Rippikoulututkimus näyttää: erot kasvavat

,
Miesoletettu tutkija katsoo kameraan oppilaitoksen ruokalassa.

Liki 26000 nuorta vastasi vuonna 2023 rippikoulun itsearviointikyselyyn. Aineiston keräämiseen osallistuvien seurakuntien määrä on vuosi vuodelta kasvanut, ja aineistosta on tullut yksi laajimmista säännöllisesti kerättävistä nuoria koskevista tutkimuksista. Kirkon rippikoulututkimuksesta onkin muodostumassa merkittävä suomalainen tutkimusaineisto, jonka kautta voidaan seurata paitsi rippikouluikäluokan ja isosten hengellisyyden muutoksia, myös laajemmin eriytymiskehitystä ikäpolven sisällä.

DIAKin lehtori ja tutkija Jouko Porkka on analysoinut tutkimuksen aineistoja kaikkina viitenä vuonna, jona se on kerätty. Sekä tutkimusten aikasarja ja muut nuoria koskevat tutkimukset osoittavat samaan suuntaan: ajat muuttuvat.

”Meillä on riparitutkimuksessa koossa hieno aikasarja vuodesta 2019 alkaen, kunakin vuonna noin 15000-25000 isosta ja leiriläistä on vastannut. Jo lähes puolet rippikoululaisista vastaa, joten tulosten edustavuus on hyvä”, Porkka kertoo.

”Vastausten perusteella nuorissa on näkyvissä hyvin suurta ajattelun muutosta, joka koskettaa sekä uskonnollisuutta, hyvinvointia ja eriytymistä liberaali-konservatiiviakselilla.”

Erot sukupuolten välillä jyrkentyvät

Viiden vuoden aikasarjan tarkastelu paljastaa yllättäviäkin tuloksia. Huomiota herättävin on se, että poikien uskonnollisuus on muutamassa vuodessa selvästi kasvanut.

”Tuloksissa voidaan nähdä aivan selvästi poikien uskonnollisuuden suuri vahvistuminen, samalla kun tyttöjen osalta tulokset ovat puolestaan pysyneet samalla matalalla tasolla. Vuoden 2023 tutkimuksessa tyttöjen ja poikien välinen ero on erittäin mittava, kyselyn aineistoissa kysymyksestä toiseen 20 prosenttiyksikön luokkaa.”

Vuonna 2019 tytöistä ja pojista noin kolmannes vastasi olevansa jossain määrin sitä mieltä, että Jumala on olemassa. 2023 pojista tätä mieltä oli 50%, tytöistä 37%.

Isosten kohdalla on tapahtunut samankokoinen muutos, mutta toisella tavalla. Vuonna 2019 puolet isosista oli ainakin jossain määrin sitä mieltä, että Jumala on olemassa. 2023 poikien osuus oli kasvanut 57 prosenttiin, mutta tyttöjen laskenut 45% tasolle.

Pojista ja poikaisosista yli puolet kokee, että heidän uskonsa Jumalaan vahvistui rippikoulun aikana, tytöistä ja tyttöisosista 42%, siis kymmenen prosenttiyksikköä vähemmän.

Onko Jeesus noussut kuolleista? Pojista ja poikaisosista noin puolet on ainakin jossain määrin tätä mieltä, tytöistä ja tyttöisosista noin kolmannes.

”Tytöt ja pojat olivat vielä muutamia vuosia sitten samalla tasolla siinä, miten he suhtautuvat kristinuskoon, jumalauskoon ja ylösnousemukseen. Tämä on täysin muuttunut. Tulokset ovat merkittäviä siksikin, että koska rippikouluun osallistutaan koko maassa ja suuressa osassa maata siihen osallistuu hyvin suuri osa ikäluokasta, niitä voidaan arvioida kertovan muutoksista koko ikäluokan tasolla.”

Arvopolarisaatio näkyy rippikouluaineistossakin

”Pojilla uskonnollisuuden lisäksi konservatiivisuus on vahvistunut – tai säilynyt. Pojat ovat olleet aikaisemminkin konservatiivisia. Lisääntynyt uskonnollisuus ei ole lisännyt sitä. Sen sijaan tytöillä puolestaan liberaalisuus on vahvistunut ja samalla se vaikuttaa olevan kytköksissä uskonnollisuuden madaltumisen kanssa. Aineiston perusteella uskonnollisuus ja liberaali-konservatiiviakseli siis ainakin jossain määrin korreloivat keskenään.”

Liberaalisuutta ja konservatiivisuutta mitattiin muun muassa väitteellä siitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt pitäisi ottaa paremmin huomioon yhteiskunnassa. Rippikouluikäisistä pojista vain viidesosa on samaa mieltä väitteen kanssa, tytöistä 64%, muunsukupuolisista 74%.

Toinen arvopolarisaatiota mittaava väittämä kuuluu: ”Maahanmuutto on myönteinen asia Suomen tulevaisuudelle”. Ripari-ikäisistä pojista samaa mieltä väitteen kanssa on 28%, tytöistä 49% ja muunsukupuolisista 64%

”Ovathan nämä aika karuja tuloksia.”

”Ja on aika pysäyttävä huomata, että Jumalaan uskovat ovat kriittisiä näihin asioihin suhtautumisessa.”

Aineiston valossa on perusteltua kysyä, millaiseen maailmankuvaan uskonnollisuus on vahvimmin kytkeytymässä.

”Isostutkimuksessa, jonka tein kymmenisen vuotta sitten osoittautui, että kaikkein myönteisin suhtautuminen maahanmuuttoon puolestaan oli isosilla, jotka kertoivat rukoilevansa toisten puolesta. Eli myönteiset maahanmuuttoasenteet liittyvät empatiaan ja myötätuntoon.”

Hyvinvoinnin erot suurimpia muunsukupuolisilla

Porkka osoittaa huomion vielä hyvinvoinnin osa-alueeseen, jota rippikoulukyselyssä myös kartoitetaan.

”Sen osalta tyttöjen koettu hyvinvointi on romahtanut. Kärjistäen sanottuna liberaalit tytöt voivat yhä huonommin ja ovat yhä vähemmän uskonnollisia. Ja poikien uskonnollisuus vahvistuu ja se näyttää tukevan konservatiivisuutta ja koettua hyvinvointia. Poikien koettu hyvinvointi on merkittävästi parempi kuin tyttöjen.”

Aineiston perusteella ei voi kuitenkaan vetää johtopäätöstä siitä, että hyvinvoinnin lasku olisi seurausta liberalismista tai vähentyneestä uskonnollisuudesta, Porkka huomauttaa.

”Aineistossa on mukana myös satoja muunsukupuolisiksi itsensä ilmoittavia. Tässä ryhmässä hyvinvointi on selkeästi heikompaa. Tässä ryhmässä koetaan, pitkälti, ettei kirkolla ole vastauksia heidän kysymyksiinsä. Kansainvälisen rippikoulututkimuksen aineistossa kysellään myös nuorten näkemyksiä omasta tulevaisuudestaan – muun sukupuolisiksi identifioituvista vain 39% vastaa näkevänsä tulevaisuutensa jossain määrin valoisana  – tyttöjen ja poikien kohdalla tulos on 70%.”

”Erot ovat hurjia, ja niiden taustalla vaikuttaa monia eri tekijöitä.”

Riparilla rooli hyvinvoinnin tukemisessa

Muissa nuorisotutkimusaineistoissa voidaan hahmottaa, että liberaaleiksi itsensä mieltävien nuorten huolet ympäristökriisistä, ilmastonmuutoksesta, vähemmistöjen asemasta ja epätasa-arvon ongelmista meillä ja maailmalla ovat merkittävästi suurempia kuin konservatiivisempien nuorten: ongelmia nähdään, mutta toiveikkuus ratkaisuista on koetuksella.

Toivosta on pulaa. Onko vastaavasti hyvinvoinnin kysymyksiä nuorisotyössä sitten vielä osattu tarpeeksi ottaa esille?

”Vuosikymmeniä on pohdittu sitä, että isosiksi näyttävät jatkavan erityisesti ne nuoret, jotka voivat hyvin ja jotka haluavat kehittää itseään. Nyt näyttää, että isostyttöjen joukossa on aikaisempaa enemmän niitä, jotka voivat huonosti. Kynnys isoseksi lähtemiseen on ilmeisesti madaltunut ja hyvin monenlaiset nuoret lähtevät isosiksi. Tämä on sinällään hyvä uutinen. Mutta se saattaa kuormittaa aikaisempaa enemmän työntekijöitä, kun isosilta menee paljon aikaa keskenään oman jaksamisensa kysymysten puimisessa.”

”On luonnollista, että henkisen vointinsa huonoksi kokevilla isosilla on tarve käydä oman elämänsä kysymyksiä läpi rippikoulun aikana. Isostoiminnan linjausten mukaisesti tähän tulee olla myös mahdollisuus, vaikka se vaatiikin työntekijöiltä aikaisempaa enemmän tämän tarpeen huomioon ottamista.”

”Kansainvälisessä rippikoulututkimuksessa paljastuu, että muunsukupuoliset nuoret halusivat jatkaa seurakunnan nuorisotyössä useammin kuin muut nuoret, vaikka he olivat ehdottoman paljon kriittisempiä seurakunnan uskoa kohtaan. Tämä on mielenkiintoinen kehityskuva.”

Porkka nostaa esiin Niina Junttilan tutkimuksen viime vuosikymmeneltä, joka osoitti, että nuorten hyvinvointi paranee sinä vuonna kun he osallistuvat rippikouluun. Rippikoulu on yhteisöllistä, sitouttavaa ryhmätoimintaa, jonka nuoret pääsääntöisesti kokevat hauskana.

”Niinpä kolme neljästä kokee kysyttäessä, että rippikoulu on tukenut heidän hyvinvointiaan. Tyttöjen kohdalla nähdään nyt sitten myös se, että riparin jälkeiseenkin toimintaan lähtee mukaan sellaisiakin nuoria, jotka eivät ehkä usko samalla tavalla kirkon opetukseen, mutta kokevat sen yhteisöllisen toiminnan mielekkäänä. Se on jo muuttanut isosprofiilia.”

Rinnalla kulkemisen kirkon rippikoulu

”Koko aineiston valossa voidaan kyllä esittää sekin kysymys, onko kirkko vähitellen menettämässä tytöt ja naiset? Liberaali ajattelu näyttää vieraannuttavan tyttöjä kirkosta, joka puolestaan näyttää osoittautuvan kotipaikaksi pojille ja konservatiivisesti asennoituville”, Jouko Porkka sanoo.

”Jo nykyäänkin enemmistö seurakunta-aktiiveista aikuisista on monen tutkimuksen mukaan keskimääräistä aikuisväestöä konservatiivisempia. Tuleeko tämä kehitys voimistumaan?”

Mitä nuorisotyössä ja rippikoulutyössä tulisi eriytymisen suhteen nyt tehdä?

”Muunsukupuolisiin ja heidän kysymyksiinsä tulee ainakin selvästi kiinnittää huomiota. Heidän hyvinvointinsa on niin paljon heikompaa kuin muilla nuorilla keskimäärin. Samalla moni heistä kokee, ettei kirkolla ole vastauksia heidän kysymyksiinsä. Kuitenkin suuri osa heistä haluaisi jatkaa kirkon piirissä – tämä on häkellyttävää”, Porkka toteaa.

”Nämä nuoret etsivät itselleen yhteisöä. Ja vaikka he ovat usein kriittisiä, he tarvitsevat tukea. Heitä ei pidä nähdä troublemakereina. Kirkon haaste on kyetä tarjota heille sellaisia vastauksia, joilla on merkitystä.”

Toisekseen Porkka varoittaa lähtemään kyselemättä mukaan poikien kelkkaan.

”Vaikka pojat nyt ovat uskontoon myönteisemmin suhtautuvia, työntekijöillä pitää säilyä herkkyys sitä tyttöjen huonovointisuutta ja sen taustalla vaikuttavia erilaisia tekijöitä kohtaan.”

”Ja kolmanneksi pitää nähdä ja pitää esillä ryhmämuotoisen toiminnan merkitys. Työ, mitä tehdään, tuntuu nuorista tärkeältä. Siksi he osallistuvat siihen. Nuorten ja heidän kysymystensä täytyy säilyä etusijalla ja keskiössä, vaikka heidän hengellisyytensä muuntuisi ja eriytyisi.”

”Ei Jeesuskaan oikeaoppisten kanssa seurustellut, vaan niiden kanssa, jotka sitä tarvitsivat. Kun näin tehdään, kirkko sitä kautta muuttuu niiden ihmisten kaltaiseksi, jotka kirkko tarvitsevat. Sellainen nuorisotyön kirkko ei ole oikeaoppisten kirkko vaan rinnalla kulkemisen kirkko.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Mikä milleniaali?

,
""

Kun puhutaan milleniaaleista, puhutaan sukupolvesta. Täsmällisesti ottaen milleniaaleista puhutaan, koska sukupolvien välille vaikuttaa syntyneen kuilu, jota on vaikeaa ylittää kumpaankaan suuntaan. Se on kirkolle ongelma.

Yksinkertaisimmillaan sanottuna ”milleniaali” on termi, jolla kuvataan vuosien 1981-1996 välillä syntynyttä sukupolvea. Toinen samaa joukkoa kuvaava termi, on Y-sukupolvi. Sana ”milleniaali” juontuu vuosituhannen vaihteesta, jolloin suurin osa Y-sukupolveen kuuluvista ehti nuoruusikään: uuden vuosituhannen nuoret. Kirjainjärjestyksessä Y-sukupolvea seuraa Z-sukupolvi, johon lasketaan kuuluvaksi vuosien 1997-2012 välillä syntyneet. Tietyssä mielessä myös tätä nuo- rempaa ikäpolvea voidaan tarkastella milleniaali-ilmiön puitteissa, sillä sekä Y- ja Z-sukupolvet erottuvat monella tavalla aikaisemmista ikäluokista ja sukupolvista.

Sukupolvien eroista syntyvä kuilu

Ensimmäinen kirjainsukupolvista oli X, vuosien 1965-1980 välillä syntyneet. He ovat sodan jälkeen syntyneiden (”Suurten ikäluokkien”) lapsia, jotka jo kasvoivat tyystin erilaisessa maailmassa kuin vanhempansa ja tekivät niin erilaisia valintoja, että yhteiskunnallisen tutkimuksen kentällä koko sukupolvesta koettiin perustelluksi alkaa käyttää omaa isoa kirjainta: X niin kuin mysteeri.

Sukupolvista puhuttaessa vuosiluvut ovat liukuvia, mutta ilmiöt kyetään erilaisin tutkimuksin hyvin tavoittamaan. Sukupolvien muutos on myös tunnistettu arkisessa elämässä siinä, etteivät totutut toimintatavat enää puhuttele uusia tulijoita: kirkolle ja muille suomalaisille instituutioille, kuten puolueille, ammattiyhdistysliikkeelle, perinteisille järjestöille tuli haasteita X-sukupolven kanssa ja haasteet kasvoivat kertaluokan verran milleniaalien myötä.

Perusongelmana on, että kirkko ja muut instituutiot ovat sidoksissa aiempiin sukupolviin; milleniaalit puolestaan ovat sukupolvikuilun päässä sekä aiemmista sukupolvista että heidän instituutioistaan.

Kirkon kohdalla etäisyys näkyy erityisesti jäsenyyden ohenemisena ja katoamisena, ja yleisemmällä tasolla vaikeutena säilyttää merkityksellisyyttä uusien sukupolvien arjessa ja juhlassa.

Sukupolvikokemukset yhdistävät

Milleniaalit olivat ensimmäinen internet-sukupolvi. He ottivat ensimmäisessä aallossa käyttöön myös sosiaalisen median. Näiden vaikutus sukupolven kokemuksien muokkaamisessa on suuri. Digitalisaatio on merkinnyt, että sukupolvi on hyvin arkisesti ylittänyt aiemmat paikan rajat ja kasvanut välittömässä kontaktissa toiseen kulttuurilliseen piiriin. Netti ja sosiaalinen media muuttivat peruuttamattomasti tiedon välittymisen reittejä pois perinteisistä lehdistä ja koko kansan televisiosta.

Vanhemmuuden ja koulujen muutos on yksi tekijöistä, joka on tukenut yksilökeskeisyyden vahvistumista. On syiden summa muodostunut tavalla tai toisella, milleniaalit näyttävät punnitsevan asioita aiempia sukupolvia luontevammin omista tarpeistaan käsin. Sen nähdään erityisen hyvin heijastuvan työelämässä, missä työltä odotetaan enemmän mutta toisaalta sitoudutaan vähemmän. Paitsi ylhäältäpäin johtamiseen, milleniaalit suhtautuvat kaikenlaisiin muihinkin perinteisiin hierarkioihin varautuneemmin kuin mihin vanhemmat ihmiset ovat tot- tuneet.

Suomessa milleniaalisukupolveen kuuluvista suuri osa syntyi laman rusikoimiin perheisiin. 2007 alkanut finanssikriisi ja sitä seurannut uusi lama osui sekin juuri milleniaaleihin. He ovatkin pitkään aikaan ensimmäinen sukupolvi, joka todennäköisesti ei tule ylittämään omien vanhempiensa elintasoa. Oman talouden ja tulevaisuuden epävarmuudet sekä toisaalta globaalien ilmasto- ja ym- päristöhuolten jatkuva läsnäolo värittävät milleniaalien sukupolvikokemusta. Tunnistettua on myös se, että milleniaalien piirissä erilaiset jaksamisen ja mielenterveyden haasteet ovat koholla. Joissain teorioissa on arvioitu korostuneen yksilökeskeisyyden ja koulutukseen sekä uraan liittyvän jatkuvan kilpailullisuuden selittävän tätä.

Milleniaalien Suomi on urbaani

Sellaisilla paikkakunnilla kuin Alavus, Rantasalmi, Heinola, Rusko, Somero ja Mäntyharju on 25-34-vuotiaita suhteessa kaksi-kolme kertaa vähemmän kuin Turussa, Tampereella, Jyväskylässä ja pääkaupunkiseudulla – yliopistopaikkakunnilla.

Muutettuaan opiskelukaupunkeihin milleniaalit myös pysyvät niissä. Vaikka milleniaalisukupolveen kuuluvia asuu jo- kaisessa Suomen kunnassa, painopiste on keikahtanut keskuksiin. Alueelliset erot suurentuvat koko ajan. Koronan vaikutus ei riittänyt kääntämään suuntaa.

Yhä useammat sen sijaan tähyävät ul- komaille. Milleniaalisukupolvi on kansainvälisempi kuin aiemmat. 15-29-vuotiaista 54% ajattelee, että voisi muuttaa töihin Suomen ulkopuolelle.
Suuri osa milleniaaleista elää sinkkuna tai dinkkuna. Kaikkialla länsimaissa, myös Suomessa milleniaalien sukupolvi lykkää perheen perustamista aiempaa paljon myöhemmäksi. Suomessa on havahduttu syntyvyyslukujen syvään notkahdukseen viime vuosina. Se liittyy nimenomaan milleniaaleihin, jotka ovat nyt vuorostaan lapsiperheiässä, mutta saavat selvästi vähemmän lapsia kuin aiemmat sukupolvet. Lapsikysymystä lykätään opintojen ja työelämän tieltä myöhempään ikään, mikä luonnollisesti leikkaa lasten saamisen mahdollisuutta. Lisäksi vapaaehtoinen lapsettomuus on paljon yleisempää kuin aiemmilla sukupolvilla.

Lapset, jotka syntyvät, syntyvät kuitenkin yhä useammin kaupunkeihin. Milleniaalit ovat aiempaa urbaanimpi sukupolvi, joka synnyttää vielä urbaanimman, mutta kapeamman uuden polven.

Yksi poikkeus lapsilukumäärässä liittyy maahanmuuttajataustaisiin milleniaaleihin, joiden keskuudessa lasten määrä on keskimäärin selvästi suurempi. Maahanmuuton ennakoitavasti jatkuessa tällä kehityksellä on vaikutusta väestölliseen kuvaan alueellisesti voimakkaastikin. Lontoossa lapsista 80% syntyy maahanmuuttajataustaisiin perheisiin.

Suomessa luvut ovat vielä toisenlaisia, mutta kehityksen suunta vaikuttaa olevan samanlainen.

Arvot erottavat

Vuosituhannen vaihteessa nuoriksi kasvaneet ja heitä nuoremmat ikäluokat vaikuttavat sekä arkikokemuksen että tutkimustiedon valossa pitkälti olevan erilaisia kuin vanhempiensa ja heitä edeltäneiden polvien ihmiset. Ero näkyy erityisesti arvoissa, elämän valinnoissa ja tärkeinä pidetyissä asioissa.

Kaikki milleniaaleiksi luettavat eivät tietenkään jaa samoja arvoja, ajatuksia ja elämäntapoja. Sukupolvien välisissä eroissa on kyse siitä, millaiset asiat esiintyvät uuden sukupolven keskuudes- sa enemmän kuin aikaisempien ja millaiset näkemykset ja valinnat koskettavat useimpia. Tässä ”suuressa kuvassa” milleniaalit tosiaan ovat erilaisia kuin vanhempansa.

Yksi merkittävimmistä milleniaalien eroista aiempiin sukupolviin on, että uskonnon merkitys on heikompi kuin aiemmilla sukupolvilla. Sama ilmiö esiintyy kaikissa länsimaissa. Uskonnon ja kirkkojen merkitys on heikentynyt jo sodanjälkeisistä suurista ikäluokista lähtien, mutta milleniaalien kohdalla kehitys on vauhdittunut.

Uskonnon merkityksen väheneminen ei tarkoita henkisyyden heikkenemistä, vaan erityisesti kirkkojen merkityksen muuttumista. Siellä, missä milleniaaleja on eniten, kirkon jäsenyyskehitys on heikoin.

Miksi kirkkojen rooli heikkenee? Yksi syy liittynee arvojen muutokseen.
Erilaisissa kyselytutkimuksissa voidaan havaita, että milleniaalit ovat aiempia sukupolvia liberaalimpia. Se näkyy avoimempana suhtautumisena sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin, toisiin kulttuureihin ja maahanmuuttajiin. Erilaiset universaalit huolet ovat keskeisellä sijalla: ilmastonmuutos, globaalin oikeudenmukaisuuden kysymykset.

Milleniaalien mukanaan tuomaa arvojen muutosta voi tarkastella esimerkiksi puolueiden kannatuksella. Suomessa alle 40-vuotiaiden keskuudessa Vihreät ja Vasemmistoliitto ovat selvästi suositumpia kuin muissa ikäryhmissä. Vihreät ja vasemmistopuolueet ovat milleniaalien suosituimpia puolueita myös muualla Euroopassa. Keskiarvot kätkevät toisaalta taakseen voimakkaan jakolinjan: viidennes milleniaaleista niin meillä kuin muualla Euroopassa kannattaa ja osin äänestää Perussuomalaisia ja toisia oikeistopo- pulistisia puolueita.

Tällä jakolinjalla on yhteys suhtautumiseen kirkkoon: suomalaisista 15-29-vuotiaista Perussuomalaisia houkuttelevana pitävistä kaksi kertaa useampi on sitä mieltä, että luterilaisella kirkolla on suuri merkitys heidän elämässään kuin Vihreitä houkuttelevana pitävistä. Kirkkoa pitävät itselleen tärkeämpänä nuoret, jotka pitävät myös perinteitä tärkeämpänä kuin muut. He ovat kuitenkin vähemmistössä. Milleniaalien sukupolvessa yleisesti juuri perinteiden merkitys on horjunut. 15-29-vuotiaista neljännes pitää tärkeänä pitää kiinni perinteistä tavoista ja käsityksistä.

Perinnekirkko vai elävä kirkko?

Kirkko näyttää milleniaalien osalta joutuvan perinnemappiin.

Jos kirkkoa tarkastelee avoimin silmin suhteessa milleniaalisukupolveen, se on nähtävissä vanhojen ihmisten hallitsemana, perinteiseen elämänmuotoon ja asenteisiin kiinnittyneenä ja hierarkkisena laitoksena, joka on kiinni agraarikulttuurissa. Kirkossa käytävät kiistat tasa-arvosta ja oikeuksista vähemmistöille nousevat normeista, jotka ovat vieraita ja osin vastakkaisia milleniaalien tärkeille opinkappaleille oikeudenmukaisuudesta, vähemmistöjen oikeuksista ja yksilöllisen toteutumisen vapaudesta.

Myös milleniaalien sukupolven kotona saama uskonnollinen kasvatus on paljon vähäisempää kuin ennen. Milleniaaleista alle viidennes on mielestään saanut uskonnollisen kasvatuksen, kun 45-54-vuotiaista kolmannes ja yli 65-vuotiaista lähes puolet. Kristinuskon dogma ja uskonnollinen kieli on tuttua yhä harvemmalle.

Näin nähtynä ei ole kovin suuri ihme, että milleniaalien matka ei juuri kulje kirkon suuntaan. Sukupolvien arvoja ja asenteita selvittävä tutkimus viittaa siihen, että kerran omaksutut arvot muuttuvat hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Vanhetessaan milleniaaleista ei tule isovanhempiensa kaltaisia.

Toisaalta kirkon merkityksen väheneminen ei tarkoita, että ateismi vastaavasti kasvaisi. Pikemminkin koko kysymyksenasettelulla uskonnosta kirkkoon pakattuna on milleniaalisukupolvelle henkilökohtaisesti vähäisesti merkitystä. Kysymys milleniaaleista ja kirkosta on kirkon kysymys, ei niinkään milleniaalien oma. Silti rippikoulu on edelleen hämmästyttävän suosittu läpi ikäluokkien ja sen vaikutus nuorten kirkkosuhteeseen näkyy tutkimusaineistossa kantavan parin vuoden ajan. Mutta kun päästään kahdeksaantoista ikävuoteen, kirkon merkitys on laskenut tasolle, jolla se sitten mataa pari-kolmekymppistenkin joukossa.

Kirkon on pakko tarttua mahdollisuuksiin

Se, ettei kirkolla ole niin paljon merkitystä, ei tarkoita, että kirkkoon suhtauduttaisiin negatiivisesti: päinvastoin, puolet 15-29-vuotiaista sanoo, että heillä on hyviä kokemuksia seurakunnasta, huonoja kokemuksiensa sanoo olevan neljännes. Ja jos seurakunta tarjoaisi jotain itseä kiinnostavaa toimintaa, 42% arvelee, että voisi osallistua. Lisäksi 43% 15-29-vuotiaista suomalaisista on sitä mieltä, että kirkolla on tärkeä rooli ihmisten auttamisessa. Osuudet ovat huomattavasti korkeammalla kuin kirkkoa itselleen tärkeänä pitävien osuus, 11%.

Kirkolla näyttäisi olevan runsaasti mahdollisuuksia tehdä asioita, jotka sopivat milleniaaleillekin. Samalla kirkko uskonnollisena yhteisönä on useimmille heistä etäinen ja merkitykseltään köyhä. Olennainen kysymys kirkon tulevaisuuden kannalta on, voisiko siitä tulla milleniaaleille, Z-sukupolvelle ja uudelle syntyvälle Alfa-sukupolvelle merkityksellinen?

Strateginen kysymys on, tapahtuuko se tekemällä enemmän asioita, joita nuoriin sukupolviin kuuluvat pitävät tärkeinä ja asettumalla heidän puolelleen arvokeskusteluissa? Vai onko kirkon hengellinen ydin sanoitettavissa uudelleen ja sovitettavissa milleniaalien uudelle kielelle niin, että se vastaisi etsintään, jota milleniaalisukupolvi kokee?

Näiden kysymysten käsittelyllä on kiire. Vuonna 2030 jo puolet kaikista suomalaisista on milleniaaleja tai heidän lapsiaan. Vuonna 2050 muita on enää yli seitsemänkymmentävuotiaissa.

Ennen pitkää kirkko pitää uskaltaa luovuttaa milleniaalien käsiin.

Jaakko Kaartinen

/by

Toivon polulla Jyväskylässä tammikuussa 2024

Viisi eri-ikäistä lasta seisovat vierekkäin.

“Toivon polulla” lapsella ja nuorella on oma elämänpolkunsa vauvasta aikuiseksi – se on henkilökohtainen ja yksilöllinen. On tärkeää, että ihminen kokee itsensä merkitykselliseksi elämän kaikissa vaiheissa.

Polku on seurakunnan yhteinen työväline toiminnan jäsentämiseen ja kehittämiseen. Se on väline tarkastella olemassa olevia toimintamalleja ja sitä, miten seurakunta kulkee lapsen ja nuoren rinnalla hänen elämässään aina odotuksen hetkistä itsenäiseen aikuisuuteen saakka. Polku on myös paikallista, alueellista ja yhteiskunnallista verkostoyhteistyötä. Toivo polulla -teemaa tarkastellaan viidestä eri näkökulmasta: “Lasten ja nuorten osallisuus ja vaikuttaminen kirkossa ja yhteiskunnassa”, “Toivon silmälasit”, “Ovet auki kaikille”, “Kukaan ei jää yksin” ja “Parempi huominen”

/by

Nuorten tulevaisuus 5.-7.4.2024 Tampereella

""

Nuorten tulevaisuusseminaari Kirkko 2030 on tapahtuma, jossa nuoret keskustelevat ajankohtaisista teemoista kirkossa sekä siitä, millaisessa kirkossa haluavat toimia myös tulevaisuudessa. Seminaariin kutsutaan kaksi konfirmoitua nuorta edustajaa jokaisesta seurakunnasta ja kristillisestä järjestöstä. Ainakin toisen nuoren toivotaan olevan alle 18-vuotias.

Edustajat voidaan nimetä esimerkiksi Nuorten vaikuttajaryhmän jäsenistä tai muista aktiivisista nuorista. Seminaariin kutsutaan mukaan myös kirkollisia päättäjiä keskustelemaan nuorten kanssa kirkon nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Vuoden 2024 seminaari järjestetään Tampereella AitO -toimintakeskuksessa 5.-7.4.2024.

/by

Työn arvostus lisää luottamusta

Lusikoita, haarukoita ja veitsiä kasassa pöytäliinalla

Nuorisotyötä tulisi arvostaa muussakin kuin juhlapuheissa. Arvostava johtaminen lisäisi myös työtyytyväisyyttä.

Nuorisotyötä uhkaa työvoimapula. Kirkon tulisikin nyt miettiä, miten nuorisotyöntekijöistä saadaan pidettyä kiinni. Oleellista olisi kehittää työn arvostusta, joka puolestaan lisää luottamusta.
”Nuorisotyönohjaajat arvostavat kyllä omaa työtään. Työnkuva on hyvin monipuolinen, ohjaajat ovat innostuneita oppimaan uutta ja kouluttautumaan lisää. Sen sijaan ulkopuolelta tulevassa arvostuksessa osa kokee puutteita”, toteaa Hankasalmen seurakunnan kasvatustyöntekijä-lähetyssihteeri Tero Fleminch.

Fleminch tutki nuorisotyönohjaajien työn arvostusta vuonna 2020 julkaistussa opinnäytetyössään.

Ohjaajien asiantuntijuus käyttöön

Mutta mitä se työn arvostus sitten oikein on? Arvostus on esimerkiksi sitä, että työntekijä nähdään asiantuntijana ja hän voi luottaa kollegoihinsa ja esimiehiinsä. Samalla hän kokee, että myös häneen luotetaan.

Fleminchin tutkimus osoitti, että iällä on vaikutusta koettuun arvostukseen.
”Kaikista heikointa arvostuksen kokemus on 50-59-vuotiailla. Nuorimmassa ikäryhmässä se taas on suurinta.”

Työn arvostukseen liittyy myös arvostava johtaminen, joka näkyy esimerkiksi tunnustuksen antamisena, hyvinä johtajan ja henkilöstön välisinä suhteina sekä hyvinä työolosuhteina. Kun johtaminen on arvostavaa, se lisää kiinnostusta ja motivaatiota työhön. Tämä taas näkyy työtyytyväisyytenä ja halukkuutena jäädä työhön.

Fleminchin tutkimuksen mukaan tässä on kirkolla kehittämistä. Selvimpiä kehittämisen paikkoja on nuorisotyönohjaajien asiantuntijuuden käytössä, heidän mielipiteensä kuuntelemisessa, mielipiteisiin reagoimisessa ja ajan antamisessa työntekijöiden asioille.

Arvostava vuorovaikutus on ajan antamista

Kirkolta toivotaan myös, että reagointia nuorisotyön esiin nostamiin asioihin kehitetään. Kehittämiskohteet ovat lähes identtiset myös niiden nuorisotyöntekijöiden kohdalla, joilla ei ole kokemusta arvostuksen puuttumisesta.

Työntekijöiden mukaan johtamismenetelmien tulisi olla sellaisia, jotka lisäävät arvostuksen kokemista. Organisaation tulisi tukea kokemuksen ja tietämyksen karttumista sekä kannustaa työntekijää kehittymään urallaan.

”Luottamusta voidaan osoittaa käytännön teoilla, kuten vaikkapa antamalla tekoon nuorisotyön toimintasuunnitelman. Arvostava vuorovaikus on kiinnostuksen osoittamista ja ajan antamista.”

Fleminchin mukaan osa arvostuksen puutteen kokemuksesta voi liittyä erikoisosaamiseen. Jonkun vahvuus voi olla musiikki ja toisen sosiaalityö. Työntekijä voi pettyä, jos ei voi keskittyä omaan erikoisalaansa.

Fleminch on itsekin ollut erilaisissa tehtävissä. Nyt hänen työnkuvaansa kuuluvat kaikki ikäluokat vuoden ikäisistä senioriväkeen.
”Jos olisin orientoitunut työskentelemään alakoululaisten kanssa tai pitämään rippikoulua, voisi tulla ongelmaa siinä, miten kiinnostavaksi työni koen. Isommassa tiimissä voidaan sopia, kuka keskittyy mihinkin.”

Esimiehenä olleet kokevat enemmän arvostusta

Fleminchin tutkimuksessa näkyi myös, että koettu työn arvostus vähenee mitä etäämpänä ollaan johtotehtävistä.
”Jos on ollut itse esimiehenä, silloin arvostuksen kokeminen on selkeämpää.”

Pääasia nuorisotyönohjaajille tuntuu olevan, että osaaminen tunnustetaan ja sitä hyödynnetään työtä suunnitellessa ja kehittäessä. Koettu arvostus ilmenee myös vuorovaikutuksena ja haluna tehdä yhteistyötä.

Yhteistyöverkostot ovat nuorisotyössä tärkeitä, ja omassa työssä ja arjessa, koululla tai vaikkapa lasten festareilla on mahdollista saada hyvää, välitöntä palautetta.

Kiinnostus kehittämiseen pitää näkyä

Fleminchin tutkimuksen perusteella kirkolla on haasteita työn johtamisessa ja järjestämisessä. Alan koulutuksen vetovoima on jo kärsinyt.
”Ne, jotka hakeutuvat koulutukseen, eivät ole varmaankaan hoitaneet virkaa kirkossa. Kiinnostus työhön tulee muualta”, Fleminch muistuttaa.

Fleminchin mukaan nykypäivän kirkon nuorisotyönohjaaja on kehitysorientoitunut. Ohjaajalla pitää saada olla oma ääni, ja esimiehen on oltava kiinnostunut, miten työntekijä näkee toimintaympäristön ja miten hän haluaisi sitä kehittää.

”Ohjaaja varmasti miettii, mitä kirkon nuorisotyö voisi olla ja haluaa olla rakentamassa sitä resurssien ja ajan puitteissa. Esimiehen on oltava siitä kiinnostunut. Se vastaa arvostavan johtamisen näkökulman kysymykseen, eli ohjaaja kokee tekevänsä työtä, jolla on merkitys.”

Palkkaus tulisi saada kuntoon

Fleminchin mukaan nuorisotyö on vaativa ala johtamisjärjestelmän kannalta. Ohjausta pitää löytyä ja strategian oltava selvä.

Työ voi olla tasapainoilua asetettujen raamien ja työntekijän omien havaintojen ja kehittämisorientaation suhteen. Tasapainon löytäminen voi olla haastavaa.

Selvänä kehittämistarpeena nuorisotyönohjaajien vastauksista nousee johtamisjärjestelmän kehittäminen ja selkiyttäminen sekä uralla etenemisen tukeminen. Myös huoli nuorisotyön tulevaisuuden suhteen on luettavissa. Osa ohjaajista kokee, ettei heidän äänellään ole riittävää painoa asioiden valmistelussa. Vastuunjakoakin toivotaan enemmän.

Fleminchin mukaan on hyvä muistaa, että nuorisotyönohjaajat itse välittävät kuvaa omasta työstään. He ovat viestinviejiä tulevaisuuden nuorisotyöntekijöille.

”Työ on sellaista, että sitä pitää ajatella asiantuntijaroolista käsin. Pitää nähdä nykyistä, mennyttä ja tulevaa ammattitaidon näkökulmasta, kuten millaisia taitoja on tarpeen lisäkouluttaa.”

Fleminchin mukaan ala on melko lyhyessä ajassa kokenut isoja muutoksia. Hänen työuransa alkuvuosina pidettiin vielä tärkeänä, että kirkkoon saataisiin hyviä työntekijöitä. Sittemmin puhe on vaiennut, ja tilalle on tullut huolipuhe taloudesta. Kirkon nuorisotyö on ollut jo vuosien ajan säästöjen kourissa.

”Nuorisotyötä on helppo arvostaa juhlapuheissa, mutta palkkanauhassa ja resursseissa ja arjessa arvostus ei näy. Tyytymättömyys ei innosta pysymään hommissa. Esimerkiksi palkkakysymys on kirkon sektorilla yleinen haaste.”

Tomi Kangasniemi

/by

Roadman houkuttelee maahanmuuttajataustaisia nuoria

,
Graffiti

Nuorten toisiin nuoriin kohdistamat merkkivaateryöstöt tunnetaan Roadman-ilmiönä. Toistaiseksi ilmiö tunnistetaan vasta suurimmissa kaupungeissa.

Roadman-ilmiöstä uutisoitiin ensimmäistä kertaa vajaa kaksi vuotta sitten. Uutisissa ilmiöön yhdistettiin nuorten keskuudessa tapahtuvat ryöstörikokset sekä nuorten varustautuminen teräaseilla.

Tietämys uudesta ilmiöstä Suomessa on vielä varsin vähäistä. Tähän törmäsivät myös Laura Pehkonen ja Angeliina Pentinpuro. He tekivät viime keväänä Roadman-ilmiöstä opinnäytetyön Poliisiammattikorkeakouluun.

Sisä-Suomen poliisilaitoksen vanhempi rikoskonstaapeli Pentinpuro ja Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen vanhempi rikoskonstaapeli Pehkonen haastattelivat tutkimukseensa yhdeksää poliisia. Haastateltavat olivat erikoistuneet ennalta estävään toimintaan Helsingin, Länsi-Uudenmaan sekä Itä-Uudenmaan alueella.

Opinnäytetyön tekijät yllättyivät, kuinka yhdenmukaisesti haastateltavat ilmiöstä kertoivat.

”Olimme ajatelleet, että ilmiön esiintymisessä tai piirteissä saattaisi olla jonkinlaista eroavaisuutta riippuen eri alueista, joilla ilmiötä oli havaittu.”

Tutkimustyön edetessä selvisi, että Roadman-ilmiötä oli havaittu pääkaupunkiseudun lisäksi myös Turun alueella. Sittemmin ilmiö on median uutisoinnin perusteella levinnyt myös Tampereelle. Nähtäväksi kuitenkin jää, leviääkö Roadman-ilmiö pienemmille paikkakunnille.

”Sitä on vaikea sanoa, koska ei ole tiedossa, minkä vuoksi ilmiö on levinnyt pääkaupunkiseudun lisäksi juuri Turkuun ja Tampereelle.”

Pukeutumistyyli yhdistää

Roadman-ilmiön juuret juontavat Iso-Britanniaan, josta se on levinnyt Suomeen sosiaalisen median tai Ruotsin kautta. Suomessa ilmiön piiriin kuuluvat lähinnä maahanmuuttajataustaiset 12-20-vuotiaat pojat.

He ihannoivat kallista elämäntyyliä, johon kuuluvat tietynlainen rap-musiikki ja kalliit merkkivaatteet. Pukeutumiseen kuuluvat esimerkiksi musta tai tumma toppatakki tai toppaliivi ja tumma lippis. Roadman-ilmiötä ovat pönkittäneet Lontooseen sijoittuva Top Boy -suoratoistosarja ja sosiaalinen media.

Pehkosen ja Pentinpuron tutkimuksesta käy ilmi, että osa nuorista on omaksunut ilmiöstä vain tyylin, mutta osalla kuvaan kuuluvat rikokset. Rikollista Roadman-elämäntapaa voi kutsua Roadman-kulttuuriksi, johon kuuluvia kalliita merkkivaatteita hankitaan rikollisin keinoin.

Nuoret voivat esimerkiksi sopia vaatekaupoista, joissa raha ei vaihdakaan omistajaa, vaan uhrilta viedään vaate teräaseella uhaten. Usein tekijöinä on isompi joukko ja uhri tai uhrit ovat tekijöitä nuorempia.

Kulttuurin rikollisiin piirteisiin kuuluu myös huumeiden välittäminen ja myynti sekä vahva viranomaisvastaisuus.

Kaikki eivät ole huono-osaisia

Tutkimuksessa listataan useita eri syitä, miksi nuoret ajautuvat ihannoimaan ja edustamaan Roadman-kulttuuria. Suurin osa nuorista on maahanmuuttajataustaisia, ja haastateltavien mukaan osa nuorista on huostaanotettu.

Nuoret kokevat tai ovat mahdollisesti kokeneet jonkinlaista syrjäytymistä, juurettomuutta sekä huono-osaisuutta. Roadman -kulttuuri pystyy tarjoamaan nuorille tunteen kuulua ryhmään.

Toisena syynä haastatteluissa tuli ilmi myös rikollisen elämäntyylin ihannointi. Osa maahanmuuttajanuorista arvostaa kallista elämäntyyliä, ja Roadman -kulttuuriin kuuluminen tuo sen nuorille lähemmäksi.

”Ei ole täysin selvää, miksi joku nuori kiinnostuu Roadman-ilmiöstä. Osa ilmiöstä kiinnostuneista nuorista on ollut selvästi syrjäytyneitä ja yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelle pudonneita. Toisaalta osa nuorista on ollut niin kutsutuista hyvistä perheistä”, Pehkonen ja Pentinpuro toteavat.

Yhteisenä piirteenä Roadman-ilmiöstä tai -kulttuurista kiinnostuneilla nuorilla ovat puutteelliset tukiverkostot. Haastatteluissa kävi ilmi, että usein ilmiöstä kiinnostuneiden nuorten vanhempien kiinnostus nuoren tekemisiin oli vähäistä.

Ilmiöstä kiinnostuneet nuoret hakevat porukkaan kuulumisella tietynlaista turvaa ja luottamusta. Sillä paikataan esimerkiksi vaikeuksia perhe-elämässä tai koulunkäynnissä.

”Osalla nuorista syy ilmiöstä kiinnostumiseen saattaa lisäksi olla pelkästään jännityksen hakeminen elämään rikollisen toiminnan kautta.”

Olemmeko Ruotsin tiellä?

Poliisit näkevät haastatteluiden perusteella Roadman-ilmiössä monenlaisia riskejä. Yksi sellainen on nuorena omaksutun rikollisen elämäntavan jatkuminen.

Juhani Iivarin tutkimuksen mukaan maahanmuuttajataustaisten nuorten rikokset alkavat usein siitä, että huonosti yhteiskuntaan sopeutunut nuori alkaa varastella omiin tarpeisiinsa.

Huumausainerikoksiin johtaa polku omasta käytöstä ja huumeiden myymisestä. Monilla taustasyynä on pitkäaikaistyöttömyys, sopeutumattomuus omaan tilanteeseen tai taloudellinen ahdinko.

Ennen rikoksia monen nuoren elämäntyyliä saattoi Iivarin mukaan kutsua ajelehtivaksi. Toisessa nuoria maahanmuuttajia käsittelevässä tutkimuksessa todetaan, että maahanmuuttajataustaisilla nuorilla ystävät ottavat usein vanhempien ja sisarten roolin. Tämä tapahtuu tilanteissa, jolloin oma perhe tai sukulaiset ovat kuolleet tai heidän kohtalostaan ei tiedetä. Rikokset ovat Suomessa taas voineet johtaa siihen, että sukulaiset ovat hylänneet nuoren rikollisen toiminnan takia.

Moni nuori kertoi myös ikään kuin lipsuneensa rikollisuuteen. Tämä johtuu harrastuksista luopumisesta ja tietynlaisesta ystäväpiiristä.

Haastateltujen poliisien mukaan riskinä on, että Roadmania edustavat päätyvät katujengeihin. Pääkaupunkiseudulla vajaaseen kymmeneen jengiin kuuluu noin sata parikymppistä miestä. Jengeille on tyypillistä väkivalta- ja päihderikollisuus.

Haastatelluiden poliisien mukaan riski on, että Suomi seuraa jengien suhteen Ruotsin jalanjäljissä.

Viranomaisyhteistyö ja valistus avuksi

Miten Roadman-ilmiön leviämistä sitten voidaan ehkäistä? Pehkosen ja Pentinpuron mukaan oleellista on viranomaisyhteistyö. Monipuoliset harrastukset, hyvät tukiverkostot ja oikeanlainen valistus on tärkeää. Vanhempien tulisi myös olla kiinnostuneita lastensa tekemisistä.

Koska Roadman on uusi ilmiö, tulisi ensinnäkin tiedostaa ilmiön olemassaolo ja ottaa se vakavasti.

”Olisi tärkeää, että ilmiö tunnistettaisiin kotona sekä koulussa. Välttämättä vanhemmat tai opettajat eivät vielä tiedä, mitä se tarkoittaa.”

Pehkosen ja Pentinpuron mukaan nuorille olisi hyvä saada painotettua ilmiön ja rikosten vakavuus. Nuorille tulisi saada perille viesti, miten vakava rikos esimerkiksi ryöstö on.

Nuorille tulisi myös kertoa, että vaikka ilmiöön liittyvät asiat saattavat aluksi tuntua jännittäviltä ja mukaansatempaavilta, niin pidemmällä aikavälillä ilmiö on haitaksi nuorelle.

”Roadmaniin liittyy vahvasti sosiaalinen media. Olisi hyvä saada kerrottua nuorille, että sosiaalinen media antaa ilmiöstä vääränlaista kuvaa ‒ se, mitä siellä tulee esille ei välttämättä vastaa todellisuutta.”

Teksti: Tomi Kangasniemi

/by

Sekasin-chat on ikkuna nuorten pahaan oloon

,
""

Nuorisobarometrin mukaan suuri osa nuorista voi hyvin, ja kokemus omasta resilienssistä on melko hyvällä tasolla.

Koronapandemiasta on kokonaiskuvassa palauduttu aiempiin elämäntapoihin ja hyvinvointiin. Kouluarki sujuu, perhesuhteet ovat kunnossa ja kavereitakin löytyy.

Tästä hyvästä tuloksesta huolimatta osa nuorista voi huonosti. Huono olo ja ulkopuolisuus ovat todellisia haasteita nuoren elämässä. Nuoria syrjäytyy. He jäävät koulumaailman ja työelämän ulkopuolelle.

Sekasin-chat – ikkuna nuorten todellisuuteen

Sekasin-chat on lukuisten eri tahojen yhteistyön tulosta. Sekasin Kollektiivi, joka koordinoi chatin toimintaa, visioi maailmasta, jossa kukaan nuori ei jää yksin pahan olonsa kanssa. Päivystäjiä on yli 50 organisaatiosta. Mukana on esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko, A-klinikkasäätiö, Diak, Nuorten turvatalot ja kriisikeskukset. Päivystäjistä osa on vapaaehtoisia ja osa tekee oman työn sisällä tai ohella Sekasin-chat päivystystä. Päivystämässä on lukuisia sosiaali-, terveys- ja nuorisoalan ammattilaisia.

Sekasin Kollektiivin toiminta perustuu siihen, että nuoria kohdataan Sekasin-chatissa, Sekasin-ryhmächatissa ja Sekasin Kollektiivin kehittämässä peliyhteisössä.

Nuoret lähestyvät omista ajatuksista, tunteista ja tilanteista käsin keskusteluseuraa. Keskusteluaiheiden tilastoissa kärkipaikkaa pitää keskustelut omasta pahasta olosta. Pahaan oloon liittyy usein ahdistusta ja masentuneisuutta. Toiseksi suosituin aihe on erilaiset ihmissuhteisiin liittyvät tilanteet ja ongelmat.

Tilastoissa ei nouse suosituimpien keskusteluaiheiden joukkoon häirintä eikä kiusaaminen. Usein kuitenkin suositut keskustelunaiheet kuten paha olo, ihmissuhdeongelmat ja arjen selviytymisen haasteet ovat juurisyinä, seurauksina ja osatekijöinä häirintä- ja kiusaamistilanteissa.

Vapaaehtoisena ja työntekijänä tukemassa nuorta

Nuorten kertomat asiat voivat olla raskaita ja vaikeita. Vapaaehtoisten ja työntekijöiden reaktiot, neuvot ja tuki riippuu aina tilanteesta. Työtä tehdään tiimissä, eikä kenenkään tarvitse miettiä ratkaisuja nuorten pulmiin yksin.

”Tiimiä on aina mahdollista konsultoida. Mietitään yhdessä, mikä on nuorelle helpointa”, kertoo Satu Raappana, Sekasin Kollektiivin toiminnanjohtaja.

Ratkaisut mietitään nuori edellä. Joissakin tilanteissa nuorelle riittää chatin keskustelu, joskus nuori tarvitsee neuvoa, mistä saada lisätukea. Päivystäjät kannustavat nuoria kuuntelemalla ja kertomalla, mistä nuori voi löytää tarvittavaa tukea jatkossa. Nuoria ohjataan koulun henkilökunnalle, kannustetaan puhumaan perheen aikuisille tai kehotetaan tulemaan uudestaan juttelemaan. Vakavissa tilanteissa Sekasin-chatistä voidaan soittaa apua nuorelle, esimerkiksi hätänumeron kautta.

”Moni nuori ajattelee, että oma kokemus on liian pieni, ja joku muu tarvitsee enemmän apua. Yritämme keskusteluissa poistaa tällaista ajattelua, ja painottaa, että jokaisella nuorella on lupa ja oikeus saada apua”, summaa Raappana.

Riippuen nuoren omasta tahdosta, nuori ohjataan kasvokkain keskustelemaan aikuisen kanssa, tai neuvotaan erilaisia verkkopalveluita. Jotkut nuoret kokevat verkon kautta keskustelemisen helpommaksi. Sekasin-chatissa keskustelu, ohjeet ja neuvot räätälöidään aina nuorelle sopivaksi. Jokaisen nuoren kohdalla jatkoa ei tarvita, ja jo yhden kerran keskustelu helpottaa oloa.

Missä mennään ja mihin suuntaan ollaan liikkumassa?

Tilastojen perusteella ennustaessa ei näy piikkejä, joiden perusteella häirintä ja kiusaaminen olisivat akuutisti kasvussa. Korona-aika on saattanut vaikuttaa kiusaamiseen joillain areenan vaihtumisena ja joillain kiusaamisen loppumisena. Kiusaaminen siirtyi verkkoalustoille ja somealustoille pandemian aikana. Kiusaaminen kuitenkin perinteisen koulukiusaamisen muodossa loppui joillain nuorilla, koska kouluissa siirryttiin etäopetukseen. Nyt, kun opetus on palannut vanhaan lähioppimiseen, koulukiusaaminenkin ilmiönä jatkuu.

Sekasin-chatin vuosikertomuksen mukaan väkivaltatilastoissa on seksuaalista väkivaltaa (240 keskustelua) ja kiusaamista (275 keskustelua). Kokonaisuudessaan keskusteluita käytiin vuonna 2022 yli 32 000.

”Suoraa seksuaalisesta väkivallasta ja kiusaamisesta keskusteleminen ei näyttele suurta roolia tilastoissa, mutta pitää muistaa, että näiden tilastojen lukujen takana on kuitenkin oikeita nuoria, yksilöitä, joten luvut ovat liian suuria”, Satu Raappana pohtii.

Mediassa paljon puitu nuorten katuväkivalta ei ole kasvanut ilmiö Sekasin-chatissä.

Katuväkivallasta on käyty viime vuoden aikana ainoastaan 10 keskustelua. Puhutaan siis marginaalisesta ilmiöstä verrattuna muihin keskusteluaiheisiin. Suurin osa katuväkivallasta on miesten toteuttamaa, ja Sekasin-chatin käyttäjistä suurin osa (68%) on tyttöjä ja naisia, joten tässäkin voi olla syy ilmiön pieneen näyttäytymiseen.

”Paljon mediassa esillä olleet nuorten katujengit eivät itse koe väkivaltaa ongelmaksi, vaikka aikuiset kokevat. Väkivallan takana on pahaa oloa, syrjäytymistä, kuulumattomuutta ja muita pohjasyitä. Nämä syyt näkyvät myös Sekasin-chatissä.”

Vaikka väkivalta on ollut mediassa tapetilla, väkivalta ei näytä lisääntyneen. Tilastoissa ei ole myöskään piikkejä kiusaamisen suhteen. Hidasta nousua on havaittavissa isomman kuvan tarkastelussa. Molemmat ilmiöt ovat läsnä, ja vakavia, mutta ennusteena voisi pitää samanlaisia tilanteita ja kehityssuuntia kuin tähän mennessä, jos juurisyihin ei puututa.

Yhteiskunta herätys!

Yhteiskunnan rakenteita on korjattava, jotta juurisyihin voidaan puuttua. Vähemmistöt, maahanmuuttajataustaiset, ulkopuolisuutta kokevat, mielenterveysongelmien kanssa kipuilevat ja monet muut ihmisryhmät tarvitsevat tukea ja turvallisia aikuisia. Yhteiskunta polarisoituu, ja tämä heijastuu myös nuorten kohdalle. Huono olo kasautuu.

Mielenterveysongelmia kohtaavat nuoret tarvitsevat hoitoa, johon on vaikeaa päästä. Hoitojonojen tilanne pitäisi purkaa, ensinnäkin siksi, että nuoret ovat oikeutettuja hoitoon, mutta myös siksi, että tilanne tulee yhteiskunnalle entistäkin kalliimmaksi, jos tilanteen annetaan kärjistyä.

”Nuorille pitäisi antaa tukea siellä, missä nuoret ovat. Haasteena on se, että yhteiskunnan ja eri toimijoiden tulisi tavoittaa myös ne nuoret, jotka ovat jo syrjäytyneet esimerkiksi koulumaailman ulkopuolelle”, sanoo Raappana.

Paine ja vauhti yhteiskunnassa nuoria kohtaan ovat kasvaneet. Nuorilta vaaditaan itseohjautuvuutta ja valintoja, taloudellista toimeentuloa, töissä käymistä ja opintojen suorittamista.

”Yhteiskunnan rakenteet vievät nuoret tiukille. Nuoret eivät ole rikki, vaikka pahaa oloa on paljon. Nuoret reagoivat rakenteisiin ja tilanteisiin kuten sotaan, pandemiaan ja ympäristökriisiin tilanteiden aiheuttamalla tavalla oikein”, mietiskelee Raappana.

Yhteiskunnan olisi hyvä herätä korjaamaan rakenteita. Nuoren tulisi saada apua ja tukea ilman diagnooseja ja rahaa. Kaikille tulisi tarjota varhaisessa vaiheessa palveluita. Nollakynnyksen palvelut, kuten Sekasin-chat, ovat äärimmäisen tärkeitä, ettei kukaan nuori jäisi yksin.

Teksti: Ilona Rantala

 

Tunti tai kaksi kuukaudessa

Tule mukaan Kirkko Sekasin päivystäjäksi, jotta yksikään nuori ei jäisi pahan olonsa kanssa yksin!
Chatin päivystäjä on turvallinen, anonyymi aikuinen, jonka tehtävänä on kuunnella ja kohdata chattiin tuleva nuori. Päivystäjän ei pidä (eikä hän voi) ratkaista kaikkia nuoren ongelmia, eikä hänen tarvitse olla mielenterveyden tai muiden keskusteluissa eteen tulevien aiheiden erityisasiantuntija.

Päivystäjäksi kouluttaudutaan itseopiskelun avulla sinulle parhaiten sopivana ajankohtana. Koulutuksen aikana ja sen jälkeen on mahdollista tutustua erilaisiin tukimateriaaleihin, joissa on yksityiskohtaisempaa tietoa keskusteluissa usein esiintyvistä aiheista. Myös uunituore Sekasin Päivystäjän opas on saatavissa toiminnan tueksi. Vuosittain järjestetään päivystäjille yhteisiä teams- ja livetapaamisia, joissa asiaohjelman lisäksi myös virkistäydymme.

Sekasin-chat on suunnattu 12–29-vuotiaille. Keskustelulle on aikaa noin 45 min. Chat on avoinna arkisin klo 9–24 ja viikonloppuisin klo 15–24

Kirkko Sekasin toimintaa koordinoi Ville Kämäräinen kirkkohallituksesta sekä Sanna Parkkinen Snellusta ja Terhi Räty Meri-Porin seurakunnasta.

Sinua tarvitaan – ota yhteyttä
ville.kamarainen@evl.fi

/by

Nykyinen rippileirimalli ei sovi kaikille

""

Rippileirin keskeyttäminen on edelleen harvinaista, mutta nuorten leirikelpoisuutta joudutaan miettimään aiempaa enemmän.

Turun ja Kaarinan seurakuntien nuorisosihteeri Taru Hyväri on ohjannut pitkään ripareita nuorisotyöntekijänä. Nykyisin hän osallistuu niiden kehittämiseen. Hyvärin mukaan rippileirien keskeyttämisiä tapahtuu harvoin.

”Olen ollut seurakunnassa töissä kymmenisen vuotta. Omalle uralle leirien keskeyttämisiä on sattunut muutama. Niitä ei ole koko seurakunnassakaan edes joka vuosi.”

Tilanne on kuitenkin viime vuosina muuttunut. Nykyisin joudutaan entistä useammin miettimään, voiko nuori osallistua perinteiselle rippileirille tai voiko hän jatkaa jo aloitettua leiriä.

”Nuori voi ajatella jo etukäteen, että leirillä olosta tulisi vaikeaa. Siksi hän haluaa jäädä pois. Tai sitten leirillä voidaan todeta, että nuori ei esimerkiksi kykene sitoutumaan yhteisiin sääntöihin”, kertoo Hyväri esimerkkeinä.

Tampereella ei keskeytyksiä

Tampereen seurakunnissa tilanne poikkeaa Turusta. Seurakuntien yhteisen kasvatuksen johtava pappi Mikko Wirtanen ei muista lähiajoilta keskeyttämistapauksia, jotka olisivat johtuneet muusta kuin akuutista sairastumisesta.

Hän uskoo, että tapauksilta on vältytty hyvän ennakoinnin takia.

”Meillä selvitetään jo ilmoittautumisvaiheessa, onko nuori leirikuntoinen ja onko leiri hänelle oikea vaihtoehto.

Wirtasen mukaan eräs hänen kollegansa on esimerkiksi sopinut, että hän juttelee ennen leiriä puhelimessa jokaisen rippikoululaisen vanhemman kanssa. Puhelussa käydään yhdessä läpi, mitä kaikkea leirille osallistumisessa pitää ottaa huomioon.

Yhdessä nukkuminen voi olla ongelma

Sekä Turussa että Tampereella on käytössä leirikuntoisuuskriteerit. Niiden mukaan nuoren pitää esimerkiksi pystyä nukkumaan muiden kanssa samassa huoneeessa.

Hänen tulee myös osata toimia ryhmässä. Jos nuorella on jokin sairaus, oireiden tulee olla riittävästi hallinnassa. Ne eivät saa kuormittaa kohtuuttomista kavereita, isosia tai työntekijöitä.

Nuorella pitää olla myös hallussaan perustaidot, kuten luku- ja kirjoitustaito, ymmärrys hygieniasta, kellon tunteminen ja riittävä omatoiminen syöminen.

Hyväri muistuttaa, että osalle nuorista voi olla esimerkiksi haasteellista nukkua useamman hengen huoneessa.

”Sitäkin voidaan harkita, että käy kotona nukkumassa yöt. Ja jos leiristä tarvitsee taukoa, sitä voi tulla vielä tauon jälkeen jatkamaan.”

Puhelin jakaa mielipiteet

Kuntoisuuskriteereihin kuuluu nykyisin myös kyky olla ilman puhelinta ainakin tiettyjä aikoja. Hyvärin mukaan tässäkin nuorilla on huomattu haasteita. Työntekijät tiedostavat onneksi, miten tärkeä puhelin on nuorelle.

Hyväri tykkää itse pitää ohjelman lomassa esimerkiksi viiden minuutin taukoja, jolloin kaikki voivat näprätä puhelimiaan rauhassa.

”Sellaisiakin ryhmiä on, että puhelimet kerätään päiväksi pois. Niistäkin olen kuullut hyvää.”

Wirtanen muistuttaa puolestaan, että puhelin on tärkeä myös opetuksessa. Hän on itse käyttänyt puhelinta paljon esimerkiksi ryhmän osallistamisessa äänestyksiin tai sanapilviin.

”Osa voi toivoa, että kännykät olisivat välillä muualla. Niillä pidetään kuitenkin kavereihin ja omiin sosiaalisiin verkostoihin kontaktia. Olisi julmaa laittaa ne kokonaan karanteeniin”, Wirtanen näkee.

Kokonaan erottaminen harvinaista

Leirin sopimattomuus nuorelle voi tulla esiin monella eri tavalla. Sen näkee yleensä jo alkujakson aikana ennen leiriä. Leirillä turvallisuusvastaava päättää, voiko nuori jatkaa rippileiriä.

Prosessi etenee niin, että jos nuori ei halua olla leirillä tai sitoutua yhteisiin sääntöihin, otetaan yhteys nuoren kotiin. Jos se ei auta, leirin turvallisuusvastaava voi päättää, että leiri keskeytyy nuoren osalta.

”Siihen pyritään, että nuori jatkaa rippikoulua ja voi osallistua konfirmaatioon. Jos hänen on parempi tulla jollekin toiselle leirille, sekin on mahdollista”, Mikko Wirtanen kertoo.

Rippikoulusta voidaan erottaa myös kokonaan. Siitä päättää yleensä kirkkoherra.

”En tiedä mitä pitäisi tapahtua, että niin kävisi. En muista sellaisia tilanteita koskaan sattuneen.”

Vaihtoehtoja on monia

Perinteiselle rippileirille on sekä Turussa että Tampereella useita vaihtoehtoja. Wirtanen muistuttaa esimerkiksi päivä- ja pienryhmärippikoulusta. Jälkimmäisessä ryhmäkoko on maksimissaan kymmenen. Se sopii esimerkiksi sosiaalisen tilanteen pelkoja omaaville tai nuorille, joilla on erilaisia oppimisen haasteita.

Lisäksi tarjolla on kokonaan verkossa tapahtuva e-rippikoulu.

”Se alkoi jo korona-aikana. Jos syystä tai toisesta mikään muu ei onnistu, pääsee kuitenkin osaksi ryhmää. Tämä voi sopia esimerkiksi nuorille, jotka eivät oman terveystaustan ja tartuntariskin takia voi tulla samaan fyysiseen tilaan toisten kanssa.”

Myös Hyväri muistuttaa, että Turun ja Kaarinan seurakunnissa on vaihtoehtoina päivä- ja iltarippikoulut.

”Niille voi osallistua, jos leiri ei ole oma juttu. Yleensä, seurakunnasta riippuen, keskeyttäneille löytyy jokin korvaava ryhmä. Yksityisrippikoulu on myös yksi vaihtoehto.”

Teksti: Tomi Kangasniemi

/by

Kirkon nuorisotyöllä on merkittävä rooli kriisitilanteissa ja poikkeusoloissa

""

Kirkkohallituksen nuorisotyön asiantuntija Sirpa Syrjä toteaa, että henkinen kriisinkestävyys on keskeinen osa yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa kirkon työntekijöiden osaamiselle annetaan merkittävä painoarvo. Myös nuorisotyöntekijöillä on asiassa vahva rooli.

”Yhteiskunnassa luotetaan siihen, että kirkko osallistuu kriisien ja onnettomuuksien yhteydessä henkiseen huoltoon. Voi sanoa, että kirkolla on oma erityinen roolinsa yhteiskunnan kriisi- ja häiriötilanteissa”, Sirpa Syrjä pohtii.

Kirkkolaissa todetaan, että kirkon pitää varautua henkisen huollon tarjoamiseen kriisitilanteissa. Kirkossa tähän vaatimukseen vastaa ensinnäkin Henkinen huolto -toimintamalli eli HeHu.

”Kun jotain tapahtuu, HeHu on valmiina toimimaan. HeHu:ssa toimii koulutettuja kirkon työntekijöitä, jotka työskentelevät seurakuntien eri toimialoilla ja tehtävissä. Henkinen huolto on kirkon kriisityön ydintä”, Syrjä luonnehtii.

Syrjä muistuttaa, että kriisityö on aina vahvasti verkostoyhteistyötä. Mahdollisissa kriisitilanteissa pelastusviranomaiset ottavat yhteyttä kirkon HeHu-työntekijöihin. Kirkon henkinen huolto toimii näin viranomaisten apuna, osana yhteiskunnan psykososiaalisen tuen järjestelyjä.

”Kirkon työntekijöilleen antama kriisivalmiuskoulutus tuo tietoa kriisien ja traumojen syntymekanismeista sekä siitä, miten traumaattisten kokemusten vaikutuksia ihmisen toimintakyvyssä ja vuorovaikutussuhteissa voidaan tunnistaa. Samaten koulutus antaa tietoa vuorovaikutuksen ilmiöistä ja tunnekuormituksesta auttavassa kohtaamisessa. Luonnollisesti kirkon työntekijöillä on myös vahva osaaminen hengellisen tuen antamiseen, silloin kun sitä tarvitaan tai toivotaan.”

Evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat ja seurakuntayhtymät suunnittelevat Henkisen huollon toimintonsa osana laatimaansa valmiussuunnitelmaa. Hiippakunnan tuomiokapitulit koordinoivat ja valvovat seurakuntien sekä seurakuntayhtymien valmiussuunnittelua omalla alueellaan.

”Vuonna 2019 päivitetty seurakuntien valmiussuunnitelman laatimisohje on valmisteltu yhteistyössä; sitä ovat olleet muotoilemassa maavoimien esikunta, sisäasiainministeriö ja kirkkohallitus. Se antaa tietoja ja ohjeita paikallisen valmiussuunnitelman laatimiseen. Käytännössä valmiussuunnitelmalla tarkoitetaan niiden toimenpiteiden ja keinojen selvittämistä, joihin on ryhdyttävä, jotta organisaation toiminta ja hallinto voidaan normaalioloista poikkeavissa olosuhteissa järjestää. Seurakuntien toiminta tukee erityisesti väestön henkistä kriisinsietokykyä”, Syrjä määrittelee ja muistuttaa, että valmiussuunnitelmat tulee tehdä ns. normaalioloissa.

Kriisityötä ja valmiusverkostoja

Syrjä toteaa, että myös seurakunnan varhaiskasvatus- ja nuorisotyössä tulee varautua häiriötilanteiden ja poikkeusolojen aiheuttamiin toimenpiteisiin.

”Näitä häiriötilanteita voivat olla esimerkiksi lapsen tai nuoren menehtyminen tai erilaiset lapsen tai nuoren turvallisuutta ja hyvinvointia uhkaavat tilanteet, esimerkiksi perhe- tai kollektiivisen väkivallan uhka.”

Seurakunnan henkilökunta sopii kunnan ja järjestöjen vastaavaa työtä tekevien kanssa, miten seurakunta voi tukea ja auttaa mahdollisessa häiriötilanteessa. Syrjä toteaa, että myös seurakuntien nuorisotyöntekijöitä perehdytetään kriisityöhön, jonka tarkoituksena on tukea ja nopeuttaa kriisissä olevan henkilön selviytymistä.

”Häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa työn tulee suuntautua erityisesti menetyksiä kokeneisiin lapsiin ja nuoriin sekä heidän koteihinsa. Koteja, kouluja, päivähoitoa ja muita laitoksia pyritään tukemaan onnettomuuden ja surun käsittelyssä. Kriisitilanteessa henkilöstöä voidaan tarvittaessa siirtää esimerkiksi oppilaitoksiin. Myös seurakunnan omat toimintatilat voivat olla poikkeuksellisessa käytössä.”

Syrjän mukaan niin isommat kuin pienemmät kriisit ja tragediat lähellä tai kauempana voivat heikentää lapsen ja nuoren turvallisuuden tunnetta tai mielen hyvinvointia. Vuonna 2010 perustettiin Opetusministeriön ja Nuorisoalan kattojärjestö Allianssi ry:n toimesta Nuorisotyön valtakunnallinen valmiusverkosto.

”Jokelan ja Kauhajoen koulusurmissa nousi esiin erityisesti nuorisotyön tärkeys kriisitilanteissa sekä sen osaaminen kohdata isoja joukkoja nuoria. Kirkon nuorisotyö on ollut alusta asti mukana valmiusverkostotyöskentelyssä.”

Tehostettua nuorisotyötä

Vuonna 2015 julkaistiin puolestaan Nuorisotyön kriisikansio. Sen valmisteluvaiheessa kiinnitettiin erityistä huomiota siihen, miten kohdataan niitä nuoria, jotka eivät ole kriisin ytimessä.

”Muun muassa pelastusviranomaisten ja HeHu:n toiminta kohdistuu kriisin ytimessä oleviin. Kriisikansiossa on haluttu korostaa tehostetun nuorisotyön roolia. Sillä tarkoitetaan kriisitilanteessa ja sen jälkeen aktivoituvaa, nuorisotyön keinoin tapahtuvaa nuoria tukevaa toimintaa. Tehostetun nuorisotyön toimenpiteet suunnataan kaikille tukea tarvitseville nuorille, joita tapahtunut kriisi on jollain tavoin – suoraan tai välillisesti – koskettanut. Tapahtunut on saattanut nostaa pintaan myös omia henkilökohtaisia, hoitamatta jääneitä traumoja.”

Syrjän mukaan käytännön tasolla tehostettu nuorisotyö tarkoittaa aikuisen parempaa saavutettavuutta: esimerkiksi nuorisotilojen tihennettyjä ja pidennettyjä aukioloaikoja sekä vahvempaa läsnäoloa paikoissa, joissa nuoret kokoontuvat.

”Kohtaamisissa nuorella on mahdollisuus kriisin läpikäymiseen kollektiivisesti tai kahdenkeskisissä keskusteluissa. Tärkeintä on, että kriisin keskellä jokaisella nuorella on mahdollisuus kohdata turvallisessa ympäristössä turvallinen aikuinen. Erityistä tukea kaipaavat nuoret ohjataan ammattimaisen psykologisen avun pariin.”

Tehostetun nuorisotyön toimintaa ja koulutusta koordinoi Kunnallisen nuorisotyön kehittämisverkosto Kanuuna. Kouluttajina toimii sekä kunnallisen että seurakunnan nuorisotyön ammattilaisia

”Koulutusten avulla monissa kunnissa on laadittu paikallinen verkostoyhteistyöhön perustuva tehostetun nuorisotyön valmiussuunnitelmat.”

Syrjä toteaa, että tehostettu nuorisotyö täydentää HeHu-toimintaa.- Seurakuntien nuorisotyöläisten toivoisin osallistuvan vähän aktiivisemmin tehostetun nuorisotyön koulutuksiin.

”Seurakuntien nuorisotyöläisten toivoisin osallistuvan vähän aktiivisemmin tehostetun nuorisotyön koulutuksiin.”

Seurakunnissa on laadittu lähes kahdenkymmenen vuoden ajan viikko- ja leiritoimintoihin turvallisuusasiakirjoja, joiden tavoitteena on niin toiminnon riskien kartoitus, vakavuustason arviointi kuin niiden ennaltaehkäiseminen.

”Samoin toiminnoista laaditaan tarvittaessa onnettomuuskirjanpito, johon merkitään myös kaikki ”läheltä piti” -tilanteet. Onnettomuuskirjanpito on tärkeää, jotta turvallisuutta voidaan kehittää.”

Kouluttautuminen kannattaa

Tampereen ev.lut. Seurakuntien yhteisen kasvatuksen johtavan papin Mikko Wirtasen mukaan Tampereen seurakuntien juuri päivitetty valmiussuunnitelma sisältää valmiuden periaatteiden lisäksi ”käytännölliset ja yksityiskohtaiset paikalliset normaaliolojen häiriötilanteiden ja poikkeusolojen valmiusjärjestelyt”. Ne liittyvät niin seurakuntatyön jatkuvuuden turvaamiseen, johtamiseen, viestintään, henkisen huollon järjestämiseen, evakuointiin, hautaustoimeen kuin jälkihoitoon.

”Kriisi- ja häiriötilanteissa sekä poikkeusoloissa korostuu kirkkojärjestyksen säännös diakoniasta. Sen tarkoituksena on antaa apua erityisesti niille, joilla hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. Valmiussuunnitelmassa varhaiskasvatus ja nuorisotyö nostetaan kuitenkin jumalanpalveluselämän ja diakonian rinnalle työaloiksi, joihin kohdennetaan lisäresursseja erityistilanteissa.”

Wirtanen toteaa, että ”normaaliolojen häiriötilanteissa” – kuten suuronnettomuuksissa, pandemioissa, poikkeuksellisissa luonnonilmiöissä tms. – seurakuntatyötä jatketaan mahdollisimman normaalisti, ellei vallitseva tilanne pakota järjestämään jotain muuta hengellistä toimintaa.

”Normaaliolojen häiriötilanteissa varhaiskasvatus ja nuorisotyö suuntautuvat erityisesti menetyksiä kokeneisiin lapsiin ja nuoriin sekä heidän koteihinsa. Koteja, kouluja ja varhaiskasvatuksen yksiköitä tuetaan onnettomuuden ja surun käsittelyssä.”

Wirtanen toteaa, että valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa seurakunnat toimivat kirkkohallituksen ja tuomiokapitulin ohjeiden mukaisesti. Myös poikkeusoloissa seurakuntatyötä jatketaan mahdollisimman normaalisti tilanteen ja voimassa olevien rajoitusten puitteissa.

”Kasteista ja rippikoulusta pyritään huolehtimaan kaikissa oloissa. Varhaiskasvatus ja nuorisotyö sekä niiden tuki muille toimijoille kohdentuu samalla tavalla kuin normaaliolojen häiriötilanteissa.”

Wirtasen mukaan Tampereella seurakunnan kasvatuksen ammattilaiset ovat hankkineet jo perustyöhönsä liittyen sielunhoidon, psykososiaalisen tuen, suru- ja kriisityön sekä myös ratkaisukeskeisen lyhytterapian osaamista.

”Näitä on kätevä hyödyntää myös häiriötilanteiden ja poikkeusolojen tuomien haasteiden kohdatessa. Normaalioloissa luodut hyvät suhteet Pirkanmaan ja Tampereen Perhekeskuksen yhteistyötoimijoihin, kaupungin nuorisopalveluihin, päiväkoteihin, kouluihin sekä Tredun, TAMKin, POLAMKin ja Tampereen yliopiston kampuksiin mahdollistavat hyvän yhteistyön myös häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa”, Wirtanen luonnehtii.

Teksti: Juhana Unkuri

/by

Kirkosta eteenpäin

""

Kirkossa on totuttu pitkiin työuriin, mutta tälläkin puolella työntekijöitä koskee oma vaihtuvuutensa. Seurakunnasta on tulossa tässäkin suhteessa työpaikka siinä missä muutkin.

Kolmisen vuotta sitten Jussi Maasola vaihtoi Jyväskylän seurakunnan Jyväskylän kaupunkiin. Maasola on erityisnuorisotyöntekijänä ja keskittynyt Ankkurityöhön.

”Aloitin aikanaan iltapäiväkerhonohjaajana ja tein kaikkea nuorisotyötä, mutta keskityin pian erityisnuorisotyöhön. Minulle tuli todella tärkeäksi, että sain toimia juuri siellä puolella. Sen työn kautta rakentui mielenkiintoisia yhteistyökuvioita muiden toimijoiden kanssa ja tekeminen pysyi kiinnostavana. Jos työ olisi ollut pelkkiä isoskoulutuksia ja ripareita, en olisi jatkanut näin pitkään.”

Maasola siirtyi kaupungille, koska tuntui, että oli tullut sopiva aika ja mielenkiintoinen paikka oli auki. Erityisnuorisotyö jatkui, mutta erilaisissa puitteissa.

Kaupungin puolella työ poikkeaa seurakunnasta erityisesti siltä osin, että työtä varten on selkeärajainen vastuualue.

”Seurakunnassahan nuorisotyöhön kuuluu jatkuvasti vaihtuvia asioita ja sitä kautta työ on monipuolista. Toisaalta on myös kiva, että voi keskittyä yhteen. Ja työajat ovat myös paljon säännöllisemmät eivätkä viikonloput mene samalla tavalla töissä”, Maasola sanoo.

”Ammatillinen rooli on kaupungin työntekijänä toisenlainen, ja sen myötä tulevat viralliset verkostot myös. Sekin on tavallaan selkeämpää.

”Palkka on samanlainen mutta seurakunnan puolella toimintamäärärahat ovat suurempia. Tietysti työn profiilikin on erilainen. Kaupungilla ei juuri ole leirejä ja sellaista, mihin niin suuri osa seurakunnan resursseista kohdistuu.”

Ei juuri pahaa sanottavaa seurakunnasta

Maasola sanoo, ettei hän missään tapauksessa lähtenyt ovet paukkuen seurakunnasta kaupungille. Päinvastoin hän korostaa, että seurakunta oli erinomainen työnantaja ja hyvä työpaikka.

”Minähän olin seurakunnalla kaksikymmentäviisi vuotta, kyllä se jostain kertoo.”

Jossain määrin Maasola kuitenkin sanoo turhautuneensa toistuvaan tarpeeseen perustella, miksi seurakunnan puolella tehdään erkkatyötä.

”Nyt minun ei tarvitse perustella työnantajalle tekemääni työtäni. Seurakunnassa se oli jatkuvaa taistelua. Seurakunnassa tilanne oli niin, että työ, jota tehdään, on oikeaa työtä vasta sitten kun pidetään myös hartaus.”

”Ei lähimmäisenrakkautta ja apua tarvitsevien auttamista tarvitse selitellä. Minusta jumalanpalveluksen ja hartauden kytkeminen kaikkeen mahdolliseen toimintaan oli teennäistä.”

Siirryttyään kaupungin puolelle Maasola piti yhteyttä vanhoihin työkavereihin, mutta varsinaisen työn kautta yhteiset pinnat seurakuntaan ovat verrattain vähäisiä.

”Puoliso on edelleen seurakunnan työssä, se on minun merkittävin kontaktini seurakuntaan.”

”Mutta jos pitäisi sanoa, miten muuten seurakunta näkyy minulle nykyään, niin lyhyesti sanottuna ei juuri mitenkään. Sitä seurakuntatyötä tehdään sen verran omissa ympyröissä. Minusta se on sääli, koska siellä on niin valtavan hyvää osaamista ja hienoja tekijöitä. Kirkossa on hurjan koulutettuja ihmisiä töissä. Mitä enemmän niitä saataisiin hyödynnettyä ihmisten parissa, sitä parempi. Minusta seurakunnan pitäisi olla nykyistä enemmän keskellä elämää”, Jussi Maasola toteaa.

Työpaikan vaihtaminen ei ole draamaa

Sauli Paavilainen vastaa kysymyksiin aivan tuoreena kirkon työstä lähtijänä. Hän on ehtinyt olla uudessa työssään Step-koulutuksen puolella ammatillisena opettajana vasta kuukauden ajan.

”Sikäli on lyhyt perspektiivi verrata tätä ja seurakuntaa, mutta jotain eroja kyllä huomaa jo. Työnkuva on selkeä. Seurakunnan puolella täytyy olla mukana tuhannessa asiassa”, Paavilainen sanoo.

”Palkka on vähän parempi kuin esimiestehtävissä seurakunnassa, vaikka nyt teen erityisasiantuntijan hommaa. Kyllä silläkin on merkityksensä.”

Samalla Paavilainen alleviivaa, että seurakunta on ollut erittäin hyvä työnantaja. Kirkon nuorisotyössä saa käyttää yllin kyllin luovuutta ja se on monipuolista ja jatkuvasti muuntuvaa.

”Minun työurallani on ollut myös sopivasti monenlaisia rooleja perusnuorisotyöstä esimieshommiin. Se onkin varmasti ollut se syy, jonka takia niinkin pitkään seurakunnan puolella pysyin. Yhtä ja samaa asiaa en olisi jaksanut.”

Paavilainen käväisi hetken aikaa toiminnanjohtajana pienessä yhdistyksessä ja havahtui vasta siellä seurakuntatyöpaikan hyviin puitteisiin, jotka oli aiemmin ottanut itsestäänselvyytenä.

”Tajusin esimerkiksi sen, miten hyvä työterveyshuolto seurakunnan puolella oli. Järjestössä se on lakisääteinen minimi.”

Joskus uudet mahdollisuudet houkuttavat

Paavilainen vaihtoi työpaikkaa, koska mahdollisuus tuli eteen.

”Ei siinä sen suurempaa dramatiikkaa ollut. Ihmisillä on tapana toisinaan vaihtaa töitä. Kyllä minun tuttuni, jotka ovat vaikka teollisuudessa, siirtyvät ihan normaalisti työnpaikasta toiseen. Erikoinen ajatus, että kirkon pitäisi olla sellainen poikkeus, jonne mennään olemaan eläkkeelle asti.”

Seurakuntien ongelmana on kuitenkin se, että nykyisellään tulijoita ei ole tungoksiin asti.

”Uusia kirkon töihin päteviä tekijöitä valmistuu koko ajan vähemmän, ja heistäkään kaikki eivät lopulta tule seurakuntaan. Vaikeus löytää hakijoita avoimiin paikkoihin on kyllä jo todellista ainakin täällä itäisessä Suomessa. Päteviä hakijoita ei yksinkertaisesti ole.”

Itse Paavilainen aikanaan päätyi seurakunnan työhön vähän sattumalta, kuten nyt tuli lähteneeksikin.

”Alun perin ajattelin, että menisin vammaistyöhön vanhempien jalanjäljissä, mutta mutkien kautta päädyin opiskelemaan nuorisonohjaajaksi ja lopulta töihin Karttulan seurakuntaan. Suurimman osan urasta olin Siilinjärvellä.”

Muutos syntyy pienistä vireistä

Vaikka lähti eteenpäin vastikään, jotain lähtöä enteilevää Paavilaisen mielessä on kuitenkin jo aiemmin käynyt.

”Kuutisen vuotta sitten tuli mieleen, että ehkä jossain vaiheessa voisin tehdä jotain muutakin työtä ja aloitin hissukseen opiskelemaan opettajan pätevyyttä. Koronan aikana sain sysäyksen niiden loppuunsaattamiseksi. Huomasin tämän paikan ja hain sitä.”

”Eihän idea muiden töiden tekemisestä aivan täysin tyhjästä syntynyt. Ehkä tuolloin oli sellainen vähän levottomampi olo. Kun tarpeeksi pitkään on paikallaan, tulee uudistumisen tarvetta. Sitten minun työroolini muuttui ja se antoi syyn pysyä vielä aloillani Siilinjärvellä.”

Jos työntäviä tekijöitä tiukkaa, myös Paavilainen nostaa esiin seurakunnan nuorisotyön rajauksen hengellisen piiriin.

”Saatoin pitää mielestäni ihan kelpo hartauksia ollessani diakoniatyöntekijänä jonkin päiväpiirin tapaamisella tai nuorisisotyössä ripareilla ja nuortenleireillä. Ne olivat tilanteita, joihin hartauksien pitäminen luonnollisesti kuului ja seurakuntalaiset sitä odottivat. Tilanne oli toinen, jos tuli tunne, että hartaus pitää väkisin liimata johonkin toimintaan päälle, jotta seurakunnan työpanos olisi jotenkin täydentynyttä.”

Toinen asia on se, että kirkolla on imago-ongelmia, jotka liittyvät arvokysymyksiin. Paavilainen toteaa, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia kirkossa koskevat kysymykset jossain määrin synnyttivät hankausta – että joutuuko selittelemään ystäville ja muille, että on kirkossa töissä?

”Ei se vetovoimaa ainakaan lisää. Ja kun nuoria yritetään saada seurakuntaan töihin, työnantajakuvaan tällaiset asiat vaikuttavat.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Logossa lukee Lasten ja nuorten keskus.

Logossa lukee Suomen evlut kirkko.

Skip to content