Piplia: Ihmisten superkohtaaja

Toisinaan Raamatun monenkirjavan sisällön punaiseksi langaksi on ehdotettu kohtaamista. Eri aikoina eri paikoissa eri kielillä eri tarkoituksiin syntyneitä tekstejä yhdistäisi Jumalan ja ihmisen kohtaaminen. Parhaimmillaan Raamatun sanotaan tarjoavan mallin myös ihmisten väliselle kohtaamiselle.

Esikuvallisin ihmisten kohtaaja on tietenkin Jeesus, jonka silmät löytävät Sakkeuksen puusta ja muut syntiset, marginalisoidut, halveksitut tai näkymättömät milloin mistäkin. Mutta kuka olisi tämän superkohtaajan vastakohta Raamatussa? Kuka puhuu aina kuulijoidensa ohi ja enimmäkseen itsestään? Kuka näyttää siltä, ettei omahyväisyydessään edes oikeasti etsi yhteyttä ja jaettua ymmärrystä? Kuka toistuvasti halventaa kuulijoitaan?

Vastaus on jälleen Jeesus. Tarkemmin sanottuna Johanneksen evankeliumin Jeesus. Johanneksen Jeesus puhuu jatkuvasti itsestään tavalla, joka ei avaudu paikalla olevalle kansalle tai ”juutalaisille”, kuten evankeliumissa usein sanotaan (Joh. 5:19–47; 6:26–58; 7:16–24, 37; 8:14–19). Hän ajautuu kerta toisensa jälkeen konfliktiin keskustelukumppaniensa kanssa (6:41, 52, 60, 66; 8:33, 52). Mestari ei näytä tuntevan kunnioittavan keskustelun pelisääntöjä: ”Minä tunnen teidät: teissä ei ole rakkautta Jumalaan.” (Joh. 5:42) Juuri Johanneksen Jeesuksen suusta kuullaan yksi Uuden testamentin tuhoisimmista juutalaisvastaisista lausahduksista: ”Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää.” (Joh. 8:44)

Tällaisista kohtauksista on turha etsiä historiallisesti luotettavia muistumia Jeesus Nasaretilaisen vuorovaikutustaidoista. Johanneksen evankeliumi ei pyri kuvaamaan, millainen maanpäällinen Jeesus oli.

Ennemminkin se on luovaa teologista kehitelmää Ylösnousseen merkityksestä suhteessa Jumalaan, menneisyyden sankareihin kuten Abrahamiin, Mooseksen lakiin ja juutalaiseen elämäntapaan. Samalla se pyrkii rakentamaan Kristukseen oikealla tavalla uskovien itseymmärrystä. ”Me” olemme valon lapsia pimeän keskellä, totuuden puolella valheen vallitessa, Jumalan omia vihamielisessä ”maailmassa”. Epäuskoiset eivät voi käsittää Jeesusta, kun taas sisäpiiriläiset saavat ymmärtää yhä syvemmin, kuka Poika on.

Johanneksen Jeesus ei johda esimerkillään – hän kailottaa omaa totuuttaan. Mutta hetkinen, eikö Jeesus vain piirtele hiekkaan, kun paikalle tuodaan aviorikoksesta syytetty nainen, jonka Jeesus lopuksi kohtaa lempeästi? (Joh. 7:53–8:11). Tämä kohtaus ei kuitenkaan näytä alun perin kuuluneen evankeliumiin vaan olevan myöhempi lisäys.

Vierellä kulkemisen teologia saa etsiä innoituksensa jostain muualta kuin Johanneksen evankeliumista (hyvä paikka aloittaa on Luukas, jonka Jeesus on korostetusti syntisten ystävä). Johannes taas tarjoaa evankeliumeista runollisimman ja dramaattisimman kuvauksen siitä, miten Jumala kohtaa ihmisen: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta.” (Joh. 1:12–13)

Teksti: Katja Kujanpää