Hengellisen väkivallan ehkäiseminen tukee tervettä uskonnollisuutta

Uskonnonvapaus on perustuslain takaama perusoikeus. Kun uskontoa toteutetaan ja eletään todeksi, tullaan yhden ihmisen oikeuksista toisten ihmisten rajojen äärelle: uskontokunnalla, uskonyhteisöllä ja seurakunnan jäsenellä on oikeus oppiin ja sen tulkintoihin – mutta ei niin, että kenenkään toisen ihmisen oikeudet vaarantuvat tai estyvät.

Jos yksilön oikeuksia kuitenkin ryhdytään uskonnon perusteella kaventamaan ja loukkaamaan, ollaan uskonnollisen väkivallan äärellä.

”Perustuslaki suo uskonrauhan, mutta miten sitä toteutetaan? Kenen vapaudesta uskonnonvapaudessa on kyse?” kysyy Lapin yliopiston uskontojen kulttuurin ja politiikan professori Aini Linjakumpu.

”Kaikki haluavat uskonrauhaa, mutta kenen näkökulmasta sitä tulkitaan? Voidaan puhua uskonnonvapauden kolmiodraamasta, jossa ovat mukana valtio, uskonnollinen yhteisö ja yksilö. Uskonnonvapaus näyttäytyy aika erilaisena riippuen siitä, minkä näistä välillä sitä tarkastellaan.”

Hengellisen väkivallan hahmotus kytkeytyy uskonnonvapauteen ja yhteiskunnan kehitykseen

Oikeuksien kunnioittaminen ei aina ja kaikkialla toteudu.

Myös hengellistä väkivaltaa tapahtuu, kaikkien uskontojen piirissä. Se ei ole minkään uskonnon ominaispiirre, vaan vallankäyttöä, jota perustellaan uskonnolla.

”Helvetistä ja synnistä saarnaaminen ei sellaisenaan ole väkivaltaa, vaikka joku kokisikin sellaisen kuulemisen epämukavaksi. Hengellisessä väkivallassa kyse on siitä, että oppi ja käytäntö kohtaavat ihmisen tavalla, jolla on vakavia seurauksia”, Linjakumpu kuvaa.

”Uskonnollinen väkivalta on elämän mahdollisuuksien kieltämistä ja rajoittamista, rajoitetaan elämän toteutumista, seksuaalisuutta rajoitetaan. Tällaista väkivaltaa on myös esimerkiksi uskonnolla perusteltu verensiirtokielto. Nämä ovat tosi konkreettisia asetelmia ja tilanteita, jotka vaikuttavat kielteisesti ihmisen elämään ja mahdollisuuksiin.”

Ennen uskonnonvapauslakia vuodelta 1889 suomalaiset eivät saaneet edes vaihtaa uskontokuntaa ja ihmisiä rankaistiin uskonnollisin perustein normaalina käytäntönä. Sen jälkeen uskonnonvapauslainsäädännössä liikuttiin modernisoituvassa maassa eteenpäin. 1923 vuoden laki soi kansalaisille todellisen vapauden olla kuulumatta mihinkään uskontokuntaan.

Vuonna 2003 lakia uudistettaessa puhuttiin jo positiivisesta uskonnonvapaudesta – oikeudesta uskontoon. Kirkon ja uskontokuntien asema Suomessa on maallistunut tähän pisteeseen.

Samalla käsitys siitä, millainen kohtelu ihmisiä kohtaan on luvallista tai sopivaa, on muuttunut. Lasten tukistaminen on rikos, siinä missä se muutamia vuosikymmeniä sitten oli normaalia vanhemman käyttäytymistä.

Ajatus siitä, että uskonto on yksityinen asia ja että uskonnollisena pidetyn totuuden nimissä saisi kieltää ja rajata, syyttää, pakottaa ja alistaa ihmisiä, ei nyky-yhteiskunnan hahmotuksessa ole sopivaa eikä luvallista.

”Sanoisin, että kysymys uskonrauhasta ja hengellisestä väkivallasta on meillä edelleen ”emerging issue”, nouseva asia. Kysymykset ovat virinneet, kun yhteiskunnassa on herätty pohtimaan uskontoihin liittyviä kysymyksiä uudesta näkökulmasta”, sanoo Linjakumpu.

Ehkä #metoo-liikehdintä on saanut tarkastelemaan tarkemmin muitakin tilanteita, joissa yksilöihin kohdistuu vallankäyttöä ja häirintää?

”Se on mahdollista. 2010-luvulla keskusteltiin eniten vanhoillislestadiolaisuudesta. Nyt keskustelu etenee ehkä uudenlaisiin suuntiin.”

Hengellistä ja ideologista väkivaltaa

Uskontojen uhrien tuki ry:n puheenjohtajana toimiva oikeuspsykologi ja psykoterapeutti Pia Puolakka sanoo, että monikulttuuristuvassa maassa myös hengellinen väkivalta voi ilmetä yhä useammissa paikoissa.

”Uskontojen uhrien tukeen tulee yhteydenottoja ihmisiltä kaikenlaisista liikkeistä. Mitä pienempiä ja sisäänpäin kääntyneempiä, sitä enemmän – mutta kyllä myös evankelis-luterilaisesta kirkosta”, Puolakka toteaa.

”Erilaisista New Age -liikkeistä ja islamista tulee myös aiempaa enemmän yhteydenottoja. On myös kultinomaisesti toimivia ideologisia liikkeitä. Viimeisimpinä ovat esimerkiksi salaliittoteorioiden ympärille muodostuneet liikkeet, jotka saattavat toimia vain netissä.”

Hengellinen – ja ideologinen – väkivalta on kontrolloinnin elementti, pikkutarkka tapa sanella elämää ja perusoikeuksia, kuten seksuaalista suuntautumista.

”Hengellistä väkivaltaa kutsutaan kaksinkertaiseksi väkivallaksi, koska se voi olla henkistä, psyykkistä tai fyysistä väkivaltaa, joka lisäksi oikeutetaan hengellisyydellä tai johon käytetään hengellisyyttä.”

Väkivalta havaitaan ulkopuolelta

”Hengellistä väkivaltaa käyttävä ei välttämättä itse ymmärrä käyttävänsä hengellistä väkivaltaa. Väkivallan käyttäjä ei näe tekevänsä pahaa, jos hän on itsekin uskonnon tai ideologian uhri, ja näin ollen uskoo näiden pohjalta toimivansa oikein”, Puolakka toteaa.

Hengellisen väkivallan huomaakin vain uhri itse tai sitten joku ulkopuolinen.

Se, mitä ulkopuolisten silmiin sitten osuu, voi olla vaikka jatkuvien ja kohtuuttomien lahjoituksien tai talkootyön vaatimista. Lapsia voidaan kieltää leikkimästä toisten, ei-uskovaisten lasten kanssa tai heitä pelotellaan helvetillä. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia voidaan painostaa ”eheytymään”.

”Hyvä mittapuu on, jos yksilö kokee ahdistuvansa. Silloin se pitää ottaa tosissaan.”

Hengellisen väkivallan uhriksi voi altistua myös haavoittuvassa elämäntilanteessa.

”Ensin ihminen on kokenut jotain traumaattista, vaikka avioeron tai muun syvän pettymyksen, ja hänen elämäntilanteensa on epävakaalla pohjalla, ja siihen tilanteeseen kultti voi tarjota mahdollisuutta tulla kuulluksi, hyväksytyksi tai jopa saada menestystä. Ei ole itselle helppoa hahmottaa, missä vaiheessa väkivalta alkaa.”

Puolakka toteaa, että Suomessa on edelleen totuttu pitämään uskontoa yksityisasiana. Se voi myös muodostua kynnykseksi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille tai nuorisotyössä toimiville ryhtyä kysymään tällaisista aiheista, voinnista ja uskontoon liittyvistä ongelmista.

”Usein uskontojen uhrit syyttävät itseään. Ei haluta menettää kasvoja, eikä saada rapaa niskaan.”

Tarvitaan sekä uhrien tukea ja väkivallan ehkäisemistä

Hengellisen väkivallan uhrien auttaminen on tuen järjestämistä. Vielä enemmän työsarkaa kuitenkin on väkivallan ehkäisemisessä.

Aini Linjakumpu sanoo, että etenkin evankelis-luterilaisessa kirkossa on käynnistetty itse prosesseja, joissa kehitysaskelia on otettu omaa toimintaa tarkastellen. Jossain määrin tätä tapahtuu helluntaiseurakunnissakin.

”Mutta ongelmasta tekee hankalan se, että hengellisen väkivallan tekijät eivät puolestaan omaehtoisesti mitään muutoksia tee. Siksi asioita täytyy ottaa esille ulkopuolelta käsin. Ja siksi hengellistä väkivaltaa ei voi yhdellä kertaa kaikkialta poistaa.”

Uskonnonvapaus antaa positiivisen vapauden uskontoon. Tämä vapaus muodostaa rajan sille, miten voidaan toimia.

Seurakuntia ja uskonnollisia yhteisöjä täytyy auttaa katsomaan ulospäin yhteiskuntaan. Se voi tapahtua vain neuvottelemalla.

”Hengellisen väkivallan teemaan liittyvän avoimen dialogin rakentaminen uskonnollisen yhdyskunnan tai lahkon kanssa on vaikeaa, mutta se on tarpeen. On pakko uskoa siihen, että toisten näkeminen kasvotuksin johtaa siihen, että vaikeistakin asioista kyetään keskustelemaan. Se, ettei vain keskustella median tai somen kautta, antaa mahdollisuuden purkaa ongelmia.”

Kehitys ei välttämättä ole edistystä

”Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä esiin nousseita hyväksikäyttötapauksia ja hoitokokouskäytäntöjä jossain määrin käsiteltiin 2010-luvulla, syntyi perheitä tukevia käytäntöjä ja Päivämiehessä kirjoitettiin aiheista. Ei se kipeiden asioiden käsittely kaikin puolin  kiitettävää arvosanaa saa, mutta askelia on kuitenkin otettu ja se on erilainen liike nyt”, Aini Linjakumpu sanoo.

”Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on nyt paljon porukkaa, jotka elävät uudenlaista elämää, ovat olleet koko elämänsä tuttuja internetin kanssa, jotka ehkäisevät, matkustavat, urheilevat, sisustavat Marimekolla kotejaan. On edelleen rajoja, mutta ihmiset vain tekevät toisin, uudella tavalla.”

Samalla Suomeen on ilmaantunut toisenlaisia ryhmiä, joissa piilee ongelmia.

”Suomeen ilmaantuu nyt karismaattis-evankelikaalisia liikkeitä, eikä kovin paljoa tiedetä, mitä niissä tapahtuu. Usein ne ovat esimerkiksi seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvien teemojen suhteen konservatiivisia, joskus varsin pieniäkin ryhmiä, joiden sisälle ulkopuolisilla ei ole luontevaa mahdollisuutta päästä näkemään toimintaa”, Linjakumpu selittää.

”Konservatiiviset äänet ovat verkottuneempia, sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Konservatiivikristillisyys on lähtenyt liikkeelle jo vuosikymmeniä sitten, kasvanut, saanut laajat taloudelliset tukijat ja se alkaa vaikuttaa täälläkin. Eri äänet ovat löytäneet toisiaan, se on helpompaa nykyään. Nähdään myös erikoisia yhdistelmiä, joissa vaikka islam ja konservatiivinen kristillisyys löytävät yhteistyöhön”

Linjakumpu haluaa muistuttaa myös siitä, ettei aika tuo pelkkää edistystä. Vaikka edistystä yhteiskunnassa on tapahtunut sukupolvi sukupolvelta, se ei ole itsestään selvää.

”Sukupolvien muutos on monimutkasta. Se voi myös jakaantua ja eriytyä. Polarisaatio onkin myös suomalaisessa yhteiskunnassa kehkeytyvä ilmiö.”

Hengellisen väkivallan ehkäisemiseen tarvitaan radikaalia dialogia

Hengellisen väkivallan torjumiseksi ja ehkäisemiseksi nyt ja tulevaisuudessa Linjakumpu listaa koko liudan tehtävää.

”Käytäntöjä pitää rakentaa tietoisesti, jotta löydetään käytäntöjen ja rakenteiden kipukohdat. Tarvitaan tietoisesti rakennettuja väyliä radikaaliin dialogisuuteen. Pitää löytää, tunnistaa ja tunnustaa, että ongelmia on. Ongelmien äärellä tarvitaan sisäinen muutos uskonyhteisössä sekä teologisesti sekä toiminnallisesti.”

Linjakumpu ei toisaalta halua nähdä asioita kielteisessä valossa. Hengellisen väkivallan kitkemisessä on kyse ovat hitaista prosesseista.

Juuri tällaisia muutoksia on viime vuosina periaateohjelmilla ja kirjauksilla haettu.

”Uskonnolliset yhteisöt ja kirkkokunnat julkaisevat juridisia ja organisaation toimintaan liittyviä reunaehtoja, ja allekirjoittavat papereita, jotka ”turvallisen tilan” tapaan liittyvät hengellisen väkivallan käsittelemiseen. Se, että näitä on saatu kirjattua, on tarpeellisten kehityskulkujen tulosta. Mutta kirjaukset eivät ole loppupisteitä”, Linjakumpu sanoo.

”Nämä periaatteet ja ohjeet ovat vähän kuin Katekismus: annetaan käsky, mutta mitä se sitten tarkoittaa jokapäiväisessä elämässä? Mitkään kirjaukset eivät ole totta, ennen kuin ne on jaettu ja ne läpäisevät yhteiskunnan.”

”Mutta moni asia on liikkunut eteenpäin parissakymmenessä vuodessa, vaikka kaikki tarpeellinen ei vielä olekaan muuttunut. Sekä diskursiiviset että konkreettiset askeleet ovat hyviä.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

 

• Aini Linjakumpu ja Johanna Hurtig kirjoittivat vuonna 2020 raportin ja käsikirjan Kirkko ja hengellisen väkivallan ratkaisu hengellisen väkivallan määrittelystä, tunnistamisesta, ehkäisemisestä ja hoitamisesta kirkossa. Käsikirja on erinomainen lähtömateriaali uskonrauhan parissa työskentelyyn paikallisesti ja alueellisesti.
• Uskontojen uhrien sivuilla on kuusitoistakohtainen lista, jonka avulla arvioida, ilmeneekö hengellistä väkivaltaa.
• Hengellisen väkivallan vaikutuksista eroon pääseminen käy toisilta nopeammin, toisilta hitaammin. Irtautumisessa joutuu käymään läpi vihaa, surua sekä elämäntavan, sosiaalisten suhteiden, identiteetin ja arvojen uudelleenrakentamista. Vertaistuki on tällaisessa tärkeää. Uskontojen uhrien tuki ry. järjestää vertaistukiryhmiä kahdeksalla paikkakunnalla ja etänä.