Piispa Mari Parkkinen on maailmanparantaja ilman vaaleanpunaisia laseja

Maailman kriisit ovat median kautta lähempänä nuoria kuin koskaan. Mikkelin piispa Mari Parkkiselle maailman parantaminen on kristityn mandaatti. Seurakunnalla voisi olla nuorelle kysymys, mitä hyvää tämä tahtoo tehdä.

Kun Mikkelin piispa Mari Parkkinen oli nuori, hän pelkäsi kolmannen maailmansodan syttymistä. Elettiin kylmän sodan aikaa Euroopassa.

“Pelkäsin joskus nukahtaa, sodan syttymisen uhka tuntui silloin läheiseltä”, hän kertoo.

Nykynuorten on kuvattu elävän moninkertaisen kriisin puristuksissa, joka vaikuttaa ilmapiiriin ja aiheuttaa ahdistusta myös tiedostamattomalla tavalla: ilmastokriisin lisäksi Euroopan rajoilla on käynnissä Ukrainan sota ja Lähi-idän sota. Myös Ruotsin jengilevottomuudet ja lisääntynyt nuorten väkivalta Suomessa vaikuttaa yleiseen tunnelmaan. Piispa Mari Parkkisen mukaan sosiaalinen media ja digitalisaatio tuo maailman kriisit ja sodat lähemmäs.

“Omassa nuoruudessani uutisia ja maailman kriisejä pääsi kuitenkin sentään välillä myös etäämmäs, sanomalehdet ja uutisethan niistä lähinnä kertoivat. Kun ei kannettu uutisia taskussa kuten nykyisin, niitä ei tarvinnut kantaa myöskään ajatuksissa koko ajan”, piispa sanoo.

“Mobiililaite tuo jatkuvalla syötöllä kaiken aivan liki ja se kaikki kertautuu somessa. Globaalit kriisit ahdistavat monia eikä niitä pääse pakoon hetkeksikään”, hän pohtii.

Aikuisten olisi syytä siivota asenteitaan nuorista

Piispa Parkkinen ajattelee, ettei ole olemassa ongelmanuoria.

“Kukaan ei kehtaa sanoa, että aikuisten pitäisi siivota ajatuksiaan ja asenteitaan. Me aikuiset voimme nuorten ongelmien kanssa vain katsoa peiliin.”

Parkkisen mukaan pelkkää somea tai digitaalisuutta ei voi syyttää esimerkiksi väkivallan lisääntymisestä.

“Kysymys on siitä, millä tavalla tuetaan vanhemmuutta ja millä tavalla empatiaa opitaan ja opetetaan. Se on laaja yhteiskunnallinen kysymys, ei yksistään kirkon tai koulun, vaan kaikkien ja siinä tarvitaan paljon yhteistyötä”, hän sanoo.

Mari Parkkisen mukaan kirkkoa tarvitaan ja arvostetaan tässä yhteistyökumppanina, joka edustaa arvoja.

Piispa uskoo, että älylaitteiden tuoma jatkuva kuormitus on asia, johon nuoret itse havahtuvat.

“Nuoret alkavat itse pikkuhiljaa itse vähentää älylaitteita. Se rauhoittaa hermostoa, kun tietotulva ei ole jatkuvasti päällä”, hän ennustaa.

Kriisi vaikuttaa ihmisiin monin tavoin, Parkkinen näkee siinä myös myönteisen puolen.

“Kriisissä herää myös oivallus siitä, että tarvitsemme toisiamme. Silloin myös voi huomata, mistä toivoa voi saada, kun sitä tarvitsee”, hän sanoo.

Elämä pyrkii aina esiin

Piispa Parkkinen halusi jo nuorena nähdä maailmaa ja tehdä sen puolesta jotakin. Lukion jälkeen hän lähti Väli-Amerikkaan Hondurasiin vapaaehtoistöihin lastensairaalaan.

Suomeen palattuaan hän opiskeli radiotoimittajaksi, perusti perheen, teki mediatöitä ja palasi uudelleen Väli-Amerikkaan, Belizeen. Kaikki alkoi lapsiperheen lomalla ja irtirepäisyllä oravanpyörästä, mutta päätyi paikalliseen kehitysyhteistyöhankkeeseen, maatalousoppilaitoksen perustamiseen Maya-kansan lapsille. Oppilaitos toimii yhä, mistä piispa sanoo olevansa todella iloinen.

“Olen aina ollut aktiivinen kehitysyhteistyöhankkeissa. Sellainen orientaatio on ollut minussa aina, maailmanparantaja-asenne. Jo nuorena jouduin kuitenkin riisumaan vaaleanpunaiset lasit, kun köyhyys ja epätasa-arvoisuus, ja toisaalta suomalaisten etuoikeudet kirkastuivat. Mutta samalla myös ymmärsin, että Suomessa hyvän elämän kriteereinä pidetyt asiat eivät ole välttämättä onnellisuuden ehtoja kaikkialla.”

Lähi-idän tilanne on äärimmäisen surullinen

Mari Parkkinen aloitti teologian opinnot 35-vuotiaana toimittajana. Hengellisyys oli alkanut kiinnostaa ja hän koki tarvetta sukeltaa syvemmälle. Parkkisesta tuli pappi ja seuraava seikkailu odotti perhettä Jerusalemissa Lähetysseuran Felm-keskuksessa.

“Nuo kolme vuotta Jerusalemissa oli epävakaata, mutta paljon rauhallisempaa aikaa kuin siellä nyt on. Kun elää jatkuvan konfliktin keskellä, siihen myös jollakin tasolla tottuu”, hän sanoo. “Pitkittyneessä konfliktissa uhka arkipäiväistyy. Turvallisuudesta piti olla koko ajan tarkkana, seurata uutisia ja pysyä kaupungissa valppaana. Kaiken sen keskellä elettiin myös arkea. Elämä pyrkii aina esiin, sen on jatkuttava konfliktinkin keskellä, se on puhuttelevaa.”

Parkkinen murehtii Lähi-idän tilannetta.

“Se on niin äärimmäisen surullista. Tottakai hamasin hyökkäys täytyy tuomita jyrkimmällä mahdollisella tavalla, ja myös todeta, että Israelin vastaus on ollut mielestäni ylimitoitettu. Sodan kauheus on siinä, että tulevat sukupolvet on pyyhkäisty pois”, hän sanoo.

Parkkisen mukaan sota ei ole uskonnollinen, vaikka siinä käytetäänkin uskontoa, vaan kyse on valtapolitiikasta, resursseista, kuten maasta, vedestä  ja elinolosuhteista.

“Miten päästään eteenpäin, on tärkein kysymys ja tietenkin siviilien suojeleminen ja humanitaarinen apu ovat tärkeintä juuri nyt.”

Parkkinen pitää paremman maailman rakentamista kristityn mandaattina.

Nuorisolta voisi kysyä, mitä sinä haluat antaa?

“Usein kysytään, mitä kirkko antaa ihmisille, erityisesti nuorille. Mutta entä toisinpäin: mitä minä voin antaa kirkolle, miten minä voin tietoisesti rakentaa sen kautta hyvää maailmaan”, hän miettii.

“Seurakunta on yhteisö, sieltähän se lähtee. Kirkko mielletään niin isoksi instituutioksi, että vastuu on helppo tuupata sille. Seurakunta on pienempi, siellä kysymys voi olla, mitä me voimme yhdessä tehdä ja miten rakentaa tätä yhteisöä ja elämää”, Parkkinen pohtii.

Nuorten suuntaan on Parkkisen mukaan oltava ehdottoman aito ja vältettävä alaspäin puhumista. Jos heitä tavoitellaan sosiaalisessa mediassa, tilaa täytyy olla myös kysymyksille, epäilylle ja kyseenalaistamiselle.

“Keskustelun täytyy olla hyvää, ja aitoa. Nuoret tunnistavat ylhäältäpäin puhumisen heti”, hän painottaa. Parkkinen uskoo nuorisotyön voimaan rakentaa merkityksellisiä kokemuksia ja koskettaa ihmisen sisintä. Hänestä nuorilta olisi kysyttävä, miten he itse haluaisivat rakentaa yhteisöään ja kirkkoaan.

Sosiaalinen media moninkertaistaa riidat myös kirkossa

Parkkiselle itselleen rippikoulussa oli “jotakin sellaista, joka jäi kasvamaan”.

“Muistan erityisen hyvin rippivirren 517. Kohonnut ei käsi kostamaan, siinä lauletaan. Laulut kertoivat kaiken kattavasta rakkaudesta. Muistan myös, miten kosketti laulu siitä, kuinka kukaan koskaan voi rakastaa tätä kurjaa maailmaa. Jumala voi rakastaa”, Parkkinen muistaa laulun ja hymyilee. Hän uskoo, että kristillisyydessä on paljon sellaistakin hyvää, jota ei ole osattu sanottaa.

Hän uskoo, että kirkossa pitäisi suostua siihen, että asioista voi puhua monella eri tavalla.

“Me haluamme usein määrittää, millaista uskon ja uskonnollisuuden pitäisi olla. Se liittyy myös maahamme ja kulttuuriimme: ollaan pitkään oltu hyvin homogeeninen kansa. Kuten eräs amerikkalainen ystäväni sanoi, jokaisessa kodissa tarjotaan aamulla samanlainen tumma leipä samanlaisella juustolla ja kurkkuviipaleilla.”

Sanan ja opin kirkossa saadaan helposti aikaiseksi riitoja. Myös niitä Parkkisen mielestä sosiaalinen media moninkertaistaa.

“Keskustelukulttuuri on polarisoitunut. Joku hermostuu, jos sanon “Jeesus” ja joku, jos en sano, ja some kertaa tämän moninkertaiseksi”, hän kuvaa.

Teksti: Salla Ranta