Hengellinen turvallisuus on nykyajan hedelmä

Turvallisuudesta on tullut nuorisotyön ykköstavoitteita vasta vähän aikaa sitten. Useimpien työntekijöiden omassa nuoruudessa jokaisen oikeutta olla oma itsensä ja tulla sellaisena turvallisesti, loukkaamatta ja kunnioittavasti kohdelluksi ei vielä mainittu ohjaavien periaatteiden listalla. Turvallisuuden takaaminen tarkoittaa myös hengellistä turvallisuutta.

Politiikan ja uskonnon tutkija Aini Linjakummun sekä viimeisimmässä rippikoulusuunnitelmatyössä mukana olleen Heli Pruukin mukaan 2000-luvulla on syntynyt kokonaan uusia tapoja jäsentää, millainen asema yksilöillä on suhteessa valtioon ja organisaatioihin.

”Amerikasta on tullut paljon vaikutteita, jotka liittyvät kansalaisoikeuksiin, rasismiin ja syrjintään. Esimerkiksi me too -liikkeen jälkeen turvallisuutta on alettu katsoa eri tavalla. Ennen turvallisuus liittyi ennen kaikkea valtioon, mutta nyt se ymmärretään yksilön oikeudeksi. Yksilö on turvallisuuden kohde”, tutkija Aini Linjakumpu kuvaa.

Uskonnolliset yhteisöt haluavat kuitenkin joskus nähdä itsensä autonomisina toimijoina, joihin eivät päde yhteiskunnan säännöt. Linjakumpu on kirjoittanut tiiviistä uskonyhteisöistä ja pohtinut hengellistä väkivaltaa.

”Yhteiskunnan pitäisi olla nykyistä kiinnostuneempi niistä vaikutuksista, joita tiiviillä uskonnollisilla yhteisöillä on jäsentensä elämään”, hän sanoo.

Voimakkaat kokemukset, enemmän väkivaltaa

”Suomessa on tällainen tilanne, että hurja määrä suomalaisia kuuluu yhteen kirkkokuntaan. Vaikka kirkko ei ole ollut kovin aktiivinen käsittelemään sen piirissä harjoitettua hengellistä väkivaltaa, se on pitänyt tilanteen vakaana. Tällainen iso enemmistökirkko ei verrattuna pienempiin itsenäisiin seurakuntiin tuota jäsenilleen yhtä tehokkaasti voimakkaita kokemuksia, mutta ei toisaalta myöskään väkivallan kokemuksia”, Linjakumpu kuvailee.

Hetkinen – aiheuttavatko voimakkaat hengelliset kokemukset Linjakummun mukaan väkivaltaa?

”Olen puhunut paradoksiyhteisöllisyydestä. Näyttää olevan niin, että sellaisten yhteisöjen potentiaali tuottaa väkivaltaa on suurempi, jotka tuottavat voimakkaita kokemuksia, joissa siis yhteisöllisyyden intensiteetti on korkea, joissa normit ja rangaistukset ovat selkeitä ja joissa yhteisöllisyyden kokemus voi olla jäsenilleen hyvin ylentävä. Se on sen tyyppisen yhteisöllisyyden kolikon toinen puoli”, hän sanoo.

”Luterilaisen seurakunnan toiminnassa ei välttämättä tuoteta yhtä intensiivisiä kokemuksia, mutta yhteisönä se ei ole yhtä vahva, eikä se tuota yhtä paljon harmiakaan. Yhteisöissä, joissa koettu on ihmisille todella tärkeää, pieleen mennessä menee sitten helposti todella pieleen.”

Uskonnollisesti perusteltua väkivaltaa

Tutkija määrittelee hengellisen väkivallan väkivallaksi, joka perustellaan hengellisesti.

”Se on fyysistä tai henkistä väkivaltaa, joka uhkaa ihmisen terveyttä, on vaaraksi ihmisten oikeuksien toteutumiselle tai rajoittaa merkittävästi ihmisen tulevaisuusorientaatiota. Hengelliseksi sen tekevät perusteet.”

Uskonnollisessa yhteisössä voi olla muutakin väkivaltaa, kuten missä tahansa yhteisössä. Hengellistä siitä tulee, kun se oikeutetaan uskonnollisilla perusteilla.

Joskus hengellisen yhteisön voi olla vaikea hahmottaa väkivaltaansa, koska valikoiduilla keinoilla rajoittaa ihmisten oikeuksia on opittu näkemään omaan maailmankatsomukseen liittyvät perusteet.

”Esimerkiksi väkivaltasyytteisiin saatetaan vastata kiistelemällä siitä, eikö enää saa sanoa syntiä synniksi tai eikö mitään saa sanoa. Että eikö me nyt voida toteuttaa hengellisyyttä ilman, että joku tulee leimakirveen kanssa”, tutkija kuvaa.

”Kyse ei ole siitä, ettei vaikkapa helvetistä saisi puhua, vaan siitä, miten siitä puhumalla pyritään hallinnoimaan ihmisten elämää. Näille seuraukset ovat vakavia. Linjakumpu myös korostaa, ettei uskonnollinen tai teologinen väittely ole väkivaltaa.”

”Sellainen väittely, että onko helvetti olemassa tai mikä on syntiä, ei ole väkivaltaa. Ihmisten musertaminen näillä käsityksillä on, ja paljon kuulee saivartelua tämän asian ympärillä.”

Turvallisuuden etsiminen aiheuttaa myös vastarintaa, epäilyä ja karsastusta. Monet ajattelevat, että siinä on menty liiallisuuksiin. Linjakumpu kehottaa katsomaan, mitä laajempaa hyvää yksilöiden turvallisuuden vaatiminen pyrkii edistämään.

”Kun joku ilmiö tulee, se haluaa aina etsiä rajojaan. Tulee tietty heiluriliike. Amerikassa sekin on heilunut todella laajalla kaarella, Suomessa pienemmällä. On ymmärrettävää, että ilmiö herättää ihmetystä, mutta ei pitäisi katsoa niitä ääriratoja, vaan sitä ydintä, mikä on pointti, mitä tässä yritetään esittää tai löytää”, hän sanoo.

Ihmiset ja yhteisöt haluavat hyvää

Nykyisen rippikoulusuunnitelman yksi keskeisiä tavoitteita on nuoren turvallisuuden kokemus.

”Rippikoululaiset ovat siinä vaiheessa elämää, jossa suurimmat ihmisenä kasvamisen asiat tapahtuvat”, Linjakumpu miettii

Hengellinen turvallisuus edellyttää hänen mielestään sitä, että ympärillä oleva uskonnollinen yhteisö itse tahtoo olla turvallinen.

”Olen optimisti ja uskon, että ihmiset ja yhteisöt yleensä haluavat hyvää, kun heille tarjotaan väylä tehdä hyvää ja kehittyä”, hän toteaa.

”Esimerkiksi helluntailiikkeessä hengellisen väkivallan käsitettä on alettu reflektoida. Siitä voisi tehdä yleisen esimerkin, hän toteaa. Uskonnolliset yhteisöt eivät tarvitse kuria tai hyssyttelyä, vaan tarttumapintoja positiiviseen kehitykseen.”

Linjakumpu näkee tärkeimpänä uskonnollisten yhteisöjen ja muun yhteiskunnan välisen kommunikaatioyhteyden.

”Parasta on, jos yhteisö itse haluaa kommunikoida siitä aiheesta, mitä hengellinen turvallisuus on. Sehän voidaan ymmärtää monin tavoin. Jollekulle iankaikkisen elämän turvallisuus voi olla turvallisuutta”, hän sanoo.

Oman vallan tiedostaminen on väkivallan ehkäisykeino

”Hengellistä väkivaltaa on se, jos ihminen alkaa uskoa, että omat käsitykset ovat samat kuin Jumalan käsitykset”, pohtii Heli Pruuki.

Silloin sekoitetaan toisiinsa ihmisten ja Jumalan hyväksyntä ja luodaan Jumalan rakkaudelle ehtoja.

Pruuki huomauttaa, että rippikoulusta on vaikea erottaa hengellistä ja muuta, sillä se on myös “elämää Jumalan kasvojen edessä”.

”Turvallisuus syntyy kokemuksesta, että minua ei arvioida eikä hylätä, vaan tulen kokonaisvaltaisesti hyväksytyksi.”

Pruukin mielestä turvallisuuden kannalta on olennaista, että työntekijät ja vastuunkantajat ymmärtävät oman valtansa.

”Jos ei hahmota valta-asemaansa, voi tulla rikkoneeksi tai rakentaneeksi paljon huomaamattaan”, hän sanoo.

Usein hengellinen väkivalta on syyllistämistä, dogmaattisuutta tai pelon herättämistä.

Kunnioituksen kautta

”Rippikoululaiset ovat haavoittuvassa iässä, joka tapauksessa peilaavat sitä, kelpaanko minä, olenko hyväksytty, siinä on aikuisilla tärkeä kohta. Nuori rakentaa itseään ja silloin tärkeintä on kysyä, miten varustamme ja vahvistaisimme nuorta, emme murra hänen tahtoaan vaan omaa ajatteluaan.”

Pruuki tunnistaa myös turvallisuuden ihanteen kritiikin.

”Elämme paradigman muutosta. Vallankäyttö, joka on ollut luvallista, ei enää ole. Nuoret eivät ole enää lauma, vaan ansaitsevat kunnioitusta opettajalta. Se voi olla pelottava muutos ja herättää myös kysymyksen siitä, olenko tähän saakka tehnyt väärin.”

”Nuoret ovat aina tarvinneet turvallisuutta, vaan eivät aina ole saaneet, Pruuki tiivistää. Kuinka paljon kiusallisia leikkejä omassa nuoruudessa leikittiinkään.”

”Jos on aito kiinnostus turvallisuuden rakentamista kohtaan, hirveän pieleen ei voi mennä. Kun toimitaan kunnioituksen läpi ja ohjaajan ja nuorten tasavertaisuuden kautta, ei voi mennä kauhean pahasti hengellisen väkivallan puolelle.”

Teksti: Salla Ranta