Kuka kasvattaa rauhaan ja ketä?
Kuinka moni on joskus oppinut nuorilta jotain oikeudenmukaisuudesta, toisten kohtaamisesta, ihmisyydestä tai maailmasta?
Mitä tulee rauhankasvatuksen teemoihin, olemme kokemukseni mukaan nuorten kanssa usein itseämme monin tavoin viisaammassa ja osaavammassa seurassa. Tuskin löytyy nuorten parissa toimivaa, joka ei voisi nostaa kättään aiemman kysymyksen kohdalla myöntymisen merkiksi.
Monet nuoret osaavat ja ymmärtävät paljon sellaista, jota me vasta haparoiden harjoittelemme ja kompuroiden kokeilemme – antirasismista, normikriittisyydestä, ympäristön huomioimisesta, kaikenlaisten ihmisten kunnioittavasta kohtaamisesta ja niin monesta muusta. Usein saamme itse olla oppijan paikalla.
Kuinka moni on nuoria katsoessaan kokenut toivoa tulevasta? Ajatellut, kuinka heissä on jotain sellaista viisautta ja herkkyyttä, joka voi olla muuttamassa maailmaa parempaan?
Myllertävässä ja rikkinäisessä maailmassa tuntuu voimauttavalta nähdä nuorten osaaminen ja into. Heissä asuva viisaus. Se on hienoa, mutten kuitenkaan tahtoisi kaataa rauhankasvatuksessa kasvattajan roolia nuorten niskaan. En, vaikka he siinä usein osaavampia olisivatkin. He ovat kuitenkin myös nuoria. He ansaitsevat tukemme. He ansaitsevat meidät elämäänsä myös
rauhankasvattajina.
Kuinka moni haluaisi osata enemmän ja oppia lisää? Toimia paremmin? Rakentaa rauhaa ja parempaa maailmaa kaikille?
Kenties siinä on jo paljon. Ehkemme tarvitse aina valmiita vastauksia tai loputonta tietoa, vaan voimme tuoda pöytään oman haparoivan sekä kompuroivan itsemme. Näyttää omalla esimerkillämme, kuinka voimme oppia toisiltamme. Kuinka tunnustaa keskeneräisyytemme ja yrittää silti eteenpäin. Mitä on halu kehittyä ja halu ymmärtää. Kuunnella. Kasvaa yhdessä. Rauhaa kohti
kompuroiden.
Teksti: Mio Kivelä
