mutta silloin oli myös toisenlaisia merkkejä: ydinsodan uhka tuntui väistyneen, apartheid-järjestelmä oli Etelä-Afrikassa loppunut, Berliinin muuri oli kaatunut ja Eurooppa yhdentyi. Vaikeuksien keskellä vallitsi paljon optimismia siitä, että suuriakin asioita voidaan muuttaa. Se heijastui ehkä nuorisotyön todellisuuteenkin.”

”Kun yritän palauttaa mieleen sitä aikaa ja verrata nykyiseen, tuntuu, että nyt puuttuvat ne aiemmat positiiviset signaalit. Jotenkin tilanne on siksi uhkaavampi kuin silloin. Turvattomuus on lisääntynyt lasten ja nuorten todellisuudessa. Luontokato, ilmastonmuutos, pandemia, sota – tulevaisuus näyttää olevan tummenevien pilvien peitossa.”

Tukekaa heikkoja, rohkaiskaa arkoja, nitistäkää itsekkäät

Maailman kasvot tosiaan ovat muuttuneet sitten vuoden 1993.

On saatu internet, some, ja digiloikat, EU ja globalisaatio, ilmastonmuutostietoisuus, maastamuutto ja maahanmuutto, kirkon ja muiden instituutioiden aseman muuttuminen – jos muutamia asioita nostaa.

Kallinen pohtii, onko mikään ikäpolvi elänyt näin nopean ja suuren muutoksen keskellä kuin nykyiset.

”Pelkästään tämä valtaisa mediatulva, jonka keskellä me kaikki elämme ja nuoret itse kasvavat, vaikuttaa jo siihen, miten ajatellaan.”

Totuuden ja arvojen muuttuessa suhteellisemmaksi kirkon nuorisotyöllä on se rooli, joka nousee omasta itseymmärryksestä.

”Se, mistä olen huolissani, on egoismin ja minäkeskeisyyden lisääntyminen. Se on haastavaa sekä yksilöille että yhteiskunnalle. Kirkossa puolestaan tärkeintä on me: jos pärjäät elämässä, sinun tehtäväsi on auttaa muita.”

”Villiä perustettaessa lamavuosina kiteytyi motoksi tämä lause: Tukekaa heikkoja, rohkaiskaa arkoja, nitistäkää itsekkäät. Tällaista ravistelua tarvitaan nyt ainakin yhtä paljon kuin silloin.”

Työn konteksti muuttui vuosikymmenissä

Kirkon ja seurakuntien toimintaympäristö on muuttunut, mullistunut suorastaan kolmessa vuosikymmenessä. Esimerkiksi Tampereella oli vuonna 1993 alle 2000 vieraskielistä – nyt pelkästään Hervannassa useammalla kuin joka neljännellä äidinkieli on muu kuin suomi tai ruotsi.

Samalla kun yhtenäinen lapsi- ja nuorisotyö muuntuu vastaamaan eriytyneitä ympäristöjä, kotien osuus kristillisessä kasvatuksessa korostuu. Ja se puolestaan vaikuttaa koko ajan heikkenevän. Jossain määrin se on jo katkennut. Voidaan ehkä esittää kysymys, onko kristillinen teologia ja oppi itsessäänkin ohenemassa ja muuttumassa.

”Ikäluokkien pieneneminen näkyy jo monissa seurakunnissa samaan aikaan kun kaupungeissa lasten ja nuorten määrä yhä kasvaa. Kaikkialla se työntekijävaltainen kirkko, jossa on ollut selkeä yhdenmukainen seurakuntamalli, purkautuu. Se on ihan ok.”

”Koko ikäluokalle tarjottu yhdenmukainen ohjelma on mennyttä. 1990-luvulla saatettiin vielä tuottaa sellaisia suunnitelmia kirkolle. Nyt jo yhden kaupungin nurkalla on aivan erilaisia tarpeita ja erilainen vastaanotto työlle ja toiminnan muodoille kuin toisella nurkalla. Koko kirkon kasvatustyön yhteisen kasvatustyönhaasteet ovat sikäli aikamoisia.”

Yhteinen ydin, monia todellisuuksia

”Ympäristöt voivat vaihtua aivan toisiin, mutta ihminen puolestaan ei muutu niin nopeasti. Edelleen nuoret ovat jossain vaiheessa aika mustavalkoasia, kaipaavat kasvurauhaa, läheisyyttä. Vanhempia tarvitaan ja vanhemmat tarvitsevat tukea. Ihmisen omaan itseen liittyvä kasvu ei ole muuttunut, vaikka ympärillä monet asiat ovatkin aivan uudenlaisia.”

”Uskon, että ihmisessä on kaipaus siihen, että on jotain, jonka tahto häntä kohtaan on hyvä”, Kallinen miettii.

”Se, mikä kaikkea yhdistää on ihmisen sisäinen tarve löytää jotain, kurottautua kohti jotain merkitystä.”

”Ajattelisin, että kirkko aivan erityisesti voi tarjota hiljaisuutta ja rauhaa, yksinkertaista ja meditatiivista todellisuutta. Se voi olla tämän hektisen maailman keskellä rakentavaa. Sen sijaan kirkon ei tarvitse, se ei voi eikä sen pidäkään pysäyttää. Kriittinen pitää olla ja hereillä. Se on kaikkien velvollisuus.”

Voisi itse asiassa ajatella, että nyt purkautuva yhtenäiskulttuuri ja sen kirkko on epätyypillinen eikä mitenkään luonnollinen. Pikemminkin elämälle luontaista on ihmisten ja heidän tilanteittensa moninaisuus – ja tarve kuulla sekä ymmärtää sitä.

”Parhaimmillaan meillä on kirkko, jolla on monet kasvot. 2000 vuoden aikana se on löytänyt itsensä hyvin erilaisiin todellisuuksiin. Paavalin sanoin, ollaan kreikkalaisille kreikkalaisia, roomalaisille roomalaisia. Ei se tarkoita, että kirkon itseymmärryksen tulee muokkautua, mutta toimintatapojen tulee olla sellaisia kuin kulloinkin tarvitaan.”

Toivo on välttämätöntä

Kallisen mielestä kirkon paikkaa ja työtä pitää aina määritellä suhteessa nuorten kysymyksiin ja kontekstiin.

”Ilmastonmuutos ja luontokato ovat kaikkein suurimmat uhat, jotka meillä on. Nuoret joutuvat elämään niiden keskellä ja hakemaan välineitä niiden kanssa selviämiseen ja toimimiseen. Osa elää elämäänsä sivuuttaen liian suurilta vaikuttavat asiat. Osa tiedostaa ja kantaa kaikkea maailman painoa.”

”Jarmo Kokkosen kirja ’Huomenna kaikki on paremmin’ on hyvä esimerkki siitä kaikkein vahvimmasta, mitä kirkolla ja seurakunnalla on kaikille nuorille tarjota: toivo.”

”Ilman toivoa lapset ja nuoret ovat hukassa. Toisin kuin silloin 1990-luvulla, me joudumme etsimään yhdessä toivon rippeitä. Ehkä tuo toivo onkin juuri se suuri asia ja kristillisen kirkon suuri tehtävä, johon nyt tulisi keskittyä, eikä pelkästään sanoin vaan myös teoin. Uskosta ja rakkaudesta kirkossa on osattu hyvin puhua. Toivo on jäänyt kenties turhan sivuun.”

Lapset ja nuoret eivät voi elää ilman toivoa. Kirkko puolestaan ei voi elää ilman tulevaisuutta, lapsia ja nuoria, uusia sukupolvia.

”Kirkon ydin on siinä, että on olemassa toiseus, jota voidaan lähestyä Kristuksen kautta – ja se on olemassa riippumatta meistä. Nuorisotyössä sana tulee lihaksi vain, jos sillä on jotain todellista relevanssia lasten ja nuorten elämässä.”

Pysyvätkö nuoret kirkon keskiössä?

Villi perustettiin nostamaan nuorisotyön ja nuorisotyössä toimivien profiilia. Sellaiselle toimitetulle lehdelle oli silloin selkeä tarve.

Villin perustivat kolme vahvaa toimijaa, Kirkon kasvatus ja nuorisotyö, Nuorten Keskus sekä Poikien ja Tyttöjen Keskus. Jälkikäteen katsottuna se oli kirkon yhteisen nuorisotyön vahvinta aikaa. 1990-luvun alun jälkeen keskeisvoima, joka vahvisti ja tuki seurakuntien toimintaa, on kaventunut ja pienentynyt.

Tulevat vuosikymmenet kirkon nuorisotyötä kehitetään ja viedään eteenpäin uudenlaisten rakenteiden kautta, joissa joudutaan kilpailemaan resursseista uudenlaisessa markkinassa.

”Se, kuinka tosissaan lapset ja nuoret halutaan tulevaisuudessa kirkon työn keskiöön, punnitaan teoilla.”

Seurakuntien lapsi- ja nuorisotyö on juuri herkistynyt lasten ja nuorten oman maailman ja todellisuuden kuulemiseen ja huomioimiseen. Käykö niin, että rikkaan kirkon rapautuminen rapauttaa tämän? Vai löytyykö siihen halua, resursseja ja uusia malleja sekä tapoja?

Kallinen on toivon puolella.

”Nykyiset työntekijät toimivat niin kuin he näkevät hyväksi tätä ratkoakseen. Ja Pyhä Henki toimii ja vaikuttaa joka tapauksessa.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Rippikoulututkimus näyttää: erot kasvavat

,
Miesoletettu tutkija katsoo kameraan oppilaitoksen ruokalassa.

Liki 26000 nuorta vastasi vuonna 2023 rippikoulun itsearviointikyselyyn. Aineiston keräämiseen osallistuvien seurakuntien määrä on vuosi vuodelta kasvanut, ja aineistosta on tullut yksi laajimmista säännöllisesti kerättävistä nuoria koskevista tutkimuksista. Kirkon rippikoulututkimuksesta onkin muodostumassa merkittävä suomalainen tutkimusaineisto, jonka kautta voidaan seurata paitsi rippikouluikäluokan ja isosten hengellisyyden muutoksia, myös laajemmin eriytymiskehitystä ikäpolven sisällä.

DIAKin lehtori ja tutkija Jouko Porkka on analysoinut tutkimuksen aineistoja kaikkina viitenä vuonna, jona se on kerätty. Sekä tutkimusten aikasarja ja muut nuoria koskevat tutkimukset osoittavat samaan suuntaan: ajat muuttuvat.

”Meillä on riparitutkimuksessa koossa hieno aikasarja vuodesta 2019 alkaen, kunakin vuonna noin 15000-25000 isosta ja leiriläistä on vastannut. Jo lähes puolet rippikoululaisista vastaa, joten tulosten edustavuus on hyvä”, Porkka kertoo.

”Vastausten perusteella nuorissa on näkyvissä hyvin suurta ajattelun muutosta, joka koskettaa sekä uskonnollisuutta, hyvinvointia ja eriytymistä liberaali-konservatiiviakselilla.”

Erot sukupuolten välillä jyrkentyvät

Viiden vuoden aikasarjan tarkastelu paljastaa yllättäviäkin tuloksia. Huomiota herättävin on se, että poikien uskonnollisuus on muutamassa vuodessa selvästi kasvanut.

”Tuloksissa voidaan nähdä aivan selvästi poikien uskonnollisuuden suuri vahvistuminen, samalla kun tyttöjen osalta tulokset ovat puolestaan pysyneet samalla matalalla tasolla. Vuoden 2023 tutkimuksessa tyttöjen ja poikien välinen ero on erittäin mittava, kyselyn aineistoissa kysymyksestä toiseen 20 prosenttiyksikön luokkaa.”

Vuonna 2019 tytöistä ja pojista noin kolmannes vastasi olevansa jossain määrin sitä mieltä, että Jumala on olemassa. 2023 pojista tätä mieltä oli 50%, tytöistä 37%.

Isosten kohdalla on tapahtunut samankokoinen muutos, mutta toisella tavalla. Vuonna 2019 puolet isosista oli ainakin jossain määrin sitä mieltä, että Jumala on olemassa. 2023 poikien osuus oli kasvanut 57 prosenttiin, mutta tyttöjen laskenut 45% tasolle.

Pojista ja poikaisosista yli puolet kokee, että heidän uskonsa Jumalaan vahvistui rippikoulun aikana, tytöistä ja tyttöisosista 42%, siis kymmenen prosenttiyksikköä vähemmän.

Onko Jeesus noussut kuolleista? Pojista ja poikaisosista noin puolet on ainakin jossain määrin tätä mieltä, tytöistä ja tyttöisosista noin kolmannes.

”Tytöt ja pojat olivat vielä muutamia vuosia sitten samalla tasolla siinä, miten he suhtautuvat kristinuskoon, jumalauskoon ja ylösnousemukseen. Tämä on täysin muuttunut. Tulokset ovat merkittäviä siksikin, että koska rippikouluun osallistutaan koko maassa ja suuressa osassa maata siihen osallistuu hyvin suuri osa ikäluokasta, niitä voidaan arvioida kertovan muutoksista koko ikäluokan tasolla.”

Arvopolarisaatio näkyy rippikouluaineistossakin

”Pojilla uskonnollisuuden lisäksi konservatiivisuus on vahvistunut – tai säilynyt. Pojat ovat olleet aikaisemminkin konservatiivisia. Lisääntynyt uskonnollisuus ei ole lisännyt sitä. Sen sijaan tytöillä puolestaan liberaalisuus on vahvistunut ja samalla se vaikuttaa olevan kytköksissä uskonnollisuuden madaltumisen kanssa. Aineiston perusteella uskonnollisuus ja liberaali-konservatiiviakseli siis ainakin jossain määrin korreloivat keskenään.”

Liberaalisuutta ja konservatiivisuutta mitattiin muun muassa väitteellä siitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt pitäisi ottaa paremmin huomioon yhteiskunnassa. Rippikouluikäisistä pojista vain viidesosa on samaa mieltä väitteen kanssa, tytöistä 64%, muunsukupuolisista 74%.

Toinen arvopolarisaatiota mittaava väittämä kuuluu: ”Maahanmuutto on myönteinen asia Suomen tulevaisuudelle”. Ripari-ikäisistä pojista samaa mieltä väitteen kanssa on 28%, tytöistä 49% ja muunsukupuolisista 64%

”Ovathan nämä aika karuja tuloksia.”

”Ja on aika pysäyttävä huomata, että Jumalaan uskovat ovat kriittisiä näihin asioihin suhtautumisessa.”

Aineiston valossa on perusteltua kysyä, millaiseen maailmankuvaan uskonnollisuus on vahvimmin kytkeytymässä.

”Isostutkimuksessa, jonka tein kymmenisen vuotta sitten osoittautui, että kaikkein myönteisin suhtautuminen maahanmuuttoon puolestaan oli isosilla, jotka kertoivat rukoilevansa toisten puolesta. Eli myönteiset maahanmuuttoasenteet liittyvät empatiaan ja myötätuntoon.”

Hyvinvoinnin erot suurimpia muunsukupuolisilla

Porkka osoittaa huomion vielä hyvinvoinnin osa-alueeseen, jota rippikoulukyselyssä myös kartoitetaan.

”Sen osalta tyttöjen koettu hyvinvointi on romahtanut. Kärjistäen sanottuna liberaalit tytöt voivat yhä huonommin ja ovat yhä vähemmän uskonnollisia. Ja poikien uskonnollisuus vahvistuu ja se näyttää tukevan konservatiivisuutta ja koettua hyvinvointia. Poikien koettu hyvinvointi on merkittävästi parempi kuin tyttöjen.”

Aineiston perusteella ei voi kuitenkaan vetää johtopäätöstä siitä, että hyvinvoinnin lasku olisi seurausta liberalismista tai vähentyneestä uskonnollisuudesta, Porkka huomauttaa.

”Aineistossa on mukana myös satoja muunsukupuolisiksi itsensä ilmoittavia. Tässä ryhmässä hyvinvointi on selkeästi heikompaa. Tässä ryhmässä koetaan, pitkälti, ettei kirkolla ole vastauksia heidän kysymyksiinsä. Kansainvälisen rippikoulututkimuksen aineistossa kysellään myös nuorten näkemyksiä omasta tulevaisuudestaan – muun sukupuolisiksi identifioituvista vain 39% vastaa näkevänsä tulevaisuutensa jossain määrin valoisana  – tyttöjen ja poikien kohdalla tulos on 70%.”

”Erot ovat hurjia, ja niiden taustalla vaikuttaa monia eri tekijöitä.”

Riparilla rooli hyvinvoinnin tukemisessa

Muissa nuorisotutkimusaineistoissa voidaan hahmottaa, että liberaaleiksi itsensä mieltävien nuorten huolet ympäristökriisistä, ilmastonmuutoksesta, vähemmistöjen asemasta ja epätasa-arvon ongelmista meillä ja maailmalla ovat merkittävästi suurempia kuin konservatiivisempien nuorten: ongelmia nähdään, mutta toiveikkuus ratkaisuista on koetuksella.

Toivosta on pulaa. Onko vastaavasti hyvinvoinnin kysymyksiä nuorisotyössä sitten vielä osattu tarpeeksi ottaa esille?

”Vuosikymmeniä on pohdittu sitä, että isosiksi näyttävät jatkavan erityisesti ne nuoret, jotka voivat hyvin ja jotka haluavat kehittää itseään. Nyt näyttää, että isostyttöjen joukossa on aikaisempaa enemmän niitä, jotka voivat huonosti. Kynnys isoseksi lähtemiseen on ilmeisesti madaltunut ja hyvin monenlaiset nuoret lähtevät isosiksi. Tämä on sinällään hyvä uutinen. Mutta se saattaa kuormittaa aikaisempaa enemmän työntekijöitä, kun isosilta menee paljon aikaa keskenään oman jaksamisensa kysymysten puimisessa.”

”On luonnollista, että henkisen vointinsa huonoksi kokevilla isosilla on tarve käydä oman elämänsä kysymyksiä läpi rippikoulun aikana. Isostoiminnan linjausten mukaisesti tähän tulee olla myös mahdollisuus, vaikka se vaatiikin työntekijöiltä aikaisempaa enemmän tämän tarpeen huomioon ottamista.”

”Kansainvälisessä rippikoulututkimuksessa paljastuu, että muunsukupuoliset nuoret halusivat jatkaa seurakunnan nuorisotyössä useammin kuin muut nuoret, vaikka he olivat ehdottoman paljon kriittisempiä seurakunnan uskoa kohtaan. Tämä on mielenkiintoinen kehityskuva.”

Porkka nostaa esiin Niina Junttilan tutkimuksen viime vuosikymmeneltä, joka osoitti, että nuorten hyvinvointi paranee sinä vuonna kun he osallistuvat rippikouluun. Rippikoulu on yhteisöllistä, sitouttavaa ryhmätoimintaa, jonka nuoret pääsääntöisesti kokevat hauskana.

”Niinpä kolme neljästä kokee kysyttäessä, että rippikoulu on tukenut heidän hyvinvointiaan. Tyttöjen kohdalla nähdään nyt sitten myös se, että riparin jälkeiseenkin toimintaan lähtee mukaan sellaisiakin nuoria, jotka eivät ehkä usko samalla tavalla kirkon opetukseen, mutta kokevat sen yhteisöllisen toiminnan mielekkäänä. Se on jo muuttanut isosprofiilia.”

Rinnalla kulkemisen kirkon rippikoulu

”Koko aineiston valossa voidaan kyllä esittää sekin kysymys, onko kirkko vähitellen menettämässä tytöt ja naiset? Liberaali ajattelu näyttää vieraannuttavan tyttöjä kirkosta, joka puolestaan näyttää osoittautuvan kotipaikaksi pojille ja konservatiivisesti asennoituville”, Jouko Porkka sanoo.

”Jo nykyäänkin enemmistö seurakunta-aktiiveista aikuisista on monen tutkimuksen mukaan keskimääräistä aikuisväestöä konservatiivisempia. Tuleeko tämä kehitys voimistumaan?”

Mitä nuorisotyössä ja rippikoulutyössä tulisi eriytymisen suhteen nyt tehdä?

”Muunsukupuolisiin ja heidän kysymyksiinsä tulee ainakin selvästi kiinnittää huomiota. Heidän hyvinvointinsa on niin paljon heikompaa kuin muilla nuorilla keskimäärin. Samalla moni heistä kokee, ettei kirkolla ole vastauksia heidän kysymyksiinsä. Kuitenkin suuri osa heistä haluaisi jatkaa kirkon piirissä – tämä on häkellyttävää”, Porkka toteaa.

”Nämä nuoret etsivät itselleen yhteisöä. Ja vaikka he ovat usein kriittisiä, he tarvitsevat tukea. Heitä ei pidä nähdä troublemakereina. Kirkon haaste on kyetä tarjota heille sellaisia vastauksia, joilla on merkitystä.”

Toisekseen Porkka varoittaa lähtemään kyselemättä mukaan poikien kelkkaan.

”Vaikka pojat nyt ovat uskontoon myönteisemmin suhtautuvia, työntekijöillä pitää säilyä herkkyys sitä tyttöjen huonovointisuutta ja sen taustalla vaikuttavia erilaisia tekijöitä kohtaan.”

”Ja kolmanneksi pitää nähdä ja pitää esillä ryhmämuotoisen toiminnan merkitys. Työ, mitä tehdään, tuntuu nuorista tärkeältä. Siksi he osallistuvat siihen. Nuorten ja heidän kysymystensä täytyy säilyä etusijalla ja keskiössä, vaikka heidän hengellisyytensä muuntuisi ja eriytyisi.”

”Ei Jeesuskaan oikeaoppisten kanssa seurustellut, vaan niiden kanssa, jotka sitä tarvitsivat. Kun näin tehdään, kirkko sitä kautta muuttuu niiden ihmisten kaltaiseksi, jotka kirkko tarvitsevat. Sellainen nuorisotyön kirkko ei ole oikeaoppisten kirkko vaan rinnalla kulkemisen kirkko.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Logossa lukee Lasten ja nuorten keskus.

Logossa lukee Suomen evlut kirkko.

Skip to content