Heijasta valoa, joka nuorista loistaa
”Mioooooo!!!” Kuuluu iloinen kiljunta, kun saavun näköetäisyydelle nuoristamme. Muutama ryntää onnellisena halaamaan. Monilla on asiaa, eikä pois meinaa päästä enää ollenkaan.
Tiedän, etten ole ainutlaatuinen. Samanlaisen vastaanoton saisi moni muukin. Nämä nuoret ovat ottaneet omakseen kaikki kohtaamansa seurakunnan työntekijät. Heitä katsellessa olen monesti miettinyt kuinka jokainen työntekijä ansaitsisi päästä säännöllisin väliajoin osaksi nuorisotyön toimintaamme. Ammatista ja tehtävänkuvasta riippumatta. Sillä tämä nuorten joukko ottaa heistä jokaisen uudeksi parhaaksi ystäväkseen heti ensikohtaamisella. Toisella kohtaamisella työntekijä saakin jo onnesta kiljuvan vastaanoton sekä juttuseuraa niin pitkäksi aikaa kuin vain ennättää tai jaksaa kuunnella.
Tiedän, etten ole ainutlaatuinen, kun nuoret juoksevat kiljuen luokseni. Silti vastaanotto lämmittää. Se rohkaisee ja kutsuu mukaan. Se saa olon, että olen olennainen ja kaivattu osa tätä yhteisöä. Se vahvistaa kaipuuta olla läsnä useammin. Halun olla yhä vahvemmin osa tätä joukkoa – näiden nuorten ja seurakuntamme yhteisöä.
Siinä nuoret taas osaavat jotain, minkä eteen me käymme kursseja ja yhdessä ihmettelemme. Heissä on jo tieto ja taito luoda jotain, mistä me yhdessä haaveilemme. Taito luoda yhteisöä. Kutsua mukaan. Herättää iloa ja toivoa. Heissä on kutsuvan kohtaamisen taito. Aidon, lämpimän ja yhteisöä vahvistavan yhteyden kyky. Merkityksellisyyden ja joukkoon kuulumisen kokemuksen vahvistamisen lahja.
Katson heitä ihaillen ja toivon, että kykenen heijastamaan edes piirun verran siitä kaikesta takaisin myös heihin itseensä. Nuoriin, jotka ovat jo osa yhteisöämme. Nuoriin, jotka ovat vielä sen liepeillä. Heihin, jotka jäävät vielä täysin sen ulkopuolelle.
En ehkä heijasta sitä kiljuen ja valtaisalla halausten vyöryllä. Se ei sopisi itselleni. Eikä ehkä olisi aina sopivaa muutenkaan. Jotain heidän olemisen sekä kohtaamisen tavastaan tahtoisin kuitenkin omaksua itsellenikin. Niin, että minusta huokuisi edes häivähdys heidän kutsuvasta, arvostavasta ja vilpittömästä asenteestaan. Edes ripaus samanlaisesta ilosta ja innosta olla osa tätä joukkoa, yhteisöä – seurakuntaa.
Toivon, että oppisin heiltä. Löytäisin oman polkuni. Tapani heijastaa sitä valoa, joka heistä loistaa. Tai ainakin varmistaa, että tuolla valolla – heidän riemullaan ja kutsullaan – olisi aina tilaa loistaa. Kaikille seurakuntamme työntekijöille, nuorille, seurakunnan jäsenille ja heille itselleen. Sillä kuinka kauniina heissä hohtaakaan evankeliumin ilo sekä yhteyden riemu!
Teksti: Mio Kivelä
