Kirkosta eteenpäin
Kirkossa on totuttu pitkiin työuriin, mutta tälläkin puolella työntekijöitä koskee oma vaihtuvuutensa. Seurakunnasta on tulossa tässäkin suhteessa työpaikka siinä missä muutkin.
Kolmisen vuotta sitten Jussi Maasola vaihtoi Jyväskylän seurakunnan Jyväskylän kaupunkiin. Maasola on erityisnuorisotyöntekijänä ja keskittynyt Ankkurityöhön.
”Aloitin aikanaan iltapäiväkerhonohjaajana ja tein kaikkea nuorisotyötä, mutta keskityin pian erityisnuorisotyöhön. Minulle tuli todella tärkeäksi, että sain toimia juuri siellä puolella. Sen työn kautta rakentui mielenkiintoisia yhteistyökuvioita muiden toimijoiden kanssa ja tekeminen pysyi kiinnostavana. Jos työ olisi ollut pelkkiä isoskoulutuksia ja ripareita, en olisi jatkanut näin pitkään.”
Maasola siirtyi kaupungille, koska tuntui, että oli tullut sopiva aika ja mielenkiintoinen paikka oli auki. Erityisnuorisotyö jatkui, mutta erilaisissa puitteissa.
Kaupungin puolella työ poikkeaa seurakunnasta erityisesti siltä osin, että työtä varten on selkeärajainen vastuualue.
”Seurakunnassahan nuorisotyöhön kuuluu jatkuvasti vaihtuvia asioita ja sitä kautta työ on monipuolista. Toisaalta on myös kiva, että voi keskittyä yhteen. Ja työajat ovat myös paljon säännöllisemmät eivätkä viikonloput mene samalla tavalla töissä”, Maasola sanoo.
”Ammatillinen rooli on kaupungin työntekijänä toisenlainen, ja sen myötä tulevat viralliset verkostot myös. Sekin on tavallaan selkeämpää.
”Palkka on samanlainen mutta seurakunnan puolella toimintamäärärahat ovat suurempia. Tietysti työn profiilikin on erilainen. Kaupungilla ei juuri ole leirejä ja sellaista, mihin niin suuri osa seurakunnan resursseista kohdistuu.”
Ei juuri pahaa sanottavaa seurakunnasta
Maasola sanoo, ettei hän missään tapauksessa lähtenyt ovet paukkuen seurakunnasta kaupungille. Päinvastoin hän korostaa, että seurakunta oli erinomainen työnantaja ja hyvä työpaikka.
”Minähän olin seurakunnalla kaksikymmentäviisi vuotta, kyllä se jostain kertoo.”
Jossain määrin Maasola kuitenkin sanoo turhautuneensa toistuvaan tarpeeseen perustella, miksi seurakunnan puolella tehdään erkkatyötä.
”Nyt minun ei tarvitse perustella työnantajalle tekemääni työtäni. Seurakunnassa se oli jatkuvaa taistelua. Seurakunnassa tilanne oli niin, että työ, jota tehdään, on oikeaa työtä vasta sitten kun pidetään myös hartaus.”
”Ei lähimmäisenrakkautta ja apua tarvitsevien auttamista tarvitse selitellä. Minusta jumalanpalveluksen ja hartauden kytkeminen kaikkeen mahdolliseen toimintaan oli teennäistä.”
Siirryttyään kaupungin puolelle Maasola piti yhteyttä vanhoihin työkavereihin, mutta varsinaisen työn kautta yhteiset pinnat seurakuntaan ovat verrattain vähäisiä.
”Puoliso on edelleen seurakunnan työssä, se on minun merkittävin kontaktini seurakuntaan.”
”Mutta jos pitäisi sanoa, miten muuten seurakunta näkyy minulle nykyään, niin lyhyesti sanottuna ei juuri mitenkään. Sitä seurakuntatyötä tehdään sen verran omissa ympyröissä. Minusta se on sääli, koska siellä on niin valtavan hyvää osaamista ja hienoja tekijöitä. Kirkossa on hurjan koulutettuja ihmisiä töissä. Mitä enemmän niitä saataisiin hyödynnettyä ihmisten parissa, sitä parempi. Minusta seurakunnan pitäisi olla nykyistä enemmän keskellä elämää”, Jussi Maasola toteaa.
Työpaikan vaihtaminen ei ole draamaa
Sauli Paavilainen vastaa kysymyksiin aivan tuoreena kirkon työstä lähtijänä. Hän on ehtinyt olla uudessa työssään Step-koulutuksen puolella ammatillisena opettajana vasta kuukauden ajan.
”Sikäli on lyhyt perspektiivi verrata tätä ja seurakuntaa, mutta jotain eroja kyllä huomaa jo. Työnkuva on selkeä. Seurakunnan puolella täytyy olla mukana tuhannessa asiassa”, Paavilainen sanoo.
”Palkka on vähän parempi kuin esimiestehtävissä seurakunnassa, vaikka nyt teen erityisasiantuntijan hommaa. Kyllä silläkin on merkityksensä.”
Samalla Paavilainen alleviivaa, että seurakunta on ollut erittäin hyvä työnantaja. Kirkon nuorisotyössä saa käyttää yllin kyllin luovuutta ja se on monipuolista ja jatkuvasti muuntuvaa.
”Minun työurallani on ollut myös sopivasti monenlaisia rooleja perusnuorisotyöstä esimieshommiin. Se onkin varmasti ollut se syy, jonka takia niinkin pitkään seurakunnan puolella pysyin. Yhtä ja samaa asiaa en olisi jaksanut.”
Paavilainen käväisi hetken aikaa toiminnanjohtajana pienessä yhdistyksessä ja havahtui vasta siellä seurakuntatyöpaikan hyviin puitteisiin, jotka oli aiemmin ottanut itsestäänselvyytenä.
”Tajusin esimerkiksi sen, miten hyvä työterveyshuolto seurakunnan puolella oli. Järjestössä se on lakisääteinen minimi.”
Joskus uudet mahdollisuudet houkuttavat
Paavilainen vaihtoi työpaikkaa, koska mahdollisuus tuli eteen.
”Ei siinä sen suurempaa dramatiikkaa ollut. Ihmisillä on tapana toisinaan vaihtaa töitä. Kyllä minun tuttuni, jotka ovat vaikka teollisuudessa, siirtyvät ihan normaalisti työnpaikasta toiseen. Erikoinen ajatus, että kirkon pitäisi olla sellainen poikkeus, jonne mennään olemaan eläkkeelle asti.”
Seurakuntien ongelmana on kuitenkin se, että nykyisellään tulijoita ei ole tungoksiin asti.
”Uusia kirkon töihin päteviä tekijöitä valmistuu koko ajan vähemmän, ja heistäkään kaikki eivät lopulta tule seurakuntaan. Vaikeus löytää hakijoita avoimiin paikkoihin on kyllä jo todellista ainakin täällä itäisessä Suomessa. Päteviä hakijoita ei yksinkertaisesti ole.”
Itse Paavilainen aikanaan päätyi seurakunnan työhön vähän sattumalta, kuten nyt tuli lähteneeksikin.
”Alun perin ajattelin, että menisin vammaistyöhön vanhempien jalanjäljissä, mutta mutkien kautta päädyin opiskelemaan nuorisonohjaajaksi ja lopulta töihin Karttulan seurakuntaan. Suurimman osan urasta olin Siilinjärvellä.”
Muutos syntyy pienistä vireistä
Vaikka lähti eteenpäin vastikään, jotain lähtöä enteilevää Paavilaisen mielessä on kuitenkin jo aiemmin käynyt.
”Kuutisen vuotta sitten tuli mieleen, että ehkä jossain vaiheessa voisin tehdä jotain muutakin työtä ja aloitin hissukseen opiskelemaan opettajan pätevyyttä. Koronan aikana sain sysäyksen niiden loppuunsaattamiseksi. Huomasin tämän paikan ja hain sitä.”
”Eihän idea muiden töiden tekemisestä aivan täysin tyhjästä syntynyt. Ehkä tuolloin oli sellainen vähän levottomampi olo. Kun tarpeeksi pitkään on paikallaan, tulee uudistumisen tarvetta. Sitten minun työroolini muuttui ja se antoi syyn pysyä vielä aloillani Siilinjärvellä.”
Jos työntäviä tekijöitä tiukkaa, myös Paavilainen nostaa esiin seurakunnan nuorisotyön rajauksen hengellisen piiriin.
”Saatoin pitää mielestäni ihan kelpo hartauksia ollessani diakoniatyöntekijänä jonkin päiväpiirin tapaamisella tai nuorisisotyössä ripareilla ja nuortenleireillä. Ne olivat tilanteita, joihin hartauksien pitäminen luonnollisesti kuului ja seurakuntalaiset sitä odottivat. Tilanne oli toinen, jos tuli tunne, että hartaus pitää väkisin liimata johonkin toimintaan päälle, jotta seurakunnan työpanos olisi jotenkin täydentynyttä.”
Toinen asia on se, että kirkolla on imago-ongelmia, jotka liittyvät arvokysymyksiin. Paavilainen toteaa, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia kirkossa koskevat kysymykset jossain määrin synnyttivät hankausta – että joutuuko selittelemään ystäville ja muille, että on kirkossa töissä?
”Ei se vetovoimaa ainakaan lisää. Ja kun nuoria yritetään saada seurakuntaan töihin, työnantajakuvaan tällaiset asiat vaikuttavat.”
Teksti: Jaakko Kaartinen