Nuorisotyön tehtäväksi on kasvanut toivon ylläpitäminen

Villi laitettiin liikkelle kolme vuosikymmentä sitten. Vuosi 1993 ei ole kaukaista menneisyyttä, mutta maailma, Suomi ja elämisen todellisuus ovat ehtineet muuttua kerta kaikkiaan toisenlaiseksi, miettii Eija Kallinen, yksi lehden perustajista.

Villin kolmekymmentä vuotta on yhden sukupolven matka. 1990-luvun alun rippikoululaiset ovat nykyisten riparilaisten vanhempia. Uudet kirkkoon nyt tulevat nuoret työntekijät syntyivät Villin alkutaipaleella.

”Toisaalta, kun Villiä oltiin perustamassa 1990-luvun alussa, oltiin monella tapaa samalaisessa tilanteessa kuin nytkin”, Eija Kallinen miettii.

Meneillään oli suuria yhteiskunnallisia muutoksia, elettiin laman keskellä, hyvinvointi huoletti.

”Mutta silloin oli myös toisenlaisia merkkejä: ydinsodan uhka tuntui väistyneen, apartheid-järjestelmä oli Etelä-Afrikassa loppunut, Berliinin muuri oli kaatunut ja Eurooppa yhdentyi. Vaikeuksien keskellä vallitsi paljon optimismia siitä, että suuriakin asioita voidaan muuttaa. Se heijastui ehkä nuorisotyön todellisuuteenkin.”

”Kun yritän palauttaa mieleen sitä aikaa ja verrata nykyiseen, tuntuu, että nyt puuttuvat ne aiemmat positiiviset signaalit. Jotenkin tilanne on siksi uhkaavampi kuin silloin. Turvattomuus on lisääntynyt lasten ja nuorten todellisuudessa. Luontokato, ilmastonmuutos, pandemia, sota – tulevaisuus näyttää olevan tummenevien pilvien peitossa.”

Tukekaa heikkoja, rohkaiskaa arkoja, nitistäkää itsekkäät

Maailman kasvot tosiaan ovat muuttuneet sitten vuoden 1993.

On saatu internet, some, ja digiloikat, EU ja globalisaatio, ilmastonmuutostietoisuus, maastamuutto ja maahanmuutto, kirkon ja muiden instituutioiden aseman muuttuminen – jos muutamia asioita nostaa.

Kallinen pohtii, onko mikään ikäpolvi elänyt näin nopean ja suuren muutoksen keskellä kuin nykyiset.

”Pelkästään tämä valtaisa mediatulva, jonka keskellä me kaikki elämme ja nuoret itse kasvavat, vaikuttaa jo siihen, miten ajatellaan.”

Totuuden ja arvojen muuttuessa suhteellisemmaksi kirkon nuorisotyöllä on se rooli, joka nousee omasta itseymmärryksestä.

”Se, mistä olen huolissani, on egoismin ja minäkeskeisyyden lisääntyminen. Se on haastavaa sekä yksilöille että yhteiskunnalle. Kirkossa puolestaan tärkeintä on me: jos pärjäät elämässä, sinun tehtäväsi on auttaa muita.”

”Villiä perustettaessa lamavuosina kiteytyi motoksi tämä lause: Tukekaa heikkoja, rohkaiskaa arkoja, nitistäkää itsekkäät. Tällaista ravistelua tarvitaan nyt ainakin yhtä paljon kuin silloin.”

Työn konteksti muuttui vuosikymmenissä

Kirkon ja seurakuntien toimintaympäristö on muuttunut, mullistunut suorastaan kolmessa vuosikymmenessä. Esimerkiksi Tampereella oli vuonna 1993 alle 2000 vieraskielistä – nyt pelkästään Hervannassa useammalla kuin joka neljännellä äidinkieli on muu kuin suomi tai ruotsi.

Samalla kun yhtenäinen lapsi- ja nuorisotyö muuntuu vastaamaan eriytyneitä ympäristöjä, kotien osuus kristillisessä kasvatuksessa korostuu. Ja se puolestaan vaikuttaa koko ajan heikkenevän. Jossain määrin se on jo katkennut. Voidaan ehkä esittää kysymys, onko kristillinen teologia ja oppi itsessäänkin ohenemassa ja muuttumassa.

”Ikäluokkien pieneneminen näkyy jo monissa seurakunnissa samaan aikaan kun kaupungeissa lasten ja nuorten määrä yhä kasvaa. Kaikkialla se työntekijävaltainen kirkko, jossa on ollut selkeä yhdenmukainen seurakuntamalli, purkautuu. Se on ihan ok.”

”Koko ikäluokalle tarjottu yhdenmukainen ohjelma on mennyttä. 1990-luvulla saatettiin vielä tuottaa sellaisia suunnitelmia kirkolle. Nyt jo yhden kaupungin nurkalla on aivan erilaisia tarpeita ja erilainen vastaanotto työlle ja toiminnan muodoille kuin toisella nurkalla. Koko kirkon kasvatustyön yhteisen kasvatustyönhaasteet ovat sikäli aikamoisia.”

Yhteinen ydin, monia todellisuuksia

”Ympäristöt voivat vaihtua aivan toisiin, mutta ihminen puolestaan ei muutu niin nopeasti. Edelleen nuoret ovat jossain vaiheessa aika mustavalkoasia, kaipaavat kasvurauhaa, läheisyyttä. Vanhempia tarvitaan ja vanhemmat tarvitsevat tukea. Ihmisen omaan itseen liittyvä kasvu ei ole muuttunut, vaikka ympärillä monet asiat ovatkin aivan uudenlaisia.”

”Uskon, että ihmisessä on kaipaus siihen, että on jotain, jonka tahto häntä kohtaan on hyvä”, Kallinen miettii.

”Se, mikä kaikkea yhdistää on ihmisen sisäinen tarve löytää jotain, kurottautua kohti jotain merkitystä.”

”Ajattelisin, että kirkko aivan erityisesti voi tarjota hiljaisuutta ja rauhaa, yksinkertaista ja meditatiivista todellisuutta. Se voi olla tämän hektisen maailman keskellä rakentavaa. Sen sijaan kirkon ei tarvitse, se ei voi eikä sen pidäkään pysäyttää. Kriittinen pitää olla ja hereillä. Se on kaikkien velvollisuus.”

Voisi itse asiassa ajatella, että nyt purkautuva yhtenäiskulttuuri ja sen kirkko on epätyypillinen eikä mitenkään luonnollinen. Pikemminkin elämälle luontaista on ihmisten ja heidän tilanteittensa moninaisuus – ja tarve kuulla sekä ymmärtää sitä.

”Parhaimmillaan meillä on kirkko, jolla on monet kasvot. 2000 vuoden aikana se on löytänyt itsensä hyvin erilaisiin todellisuuksiin. Paavalin sanoin, ollaan kreikkalaisille kreikkalaisia, roomalaisille roomalaisia. Ei se tarkoita, että kirkon itseymmärryksen tulee muokkautua, mutta toimintatapojen tulee olla sellaisia kuin kulloinkin tarvitaan.”

Toivo on välttämätöntä

Kallisen mielestä kirkon paikkaa ja työtä pitää aina määritellä suhteessa nuorten kysymyksiin ja kontekstiin.

”Ilmastonmuutos ja luontokato ovat kaikkein suurimmat uhat, jotka meillä on. Nuoret joutuvat elämään niiden keskellä ja hakemaan välineitä niiden kanssa selviämiseen ja toimimiseen. Osa elää elämäänsä sivuuttaen liian suurilta vaikuttavat asiat. Osa tiedostaa ja kantaa kaikkea maailman painoa.”

”Jarmo Kokkosen kirja ’Huomenna kaikki on paremmin’ on hyvä esimerkki siitä kaikkein vahvimmasta, mitä kirkolla ja seurakunnalla on kaikille nuorille tarjota: toivo.”

”Ilman toivoa lapset ja nuoret ovat hukassa. Toisin kuin silloin 1990-luvulla, me joudumme etsimään yhdessä toivon rippeitä. Ehkä tuo toivo onkin juuri se suuri asia ja kristillisen kirkon suuri tehtävä, johon nyt tulisi keskittyä, eikä pelkästään sanoin vaan myös teoin. Uskosta ja rakkaudesta kirkossa on osattu hyvin puhua. Toivo on jäänyt kenties turhan sivuun.”

Lapset ja nuoret eivät voi elää ilman toivoa. Kirkko puolestaan ei voi elää ilman tulevaisuutta, lapsia ja nuoria, uusia sukupolvia.

”Kirkon ydin on siinä, että on olemassa toiseus, jota voidaan lähestyä Kristuksen kautta – ja se on olemassa riippumatta meistä. Nuorisotyössä sana tulee lihaksi vain, jos sillä on jotain todellista relevanssia lasten ja nuorten elämässä.”

Pysyvätkö nuoret kirkon keskiössä?

Villi perustettiin nostamaan nuorisotyön ja nuorisotyössä toimivien profiilia. Sellaiselle toimitetulle lehdelle oli silloin selkeä tarve.

Villin perustivat kolme vahvaa toimijaa, Kirkon kasvatus ja nuorisotyö, Nuorten Keskus sekä Poikien ja Tyttöjen Keskus. Jälkikäteen katsottuna se oli kirkon yhteisen nuorisotyön vahvinta aikaa. 1990-luvun alun jälkeen keskeisvoima, joka vahvisti ja tuki seurakuntien toimintaa, on kaventunut ja pienentynyt.

Tulevat vuosikymmenet kirkon nuorisotyötä kehitetään ja viedään eteenpäin uudenlaisten rakenteiden kautta, joissa joudutaan kilpailemaan resursseista uudenlaisessa markkinassa.

”Se, kuinka tosissaan lapset ja nuoret halutaan tulevaisuudessa kirkon työn keskiöön, punnitaan teoilla.”

Seurakuntien lapsi- ja nuorisotyö on juuri herkistynyt lasten ja nuorten oman maailman ja todellisuuden kuulemiseen ja huomioimiseen. Käykö niin, että rikkaan kirkon rapautuminen rapauttaa tämän? Vai löytyykö siihen halua, resursseja ja uusia malleja sekä tapoja?

Kallinen on toivon puolella.

”Nykyiset työntekijät toimivat niin kuin he näkevät hyväksi tätä ratkoakseen. Ja Pyhä Henki toimii ja vaikuttaa joka tapauksessa.”

Teksti: Jaakko Kaartinen