Kristuslaisten yhteisö

Kristuksen seuraajilla ei aluksi ollut sanaa sille, keitä he olivat. He tervehtivät toisiaan esimerkiksi ”veljinä ja sisarina”, ”uskovina” ja ”pyhinä”. Sana ”kristitty” (kreikaksi sananmukaisesti ”kristuslainen”) lienee alun perin ollut roomalaisten keksimä ivallinen nimitys. Ensimmäisen Pietarin kirjeen kirjoittaja yrittää rohkaista kirjeen vastaanottajia kantamaan ylpeästi ”kristityn” nimeä siitä huolimatta, että ensimmäisen vuosisadan loppuun mennessä ”kristitty” rinnastui roomalaisten viranomaisten korvissa rikollisiin ja roskaväkeen: ”Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa.” (1. Piet. 4:16)

Varhaiset kristityt ottivat nimityksen ”kristuslainen” omaan käyttöönsä epäilemättä sen kuvaavuuden vuoksi. Juuri Kristus oli se yhteinen nimittäjä, joka yhdisti hyvin eri tavoin eläviä ja ajattelevia, eri etnisistä taustoista koostuvia sekä laajalle maantieteelliselle alueelle ulottuvia pieniä ryhmiä: ”Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät.” (1. Kor. 8:6) ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28)

Varhaisten kristittyjen välinen yhteys oli sekä kertomusten ja kielikuvien avulla sanoitettua että arjessa todeksi elettyä. Monelle jälkimmäinen oli epäilemättä vaikuttavampaa. Yhdessä aterioiminen merkitsi syvää yhteyden kokemusta. Yhteinen laulu kokoontumisissa voimaannutti. Arkinen naapuriapu paikallisyhteisön sisällä vahvisti turvaverkkoja, mikä saattoi olla ratkaisevan tärkeää esimerkiksi sairauden uhatessa toimeentuloa.

Solidaarisuus ulottui myös oman paikkakunnan ulkopuolelle, kun yhteisöt keräsivät rahalahjoja toisilla paikkakunnalla olevien uskonsisarusten avustamiseksi. Erilaisista tavoista ja muista erimielisyyksistä huolimatta varhaisilla kristityillä oli jonkinlainen tunne maantieteelliset etäisyydet ylittävästä yhteenkuuluvuudesta. Siihen nähden, miten vaivalloista matkustaminen ja kirjeiden perille vieminen oli, ihmiset ja tekstit liikkuivat yllättävän tehokkaasti.

Uudet yhteisöt tarvitsivat myös kielikuvia ja kertomuksia sanoittamaan, mistä uskovien yhteisössä on kyse. Moni kristillinen kirjoittaja pyrkii kuvaamaan vakuuttavasti, keitä ”me” todella olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa. Pakanuudesta kääntyneille uskoville luodaan uusi pyhiin kirjoituksiin perustuva menneisyys, jonka valossa heidän nykyisyytensä ja tulevaisuutensa esitetään. Paavali aloitti erittäin tärkeäksi muodostuneen tulkintaperinteen, jossa ei-juutalaiset uskovat osoitetaan Abrahamin lapsiksi (ks. esim. Gal. 3–4, Room. 4). 1. Pietarin kirjeessä pakanataustaiset ikään kuin adoptoidaan mukaan Israelin suureen kertomukseen sen täysvaltaisiksi jäseniksi ja kaikkien lupausten perillisiksi: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.” (1. Piet. 2:10)

Teksti: Katja Kujanpää