Leiritiukkis vai ei – vuoropuhelua itseni kanssa
Teini-ikäinen minä inhoaisi monessa hetkessä sitä työntekijää, joka minusta on tullut. Olisin usein liian niheä ja turhauttavan tiukkis. Pilaisin liian usein kaiken hauskan, enkä turvallisuusohjeita laatiessa tuntuisi yhtään tajuavan, ettei “koskaan ennenkään ole käynyt mitään”.
Ensimmäisten vuosien kausityöntekijänä toiminut minä olisi teini-ikäistä minää hiukan lempeämpi, mutta tunnistaisi osaltaan tämän huolet sekä turhaumat. Vastuun kausityöntekijänä toiminut minä kuvittelisi ymmärtävänsä, mutta kokisi minun monessa varovan turhaa. Hän ajattelisi, ettei vaan pitäisi stressata niin paljon tai ajatella pahimman kautta. Voisi ottaa huomattavasti rennommin ja vain nauttia nuorten ilosta. Niin harvoin sitä kuitenkaan sattuu mitään.
Mitä sitten tapahtui? Mikä minut on muuttanut?
Näitä kysymyksiä olen pysähtynyt useasti miettimään. Yksi asia on varmasti lisääntynyt vastuu ja sen syvempi ymmärrys. Toinen on, ehkä oman iän tuoma etäisyys nuoruuden voittamattomuuden sekä kuolemattomuuden kokemuksiin. Tajuan yhä paremmin, että näille lapsille ja nuorille, joista olen vastuussa, voi aidosti sattua jotain. Näiden lisäksi vaikuttaa varmasti alati kasvava tietoisuus erilaisista vaaranpaikoista ja riskeistä, mahdollisista uhista ja erilaisista huolista. Tiedän nykyään enemmän siitä mitä kaikkea voi tapahtua, on jo tapahtunut tai on omalla kohdallanikin jo meinannut tapahtua. Huolet ja pelot ovat kumuloituneet vuosien varrella.
Entä onko se hyvä vai huono asia?
Tästä käyn toistuvasti keskustelua teini-ikäisen ja kausityöntekijänä toimineen minäni kanssa. Ja hyvä niin! Haluan kuljettaa heitä mukanani koko työurani ajan. Haluan heidän pitävän ääntä ja haastavan minua.
Kausityöntekijänä toiminut minäni on luultavasti oikeassa muun muassa siinä, että pelkään joskus liikaa. Vuosien aikana kumuloituneet pelot ja huolet eivät saisi kaventaa liikaa mahdollisuuksia niihin kokemuksiin, ilon ja vapauden tunteisiin, joita teini-ikäisenä itsekin rakastin. Ja toisaalta usein huomaan voivani myös seistä vahvasti sen takana, joksi olen työntekijänä tullut. Vuosien tuomassa kokemuksessa ja muutoksessani on siis sekä hyvää, että huonoa. Sen rinnalle tarvitsen tätä toistuvaa vuoropuhelua itseni, sekä muun maailman, kanssa. Jatkuvaa tasapainon etsintää.
Teksti: Mio Kivelä