Sisaruksina ja kansana

Mikä tuo elämään mieltä ja merkitystä?

Tämä kysymys ei ole aina ja kaikkialla askarruttanut ihmisiä. Elämän merkityksen etsiminen on melko uusi länsimainen ilmiö. Toki ihmiset ovat pohtineet ihmiselämän katoavaisuutta jo antiikin maailmassa, kuten esimerkiksi Saarnaajan kirja osoittaa: ”Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla? – – Minä katselin kaikkea työtä, jota auringon alla tehdään, ja katso: kaikki se on turhuutta ja tuulen tavoittelua.” (Saarn. 1:1, 14)

Oman elämän tekeminen merkitykselliseksi on kuitenkin uudehko trendi. Sen sijaan yhteisöön kuuluminen on inhimillinen perustarve.

Siinä missä nykyajan länsimainen kulttuuri on yksilökeskeinen, Raamatun maailman kulttuuri oli yhteisöllinen. Ihmiset mielsivät itsensä osaksi sukua, heimoa ja kansaa. ”Olen syntyperäinen israelilainen, Benjaminin heimoa, heprealainen heprealaisista vanhemmista”, apostoli Paavalikin esittäytyy (Fil. 3:5).

Roomalaisessa maailmassa kotitalous oli tärkeä yksikkö. Se kattoi monta sukupolvea ja käsitti myös perheen orjat ja näiden lapset. Suvun ohella myös muut yhteisöt kuten ammattikillat loivat yhteenkuuluvuutta.

Toisinaan Kristus-yhteisöihin liittyminen heikensi aikaisempia sosiaalisia siteitä. Esimerkiksi 1. Pietarin kirjeessä Kristuksen seuraaminen yhdistyy tietynlaiseen elämäntapaan, jolla oli hyvin konkreettisia sosiaalisia seurauksia: ”Aivan riittämiin te menneenä aikana elitte niin kuin pakanat tahtovat, ryvitte irstaudessa ja himoissa, juoppoudessa, mässäilyissä ja juomingeissa ja palvelitte epäjumalia jumalattomin menoin. Nyt he kummeksuvat sitä, että te ette enää riennä heidän kanssaan samaan riettauden virtaan, ja syytävät herjauksiaan.” (1. Piet. 4: 3–4)

Ei ole selvää, mikä Kristus-yhteisöön kuulumisessa hiersi ja miksi. Muiden jumalten kulttien karttaminen ja näille uhratusta lihasta kieltäytyminen teki sosiaalisesta elämästä mahdollisesti hankalaa ja herätti kielteistä huomiota.

Kun aikaisemmat turvaverkot heikkenivät, seurakunnat pyrkivät tarjoamaan korvaavia kuulumisen ja yhteyden kokemuksia. 1. Pietarin kirjeessä kristityistä käytetään perheen kieltä. Jumala on perheenpää ja uskovat tottelevaisia lapsia, joiden keskinäisiä suhteita määrittää sisarusten välinen rakkaus (1:14, 17, 22; 2:17; 3:8). Tämä perheen kieli korostaa yhteisön tiiviyttä.

Kristityt sovelsivat sukulaisuuden ideaa laajemminkin yli perheen kielikuvan ja sanoittivat yhteyttään myös etnisyyden kielellä. Kristityt esitettiin heimona ja kansana: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa.” (1. Piet. 2:9-10)

Kuuluminen on tärkeä merkityksellisyyden lähde, niin antiikissa kuin nykyään.

Teksti: Katja Kujanpää