Piplia: Kenen ehdoilla mennään?

Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä. (Room. 15:2)

Nuorisotyötä jo vuosikymmeniä tehneet sanoittavat toisinaan työssä tapahtunutta muutosta. Kerran uusinta uutta edustaneet elämykselliset ja kokemukselliset työskentelyt eivät enää käy päinsä, koska nuoret, heidän vanhempansa tai kollegat pitävät niitä liian hurjina tai turvattomina. Silmät sidottuna harhaileminen kuusimetsässä omia ryhmäläisiä etsien voi olla epämiellyttävää nuorelle. Muutama vuosikymmen sitten tämän ajateltiin ehkä olevan arvokas kokemus, jota käsitellä yhdessä. Nyt moni miettii aiheellisesti, miten harjoitus näyttäytyisi lööpeissä ja somekohun keskipisteessä.

Ovatko nuoret hauraampia kuin ennen vai otetaanko heidän haavoittuvuutensa vain paremmin huomioon? Saako nuori itse päättää, että häntä ei saa haastaa? Esimerkiksi sisältövaroitukset ovat levinneet jo lukioihinkin. Osa nuorista edellyttää, että heitä varoitetaan etukäteen sisällöstä, joka voisi ahdistaa. Sisältövaroituksia tutkineet ja osa opettajista suhtautuu niihin varauksellisemmin. Sisältövaroitusten antamisen laiminlyöminen tulkitaan kuitenkin helposti nuorten kärsimyksen vähättelyksi. Aihe kuumentaa tunteita.

Kenen ehdoilla nuorten kanssa toimitaan? Jos mietitään työskentelyjä valittaessa, saattaisiko joku ehkä ahdistua, onko tämä vastuullista ja nuoria kunnioittavaa vai liioittelua?

Kysymys siitä, kenen ehdoilla toimitaan, oli ajankohtainen myös varhaisten kristittyjen yhteisöissä. Ensimmäiset Kristuksen seuraajat noudattivat juutalaisina tarkkoja säädöksiä siitä, mitä sai syödä ja millä ehdoin. Käytännössä tämä tarkoitti, että ei-juutalaisten kanssa ei voinut yleensä aterioida. Kun Kristus-liikkeeseen liittyi yhä enemmän ei-juutalaisia, nousi esiin kysymys, kenen pelisäännöillä mennään. Kenen piti sopeutua?

Molemmat osapuolet katsoivat olevansa ehdottoman oikeassa. Ruokasäädökset perustuivat Jumalan omiin käskyihin pyhissä kirjoituksissa ja olivat vuosisataista perintöä. Eivät kai pakanataustaiset kristityt voineet olettaa, että ne voisi noin vain sivuuttaa?

Toista katsantokantaa edustava Paavali taas toteaa: ”Herraan Jeesukseen luottaen tiedän varmasti, ettei mikään ole sinänsä epäpuhdasta.” (Room. 14:14). Paavali kuitenkin jatkaa: ”Jos veljesi pahastuu ruoastasi, et enää ole noudattanut rakkauden vaatimuksia. Älä saata ruoallasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut. – – Sinun on hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäsi. Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä.” (Room. 14:15, 20–21)

Paavalin oma kanta on selvä, eikä hän ole erityisen diplomaattinen nimetessään kiistan osapuolet ”heikoiksi” ja ”vahvoiksi”. Tällaisesta kielenkäytöstä tuskin kannattaa ottaa mallia. Sen sijaan huomiota ansaitsee Paavalin toimintasuositus: silloinkin, kun katsoo olevansa itse oikeassa, pitää ottaa väärässä olevan huolenaiheet huomioon, joustaa ja etsiä yhteistä hyvää.

Teksti: Katja Kujanpää