Sekasin-chat on ikkuna nuorten pahaan oloon

,
""

Nuorisobarometrin mukaan suuri osa nuorista voi hyvin, ja kokemus omasta resilienssistä on melko hyvällä tasolla.

Koronapandemiasta on kokonaiskuvassa palauduttu aiempiin elämäntapoihin ja hyvinvointiin. Kouluarki sujuu, perhesuhteet ovat kunnossa ja kavereitakin löytyy.

Tästä hyvästä tuloksesta huolimatta osa nuorista voi huonosti. Huono olo ja ulkopuolisuus ovat todellisia haasteita nuoren elämässä. Nuoria syrjäytyy. He jäävät koulumaailman ja työelämän ulkopuolelle.

Sekasin-chat – ikkuna nuorten todellisuuteen

Sekasin-chat on lukuisten eri tahojen yhteistyön tulosta. Sekasin Kollektiivi, joka koordinoi chatin toimintaa, visioi maailmasta, jossa kukaan nuori ei jää yksin pahan olonsa kanssa. Päivystäjiä on yli 50 organisaatiosta. Mukana on esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko, A-klinikkasäätiö, Diak, Nuorten turvatalot ja kriisikeskukset. Päivystäjistä osa on vapaaehtoisia ja osa tekee oman työn sisällä tai ohella Sekasin-chat päivystystä. Päivystämässä on lukuisia sosiaali-, terveys- ja nuorisoalan ammattilaisia.

Sekasin Kollektiivin toiminta perustuu siihen, että nuoria kohdataan Sekasin-chatissa, Sekasin-ryhmächatissa ja Sekasin Kollektiivin kehittämässä peliyhteisössä.

Nuoret lähestyvät omista ajatuksista, tunteista ja tilanteista käsin keskusteluseuraa. Keskusteluaiheiden tilastoissa kärkipaikkaa pitää keskustelut omasta pahasta olosta. Pahaan oloon liittyy usein ahdistusta ja masentuneisuutta. Toiseksi suosituin aihe on erilaiset ihmissuhteisiin liittyvät tilanteet ja ongelmat.

Tilastoissa ei nouse suosituimpien keskusteluaiheiden joukkoon häirintä eikä kiusaaminen. Usein kuitenkin suositut keskustelunaiheet kuten paha olo, ihmissuhdeongelmat ja arjen selviytymisen haasteet ovat juurisyinä, seurauksina ja osatekijöinä häirintä- ja kiusaamistilanteissa.

Vapaaehtoisena ja työntekijänä tukemassa nuorta

Nuorten kertomat asiat voivat olla raskaita ja vaikeita. Vapaaehtoisten ja työntekijöiden reaktiot, neuvot ja tuki riippuu aina tilanteesta. Työtä tehdään tiimissä, eikä kenenkään tarvitse miettiä ratkaisuja nuorten pulmiin yksin.

”Tiimiä on aina mahdollista konsultoida. Mietitään yhdessä, mikä on nuorelle helpointa”, kertoo Satu Raappana, Sekasin Kollektiivin toiminnanjohtaja.

Ratkaisut mietitään nuori edellä. Joissakin tilanteissa nuorelle riittää chatin keskustelu, joskus nuori tarvitsee neuvoa, mistä saada lisätukea. Päivystäjät kannustavat nuoria kuuntelemalla ja kertomalla, mistä nuori voi löytää tarvittavaa tukea jatkossa. Nuoria ohjataan koulun henkilökunnalle, kannustetaan puhumaan perheen aikuisille tai kehotetaan tulemaan uudestaan juttelemaan. Vakavissa tilanteissa Sekasin-chatistä voidaan soittaa apua nuorelle, esimerkiksi hätänumeron kautta.

”Moni nuori ajattelee, että oma kokemus on liian pieni, ja joku muu tarvitsee enemmän apua. Yritämme keskusteluissa poistaa tällaista ajattelua, ja painottaa, että jokaisella nuorella on lupa ja oikeus saada apua”, summaa Raappana.

Riippuen nuoren omasta tahdosta, nuori ohjataan kasvokkain keskustelemaan aikuisen kanssa, tai neuvotaan erilaisia verkkopalveluita. Jotkut nuoret kokevat verkon kautta keskustelemisen helpommaksi. Sekasin-chatissa keskustelu, ohjeet ja neuvot räätälöidään aina nuorelle sopivaksi. Jokaisen nuoren kohdalla jatkoa ei tarvita, ja jo yhden kerran keskustelu helpottaa oloa.

Missä mennään ja mihin suuntaan ollaan liikkumassa?

Tilastojen perusteella ennustaessa ei näy piikkejä, joiden perusteella häirintä ja kiusaaminen olisivat akuutisti kasvussa. Korona-aika on saattanut vaikuttaa kiusaamiseen joillain areenan vaihtumisena ja joillain kiusaamisen loppumisena. Kiusaaminen siirtyi verkkoalustoille ja somealustoille pandemian aikana. Kiusaaminen kuitenkin perinteisen koulukiusaamisen muodossa loppui joillain nuorilla, koska kouluissa siirryttiin etäopetukseen. Nyt, kun opetus on palannut vanhaan lähioppimiseen, koulukiusaaminenkin ilmiönä jatkuu.

Sekasin-chatin vuosikertomuksen mukaan väkivaltatilastoissa on seksuaalista väkivaltaa (240 keskustelua) ja kiusaamista (275 keskustelua). Kokonaisuudessaan keskusteluita käytiin vuonna 2022 yli 32 000.

”Suoraa seksuaalisesta väkivallasta ja kiusaamisesta keskusteleminen ei näyttele suurta roolia tilastoissa, mutta pitää muistaa, että näiden tilastojen lukujen takana on kuitenkin oikeita nuoria, yksilöitä, joten luvut ovat liian suuria”, Satu Raappana pohtii.

Mediassa paljon puitu nuorten katuväkivalta ei ole kasvanut ilmiö Sekasin-chatissä.

Katuväkivallasta on käyty viime vuoden aikana ainoastaan 10 keskustelua. Puhutaan siis marginaalisesta ilmiöstä verrattuna muihin keskusteluaiheisiin. Suurin osa katuväkivallasta on miesten toteuttamaa, ja Sekasin-chatin käyttäjistä suurin osa (68%) on tyttöjä ja naisia, joten tässäkin voi olla syy ilmiön pieneen näyttäytymiseen.

”Paljon mediassa esillä olleet nuorten katujengit eivät itse koe väkivaltaa ongelmaksi, vaikka aikuiset kokevat. Väkivallan takana on pahaa oloa, syrjäytymistä, kuulumattomuutta ja muita pohjasyitä. Nämä syyt näkyvät myös Sekasin-chatissä.”

Vaikka väkivalta on ollut mediassa tapetilla, väkivalta ei näytä lisääntyneen. Tilastoissa ei ole myöskään piikkejä kiusaamisen suhteen. Hidasta nousua on havaittavissa isomman kuvan tarkastelussa. Molemmat ilmiöt ovat läsnä, ja vakavia, mutta ennusteena voisi pitää samanlaisia tilanteita ja kehityssuuntia kuin tähän mennessä, jos juurisyihin ei puututa.

Yhteiskunta herätys!

Yhteiskunnan rakenteita on korjattava, jotta juurisyihin voidaan puuttua. Vähemmistöt, maahanmuuttajataustaiset, ulkopuolisuutta kokevat, mielenterveysongelmien kanssa kipuilevat ja monet muut ihmisryhmät tarvitsevat tukea ja turvallisia aikuisia. Yhteiskunta polarisoituu, ja tämä heijastuu myös nuorten kohdalle. Huono olo kasautuu.

Mielenterveysongelmia kohtaavat nuoret tarvitsevat hoitoa, johon on vaikeaa päästä. Hoitojonojen tilanne pitäisi purkaa, ensinnäkin siksi, että nuoret ovat oikeutettuja hoitoon, mutta myös siksi, että tilanne tulee yhteiskunnalle entistäkin kalliimmaksi, jos tilanteen annetaan kärjistyä.

”Nuorille pitäisi antaa tukea siellä, missä nuoret ovat. Haasteena on se, että yhteiskunnan ja eri toimijoiden tulisi tavoittaa myös ne nuoret, jotka ovat jo syrjäytyneet esimerkiksi koulumaailman ulkopuolelle”, sanoo Raappana.

Paine ja vauhti yhteiskunnassa nuoria kohtaan ovat kasvaneet. Nuorilta vaaditaan itseohjautuvuutta ja valintoja, taloudellista toimeentuloa, töissä käymistä ja opintojen suorittamista.

”Yhteiskunnan rakenteet vievät nuoret tiukille. Nuoret eivät ole rikki, vaikka pahaa oloa on paljon. Nuoret reagoivat rakenteisiin ja tilanteisiin kuten sotaan, pandemiaan ja ympäristökriisiin tilanteiden aiheuttamalla tavalla oikein”, mietiskelee Raappana.

Yhteiskunnan olisi hyvä herätä korjaamaan rakenteita. Nuoren tulisi saada apua ja tukea ilman diagnooseja ja rahaa. Kaikille tulisi tarjota varhaisessa vaiheessa palveluita. Nollakynnyksen palvelut, kuten Sekasin-chat, ovat äärimmäisen tärkeitä, ettei kukaan nuori jäisi yksin.

Teksti: Ilona Rantala

 

Tunti tai kaksi kuukaudessa

Tule mukaan Kirkko Sekasin päivystäjäksi, jotta yksikään nuori ei jäisi pahan olonsa kanssa yksin!
Chatin päivystäjä on turvallinen, anonyymi aikuinen, jonka tehtävänä on kuunnella ja kohdata chattiin tuleva nuori. Päivystäjän ei pidä (eikä hän voi) ratkaista kaikkia nuoren ongelmia, eikä hänen tarvitse olla mielenterveyden tai muiden keskusteluissa eteen tulevien aiheiden erityisasiantuntija.

Päivystäjäksi kouluttaudutaan itseopiskelun avulla sinulle parhaiten sopivana ajankohtana. Koulutuksen aikana ja sen jälkeen on mahdollista tutustua erilaisiin tukimateriaaleihin, joissa on yksityiskohtaisempaa tietoa keskusteluissa usein esiintyvistä aiheista. Myös uunituore Sekasin Päivystäjän opas on saatavissa toiminnan tueksi. Vuosittain järjestetään päivystäjille yhteisiä teams- ja livetapaamisia, joissa asiaohjelman lisäksi myös virkistäydymme.

Sekasin-chat on suunnattu 12–29-vuotiaille. Keskustelulle on aikaa noin 45 min. Chat on avoinna arkisin klo 9–24 ja viikonloppuisin klo 15–24

Kirkko Sekasin toimintaa koordinoi Ville Kämäräinen kirkkohallituksesta sekä Sanna Parkkinen Snellusta ja Terhi Räty Meri-Porin seurakunnasta.

Sinua tarvitaan – ota yhteyttä
ville.kamarainen@evl.fi

/by

Nykyinen rippileirimalli ei sovi kaikille

""

Rippileirin keskeyttäminen on edelleen harvinaista, mutta nuorten leirikelpoisuutta joudutaan miettimään aiempaa enemmän.

Turun ja Kaarinan seurakuntien nuorisosihteeri Taru Hyväri on ohjannut pitkään ripareita nuorisotyöntekijänä. Nykyisin hän osallistuu niiden kehittämiseen. Hyvärin mukaan rippileirien keskeyttämisiä tapahtuu harvoin.

”Olen ollut seurakunnassa töissä kymmenisen vuotta. Omalle uralle leirien keskeyttämisiä on sattunut muutama. Niitä ei ole koko seurakunnassakaan edes joka vuosi.”

Tilanne on kuitenkin viime vuosina muuttunut. Nykyisin joudutaan entistä useammin miettimään, voiko nuori osallistua perinteiselle rippileirille tai voiko hän jatkaa jo aloitettua leiriä.

”Nuori voi ajatella jo etukäteen, että leirillä olosta tulisi vaikeaa. Siksi hän haluaa jäädä pois. Tai sitten leirillä voidaan todeta, että nuori ei esimerkiksi kykene sitoutumaan yhteisiin sääntöihin”, kertoo Hyväri esimerkkeinä.

Tampereella ei keskeytyksiä

Tampereen seurakunnissa tilanne poikkeaa Turusta. Seurakuntien yhteisen kasvatuksen johtava pappi Mikko Wirtanen ei muista lähiajoilta keskeyttämistapauksia, jotka olisivat johtuneet muusta kuin akuutista sairastumisesta.

Hän uskoo, että tapauksilta on vältytty hyvän ennakoinnin takia.

”Meillä selvitetään jo ilmoittautumisvaiheessa, onko nuori leirikuntoinen ja onko leiri hänelle oikea vaihtoehto.

Wirtasen mukaan eräs hänen kollegansa on esimerkiksi sopinut, että hän juttelee ennen leiriä puhelimessa jokaisen rippikoululaisen vanhemman kanssa. Puhelussa käydään yhdessä läpi, mitä kaikkea leirille osallistumisessa pitää ottaa huomioon.

Yhdessä nukkuminen voi olla ongelma

Sekä Turussa että Tampereella on käytössä leirikuntoisuuskriteerit. Niiden mukaan nuoren pitää esimerkiksi pystyä nukkumaan muiden kanssa samassa huoneeessa.

Hänen tulee myös osata toimia ryhmässä. Jos nuorella on jokin sairaus, oireiden tulee olla riittävästi hallinnassa. Ne eivät saa kuormittaa kohtuuttomista kavereita, isosia tai työntekijöitä.

Nuorella pitää olla myös hallussaan perustaidot, kuten luku- ja kirjoitustaito, ymmärrys hygieniasta, kellon tunteminen ja riittävä omatoiminen syöminen.

Hyväri muistuttaa, että osalle nuorista voi olla esimerkiksi haasteellista nukkua useamman hengen huoneessa.

”Sitäkin voidaan harkita, että käy kotona nukkumassa yöt. Ja jos leiristä tarvitsee taukoa, sitä voi tulla vielä tauon jälkeen jatkamaan.”

Puhelin jakaa mielipiteet

Kuntoisuuskriteereihin kuuluu nykyisin myös kyky olla ilman puhelinta ainakin tiettyjä aikoja. Hyvärin mukaan tässäkin nuorilla on huomattu haasteita. Työntekijät tiedostavat onneksi, miten tärkeä puhelin on nuorelle.

Hyväri tykkää itse pitää ohjelman lomassa esimerkiksi viiden minuutin taukoja, jolloin kaikki voivat näprätä puhelimiaan rauhassa.

”Sellaisiakin ryhmiä on, että puhelimet kerätään päiväksi pois. Niistäkin olen kuullut hyvää.”

Wirtanen muistuttaa puolestaan, että puhelin on tärkeä myös opetuksessa. Hän on itse käyttänyt puhelinta paljon esimerkiksi ryhmän osallistamisessa äänestyksiin tai sanapilviin.

”Osa voi toivoa, että kännykät olisivat välillä muualla. Niillä pidetään kuitenkin kavereihin ja omiin sosiaalisiin verkostoihin kontaktia. Olisi julmaa laittaa ne kokonaan karanteeniin”, Wirtanen näkee.

Kokonaan erottaminen harvinaista

Leirin sopimattomuus nuorelle voi tulla esiin monella eri tavalla. Sen näkee yleensä jo alkujakson aikana ennen leiriä. Leirillä turvallisuusvastaava päättää, voiko nuori jatkaa rippileiriä.

Prosessi etenee niin, että jos nuori ei halua olla leirillä tai sitoutua yhteisiin sääntöihin, otetaan yhteys nuoren kotiin. Jos se ei auta, leirin turvallisuusvastaava voi päättää, että leiri keskeytyy nuoren osalta.

”Siihen pyritään, että nuori jatkaa rippikoulua ja voi osallistua konfirmaatioon. Jos hänen on parempi tulla jollekin toiselle leirille, sekin on mahdollista”, Mikko Wirtanen kertoo.

Rippikoulusta voidaan erottaa myös kokonaan. Siitä päättää yleensä kirkkoherra.

”En tiedä mitä pitäisi tapahtua, että niin kävisi. En muista sellaisia tilanteita koskaan sattuneen.”

Vaihtoehtoja on monia

Perinteiselle rippileirille on sekä Turussa että Tampereella useita vaihtoehtoja. Wirtanen muistuttaa esimerkiksi päivä- ja pienryhmärippikoulusta. Jälkimmäisessä ryhmäkoko on maksimissaan kymmenen. Se sopii esimerkiksi sosiaalisen tilanteen pelkoja omaaville tai nuorille, joilla on erilaisia oppimisen haasteita.

Lisäksi tarjolla on kokonaan verkossa tapahtuva e-rippikoulu.

”Se alkoi jo korona-aikana. Jos syystä tai toisesta mikään muu ei onnistu, pääsee kuitenkin osaksi ryhmää. Tämä voi sopia esimerkiksi nuorille, jotka eivät oman terveystaustan ja tartuntariskin takia voi tulla samaan fyysiseen tilaan toisten kanssa.”

Myös Hyväri muistuttaa, että Turun ja Kaarinan seurakunnissa on vaihtoehtoina päivä- ja iltarippikoulut.

”Niille voi osallistua, jos leiri ei ole oma juttu. Yleensä, seurakunnasta riippuen, keskeyttäneille löytyy jokin korvaava ryhmä. Yksityisrippikoulu on myös yksi vaihtoehto.”

Teksti: Tomi Kangasniemi

/by

Kirkon nuorisotyöllä on merkittävä rooli kriisitilanteissa ja poikkeusoloissa

""

Kirkkohallituksen nuorisotyön asiantuntija Sirpa Syrjä toteaa, että henkinen kriisinkestävyys on keskeinen osa yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa kirkon työntekijöiden osaamiselle annetaan merkittävä painoarvo. Myös nuorisotyöntekijöillä on asiassa vahva rooli.

”Yhteiskunnassa luotetaan siihen, että kirkko osallistuu kriisien ja onnettomuuksien yhteydessä henkiseen huoltoon. Voi sanoa, että kirkolla on oma erityinen roolinsa yhteiskunnan kriisi- ja häiriötilanteissa”, Sirpa Syrjä pohtii.

Kirkkolaissa todetaan, että kirkon pitää varautua henkisen huollon tarjoamiseen kriisitilanteissa. Kirkossa tähän vaatimukseen vastaa ensinnäkin Henkinen huolto -toimintamalli eli HeHu.

”Kun jotain tapahtuu, HeHu on valmiina toimimaan. HeHu:ssa toimii koulutettuja kirkon työntekijöitä, jotka työskentelevät seurakuntien eri toimialoilla ja tehtävissä. Henkinen huolto on kirkon kriisityön ydintä”, Syrjä luonnehtii.

Syrjä muistuttaa, että kriisityö on aina vahvasti verkostoyhteistyötä. Mahdollisissa kriisitilanteissa pelastusviranomaiset ottavat yhteyttä kirkon HeHu-työntekijöihin. Kirkon henkinen huolto toimii näin viranomaisten apuna, osana yhteiskunnan psykososiaalisen tuen järjestelyjä.

”Kirkon työntekijöilleen antama kriisivalmiuskoulutus tuo tietoa kriisien ja traumojen syntymekanismeista sekä siitä, miten traumaattisten kokemusten vaikutuksia ihmisen toimintakyvyssä ja vuorovaikutussuhteissa voidaan tunnistaa. Samaten koulutus antaa tietoa vuorovaikutuksen ilmiöistä ja tunnekuormituksesta auttavassa kohtaamisessa. Luonnollisesti kirkon työntekijöillä on myös vahva osaaminen hengellisen tuen antamiseen, silloin kun sitä tarvitaan tai toivotaan.”

Evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat ja seurakuntayhtymät suunnittelevat Henkisen huollon toimintonsa osana laatimaansa valmiussuunnitelmaa. Hiippakunnan tuomiokapitulit koordinoivat ja valvovat seurakuntien sekä seurakuntayhtymien valmiussuunnittelua omalla alueellaan.

”Vuonna 2019 päivitetty seurakuntien valmiussuunnitelman laatimisohje on valmisteltu yhteistyössä; sitä ovat olleet muotoilemassa maavoimien esikunta, sisäasiainministeriö ja kirkkohallitus. Se antaa tietoja ja ohjeita paikallisen valmiussuunnitelman laatimiseen. Käytännössä valmiussuunnitelmalla tarkoitetaan niiden toimenpiteiden ja keinojen selvittämistä, joihin on ryhdyttävä, jotta organisaation toiminta ja hallinto voidaan normaalioloista poikkeavissa olosuhteissa järjestää. Seurakuntien toiminta tukee erityisesti väestön henkistä kriisinsietokykyä”, Syrjä määrittelee ja muistuttaa, että valmiussuunnitelmat tulee tehdä ns. normaalioloissa.

Kriisityötä ja valmiusverkostoja

Syrjä toteaa, että myös seurakunnan varhaiskasvatus- ja nuorisotyössä tulee varautua häiriötilanteiden ja poikkeusolojen aiheuttamiin toimenpiteisiin.

”Näitä häiriötilanteita voivat olla esimerkiksi lapsen tai nuoren menehtyminen tai erilaiset lapsen tai nuoren turvallisuutta ja hyvinvointia uhkaavat tilanteet, esimerkiksi perhe- tai kollektiivisen väkivallan uhka.”

Seurakunnan henkilökunta sopii kunnan ja järjestöjen vastaavaa työtä tekevien kanssa, miten seurakunta voi tukea ja auttaa mahdollisessa häiriötilanteessa. Syrjä toteaa, että myös seurakuntien nuorisotyöntekijöitä perehdytetään kriisityöhön, jonka tarkoituksena on tukea ja nopeuttaa kriisissä olevan henkilön selviytymistä.

”Häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa työn tulee suuntautua erityisesti menetyksiä kokeneisiin lapsiin ja nuoriin sekä heidän koteihinsa. Koteja, kouluja, päivähoitoa ja muita laitoksia pyritään tukemaan onnettomuuden ja surun käsittelyssä. Kriisitilanteessa henkilöstöä voidaan tarvittaessa siirtää esimerkiksi oppilaitoksiin. Myös seurakunnan omat toimintatilat voivat olla poikkeuksellisessa käytössä.”

Syrjän mukaan niin isommat kuin pienemmät kriisit ja tragediat lähellä tai kauempana voivat heikentää lapsen ja nuoren turvallisuuden tunnetta tai mielen hyvinvointia. Vuonna 2010 perustettiin Opetusministeriön ja Nuorisoalan kattojärjestö Allianssi ry:n toimesta Nuorisotyön valtakunnallinen valmiusverkosto.

”Jokelan ja Kauhajoen koulusurmissa nousi esiin erityisesti nuorisotyön tärkeys kriisitilanteissa sekä sen osaaminen kohdata isoja joukkoja nuoria. Kirkon nuorisotyö on ollut alusta asti mukana valmiusverkostotyöskentelyssä.”

Tehostettua nuorisotyötä

Vuonna 2015 julkaistiin puolestaan Nuorisotyön kriisikansio. Sen valmisteluvaiheessa kiinnitettiin erityistä huomiota siihen, miten kohdataan niitä nuoria, jotka eivät ole kriisin ytimessä.

”Muun muassa pelastusviranomaisten ja HeHu:n toiminta kohdistuu kriisin ytimessä oleviin. Kriisikansiossa on haluttu korostaa tehostetun nuorisotyön roolia. Sillä tarkoitetaan kriisitilanteessa ja sen jälkeen aktivoituvaa, nuorisotyön keinoin tapahtuvaa nuoria tukevaa toimintaa. Tehostetun nuorisotyön toimenpiteet suunnataan kaikille tukea tarvitseville nuorille, joita tapahtunut kriisi on jollain tavoin – suoraan tai välillisesti – koskettanut. Tapahtunut on saattanut nostaa pintaan myös omia henkilökohtaisia, hoitamatta jääneitä traumoja.”

Syrjän mukaan käytännön tasolla tehostettu nuorisotyö tarkoittaa aikuisen parempaa saavutettavuutta: esimerkiksi nuorisotilojen tihennettyjä ja pidennettyjä aukioloaikoja sekä vahvempaa läsnäoloa paikoissa, joissa nuoret kokoontuvat.

”Kohtaamisissa nuorella on mahdollisuus kriisin läpikäymiseen kollektiivisesti tai kahdenkeskisissä keskusteluissa. Tärkeintä on, että kriisin keskellä jokaisella nuorella on mahdollisuus kohdata turvallisessa ympäristössä turvallinen aikuinen. Erityistä tukea kaipaavat nuoret ohjataan ammattimaisen psykologisen avun pariin.”

Tehostetun nuorisotyön toimintaa ja koulutusta koordinoi Kunnallisen nuorisotyön kehittämisverkosto Kanuuna. Kouluttajina toimii sekä kunnallisen että seurakunnan nuorisotyön ammattilaisia

”Koulutusten avulla monissa kunnissa on laadittu paikallinen verkostoyhteistyöhön perustuva tehostetun nuorisotyön valmiussuunnitelmat.”

Syrjä toteaa, että tehostettu nuorisotyö täydentää HeHu-toimintaa.- Seurakuntien nuorisotyöläisten toivoisin osallistuvan vähän aktiivisemmin tehostetun nuorisotyön koulutuksiin.

”Seurakuntien nuorisotyöläisten toivoisin osallistuvan vähän aktiivisemmin tehostetun nuorisotyön koulutuksiin.”

Seurakunnissa on laadittu lähes kahdenkymmenen vuoden ajan viikko- ja leiritoimintoihin turvallisuusasiakirjoja, joiden tavoitteena on niin toiminnon riskien kartoitus, vakavuustason arviointi kuin niiden ennaltaehkäiseminen.

”Samoin toiminnoista laaditaan tarvittaessa onnettomuuskirjanpito, johon merkitään myös kaikki ”läheltä piti” -tilanteet. Onnettomuuskirjanpito on tärkeää, jotta turvallisuutta voidaan kehittää.”

Kouluttautuminen kannattaa

Tampereen ev.lut. Seurakuntien yhteisen kasvatuksen johtavan papin Mikko Wirtasen mukaan Tampereen seurakuntien juuri päivitetty valmiussuunnitelma sisältää valmiuden periaatteiden lisäksi ”käytännölliset ja yksityiskohtaiset paikalliset normaaliolojen häiriötilanteiden ja poikkeusolojen valmiusjärjestelyt”. Ne liittyvät niin seurakuntatyön jatkuvuuden turvaamiseen, johtamiseen, viestintään, henkisen huollon järjestämiseen, evakuointiin, hautaustoimeen kuin jälkihoitoon.

”Kriisi- ja häiriötilanteissa sekä poikkeusoloissa korostuu kirkkojärjestyksen säännös diakoniasta. Sen tarkoituksena on antaa apua erityisesti niille, joilla hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Valmiussuunnitelmassa varhaiskasvatus ja nuorisotyö nostetaan kuitenkin jumalanpalveluselämän ja diakonian rinnalle työaloiksi, joihin kohdennetaan lisäresursseja erityistilanteissa.”

Wirtanen toteaa, että ”normaaliolojen häiriötilanteissa” – kuten suuronnettomuuksissa, pandemioissa, poikkeuksellisissa luonnonilmiöissä tms. – seurakuntatyötä jatketaan mahdollisimman normaalisti, ellei vallitseva tilanne pakota järjestämään jotain muuta hengellistä toimintaa.

”Normaaliolojen häiriötilanteissa varhaiskasvatus ja nuorisotyö suuntautuvat erityisesti menetyksiä kokeneisiin lapsiin ja nuoriin sekä heidän koteihinsa. Koteja, kouluja ja varhaiskasvatuksen yksiköitä tuetaan onnettomuuden ja surun käsittelyssä.”

Wirtanen toteaa, että valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa seurakunnat toimivat kirkkohallituksen ja tuomiokapitulin ohjeiden mukaisesti. Myös poikkeusoloissa seurakuntatyötä jatketaan mahdollisimman normaalisti tilanteen ja voimassa olevien rajoitusten puitteissa.

”Kasteista ja rippikoulusta pyritään huolehtimaan kaikissa oloissa. Varhaiskasvatus ja nuorisotyö sekä niiden tuki muille toimijoille kohdentuu samalla tavalla kuin normaaliolojen häiriötilanteissa.”

Wirtasen mukaan Tampereella seurakunnan kasvatuksen ammattilaiset ovat hankkineet jo perustyöhönsä liittyen sielunhoidon, psykososiaalisen tuen, suru- ja kriisityön sekä myös ratkaisukeskeisen lyhytterapian osaamista.

”Näitä on kätevä hyödyntää myös häiriötilanteiden ja poikkeusolojen tuomien haasteiden kohdatessa. Normaalioloissa luodut hyvät suhteet Pirkanmaan ja Tampereen Perhekeskuksen yhteistyötoimijoihin, kaupungin nuorisopalveluihin, päiväkoteihin, kouluihin sekä Tredun, TAMKin, POLAMKin ja Tampereen yliopiston kampuksiin mahdollistavat hyvän yhteistyön myös häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa”, Wirtanen luonnehtii.

Teksti: Juhana Unkuri

/by

Kirkosta eteenpäin

""

Kirkossa on totuttu pitkiin työuriin, mutta tälläkin puolella työntekijöitä koskee oma vaihtuvuutensa. Seurakunnasta on tulossa tässäkin suhteessa työpaikka siinä missä muutkin.

Kolmisen vuotta sitten Jussi Maasola vaihtoi Jyväskylän seurakunnan Jyväskylän kaupunkiin. Maasola on erityisnuorisotyöntekijänä ja keskittynyt Ankkurityöhön.

”Aloitin aikanaan iltapäiväkerhonohjaajana ja tein kaikkea nuorisotyötä, mutta keskityin pian erityisnuorisotyöhön. Minulle tuli todella tärkeäksi, että sain toimia juuri siellä puolella. Sen työn kautta rakentui mielenkiintoisia yhteistyökuvioita muiden toimijoiden kanssa ja tekeminen pysyi kiinnostavana. Jos työ olisi ollut pelkkiä isoskoulutuksia ja ripareita, en olisi jatkanut näin pitkään.”

Maasola siirtyi kaupungille, koska tuntui, että oli tullut sopiva aika ja mielenkiintoinen paikka oli auki. Erityisnuorisotyö jatkui, mutta erilaisissa puitteissa.

Kaupungin puolella työ poikkeaa seurakunnasta erityisesti siltä osin, että työtä varten on selkeärajainen vastuualue.

”Seurakunnassahan nuorisotyöhön kuuluu jatkuvasti vaihtuvia asioita ja sitä kautta työ on monipuolista. Toisaalta on myös kiva, että voi keskittyä yhteen. Ja työajat ovat myös paljon säännöllisemmät eivätkä viikonloput mene samalla tavalla töissä”, Maasola sanoo.

”Ammatillinen rooli on kaupungin työntekijänä toisenlainen, ja sen myötä tulevat viralliset verkostot myös. Sekin on tavallaan selkeämpää.

”Palkka on samanlainen mutta seurakunnan puolella toimintamäärärahat ovat suurempia. Tietysti työn profiilikin on erilainen. Kaupungilla ei juuri ole leirejä ja sellaista, mihin niin suuri osa seurakunnan resursseista kohdistuu.”

Ei juuri pahaa sanottavaa seurakunnasta

Maasola sanoo, ettei hän missään tapauksessa lähtenyt ovet paukkuen seurakunnasta kaupungille. Päinvastoin hän korostaa, että seurakunta oli erinomainen työnantaja ja hyvä työpaikka.

”Minähän olin seurakunnalla kaksikymmentäviisi vuotta, kyllä se jostain kertoo.”

Jossain määrin Maasola kuitenkin sanoo turhautuneensa toistuvaan tarpeeseen perustella, miksi seurakunnan puolella tehdään erkkatyötä.

”Nyt minun ei tarvitse perustella työnantajalle tekemääni työtäni. Seurakunnassa se oli jatkuvaa taistelua. Seurakunnassa tilanne oli niin, että työ, jota tehdään, on oikeaa työtä vasta sitten kun pidetään myös hartaus.”

”Ei lähimmäisenrakkautta ja apua tarvitsevien auttamista tarvitse selitellä. Minusta jumalanpalveluksen ja hartauden kytkeminen kaikkeen mahdolliseen toimintaan oli teennäistä.”

Siirryttyään kaupungin puolelle Maasola piti yhteyttä vanhoihin työkavereihin, mutta varsinaisen työn kautta yhteiset pinnat seurakuntaan ovat verrattain vähäisiä.

”Puoliso on edelleen seurakunnan työssä, se on minun merkittävin kontaktini seurakuntaan.”

”Mutta jos pitäisi sanoa, miten muuten seurakunta näkyy minulle nykyään, niin lyhyesti sanottuna ei juuri mitenkään. Sitä seurakuntatyötä tehdään sen verran omissa ympyröissä. Minusta se on sääli, koska siellä on niin valtavan hyvää osaamista ja hienoja tekijöitä. Kirkossa on hurjan koulutettuja ihmisiä töissä. Mitä enemmän niitä saataisiin hyödynnettyä ihmisten parissa, sitä parempi. Minusta seurakunnan pitäisi olla nykyistä enemmän keskellä elämää”, Jussi Maasola toteaa.

Työpaikan vaihtaminen ei ole draamaa

Sauli Paavilainen vastaa kysymyksiin aivan tuoreena kirkon työstä lähtijänä. Hän on ehtinyt olla uudessa työssään Step-koulutuksen puolella ammatillisena opettajana vasta kuukauden ajan.

”Sikäli on lyhyt perspektiivi verrata tätä ja seurakuntaa, mutta jotain eroja kyllä huomaa jo. Työnkuva on selkeä. Seurakunnan puolella täytyy olla mukana tuhannessa asiassa”, Paavilainen sanoo.

”Palkka on vähän parempi kuin esimiestehtävissä seurakunnassa, vaikka nyt teen erityisasiantuntijan hommaa. Kyllä silläkin on merkityksensä.”

Samalla Paavilainen alleviivaa, että seurakunta on ollut erittäin hyvä työnantaja. Kirkon nuorisotyössä saa käyttää yllin kyllin luovuutta ja se on monipuolista ja jatkuvasti muuntuvaa.

”Minun työurallani on ollut myös sopivasti monenlaisia rooleja perusnuorisotyöstä esimieshommiin. Se onkin varmasti ollut se syy, jonka takia niinkin pitkään seurakunnan puolella pysyin. Yhtä ja samaa asiaa en olisi jaksanut.”

Paavilainen käväisi hetken aikaa toiminnanjohtajana pienessä yhdistyksessä ja havahtui vasta siellä seurakuntatyöpaikan hyviin puitteisiin, jotka oli aiemmin ottanut itsestäänselvyytenä.

”Tajusin esimerkiksi sen, miten hyvä työterveyshuolto seurakunnan puolella oli. Järjestössä se on lakisääteinen minimi.”

Joskus uudet mahdollisuudet houkuttavat

Paavilainen vaihtoi työpaikkaa, koska mahdollisuus tuli eteen.

”Ei siinä sen suurempaa dramatiikkaa ollut. Ihmisillä on tapana toisinaan vaihtaa töitä. Kyllä minun tuttuni, jotka ovat vaikka teollisuudessa, siirtyvät ihan normaalisti työnpaikasta toiseen. Erikoinen ajatus, että kirkon pitäisi olla sellainen poikkeus, jonne mennään olemaan eläkkeelle asti.”

Seurakuntien ongelmana on kuitenkin se, että nykyisellään tulijoita ei ole tungoksiin asti.

”Uusia kirkon töihin päteviä tekijöitä valmistuu koko ajan vähemmän, ja heistäkään kaikki eivät lopulta tule seurakuntaan. Vaikeus löytää hakijoita avoimiin paikkoihin on kyllä jo todellista ainakin täällä itäisessä Suomessa. Päteviä hakijoita ei yksinkertaisesti ole.”

Itse Paavilainen aikanaan päätyi seurakunnan työhön vähän sattumalta, kuten nyt tuli lähteneeksikin.

”Alun perin ajattelin, että menisin vammaistyöhön vanhempien jalanjäljissä, mutta mutkien kautta päädyin opiskelemaan nuorisonohjaajaksi ja lopulta töihin Karttulan seurakuntaan. Suurimman osan urasta olin Siilinjärvellä.”

Muutos syntyy pienistä vireistä

Vaikka lähti eteenpäin vastikään, jotain lähtöä enteilevää Paavilaisen mielessä on kuitenkin jo aiemmin käynyt.

”Kuutisen vuotta sitten tuli mieleen, että ehkä jossain vaiheessa voisin tehdä jotain muutakin työtä ja aloitin hissukseen opiskelemaan opettajan pätevyyttä. Koronan aikana sain sysäyksen niiden loppuunsaattamiseksi. Huomasin tämän paikan ja hain sitä.”

”Eihän idea muiden töiden tekemisestä aivan täysin tyhjästä syntynyt. Ehkä tuolloin oli sellainen vähän levottomampi olo. Kun tarpeeksi pitkään on paikallaan, tulee uudistumisen tarvetta. Sitten minun työroolini muuttui ja se antoi syyn pysyä vielä aloillani Siilinjärvellä.”

Jos työntäviä tekijöitä tiukkaa, myös Paavilainen nostaa esiin seurakunnan nuorisotyön rajauksen hengellisen piiriin.

”Saatoin pitää mielestäni ihan kelpo hartauksia ollessani diakoniatyöntekijänä jonkin päiväpiirin tapaamisella tai nuorisisotyössä ripareilla ja nuortenleireillä. Ne olivat tilanteita, joihin hartauksien pitäminen luonnollisesti kuului ja seurakuntalaiset sitä odottivat. Tilanne oli toinen, jos tuli tunne, että hartaus pitää väkisin liimata johonkin toimintaan päälle, jotta seurakunnan työpanos olisi jotenkin täydentynyttä.”

Toinen asia on se, että kirkolla on imago-ongelmia, jotka liittyvät arvokysymyksiin. Paavilainen toteaa, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia kirkossa koskevat kysymykset jossain määrin synnyttivät hankausta – että joutuuko selittelemään ystäville ja muille, että on kirkossa töissä?

”Ei se vetovoimaa ainakaan lisää. Ja kun nuoria yritetään saada seurakuntaan töihin, työnantajakuvaan tällaiset asiat vaikuttavat.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Hengellinen turvallisuus on nykyajan hedelmä

Päivänkakkaroita.

Turvallisuudesta on tullut nuorisotyön ykköstavoitteita vasta vähän aikaa sitten. Useimpien työntekijöiden omassa nuoruudessa jokaisen oikeutta olla oma itsensä ja tulla sellaisena turvallisesti, loukkaamatta ja kunnioittavasti kohdelluksi ei vielä mainittu ohjaavien periaatteiden listalla. Turvallisuuden takaaminen tarkoittaa myös hengellistä turvallisuutta.

Politiikan ja uskonnon tutkija Aini Linjakummun sekä viimeisimmässä rippikoulusuunnitelmatyössä mukana olleen Heli Pruukin mukaan 2000-luvulla on syntynyt kokonaan uusia tapoja jäsentää, millainen asema yksilöillä on suhteessa valtioon ja organisaatioihin.

”Amerikasta on tullut paljon vaikutteita, jotka liittyvät kansalaisoikeuksiin, rasismiin ja syrjintään. Esimerkiksi me too -liikkeen jälkeen turvallisuutta on alettu katsoa eri tavalla. Ennen turvallisuus liittyi ennen kaikkea valtioon, mutta nyt se ymmärretään yksilön oikeudeksi. Yksilö on turvallisuuden kohde”, tutkija Aini Linjakumpu kuvaa.

Uskonnolliset yhteisöt haluavat kuitenkin joskus nähdä itsensä autonomisina toimijoina, joihin eivät päde yhteiskunnan säännöt. Linjakumpu on kirjoittanut tiiviistä uskonyhteisöistä ja pohtinut hengellistä väkivaltaa.

”Yhteiskunnan pitäisi olla nykyistä kiinnostuneempi niistä vaikutuksista, joita tiiviillä uskonnollisilla yhteisöillä on jäsentensä elämään”, hän sanoo.

Voimakkaat kokemukset, enemmän väkivaltaa

”Suomessa on tällainen tilanne, että hurja määrä suomalaisia kuuluu yhteen kirkkokuntaan. Vaikka kirkko ei ole ollut kovin aktiivinen käsittelemään sen piirissä harjoitettua hengellistä väkivaltaa, se on pitänyt tilanteen vakaana. Tällainen iso enemmistökirkko ei verrattuna pienempiin itsenäisiin seurakuntiin tuota jäsenilleen yhtä tehokkaasti voimakkaita kokemuksia, mutta ei toisaalta myöskään väkivallan kokemuksia”, Linjakumpu kuvailee.

Hetkinen – aiheuttavatko voimakkaat hengelliset kokemukset Linjakummun mukaan väkivaltaa?

”Olen puhunut paradoksiyhteisöllisyydestä. Näyttää olevan niin, että sellaisten yhteisöjen potentiaali tuottaa väkivaltaa on suurempi, jotka tuottavat voimakkaita kokemuksia, joissa siis yhteisöllisyyden intensiteetti on korkea, joissa normit ja rangaistukset ovat selkeitä ja joissa yhteisöllisyyden kokemus voi olla jäsenilleen hyvin ylentävä. Se on sen tyyppisen yhteisöllisyyden kolikon toinen puoli”, hän sanoo.

”Luterilaisen seurakunnan toiminnassa ei välttämättä tuoteta yhtä intensiivisiä kokemuksia, mutta yhteisönä se ei ole yhtä vahva, eikä se tuota yhtä paljon harmiakaan. Yhteisöissä, joissa koettu on ihmisille todella tärkeää, pieleen mennessä menee sitten helposti todella pieleen.”

Uskonnollisesti perusteltua väkivaltaa

Tutkija määrittelee hengellisen väkivallan väkivallaksi, joka perustellaan hengellisesti.

”Se on fyysistä tai henkistä väkivaltaa, joka uhkaa ihmisen terveyttä, on vaaraksi ihmisten oikeuksien toteutumiselle tai rajoittaa merkittävästi ihmisen tulevaisuusorientaatiota. Hengelliseksi sen tekevät perusteet.”

Uskonnollisessa yhteisössä voi olla muutakin väkivaltaa, kuten missä tahansa yhteisössä. Hengellistä siitä tulee, kun se oikeutetaan uskonnollisilla perusteilla.

Joskus hengellisen yhteisön voi olla vaikea hahmottaa väkivaltaansa, koska valikoiduilla keinoilla rajoittaa ihmisten oikeuksia on opittu näkemään omaan maailmankatsomukseen liittyvät perusteet.

”Esimerkiksi väkivaltasyytteisiin saatetaan vastata kiistelemällä siitä, eikö enää saa sanoa syntiä synniksi tai eikö mitään saa sanoa. Että eikö me nyt voida toteuttaa hengellisyyttä ilman, että joku tulee leimakirveen kanssa”, tutkija kuvaa.

”Kyse ei ole siitä, ettei vaikkapa helvetistä saisi puhua, vaan siitä, miten siitä puhumalla pyritään hallinnoimaan ihmisten elämää. Näille seuraukset ovat vakavia. Linjakumpu myös korostaa, ettei uskonnollinen tai teologinen väittely ole väkivaltaa.”

”Sellainen väittely, että onko helvetti olemassa tai mikä on syntiä, ei ole väkivaltaa. Ihmisten musertaminen näillä käsityksillä on, ja paljon kuulee saivartelua tämän asian ympärillä.”

Turvallisuuden etsiminen aiheuttaa myös vastarintaa, epäilyä ja karsastusta. Monet ajattelevat, että siinä on menty liiallisuuksiin. Linjakumpu kehottaa katsomaan, mitä laajempaa hyvää yksilöiden turvallisuuden vaatiminen pyrkii edistämään.

”Kun joku ilmiö tulee, se haluaa aina etsiä rajojaan. Tulee tietty heiluriliike. Amerikassa sekin on heilunut todella laajalla kaarella, Suomessa pienemmällä. On ymmärrettävää, että ilmiö herättää ihmetystä, mutta ei pitäisi katsoa niitä ääriratoja, vaan sitä ydintä, mikä on pointti, mitä tässä yritetään esittää tai löytää”, hän sanoo.

Ihmiset ja yhteisöt haluavat hyvää

Nykyisen rippikoulusuunnitelman yksi keskeisiä tavoitteita on nuoren turvallisuuden kokemus.

”Rippikoululaiset ovat siinä vaiheessa elämää, jossa suurimmat ihmisenä kasvamisen asiat tapahtuvat”, Linjakumpu miettii

Hengellinen turvallisuus edellyttää hänen mielestään sitä, että ympärillä oleva uskonnollinen yhteisö itse tahtoo olla turvallinen.

”Olen optimisti ja uskon, että ihmiset ja yhteisöt yleensä haluavat hyvää, kun heille tarjotaan väylä tehdä hyvää ja kehittyä”, hän toteaa.

”Esimerkiksi helluntailiikkeessä hengellisen väkivallan käsitettä on alettu reflektoida. Siitä voisi tehdä yleisen esimerkin, hän toteaa. Uskonnolliset yhteisöt eivät tarvitse kuria tai hyssyttelyä, vaan tarttumapintoja positiiviseen kehitykseen.”

Linjakumpu näkee tärkeimpänä uskonnollisten yhteisöjen ja muun yhteiskunnan välisen kommunikaatioyhteyden.

”Parasta on, jos yhteisö itse haluaa kommunikoida siitä aiheesta, mitä hengellinen turvallisuus on. Sehän voidaan ymmärtää monin tavoin. Jollekulle iankaikkisen elämän turvallisuus voi olla turvallisuutta”, hän sanoo.

Oman vallan tiedostaminen on väkivallan ehkäisykeino

”Hengellistä väkivaltaa on se, jos ihminen alkaa uskoa, että omat käsitykset ovat samat kuin Jumalan käsitykset”, pohtii Heli Pruuki.

Silloin sekoitetaan toisiinsa ihmisten ja Jumalan hyväksyntä ja luodaan Jumalan rakkaudelle ehtoja.

Pruuki huomauttaa, että rippikoulusta on vaikea erottaa hengellistä ja muuta, sillä se on myös “elämää Jumalan kasvojen edessä”.

”Turvallisuus syntyy kokemuksesta, että minua ei arvioida eikä hylätä, vaan tulen kokonaisvaltaisesti hyväksytyksi.”

Pruukin mielestä turvallisuuden kannalta on olennaista, että työntekijät ja vastuunkantajat ymmärtävät oman valtansa.

”Jos ei hahmota valta-asemaansa, voi tulla rikkoneeksi tai rakentaneeksi paljon huomaamattaan”, hän sanoo.

Usein hengellinen väkivalta on syyllistämistä, dogmaattisuutta tai pelon herättämistä.

Kunnioituksen kautta

”Rippikoululaiset ovat haavoittuvassa iässä, joka tapauksessa peilaavat sitä, kelpaanko minä, olenko hyväksytty, siinä on aikuisilla tärkeä kohta. Nuori rakentaa itseään ja silloin tärkeintä on kysyä, miten varustamme ja vahvistaisimme nuorta, emme murra hänen tahtoaan vaan omaa ajatteluaan.”

Pruuki tunnistaa myös turvallisuuden ihanteen kritiikin.

”Elämme paradigman muutosta. Vallankäyttö, joka on ollut luvallista, ei enää ole. Nuoret eivät ole enää lauma, vaan ansaitsevat kunnioitusta opettajalta. Se voi olla pelottava muutos ja herättää myös kysymyksen siitä, olenko tähän saakka tehnyt väärin.”

”Nuoret ovat aina tarvinneet turvallisuutta, vaan eivät aina ole saaneet, Pruuki tiivistää. Kuinka paljon kiusallisia leikkejä omassa nuoruudessa leikittiinkään.”

”Jos on aito kiinnostus turvallisuuden rakentamista kohtaan, hirveän pieleen ei voi mennä. Kun toimitaan kunnioituksen läpi ja ohjaajan ja nuorten tasavertaisuuden kautta, ei voi mennä kauhean pahasti hengellisen väkivallan puolelle.”

Teksti: Salla Ranta

/by

Rahaa on, missä tekijät?

Joukko nuoria istuvat huoneessa.

Kirkon rahojen kiristyessä seurakunnissa kannattaa kohdistaa katse myös ulkopuolisen hankerahoituksen mahdollisuuksiin. Seurakunnan osaamisella ja hankerahoituksella saadaan aikaan merkittävää ja vaikuttavaa työtä.

Mono Kuoppala lähetti elokuussa eteenpäin loppuraportin Digillä kasvotusten kehittämishankkeesta. Takana on vuosi työtä, kymmeniä infoja, työpajoja, vertausmentorointia, tiuhaa verkostoyhteistyötä ja toistasataa yksilöohjausta.

Tavoitteena oli vahvistaa ja monipuolistaa hankkeeseen osallistuneiden nuorten opiskelu- ja työelämän digivalmiuksia. Somevaikuttajien kanssa tehty yhteistyö tavoitti melkein puoli miljoonaa nuorta. Kaiken tekemisen puitteissa kehitettiin ja testattiin nuorten, vanhempien ja nuorisotyönohjaajien digitaalisen vuorovaikutuksen 4 K-malli – KUNNIOITA-Kerro-Kysy-Kommentoi.

EUn sosiaalirahaston tuella toteutetulla hankkeella vahvistettiin, laajennettiin ja monipuolistettiin siihen osallistuneiden osallistuneiden nuorten ja ammattilaisten digitaitoja.

Nuorten omaan osallisuuteen ja toimijuuteen nojattiin paljon ja yksi tavoitteista olikin kehittää nuorten vertaismentoroinnin malli opiskelu- ja työelämätaitojen vahvistamiseen.

Melkoinen määrä työtä ja tuloksia, jotka puolestaan mahdollisti hanketyö.

Hankeraha mahdollistaa kehittämisen

Hanketyössä kohtaa kaksi seurakuntien kannalta tärkeää kulmaa: kehittäminen ja ulkopuolinen rahoitus. Kehittämisessä nuorisotyön osaamista päästään fokusoimaan tehokkaasti ja perustyötä tukien, ja ulkopuolinen rahoitus antaa edellytykset monivuotisille ja laajoillekin hankkeille, joihin kiristyvässä seurakuntataloudessa ei muuten olisi varaa.

”Hanketyön kaikkiin mahdollisuuksiin ei seurakunnissa vielä olla hoksauduttu”, Kuoppala sanoo.

”Mahdollisuuksia on paljon ja niihin kannattaa ehdottomasti tarttua – kunhan hankkeissa kehitetty sitten myös palvelee perustyötä.”

Seurakuntien ideoimiin hankkeisiin voi tosiaan saada rahaa mitä moninaisimmista suunnista: EU-rahaa rakennerahastojen kautta, AVIn ja ministeriöiden rahaa, viidenkymmenenkahden säätiön ja rahaston tukea.

”EU mahdollistaa myös seurakunnille sellaisen kehittämisen, johon muuten ei olisi resursseja. EU-rahaa on tarjolla paljon ja se kattaa hankekustannuksista 80 prosenttia. Se antaa hyvin mittavassa määrin mahdollisuuden toteuttaa asioita, joihin rahat eivät muuten riittäisi.”

Kaikkia mahdollisia kanavia hankerahoitukselle ei osata laajemminkaan käyttää täysimääräisesti. Esimerkiksi EUn sosiaalirahastojen tukieuroja jää vuosittain hakematta – juuri sellaisesta roikkumaan jääneestä rahasta Kuoppalan nyt päättynyt Digihanke sai rahoituksensa.

Kehittää voi myös yhteistyössä

Hankerahoitukset eivät ole tarjolla mihin tahansa. Ohjelmat ja niiden kautta rahoitettavien hankkeiden kriteerit ovat tarkkaan määriteltyjä. Toisaalta erilaisia ohjelmia on paljon, ja omaa ideaa voi muokata suuntaan, jossa se mahtuu tarjolla olevaan ohjelmaan.

Kuoppala suosittelee pienemmille seurakunnille yhteisten, laajempien hankkeiden toteuttamista ja toisaalta yhteisiin hankekokonaisuuksiin lähtemistä seurakuntien ulkopuolisten toimijoiden kanssa.

”Seurakunnassa kannattaa tarkkaan miettiä se, lähdetäänkö hankkeeseen päätoteuttajaksi vai jossain muussa roolissa. Se määrittää toisaalta tehtävän työn määrää, mutta myös tarjolla olevien mahdollisuuksien laajuuden. Tällä hetkellä on käynnistymässä esimerkiksi Sosiaalisten innovaatioiden Suomi -hanke, johon hakevat kunnat, ja ne etsivät mukaan osatoteuttajia. Seurakunta voi aivan hyvin sopia mukaan vastaamaan tietystä osiosta.”

”AVIn ja ministeriöiden rahaa on tarjolla esimerkiksi nuorisoalan alueelliseen ja paikalliseen kehittämiseen. Ehkä sellaiseen voisi lähteä rovastikunnallisesti tai yhdessä kuntien kanssa? Pitää laittaa ideat liikkeelle.”

Vuoden-parin spurtteja

Hankkeiden perusluonne on väliaikaisuus: ne alkavat ja loppuvat yleensä yhdestä kolmeen vuoden kaaressa.

”Perustelluista syistä sitten voi saada muodostettua jatkohankkeita.”

”Perustyöltä tällä ei tueta. Mutta hankkeet mahdollistavat kehittämisen ja kehittämällä tuotetaan vaikuttavuutta.”

Hankemaailmaan liittyy monella ehkä epäilyksiä loputtomasta byrokratiasta ja raportointishow’sta. Kuoppala vakuuttaa, että kun hommaan pääsee sisälle, systeemin kyllä oppii.

Kuoppala on itse opetellut monessa erilaisessa hankkeessa ja hankkeiden ohjausryhmässä.

”Aikataulut, kirjaamiset ja säätämisen vaativat aikansa, mutta varsinaiseen tekemiseen ja kehittämiseen jää kyllä yllin kyllin tilaa. Itse asiassa normaaliin seurakuntatyöhän verrattuna hanketyö antaa mahdollisuuden kerrankin keskittyä yhteen asiaan perinpohjaisesti ja kerrallaan.”

”Johtoryhmätyöskentely ja raportointi, jotka hankkeisiin luonnollisesti kuuluvat, johtavat paljon normaalia työotetta tarkempaan tavoitteiden määrittelyyn ja arviointiin. Sellaista ei tällä hetkellä juuri mitenkään tehdä – minä toisin tällaisen painavan laadullisen arvioinnin hanke-elämästä perustyön puolella. Jotta kaikenlaisella työllä osuttaisiin paremmin.”

Verkostoituminen on onnistumisen avain

Muun muassa verkostoitumiseen hanketyö onkin poikkeuksellisen hyvä mahdollisuus. Saman on huomannut Kari Surma-aho, jonka Pähee-hankkeessa päihde- ja asennekasvatuksen väline ja siihen kehitetty virtuaalinen peli ovat vieneet kohtaamisiin tahojen kanssa, joita ei olisi aiemmin osannut ajatellakaan.

Virtuaalipelissä kolmen hengen joukkue pelaa VR-lasien kanssa pakohuonepeliä.

”Se peli on sellainen lihava mato, jolla nuorten mielenkiinto saadaan herätettyä.”

Ylä-Savon seurakuntayhtymä hallinnoi Pähee-hanketta ja omistaa siinä kehitetyn kokonaisuuden. Nyt pakohuonepeliä ja päihdekasvatus-kokonaisuutta levitetään käyttöön muihin seurakuntiin, Verke haluaa sen omaan arkistoonsa ja kunnat ovat kiinnostuneita.

”Kun lähtee yhteistyöhön muiden kanssa, saa tehtyä paljon. Voi sanoa, että hanke mahdollisti nuorille ja seurakuntalaisille uutta toimintakulttuuria, joten se oli kannattavaa tehdä. Nuoret osallistuivat itse pelin käsikirjoittamiseen ja testaamiseen, ja kyllä lopputulos herättää minussa ylpeyttä.”

”Hankkeen kustannus oli 234 000 euroa, josta seurakunta maksoi viidenneksen. Eli 187 200 euroa tuli ilmaista rahaa. Ilman hankerahoitusta ei todellakaan olisi saatu tehtyä koko juttua. Mutta nyt meillä on väline, peli ja kaksikymmentä paria VR-laseja.”

Tulokset pitää juurruttaa perustyöhön

Kuten Kuoppala, Surma-ahokaan ei pidä järkevänä tehdä hankkeita hankkeiden itsensä vuoksi.

”Sellaisia hankkeita on nähty paljon, joissa jatkuvuutta ei ole ollenkaan. Hankkeen synnyttämä hyöty ja sen juurruttaminen perustoimintaan on työn A ja O.”

Hyvät jutut kantavat ja kehitystyö voi saada kantavatkin siivet alleen.

Pähe-hankkeelle esimerkiksi on paikallisesti löytynyt yllättäviä tukijoita ja partnereita, joille juuri seurakunnan arvokkaaksi katsottu työ on ollut peruste lähteä mukaan.

Esimerkiksi paikallinen alumiinisia kuljetuslaatikoita valmistava yritys päätyi sponsoroimaan Surmanahon VR-laseille kustomoidun ja kestävän kuljetuskotelon, koska piti seurakunnan nuorisotyötä tärkeänä.

Vieremällä Pähe-sessio järjestyi koululle, kun metsäkoneyhtiö Ponssen hallituksen puheenjohtaja tutustui VR-kokemukseen ja päätti sponsoroida sen.

”Rahoituksen löytäminen jatkohankkeille ei ole mikään mahdottomuus. Ja ylipäätään seurakunnissa voi lähteä hankkeiden suhteen liikkeelle, vaikka pienilläkin jutuilla. Firmat mielellään tukevat sellaisia paikallisia pikku hankkeita, jotka ovat kiinnostavia ja arvokkaan tuntuisia.”

”Leiri- ja kerhotoiminnan kautta löytyy itse asiassa aika laaja pinta kontakteja monenlaisiin ihmisiin, joilla on niiden kautta joko itse tai vanhempina myönteinen käsitys sitä, mitä seurakunnassa tehdään. Huomasin, että se on hankkeille hieno mahdollistaja!”

Kontaktit puolestaan tuovat tullessaan luontevaa esilläoloa ja esiintymistilaisuuksia, joissa työn sisältöä sitten voi levittää eteenpäin.

”Ei seurakunnan työntekijänä joudu häpeilemään tai puolustelemaan paikkaansa isommissakaan ympyröissä. Se merkitsee, mitä teet.”

”Kun me esittelimme THLn hankeryhmässä omaa juttuamme, sitä kuunneltiin keskittyneesti ja arvostaen. Palautteesta ja kommenteista saatiin arvokasta lisäoppia ja koulutusta. Sellaiset kokemukset ovat rohkaisevia. Varsinkin alussa voi olla, että muut uskovat sinun juttuusi enemmän kuin uskot itsekään. Sitä tarvitaan.”

Osaaminen hankkeisiin syntyy paneutumalla

Koska kyse on vasta nousevasta työn tekemisen tavasta, kirkolliselle puolelle räätälöityä hanketyön koulutusta tarvittaisiin.

”Mutta kun sellaista ei ole ollut, kaikki ovat opetelleet ottamaan itse asioista selvää. Seurakunnissa on toki paljon projektiosaamista, jota sitten vain sovelletaan. Ei hankemaailmaan astumiseksi tarvita mitään kummallista erityisosaamista. On ihan sama, kuka hanketta vetää, kunhan tieto tekemiseen on riittävää. Tarvitaan vain se, että lähtee liikkeelle avoimin mielin ja valmiina muutokseen”, Kuoppala miettii.

”Vertaisosaamiseen tukeutuminen ja mentorointi ovat tärkeitä keinoja oppimiseen. Hankemaalimassa ja sen rahoituskuvioissa asiat elävät jatkuvasti, joten vanhojenkin tekijöiden pitää jatkuvasti osata selvittää ja muuntautua. Verkostot ovat siksi kaikille tärkeitä!”

”Kun aloitin nyt päättyneen hankkeen, otin aluksi puhelimen käteen ja soitin kaikille googlaamalla löytäneilleni tahoille, jotka olivat aiemmin tehneet jotain samansuuntaista, esittelin meidän hankkeemme idean ja kysyin, mitä pitäisi ottaa huomioon. Kaikki antoivat mielellään tukea ja neuvoja ja samalla siitä syntyi se verrattoman hyvä verkosto.”

Hanketyöntekijä on tuottaja

Surma-ahokin sanoo, ettei hankehommaan lähtiessä tarvitse valmiiksi osata kaikkea.

”Työ opettaa tekijäänsä. Ei se sen kummempaa ole. Pitää muistaa kysyä apua kavereilta. Suomi on pieni maa; kyllä tietoa löytyy siitä, mitä missäkin on meneillään. Juuri verkostoitumalla sitten saa tietoa ja apua.”

Pähe-hanke edellytti teknologiakumppaneita ja konsultointia asioissa, joissa osaamista ei seurakunnan omissa käsissä ole. Toisaalta se nojasi seurakunnan puolelta juuri siihen, missä nuorisotyö on hyvä.

”Vielä enemmän vain nöyryyttä tarvitaan. Me olemme tuottajia ja etsimme hanketta varten osaavat tekijät tekemään sen, mitä itse emme osaa. Seurakunnan työntekijöillä on juuri tuottamisesta jatkuvaa kovaa kokemusta, esimerkiksi leireiltä, missä työ on palapelin kokoamista ja organisointia. Talousarvion äärellä istutaan ja sitten ryhdytään etsimään ja tuottamaan. Samanlaista suunnittelua, googlaamista, ostamista ja tuottamista se on jonkun virtuaalipelin tekeminenkin.”

Kaikki mahdollisuudet rohkeasti käyttöön!

Mutta miksi hankkeiden monenlaisiin mahdollisuuksiin ei seurakunnissa vielä täysin olla tartuttu? Surma-ahon mielestä jarruttajana toimii arki.

”Ehkä se perusarkikiire jarruttaa. Kiireessä uuden keksiminen on vaikeaa,” Surmanaho aprikoi.

”Toisaalta seurakuntien työntekijöille joutuu uudestaan ja uudestaan sanomaan, että seurakuntakin voi hakea rahaa. Vastaukseksi saattaa kuulua, että eihän me ennenkään olla mitään rahoitusta haettu.”

”Kirkon puolella puuttuu verkostoja, joiden kautta leviäisi tieto siitä, mitä kaikkea voi hakea ja miten. Ja kyllä seurakuntien ja yhtymien oma sisäinen byrokratia kampittaa esimerkiksi työntekijöiden joustavaa yhteistyötä hankkeiden tekemiseksi.”

Työntekijöille itselleen, jotka hanketyöhön sukeltavat, kokemus voi olla yllättävänkin tärkeä.

”Itse olen kolmekymmentä vuotta nuorten parissa touhunnut. Minulle hanke oli mahtava katko perustyöhön ja valtava mahdollisuus uuden oppimiseen yhdessä nuorten kanssa”, Surma-aho sanoo.

Kuoppalan mielestä kehittämiseen tähtäävät hankkeet antavatkin myös työntekijälle mahdollisuuden uudistua.

”Ne avaavat uusia näkökulmia ja niitä tehdessä on mahdollisuus haastaa itseä. Hankkeet ovat mahdollisuus myös seurakuntien kilpaillessa uusista työntekijöistä. Työelämä muuttuu, eivätkä nuoret enää tule mihinkään loppuelämän eläkevirkaan. Uusi polvi suhtautuu työhön toisin, ja hankeluonteisuus tarjoaisi vetovoimaa nuorille valmistuneille.”

”Kirkossa joudutaan kyllä aktiivisesti miettimään, miten saataisiin meille tyyppejä töihin muutenkin kuin perinteisillä tavoilla.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Bongaa nuorten vahvuuksia!

Naisoletettu henkilö seisoo ja nojaa hieman seinään.

Nuoren henkisten voimavarojen vahvistaminen edellyttää lämmintä ja hyväksyvää kohtaamista, sanoo asiantuntija Elina Marjamäki Mieli ry:stä.

Varsin suuri osa nuoria koskevasta puheesta on ongelmalähtöistä. Numeerisesti asiaa voi tarkastella esimerkiksi hakukoneella: Google antaa 2 680 000 tulosta hakusanoille ”nuorten hyvinvointi”, 6 640 000 tulosta ”nuorten ongelmille”.

Koronavuosien jälkeen yhdeksi keskeiseksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi on muodostunut, ovatko nuorten ongelmat ehkä kasvussa, ja miksi.

”Nuorten ongelmista pitääkin puhua, siitä todistavat vaikkapa ne 170 000 yhteydenottoa, jotka me saamme vuosittain Sekasin-chatin kautta, sanoo asiantuntija Elina Marjamäki Mieli ry:n nuoret ja mielenterveys -yksiköstä.”

”Mutta myös nuorten voimavaroja vahvistava puhe on tarpeellista. Ja sen toteuttamiseksi mahdollisuudet ovatkin rajoittamattomat.”

Kampanjointi nuorten huomaamiseksi on tuottanut tuloksia

Huomion vieminen nuorten hyvinvoinnin vahvistamiseen ja voimavarojen lisäämiseen paljastaa myös kasvua, joka tässä tapauksessa on positiivista.

”Esimerkiksi kouluterveyskyselyjen perusteella näkyy paljonkin myönteistä kehitystä nuorten kokemuksissa. Vaikka tämä, että vuonna 2006 20 prosenttia nuorista arvioi, että opettaja välittää heistä ja 70 prosenttia oli sitä mieltä, että opettaja ei välitä. Vuoden 2022 aineistossa luvut ovat kääntyneet toisin päin”, Elina Marjamäki toteaa.

”Vuonna 2006 20 prosenttia pojista arvioi, että heillä on hyvä keskusteluyhteys vanhempiinsa. Vuonna 2022 jo 55 prosenttia oli tätä mieltä. Vaikka tyttöjen osalta luvut eivät ole nousseet samaa tahtia, kehitys on kuitenkin kiistämätöntä. Silti otsikoissa ongelmat näkyvät, mutta hyvä kehitys ei niinkään.”

Hyvät uutiset kannattaa ottaa rohkaisuna mukaan huomisen töihin. Nuorten hyvinvoinnin tukeminen on siinä mielessä loppumaton työsarka, että se alkaa uudelleen joka päivä ja uudelleen joka vuosi uusien nuorten kanssa.

”Empatian löytäminen kaikkia nuoria kohtaan on aina keskeneräinen työ. Senkin eteen on kuitenkin viime vuosina otettu uudenlaisia harppauksia. Esimerkiksi Itäkeskuksen koulussa Helsingissä noudatetaan hyvän huomaamisen ohjelmaa läpäisyperiaatteella – alkaen opettajanhuoneesta ja laajentuen sieltä oppilaisiin.”

Itäkeskuksen koulussa positiivinen pedagogiikka keskittyy lapsen vahvuuksien etsimiseen ja niiden tukemiseen. Oppilaiden kanssa harjoitellaan tunne- ja vuorovaikutustaitoja, toisen ihmisen positiivista kohtaamistapaa ja sitä, miten puhutaan arvostavasti toisille. Lähestymistavan vaikutukset on pystytty myös mittaamaan. Koulussa esiintyy tavallista vähemmän väkivaltaa.

Jokainen aikuinen voi kasvattaa nuoren voimavaroja

Kun puhutaan nuorten voimavarojen ja hyvinvoinnin vahvistamisesta, puhutaan toisaalta nuorten omien voimavarojen lisäämisestä esimerkiksi tunne- ja vuorovaikutustaitoja vahvistamalla, toisaalta nuoria kohtaavien aikuisten toimintatapojen kehittämisestä sellaiseen suuntaan, joka tukee nuoria enemmän.

”Jokaisella nuorella on oikeus myönteiseen ja kannustavaan palautteeseen, joka tunnistaa hänen tilanteensa ja nousee siitä, että hänet on kohdattu ja nähty”, Marjamäki sanoo.

Perustava asia liittyy toiveikkaan asenteen välittämiseen: kuultaako nuoria kohtaavan aikuisen puheessa se, että asioilla on tapana järjestyä?

”Erityisesti tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettelun ja vahvistamisen tärkeyteen on havahduttu. Eikä vain nuorten osalta – myös aikuisten täytyy harjoitella niitä.”

”Esimerkiksi meidän Nuori mieli urheilussa -hankkeessamme viedään eteenpäin ajatusta siitä, että valmentajat voivat olla turvallisia aikuisia, jotka omalta paikaltaan kannatella nuoria laajemminkin.”

Hankkeessa tavoitteena on, että lasten ja nuorten urheilun parissa toimivat osaavat tukea mielenterveyden normaalia kehitystä, hyödyntää mielenterveystaitoja osana valmennusta ja kohdata haastavassa tilanteessa olevia lapsia ja nuoria.

Tiedottaminen on puheeksi ottamista. Se, että mielen hyvinvoinnin kysymyksistä viestitään ja puhutaan aivan arkisesti, on ensiarvoisen tärkeää, koska se madaltaa jokaisen kynnystä tarttua asioihin.

Mieli ry tekee paljon viestintäkampanjoita nuorten hyvinvoinnin ja mielenterveyden tukemisen tiimoilta. Yksi näkyvä muoto ovat julistekampanjat. Ne ovat yksinkertainen ja tärkeä tapa tuoda esiin mahdollisuuksia.

”Nuorten mielenterveyttä vahvistaa jo se, että hän tietää, että erilaisia keinoja on tarjolla”, Elina Marjamäki sanoo.

Marjamäen mielestä yksi keskeisimmistä huomioista nuorten voimavarojen ja hyvinvoinnin vahvistamisen suhteen on se, että se on jokaisen mahdollisuus joka kerran, kun nuoria kohdataan. Nämä mahdollisuudet ovat tarjolla riippumatta ammatillisesta roolista tai statuksesta.

Viime vuonna Linnan juhliin kutsuttiin Kallion lukion keittäjä, josta on tullut koulussa suorastaan ilmiö aamupuuroineen – olemalla läsnä, tervehtimällä jokaista, kohtaamalla hetkeksi, kuuntelemalla nuoria, ottamalla huomioon ja luomalla yhteyttä.

”On aika selvää, millainen fiilis nousee siitä, että oikeasti kelataan nuoren tarpeita. Mitä tärkeimpiä asioita voi tapahtua, jos on aitoa ja lämmintä kiinnostusta ihmisiin. Jos varaa aikaa pysähtyä ihmisten ääreen.”

Kasvurauhan puolesta ja riittämättömyyden tunnetta vastaan

Perheen ja vanhempien asema nuorten hyvinvoinnin ja voimavarojen osalta on perustava.

”Vanhempia pitää sekä auttaa että tukea siinä tehtävässä ja valitettavasti näitä toimia on viimeisten vuosien aikana rapautettu. Mutta samalla täytyy huomata, ettei vanhemmilla voi olla kaikkea tietoa ja että koti on vain yksi osa nuoren elämänpiiriä”, Elina Marjamäki sanoo.

”Kaveritaitoja opitaan ryhmissä ja näistä ryhmistä puolestaan ovat koulussa ja nuorisotyössä vastuussa ammattilaiset – ammattilaisten rooli on hirveän tärkeä. Nuoria pitää tukea, kannustaa mukaan ryhmään ja nuorten omia taitoja vahvistaa joka päivä.”

”Tunteiden sanoittamista opitaan onneksi paljon kotona, mutta erilaisten ja uusien tunteiden kohtaamisen paikat ovat kodin ulkopuolella. Ja lopulta identiteetin kehittäminen tapahtuu katkomalla siteet kotiin, ja taas ammattilaiset tulevat kuvioon mukaan sen itsenäistymisen turvallisina tukijoina.”

Nuoret tarvitsevat tukea ja tukijoita erityisesti riittämättömyyden tunteen kanssa selviämiseen.

”Opetussuunnitelmat ovat erittäin vaativia. Moni asia koulun ja opiskelun muutoksissa kuormittaa ja rakenteet muuttuvat odotuksiksi. Jos ei lue pitkää matematiikkaa, et ole riittävän hyvä ja sinnikäs. Jos et mene painotetun opetuksen luokalle, jäät ’jämäluokalle’. Lukioon pääsystä on tullut monissa kaupungeissa vaikeaa – Helsingissä se ei enää onnistu tavallisella todistuksella”, Marjamäki miettii.

”Itseohjautuvuuden vaatimus on Suomessa suunnattoman suuri ja näkyy jo alakoulussa. Minusta voi sanoa, että meidän kulttuurisissa arvoissamme on ongelmia.”

Kun politiikan ja talouden toimijoiden suunnalta tulee puhetta tarpeista tehostaa kouluputkea, jotta saadaan aikaan kasvua, nuorten hyvinvoinnin tukeminen ja voimavarojen turvaaminen tarkoittaa kasvurauhan suojaamista.

”Nuoren tarve ei ole olla mahdollisimman nopeasti työmarkkinoilla täyttämässä kansantaloudellista tehtävää. Kasvurauhaa tarvitaan vapaisiin yhdessäolon hetkiin. Pitää olla aikaa haahuilla, lupa olla epävarma, mahdollisuus kuljeskella sinne tänne. Tätä kaikkea uhkaavat ne vaatimukset, jotka valuvat aikuisilta ja työelämästä, missä jatkuvasti pitää sitä ja tätä.”

”Mielenterveyden ongelmien hoito maksaa 11 miljardia vuodessa – luulisi että ennaltaehkäisy kiinnostaisi, kun säästötavoitteita laaditaan. Mutta insinööreille ei jostain syystä kelpaa, vaikka vaikuttavuudesta on yllin kyllin tutkimusta”, Marjamäki sanoo.

Pitää luottaa nuoriin

”Voisi evästää uudelle hallitukselle, mikä merkitys pitkällä tähtäimellä on sillä henkisellä tilalla, jossa nuoret saavat olla juuri heitä, joita he tässä ja nyt ovat – ja että sen takia nuorisotyötä pitää rahoittaa riittävästi. Se ei edes tule kalliiksi, toisin kuin Fortumin seikkailut maailmalla.”

”Suomi on mielenterveyden edistämisen kärkimaita, mutta emme vielä ole valmiita tämän suhteen.”

Nuoruus ei ole mikään kiusallinen välivaihe ennen tuottavaa aikuisuutta, vaikka yhteiskunnallisen keskustelusta voi sellaisen idean juonteen jäljittääkin. Nuoren elämä on kokonaista jo tässä ja nyt.

”Merkityksellisyyden kokeminen on olennaista.”

”Nykynuoret ovat avarakatseisempia ja tunnetaitoisempia kuin aikaisemmat sukupolvet. Nykyään on toisiaan kannustavia poikia, tyttöjä ja muita, ja somessakin on jatkuvasti käynnissä paljon nuorten keskinäistä myönteistä kohtaamista.”

”Nuoret ovat myös aiempaa tiedostavampia, mennään aika syvälle asioihin. He ovat kiinnostuneita ja valmiita keskustelemaan arvoista. Millaiset arvot tukevat hyvinvointia? Näissä keskusteluissahan esimerkiksi rippikoulu ja seurakunnan nuorisotyö ovat vahvoja.”

Nuorten voimavarojen tukeminen lähtee nuorten arvostamisesta sellaisina kuin he ovat, ja heidän vahvuuksiensa näkemisessä. Samalla täytyy turvata tilaa nuoren identiteetin kehittymiselle omassa vauhdissaan. Nämä ovat myös nuorisotyön tehtäviä.

Aikuisille, jotka toimivat nuorten parissa, voi käydä niin, että jatkuva ongelmista kuuleminen ja niihin keskittyminen tekee lannistuneeksi. Tätäkin silmällä pitäen on hyvä trimmata omia kohtaamisen taitoja ja tunnetaitoja: millaista asennetta välittää kohtaamilleen nuorille.

”Pitää luottaa nuoriin”, Elina Marjamäki toteaa.

”Välillä mietin, että ehdimmekö me jo korona-aikana unohtaa, millaisia nuoret ovat? Nuorethan lössiytyvät, ovat äänekkäitä, menevät vääriin paikkoihin ja tekevät mielestämme vääriä asioita. Nyt vähän vaikuttaa, että siitä on tehty ongelma.”

”Meidän aikuisten on uudelleen opeteltava, keitä nuoret ovatkaan. Kohtaamalla.”

 

Nuoria kohtaavan tsekkauslista

  • Tervehdinkö kaikkia nuoria enkä vain niitä nuoria, jotka on helppoa kohdata?
  • Millaista kieltä käytän puhuessani nuorten kanssa? Onko sanavarastoni ongelma- vai ratkaisukeskeinen?
  • Jaksanko kysellä aidolla lämmöllä ja mielenkiinnolla?
  • Huomaanko jokaisessa kohtaamassani nuoressa jotain myönteistä?
  • Olenko sanoittanut nuorelle ääneen sen myönteisen, mitä huomaan? Annanko myönteisen palautteen
  • Huomaanko yksinäiset nuoret ja uskallanko kysyä, mitä kuuluu?
  • Pelkäänkö nuorten tunteita vai annanko nuorten tuntea? Kuuntelenko vaikeat tunteet, osoitan empatiaa, enkä jätä nuorta yksin.

 

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Moninaisuus edellyttää turvallista tilaa

""

Eri puolella Suomea on vielä matkaa siihen, että nuorten koko moninaisuus kuultaisiin ja huomioitaisiin sekä puheissa että teoissa, pohtii Senni Martikainen.

”Kysymys moninaisuudesta on kysymys turvallisuudesta sikäli kuin puhutaan esimerkiksi turvallisesta tilasta – että voi olla oma itsensä ilman, että joutuu häirityksi tai tulee syrjityksi”, sanoo Senni Martikainen.

Martikainen on nuori vaikuttaja, joka toimii Iisalmen kunnanvaltuustossa ja hyvinvointialueen varavaltuutettuna. Hän työskenteli kansanedustaja Saara Hyrkön avustajana ja on vastikään siirtynyt töihin Plan Internationalille.

Moninaisuuden tunnistamisen ja turvallisen tilan kysymysten osalta seksuaali- ja sukupuoli-identiteetin kysymykset ovat keskeisiä.

”Seksuaali- ja asukupuolivähemmistöihin liittyvät kysymykset puhututtavat nuoria paljon ja nuoret ovat niistä itse hyvin kiinnostuneita. Nuoret ja nuoret aikuiset ovat vaiheessa, jossa kasvetaan omaan identiteettiin ja tutkiskellaan, mikä on elämän suunta, mihin halutaan mennä ja kenen kanssa esimerkiksi perustaa perhe”, sanoo Martikainen.

Miten turvallisuutta synnytetään?

”Turvallisuushan on yhtäältä sitä, että voi olla omana itsenään tässä yhteiskunnassa. Suomi on alueellisesti hyvin erilainen. Toisissa paikoissa on paljon enemmän ihmisiä, joille nämä jutut ovat jo selviä, ja toisissa vähemmän. Tästä syystä Helsinki on varmasti transnuorelle turvallisempi paikka kuin Iisalmi.”

Mutta syynä ei välttämättä ole, ettei hyvää tahtoa moninaisuutta kohtaan esiintyisi laajemminkin. Kyse on pikemminkin tiedon puutteesta. Pienemmällä paikkakunnalla päättäjät ovat ehkä joskus kuulleet sanan ”trans”, mutta asia on vielä ihan vieras.

Nuorten maailma muuttuu nopeasti, eikä nuoria koskevien teemojen ja nuorten käyttämien sanojen perässä pysyminen ole aikuisille helppoa.

”Kun nuori tulee epävarman identiteettinsä kanssa kertomaan luottamuksellisesti nuorisotyöntekijälle, ettei oikein tiedä, onko tyttö vai poika – kysymykseksi nousee miten työntekijä kohtaa nuoren ja onko hänellä riittävää tietoa keskustellakseen nuoren kanssa.”

”Minusta tuntuu, että tällä hetkellä tässä asiassa tuntuu sukupolviero: nuoret nostavat näitä vähemmistökysymyksiä esiin vahvasti, ja aikuisilla on rajoitetusti valmiuksia vastata keskusteluun. Nuorisotyöntekijöiden ja nuorten kanssa työskentelevien osaaminen ja rooli tämän suhteen on vielä tavallistakin tärkeämpi.”

”Pelkään, että vain osa työntekijöistä ja luottamushenkilöistä puhuu näistä asioista ja toinen osa on hiljaa. Pitäisi olla kaikille enemmän mahdollisuuksia kysyä, keskustella ja oppia. Kuka tahansa voi oppia uutta ja saada uutta tietoa. Moninaisuutta koskevat kysymykset koskevat kaikkia.”

Turvallinen tila ja pienet teot

Viime vuosina lisääntynyt puhe turvallisesta tilasta on hyvä keino palauttaa moninaisuutta ja vähemmistöjä koskeva puhe yksinkertaiseen kysymykseen: miten taata, että jokaisella on mahdollisuus olla mukana omana itsenään? Mitä pitäisi osata huomioida ja järjestää?

Transnuoriin ja sukupuolen moninaisuuteen liittyvät käytännön pienet asiat ovat suuria ja merkityksellisiä asioita niille nuorille, joita ne varsinaisesti koskevat.

”Esimerkiksi tyttöjen ja poikien vessoista luopuminen tai ilmoittautumislomakkeille lisätty mahdollisuus merkitä sukupuoli itselle oikealla tavalla on aika yksinkertainen juttu, jolla onkin sitten aika suuri merkitys.”

Iisalmessakaan ei vessoja seurakunnan tiloissa ole muutettu vielä yhteisiksi.

”Eikä niitä tullut myöskään kaupungin kulttuurikeskukseen. Painin itsekin sen kysymyksen kanssa, teenkö tarpeeksi työtä näiden asioiden puolesta. Miten tehdä politiikkaa niin, että se mahdollisimman hyvin palvelisi moninaisuutta?”

Jotta tieto lisääntyy ja asiat etenevät, tarvitaan mielipidevaikuttamista. Samalla julkinen puhe moninaisuuden puolesta osoittaa vähemmistöihin kuuluville ihmisille, etteivät he ole asioinensa yksin.

Martikainen soisi, että kirkon nuorisotyökin nostaisi julkisuudessakin moninaisuuden näkökulmia nykyistä vahvemmin esille.

”Aika vähäisesti näkyy kirkon vaikuttamistyötä esimerkiksi juuri moninaisuuden kysymyksissä, verrattuna esimerkiksi Allianssiin. Ei oikein ole sellaisia kirkollisia tahoja, jotka voimakkaasti puolustaisivat näitä osallisuuden näkökulmia.”

Miten nuorten teemoja kuullaan?

Kuntapäättäjän penkiltä katsellen Martikaisella on sellainen vaikutelma, että kunnallisessa päätöksenteossa puhutaan nuorten asioista enemmän kuin seurakunnissa.

”Nyt kun eduskuntavaalit ovat tulossa, kunnanvaltuustoissakin puhutaan enemmän nuorten turvallisuudesta, mielenterveysongelmista, koulutuksesta ja niin edelleen.”

”Nuoria koskevat teemat näkyvät yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta nuorten oma ääni toki on aina aliedustettuna. Ilmastonmuutos on siitä poikkeuksellinen teema, että nuoret ovat siihen liittyen olleet alusta alkaen itse äänessä, osoittaneet mieltään ja vaatineet muutoksia.”

Nuorten moninaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen edellyttää ensi sijassa nuorten kuulemista. Koska aikuiset eivät ole TikTokissa katsomassa samoja videoita kuin nuoret, nuorten kuuleminen pitää järjestää toisin keinoin.

”Mutta nuorten kuulemisjärjestelmät ovat vielä epäkunnossa. Ne eivät vielä toimi kunnolla missään. Nuorten vaikuttajaryhmiä on nyt seurakunnissakin pakko järjestää, mutta ei minullekaan ole tullut esimerkiksi Iisalmessa selväksi, miten ne toimivat. Ainakin kuntien nuorisovaltuustojen toiminta on varsin jäykkää”, sanoo Martikainen.

”Näiden osalta olisi tärkeää, että juuri työntekijät osaisivat toimia mahdollistajina, jotka nostavat esiin niitä asioita, joista nuorten kannattaisi keskustella ja joihin ottaa kantaa. Työntekijöillä on myös rooli toimia nuoria koskevien asioiden välittämisessä yleiseen keskusteluun. Monet asiat voivat edetä joutuisammin, jos ne tulevat viranhaltijoilta kuin poliitikoilta.”

Seurakunta voisi ajaa moninaisuuden kysymyksiä myös laajemmin kuin omassa piirissään. Martikainen mainitsee esimerkkinä, että haluaisi Priden aikaan Iisalmeen sateenkaariliputuksen. Jos hän itse ehdottaa liputusta, se politisoituu ja polarisoituu yhden puolueen asiaksi.

”Esimerkiksi tällaisessa asiassa olisi parempi, jos aloite sateenkaariliputukseen tulisi vaikka nuorisovaltuustolta tai vaikka juuri seurakunnan nuorilta.”

Seurakunta ja elämän suuret kysymykset

Martikainen oli itse aktiivinen isonen ja toimi seurakunnassa muutenkin monipuolisesti. Hänen mielestään seurakunta on erityisessä asemassa käsiteltäessä nuorten identiteettiin liittyviä syviä kysymyksiä, myös moninaisuutta: kuka minä olen, millainen minä olen, mikä minun paikkani on maailmassa.

”Seurakunnan nuorisotyö on tietyllä tapaa henkilökohtaisempaa kuin kunnan nuorisotyö. Se on vahvimmillaan käsiteltäessä kaikkia syvimpiä asioita: mikä tämä maailma on, keneen pitäisi uskoa, miten kohtelen läheisiä ja muita ihmisiä, mitä haluan tehdä elämässäni? Seksuaali- ja sukupuoli-identiteetti liittyy näihin todella isosti”, Senni Martikainen sanoo.

”Nuorisotyön piirissä pääsee miettimään yhdessä itseä eniten askarruttavimpia kysymyksiä ja siellä voi kokea, ettei ole niiden kanssa yksin. Ne ovat herkkiä keskusteluja, joissa ammennetaan siitä syvyydestä, mihin seurakunnan piirissä päästään.”

”Siksi työ pitää järjestää niin, että ollaan valmiita vastaanottamaan kaikenlaisia ihmisiä: etteivät mahdollisuudet sulkeudu yhdeltäkään nuorelta siksi, että koetaan, etten kuulu joukkoon, ettei minulle ole vastauksia, en saa olla täällä.”

Työntekijöiden osaaminen muodostuu tässä mielessä avainasiaksi – tarvitaan tietoa, jotta voi tukea.

”Sama koskee myös isosten ja kerhonohjaajien koulutuksia – miten niiden mahdollisuudet hyödynnetään? Jos työntekijöistä tuntuu, että omat tiedot ja taidot loppuvat kesken, on järjestöjä, joiden asiantuntemusta voi käyttää. Ei seurakunnassa kannata vieroksua esimerkiksi Setan tai Trans ry:n vierailujen järjestämistä.”

Martikainen toivoisi myös, että seurakunnassa luontevasti osattaisiin käyttää mahdollisuus seksuaalikasvatukseen – teema, joka nousee paljon esiin hänen työssään Plan Internationalilla.

”Riparin suosio on edelleen hämmästyttävän korkea. Se on erityisen hyvä paikka nostaa nostaa esiin ja käsitellä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Millaisia teemoja esimerkisi sinne riparin rakkauspäivään tuodaan? Minusta seksuaalikasvatusta kannattaisi ulottaa juuri ripareille ja puhua nuorten kanssa, miten seksistä voi nauttia, miten nuorilla on oikeus tutustua omaan kehoonsa ja suostumuksellisesti myös toisten kanssa”, Martikainen sanoo.

Jatkuva mahdollisuus toimia moninaisuuden puolesta

Miten helppoa moninaisuuden kysymysten edistäminen päättäjän on? Martikainen toteaa, että asioiden ja ratkaisujen suhteen ollaan vielä pitkällä matkalla.

”Kunnissa on yhdenvertaisuussuunnitelma, jossa mainitaan erilaisia ihmisryhmiä ja laki edellyttää, että ihmisiä kohdellaan yhdenvertaisesti ja tasa-arvoisesti, mutta käytännön teot ovat aika vielä aika vähäisiä. Pieniä tärkeitä tekoja olisi paljon tehtävissä.”

Kun pyritään edistämään asioita, jotka ovat vasta nousemassa yleiseksi ymmärrykseksi, muutoksen hitaus saattaa tuskastuttaa. Lähihistorian tarkastelu kuitenkin auttaa huomaamaan, miten paljon on jo muuttunut esimerkiksi moninaisuuden hyväksymisen suhteen.

”Nämä teemat ovat esillä enemmän kuin koskaan aiemmin, ja esimerkiksi Helsinki Priden kasvaminen on osoittanut, miten tarvitaan liittolaisia monista taustoista, ja onkin tosi hienoa, miten kirkkokin näkyy siellä. Tietysti toivoisin, että muuallakin Suomessa seurakunnat voisivat olla mukana paikallisesti näissä tapahtumissa.”

Kysyttäessä nuorilta, mihin seurakunnan resursseja pitäisi käyttää, diakonian ja nuorisotyön rinnalle nousee vahvasti toive yhteiskunnalliseen ja tasa-arvotyöhön panostamisesta. Ehkä osallisuuden ja tasa-arvon suunnalta voisi löytyä mahdollisuuksia myös nuorten ja nuorten aikuisten uudenlaiselle toiminnalle?

”Nuoruushan ei pääty 18 ikävuoteen. Nuorisolain mukaan nuoria ovat kaikki alle 29-vuotiaat. Nuorille aikuisille suunniteltu toiminta kuitenkin on vähissä. Mitä seurakunta voisi tarjota? Ehkäpä nuorille aikuisille seurakunta voisi olla yksi sellainen paikka, jossa otetaan kantaa. Se on ihastuttava ajatus.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Miten rakennetaan hyvä työharjoittelu?

Vihreän ruohon keskellä on kivipolku.Kuva: Jaakko Kaartinen

Diakin kirkon alan lehtori Sami Ritokoski toteaa, että opiskelijoiden harjoittelukokemusten merkitys on nykyään entistä tärkeämpi, kun monet seurakunnat raportoivat rekryhaasteista. Seuraavassa Ritokosken ajatuksia siitä, miten hyvä harjoittelukokemus rakentuu sekä teemaan liittyviä pohdintoja Pieksämäen ja Tikkurilan seurakunnista.

Diakonia-ammattikorkeakoulun kirkon alan opiskelijat suorittavat seurakuntaharjoittelun opintojen puolenvälin jälkeen. Sami Ritokoski toteaa, että harjoittelulla on opiskelijoille suuri merkitys heidän luodessaan kuvaa kirkosta ja seurakunnista työpaikkoina.

”Opiskelijoiden harjoittelukokemusten merkitys on nykyään entistä tärkeämpi, kun monet seurakunnat raportoivat rekryhaasteista. Päteviä hakijoita avoimiin tehtäviin ei itsestään selvästi ole.”

Ritokoski sanoo hyvän harjoittelukokemuksen alkavan harjoittelupaikan hausta ja yhteydenotosta seurakuntaan.

”Diakin sosionomi-kirkon nuorisotyönohjaajaopiskelijoille on viime vuosina löytynyt hyvin harjoittelupaikkoja, siitä suuri kiitos seurakunnille ja ohjaajille. Harmillisia – mutta onneksi eivät kuitenkaan vallitsevia – ovat opiskelijoiden kertomukset siitä, kuinka seurakunnat eivät ole reagoineet heidän yhteydenottoihinsa.”

Ritokosken mukaan pahimmillaan viesteihin vastaamattomuus voi saada aikaan negatiivisen kierteen, joka vaikuttaa koko harjoittelukokonaisuuteen.

”Tärkeä vaihe on myös harjoittelijan vastaanottaminen. Saako harjoittelija kokemuksen siitä, että hän on tervetullut? Tämä vaihe on jatkumoa ensivaikutelman luomiselle.”

Hyvä harjoittelukokemus on monen tekijän summa

Ensimmäisen kosketuksen jälkeen harjoittelukokemus rakentuu monen asian summana. Erityisesti harjoittelunohjaukseen kannattaa satsata.

”Harjoittelijaa voi ohjata monenlaisilla keinoilla: voi luoda hyvää ilmapiiriä huumorin viljelyllä, hyödyntää erilaisia ohjausmuotoja, antaa aitoa valmiuksien mukaista vastuuta sekä ohjata harjoittelijaa autonomisuuteen.”

Ritokosken mukaan hyvä ohjaus on sekä yksilöllistä että yhteisöllistä. Ohjaajat opettavat myös omalla esimerkillään.

”Varsinaisen ohjaajan lisäksi koko työyhteisö kannattaa kutsua kollektiiviseen ohjaukseen ja mahdollistaa näin harjoittelijan tulo tiimin jäseneksi. On hyvä, jos harjoitteluympäristö rohkaisee kokeiluun ja tukee harjoittelijan kriittistä ajattelua. Ja ehkä kannustaa häntä jopa harjoittelupaikan toimintatapojen kyseenalaistamiseen”, Ritokoski pohtii.

Diakonia-ammattikorkeakoulu järjestää harjoittelunohjaajille valmennus -verkkokursseja, joissa Ritokoski toimii opettajana. Diakissa on parhaillaan käynnissä myös useampivuotinen kirkon alan opiskelijoiden identiteettiä koskeva tutkimushanke, jossa kirkollisen kelpoisuuden saavilta opiskelijoilta kerätään aineistoa opintojen eri vaiheissa.  Ritokoski on tehnyt jo alustavaa analyysia ensimmäisistä opiskelijoiden seurakuntaharjoittelun jälkeen kerätyistä aineistoista.

Koko työyhteisö mukaan

Ritokoski sanoo hyvän harjoittelukokemuksen rakentuvan samalla siten, että harjoittelu tuottaa opiskelijalle realistisen ja todellisen kuvan työstä.

”Ja monesti luontevan hengellisyyden piirissä toimiminen tekee seurakuntaharjoittelusta erityisen kokemuksen.”

Tällä hetkellä Diakissa sosionomi-kirkon nuorisotyönohjaajia koulutetaan Helsingin kampuksella.

”Tulevaisuudessa yksi koulutusryhmä aloittaa Jyväskylässä. Nykyopiskelijoista suurin osa asuu kuitenkin pääkaupunkiseudulla, joten valtaosa heistä suorittaa myös harjoittelunsa siellä. Jokaisessa harjoitteluun lähtevässä ryhmässä kytee kuitenkin myös halu lähteä harjoittelemaan muualle Suomeen.”

Ritokoski toteaa harjoittelun pääkaupunkiseudun ulkopuolella mahdollistuvan, mikäli opiskelijalle on tarjolla harjoittelun aikainen asuminen esim. vanhempien, sukulaisten tai seurakunnan järjestämänä.

”Ja tämä ilman kustannuksia, sillä oman opiskelija-asunnon vuokran maksamisen rinnalla ei opiskelijan talous useinkaan salli harjoittelun aikaista lisävuokran maksamista. Osa pääkaupunkiseudun ulkopuolisista seurakunnista onkin jo havahtunut tähän, ja ne ovat alkaneet järjestellä mahdollisuuksia asumiseen ilman kustannuksia.”

Ritokosken mukaan seurakunnissa on alettu muutenkin panostaa harjoittelijoiden vastaanottamiseen ja ohjaamiseen ”koko työyhteisön tasolla”.

”Se on väylä saada harjoittelijoita. Tämän myötä he saattavat tehdä myöhemmin työuriaankin juuri näissä harjoitteluseurakunnissa.”

”Seurakuntien on ensisijaisen tärkeää satsata harjoittelijoihin”

Pieksämäen johtava nuorisotyönohjaaja Ilmo Häkkinen toteaa, että heidän seurakuntansa on vuosien kuluessa joutunut sopeutumaan supistuviin resursseihin.

”Monista kiinteistöistä on luovuttu ja ennen kaikkea myös virkoja on vähennetty ankarasti viimeisen 15 vuoden aikana. Tällä hetkellä meillä on neljä nuorisotyön virkaa, joista yksi on johtava.”

Takavuosina DIAK:illa oli kampus Pieksämäellä.

”Silloin meillä tapasi olla sieltä vuosittain yksi-kolme nuorisotyön harjoittelijaa, mikä oli sopiva määrä. Nyt meillä ei ole kuitenkaan ollut harjoittelijoita DIAK:ista noin viiteen vuoteen.”

Pieksämäen seurakunnan harjoittelijatilanne on ollut edelleen kohtuullisen hyvä, sillä Pieksämäellä toimii STEP-ammattiopisto, josta valmistuu nuoriso- ja yhteisöohjaajia. Nuo opinnot eivät anna kuitenkaan kelpoisuutta kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan

”Monet heistä myös asuvat Pieksämäellä, joten heidän on ollut helppo hakea harjoitteluun meidän seurakuntaamme. Ottaisimme kuitenkin mieluusti harjoittelijoiksi lisää alalle tähtääviä, ammattikorkeakoulua käyviä opiskelijoita.”

Häkkisen mukaan ammattikorkeakoulua käyvien opiskelijoiden kohdalla harjoittelun aikainen asuminen on muodostunut usein ongelmaksi.

”Kesän aikaiset harjoittelijat eli kesätyöntekijät voivat asua ilmaiseksi leirikeskuksessamme, mutta muuten emme ole voineet tarjota harjoittelijoille kunnon kämppää.”

Häkkisen mukaan seurakunnassa on totuttu liiaksi siihen, että harjoittelijaan ei tarvitse tehdä erityisiä taloudellisia satsauksia.

”Näin rahaa majoituksen järjestämiseen ei olla osattu varata. Tässä kohtaa olen kuitenkin valmis kehittämään systeemiämme. Jos harjoitteluun tuleminen on majoituksesta kiinni, asia hoidetaan: neuvostoa opastetaan, talouspäällikköä painostetaan ja kirkkoherra puhutaan ympäri”, Häkkinen virnistää.

Häkkinen kertoo, että palkkausta he ovat jo kehittäneet: harjoittelijalle maksetaan leiriajasta palkan lisäksi myös päivärahat.

”Alan opiskelijoiden saaminen kesätyöhön on ollut kuitenkin tukkoista. Jatkossa pyrimmekin lähestymään opiskelijoita heti syksyn alussa. Olemme nyt sopimassa vierailuja Ylivieskassa ja Kokkolassa sijaitseviin CENTRIA-ammattikorkeakouluun oppilaitoksiin. Niistä valmistuvien yhteisöpedagogien opinnot antavat kelpoisuuden myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan.”

Ilman harjoittelijoita ei ole työnhakijoita

Häkkinen nostaa esiin myös arjen työn haasteet ja työelämän epätäydellisyyden.

”Totuuden nimissä joskus on myös tilanteita, jolloin harjoittelijaa ei voida ottaa: työntekijät vaihtuvat, ovat uusia tai väsyneitä, saikuttavat ja piiputtavat tai tiimi on sekaisin. Tällöin kenelläkään ei ole voimavaroja harjoittelun hyvään ohjaamiseen. On myös opiskelijan etu, että hän hakee silloin harjoittelupaikkaa muualta.”

Häkkisen mielestä seurakuntien on kuitenkin ensisijaisen tärkeää satsata harjoittelijoihin.

”Ilman harjoittelijoita ja alalle hakeutuvia käy kuin meillä. Nyt ensimmäisen kerran Pieksämäen seurakunnan historiassa – tai ainakin miesmuistiin – kukaan ei hakenut avoinna olleeseen nuorisotyön vakituiseen virkaan.”

Pieksämäen seurakunta haluaa olla osaltaan kannustamassa niin nuoria kuin varttuneitakin opiskelijoita alalle ja kirkon töihin.

”Koemme harjoittelijat tärkeäksi ja halutuksi väeksi, ja otamme heidät mielellämme osaksi hyvää työporukkaamme.”

Konkreettisesti mukaan työhön ja työyhteisöön

Vantaan Tikkurilan seurakunnan vastaava nuorisotyönohjaaja Sirpa Rosenberg pitää erityisen tärkeänä, että harjoittelijat pääsevät konkreettisesti mukaan seurakunnan työhön ja työyhteisöön. Hänen mielestään siitä on paljon hyötyä niin opiskelijalle kuin työyhteisön työntekijöillekin.

”Harjoittelijoiden ohjaaminen ja heidän kysymyksiinsä vastaaminen auttaa oman työn ja toimintatapojen tarkastelemisessa ja kehittämisessä. Usein harjoittelussa positiivisen kokemuksen seurakunnasta saaneet opiskelijat hakeutuvat samaan paikkaan kesätöihin. Tällöin on tietysti kätevää, kun talo ja työntekijät ovat heille tuttuja entuudestaan.”

Rosenberg kertoo, että vuosittain heille tapaa tulla muutamia kyselyitä harjoittelupaikoista.

”Olemme pyrkineet vastaamaan niihin myönteisesti. Harjoittelijoiden samanaikaisen määrän olemme kuitenkin rajanneet kahteen, jotta molemmille olisi riittävästi mahdollisuuksia erilaisten tehtävien harjoittelemiseen.”

Ennen harjoittelupaikasta sopimista opiskelijan kanssa jutellaan hänen omista tavoitteistaan ja kiinnostuksen kohteistaan. Samalla heille kerrotaan, mitä mahdollisuuksia Tikkurilan seurakunnassa on tarjolla.

”Kannustamme myös siihen, että harjoitteluun sisältyy useampiin työaloihin tutustumista.”

Kokonaisvastuu kannettava harjoittelijasta

Rosenbergin mukaan on tärkeää ottaa vastuu harjoittelijan riittävästä ohjaamisesta.

”Hänelle pitää pystyä takaamaan riittävä tuki ja opastus harjoittelun aikana. Sen sijaan ei ole viisasta ottaa harjoittelijaa, jos työyhteisössä on paljon muutoksia tai vajausta resursseissa.”

Rosenberg kertoo, että Tikkurilassa ennen harjoittelun alkamista ohjaajaksi sovittu työntekijä laatii harjoitteluajan suunnitelman.

”Ensimmäisen viikon kattava perehdytys ja koko työyhteisön lämmin vastaanotto vaikuttaa varmasti opiskelijan kokemukseen myönteisesti. Opiskelijalla ja ohjaajalla tulee olla säännöllisiä keskusteluja, ja harjoittelun lopussa on tärkeää pitää palautekeskustelu.”

Rosenberg toteaa, että Tikkurilan seurakuntaan tulevat harjoittelijat tapaavat asua hyvien kulkuyhteyksien päässä.

”Näin ollen meiltä harvemmin kysytään harjoittelunaikaista asuntoa. Ei tällaisen asunnon tarjoaminen olisi meille mahdollistakaan.”

Rosenbergin mielestä työntekijöiden tulisi pitää nuorten kanssa toimiessaan enemmän esillä mahdollisuutta kouluttautua kirkon työhön.

”Harjoittelijoiden näkyminen ja heidän luontevat keskustelunsa nuorten kanssa voivat osaltaan saada nuoret kiinnostumaan kirkollisesta koulutuksesta.”

Teksti: Juhana Unkuri

/by

Kirkko halutaan mukaan tekemään yhteistä nuorisotyötä

Tuomiokirkon edessä on suuri määrä ihmisiä. Ihmisillä on erivärisiä ilmapalloja.Kuva: Jaakko Kaartinen

Valtion nuorisotyön ja -politiikan ohjelma VANUPO määrittelee tärkeimmät nuoria koskevat valtionhallinnon toimet neljäksi vuodeksi kerrallaan. Kirkkoa kutsutaan mukaan tukemaan nuorten hyvinvointia. Sillä voi olla siinä oma, ainutlaatuinen roolinsa.

Vuonna 2024 alkaa uusi nuorisotyön ja -politiikan ohjelmakausi.

“Ohjelma linjaa ennen kaikkea sitä, mitä hallitus haluaa nuorten kasvu- ja elinoloihin liittyen edistää”, kertoo Opetus- ja kulttuuriministeriön Nuorisotyön ja -politiikan vastuualueen johtaja Henni Axelin.

Samalla ohjelma antaa koko nuorisotyön kentälle yhteisiä tavoitteita. Axelin toivoo, että kirkon nuorisotyö haluaa tulla mukaan niitä toteuttamaan.

“Valmistelu on aloitettu nuorten kuulemisella sekä työpajoilla nuorisoalan toimijoiden kanssa. Myös kirkkohallituksen ja Lasten ja nuorten keskuksen edustajat olivat näissä mukana.”

Avoimuus, yhteistyö ja ammatillisuus kirkon valtteja

Axelin pitää kirkon nuorisotyön vahvuuksina avoimuutta, verkostoituneisuutta sekä ammatillista kykyä tunnistaa erilainen avun tarve ja ohjata nuori eteenpäin.

“Kirkolle avoimuus on valtava voimavara. Se, että jokainen nuori on tervetullut eikä ovella kysytä uskontokuntaa. Se voi poikia paljon hyvinvointia lapsille ja nuorille, että saa avoimessa ilmapiirissä mahdollisuuden tavata turvallisia aikuisia. Kirkolle avoimuus voi myös olla aivan avainasia, koska rajaamalla tai luomalla kriteereitä luotaisiin nuorille aivan toisen tyyppisiä kokemuksia”, Axelin pohtii.

“Kirkko itse linjaa, miten se haluaa olla mukana nuorisotyön kentällä, mutta toinen vahvuus sen nuorisotyössä on ollut luonteva yhteys yli organisaatiorajojen, etenkin pienillä paikkakunnilla. Kirkon paikka ja rooli löytyy luontevasti toimia osana erilaisia verkostoja”, hän muistuttaa.

“Päävastuun nuorten hyvinvoinnista on oltava kunnissa ja sote-alueilla, jotka vastaavat omista nuoristaan.”

“Seurakunnan ei pidäkään pystyä ratkaisemaan kaikkia ongelmia, mutta mukaan tekemään nuorten hyvinvoinnin eteen kyllä mahtuu. Kirkolla on omia vahvuuksia, kuten walk-in-terapia, ja uusillekin keksinnöille on tilausta”, kannustaa Axelin.

Vaikka leirin ohjaajan ei pidä ryhtyä terapeutiksi, kuuntelemisella voi olla valtava merkitys. Koulutettu nuorisotyön ammattilainen osaa myös ohjata eteenpäin avun piiriin ja tietää, mistä sitä paikkakunnalla löytyy.

Nuorten väkivallan ja mielen ongelmien sekä yksinäisyyden lisääntymisestä puhutaan paljon. Miten seurakunnissa ja järjestöissä tuettaisiin parhaiten mielen hyvinvointia?

“Mielen hyvinvoinnin tukeminen on monimutkainen kysymys. Kirkon tapauksessa mieleen tulevat kaikki matalan kynnyksen mahdollisuudet kohdata aikuisia”, Axelin sanoo.

Halutaan yksi yhteinen nuorisotyö

Axelin ei usko, että kirkon toimijoilta suljetaan tulevaisuudessakaan ovia.

“Olemme vielä riittävän yhtenäinen joukko näkemään kirkko voimavarana. Isoissa kaupungeissa huudetaan mukaan kaikkia yhteisöjä, jotka ovat nuorille tärkeitä, joihin he kuuluvat tai jotka kuuluvat heidän elämäänsä, jotta heihin olisi yhteys. Samalla tavalla toivotaan yhteyksiä esimerkiksi imaameihin.”

Nuorten pahoinvoinnin lisääntymisen taustoista Axelinin mukaan puhutaan kolmoiskriisinä.  Axelin sanoo nostavansa hattua nuorisotyön tekijöille, jotka joutuvat käytännössä ratkaisemaan myös paljon tilanteita, joissa jonkun tai joidenkin turvallisuus on vaarassa.

“Polarisaatio näkyy niin, että osa nuorista voi todella huonosti. Sitä on kertynyt toisille monen tekijän summana. Pandemian jäljet näkyvät erityisesti perheissä, joissa ei ennen korona-aaltoakaan ollut hyvä tilanne, joissa etäopetus oli nuorelle vaikein oman tilan puuttumisen, perheen sosioekonomisen aseman ja muiden olosuhteiden vuoksi”, hän toteaa.

Toinen asia on, että ilmastonmuutos on jo nyt kuormittava tekijä ajassa.

“Nuoret elävät ilmapiirissä, jossa emme tiedä mitä meille tapahtuu ja voi tuntua siltä, että meitä uhkaa tuho, eivätkä aikuiset tee asialle mitään. Kaikki eivät kanna tällaista huolta, vaan ilmastohuoli itsessään myös polarisoi nuoria, joista osalla on fyysisiäkin oireita.”

”Kolmas asia on sota Euroopassa, josta emme osaa edes ajatella, miten paljon se vaikuttaa nuoren elämään. Emme ole päässeet sanomaan nuorille, että kaikki on hyvin”, Axelin summaa.

Kirkko voisi edustaa iloa ja huolettomuutta

Myös aikuiset luovat huolia nuorille. Monet selvitykset osoittavat hänen mukaansa, että nuoret eivät esimerkiksi usko jaksavansa työelämässä eläkeikään saakka. Voi kysyä, mistä tällainen käsitys työelämän uuvuttavuudesta heille on tullut.

“Puhetapamme imeytyy nuoriin ja heillä on paljon huolia”, Axelin sanoo. Hän näkeekin kirkolla myös tässä yhden mahdollisen roolin.

“Toivon luominen olisi tärkeää. Nuorille pitäisi jonkun olla myös muistuttamassa, että maailmassa on iloisia asioita. Voisihan seurakunnan toiminta edustaa myös huolettomuutta. Ei voi olla niin, että viisitoistavuotiaana pitää kantaa kaikki maailman huolet, ei heidän pidä niitä ratkaista. Pitää voida hölmöillä myös.”

Teksti: Salla Ranta

/by

Logossa lukee Lasten ja nuorten keskus.

Logossa lukee Suomen evlut kirkko.

Skip to content