Muuttuvan kouluyhteistyön turvaa avoimuus ja sopiminen

Seurakunnalle koulu on arvokas yhteistyökumppani. Koulut kuitenkin itse päättävät yhteistyön määrästä ja laadusta. Seurakuntien työntekijät voivat vaikuttaa yhteistyön ylläpitämiseen ja rikastamiseen olemalla avoimia ja viestimällä selkeästi. Viralliset sopimukset yhteistyöstä toimivat paitsi yhteistyön jatkumisen takeena, niistä neuvotteleminen voi myös olla tilaisuus käsitellä avoimesti vaikeita kysymyksiä tai huonoja kokemuksia.

Koulujen ja seurakuntien väliseen yhteistyöhön ei ole olemassa yhtä käsikirjaa. Seurakunnilla on monenlaisia tapoja jakaa resursseja ja kouluilla puolestaan voi olla eri määrä tietoa ja tunnistettuja tarpeita. Yksi tarve, joka tulevaisuudessa saattaa nousta, on katsomusperinteiden välisen vuorovaikutuksen tarve.

Koulukumppanuuden neljän korin korimalli perustuu Opetushallituksen voimassa oleviin ohjeisiin. Ohjeet uudistuivat toissa syksynä. Yleisessä keskustelussa niiden sisältö usein sekoitetaan, kun ei hahmoteta, että yleissivistävä opetus, perinteiset juhlat, uskonnolliset tilaisuudet ja kasvun ja hyvinvoinnin tuki ovat erilaisia alueita, joilla seurakunta voi tarjota koulun tavoitteisiin sopivaa sisältöä. Niiden lisäksi esimerkiksi oppilashuollon ammattilaiset, kuten kuraattorit voivat olla nuorisotyön yhteistyökumppaneita, jos yhteyksiä osataan luoda ja hyödyntää paikallisesti.

Sopimus tuo turvaa

Kouluyhteistyö perustuu yksittäisten työntekijöiden, virkamiesten ja opettajien keskinäiseen vuorovaikutukseen, jonka tuloksena usein on yhteistyösopimus kunnan ja seurakunnan välillä. Parhaimmillaan sopimus voisi kattaa varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja lukion. Kirkko suosittelee sopimusta, jossa neuvottelujen tuloksena syntyy yleissopimus ja siihen laaditaan liitteeksi toimintasuunnitelma ja vuosikello.

“Sopimus tuottaa turvaa pitkällä tähtäimellä”, Oulun hiippakunnan hiippakuntasihteeri Saija Kronqvist kuvaa.

“Mutta joskus pelätään, että se voi rikkoa jotain.”

Krinqvistin mukaan on myös alueita, joilla yhteistyö on vahvasti henkilöitynyt työntekijöihin, jotka tuntevat toisensa, joilla on kokemusta yhteistyöstä kirkon ja koulun välillä, ja silloin toisinaan koetaan, että sopimus uhkaa jo rakennettua vakiintunutta yhteistyötä.

Myös pohjoisessa on hänen mukaansa lisääntyvää arkuutta seurakuntia kohtaan. Vakiintuneiden työmuotojen, kuten seiskaluokkalaisten ryhmäyttämisen, asema on suhteellisen vakaa, mutta asenteet ovat jyrkkenemässä.

Kahvitukset ja päivystykset ovat yksi luonteva kohtaamisen tapa isoissa seurakunnissa, joissa sellaisiin voidaan panostaa. Esimerkkinä Kronqvist kertoo hiippakuntansa alueella oppivelvollisuusikäisten nuorten asuntolasta, jossa seurakunta on mukana järjestämässä säännöllistä iltaruokailua kerran kuukaudessa yhdessä kunnan kanssa.

“Tätä voisi pitää diakonisen koulutyön esimerkkinä, joka tuottaa nuorille sosiaalista pääomaa”, hän sanoo.

Kouluyhteistyö kehittyy avoimen viestinnän avulla

Katsomusten välinen kohtaaminen ja vuoropuhelu on yksi teema, jota Kronqvist on pyrkinyt kehittämään. Katsomusdialogin avulla seurakunta voisi tukea erilaisiin kulttuuri- ja uskontoperinteisiin tutustumista. Myös siihen lähtemiseen on hänen mukaansa seurakunnissa ja kouluissa hyvin erilaiset lähtökohdat ja edellytykset. “Koulujen erot ovat suuria. Niissäkin voi olla hyvin vakiintuneet tavat tehdä yhteistyötä seurakunnan kanssa.”

Kronqvistin mukaan avoimuus on tärkeintä, mitä seurakunta voi kehittää yhteistyön jatkumiseksi.

“Avoimuuden välineitä on sopimukset, riittävä kontakti koulun johtoon ja opettajiin. Viestiminen on tässä tärkeä ammatillinen taito. Täytyy osata sanoa etukäteen, mitä on odotettavissa ja mitä tulee tapahtumaan. Se taas vaatii toisen osapuolen, eli koulun todellisuuteen asettumista ja kykyä katsoa sen näkökulmasta”, hän sanoo.

“Kannattaa satsata kunnan ja seurakunnan väliseen sopimukseen. Ne käydään puolin ja toisin ylimmän johdon kesken. Jos neuvottelut sopimuksesta käydään hyvin, saattaa paljastua tärkeitä asioita. Kun katsotaan perusteellisesti koulujen kysyntää ja seurakunnan tarjontaa, voidaan käydä läpi myös kipukohtia, joita voi olla epäluottamus, nähdyt puutteet tai koetut ylilyönnit. Tarkoitus ei ole tehdä sopimuksia yksittäisen koulun kanssa vaan liitteet tulee sitten, joista koulu voi poimia haluamansa asiat lukuvuosisuunnitelmaansa.”

Kronqvistin mukaan sopimus takaa myös sen, ettei yhteistyö henkilöidy liikaa ja pysyy monipuolisena sekä tukee oppilaiden yhdenvertaisuutta. Se on myös hyvä perehdytyksen väline uusille työntekijöille ja tukee siten työn jatkuvuutta”, hän sanoo.

Seurakunta maailmankatsomusten välisenä sillanrakentajana

Kirkkohallituksen kouluyhteistyöstä vastaavan asiantuntijan Tuula Vinkon mukaan seurakunnan tärkeimpiä edellytyksiä kouluyhteistyön tulevaisuuden kannalta ovat ajan seuraaminen, joustavuus, muutoskyky ja tarpeiden kuunteleminen. “Vahvoilla ovat ne, jotka osaavat “puhua koulua” eli tuntevat opetussuunnitelmat ja tietävät, miltä asiat näyttävät koulun näkökulmasta”, hän sanoo.

“Sellaiset työntekijät voivat tehdä tulevaisuuden kannalta myös uusia avauksia, jotka ovat taitavia katsomusten kohtaamisessa ja pystyvät luomaan dialogitilanteita. Eipä haittaisi sekään, että seurakunnan työntekijällä olisi verkostoja muihin katsomuksiin alueella, koska silloin se on heti kiinnostavampaa koulujen näkökulmasta”, hän maalailee. Kouluilla itsellään ei Vinkon mukaan ole useinkaan suoria suhteita muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin tai katsomusyhteisöihin ja niihin yhteyden ottamiseen voi olla korkea kynnys, koska ei ole kokemusta.

“Seurakunta voisi olla sillanrakentajana”, hän sanoo.

Vinkon suunnitelmissa on laatia yhteistyömalli kasvattajille varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle saakka, mutta moniuskontoisessa työryhmässä, jossa kumppanina ei olisikaan enää vain luterilainen kirkko ja koulu, vaan myös muita uskontoja.

Pohjaton tarve neloskorille, kolmoskori käy pienemmäksi

Vinkon suunnitelmissa on päivittää neljän korin yhteistyömalli monikatsomuksellisessa työryhmässä kasvattajille varhaiskasvatuksesta toiselle asteelle saakka, mutta moniuskontoisessa työryhmässä, jossa kumppanina ei olisikaan enää vain luterilainen kirkko ja koulu, vaan myös muita uskontoja.

“Kipein kohta seurakuntien näkökulmasta on se, että kolmoskori pienenee. Opetuksen järjestäjän oikeus on linjata esimerkiksi päivänavauksista, että muutetaanko kaikki ei-uskonnollisiksi. Seurakunnassa voi olla silloin kynnys joka tulee osaamisen tai motivaation puolelta. Osa vetäytyy, koska kokevat, etteivät voi olla reilusti sitä, mitä ovat ja tekevät mieluummin sitten muuta yhteistyötä. Jotkut tekevät muutosten myötä koulukirkkoja vähemmän ja laadukkaammin, siihen koulunkin on helpompi järjestää vaihtoehto oppilaille. Päivänavauksiin vaihtoehdon järjestäminen on työlästä, ymmärtäähän sen.”

“Valtakunnallisesti ykkös- ja neloskorin eli yleissivistävän opetuksen ja kasvun ja hyvinvoinnin tuen tarpeet ovat suurimmat, näissä koulut tunnistavat tarpeet ja viestivät niistä. Monissa seurakunnissa on kokemus siitä, että neloskori on hyvin kysytty varsinkin isoissa kouluissa, joissa tilanne on huolestuttava, on pahoinvointia ja yhteisöllisyyden puutetta. Mikä tahansa luotettava taho kelpaa neloskorin asioissa yhteistyökumppaniksi”, Vinko sanoo.

“Toinen asia on, onko seurakunnissa ymmärrystä, että tämäkin on perustyötä, jossa j-sanat eivät vilise. Siinä mennään arvomaailma edellä ja kristillisellä ihmiskäsityksellä.”

Teksti: Salla Ranta