Reilua peliä?

Keikkalainen, nomadi, reissunainen, artisti. Samalla myös roudari, käsikirjoittaja, majoitusvastaava, autokuski, sihteeri ja mitä näitä nyt on. Kiitollisena siitä, että tarinankertojalle ja kouluttajalle on riittänyt töitä viimeiset 25 vuotta.

Siksi olen saanut olla aitiopaikalla, kun työt ovat vieneet minua ympäri Suomea seurakuntiin, kouluihin, yksityiskeikoille ja moneen muuhun.

Olen kokenut, että minua kohtaan on oltu reiluja ja olen pyrkinyt siihen itsekin. Reilu peli, luottamus on tärkeää ja samat säännöt kaikilla. Nämä ovat myös avainsanat niillä yli sadalla riparilla, joita olen saanut elämässäni tehdä.

Avainsanoiksi ne ovat muotoutuneet silloinkin, kun koulutan isosia. Sinä olet samaistumismalli, sinä tarvitset oikeaa asennetta ja niin hyvässä kuin pahassa, ole luottamuksen arvoinen. Kaikesta selvitään puhumalla. Tämä on minulle myös aikuisena työntekijänä nuorten kanssa tärkeää, olla esimerkkinä.  Miksi opettaa lasta pyytämään anteeksi, jos ei itse pyydä. Miksi sanoa, että pyöräilykypärä on tärkeä, jos ei itse pidä.

Jutellessani kollegoiden kanssa (kerran nuorisotyönohjaaja, aina nuorisotyönohjaaja), olen huomannut, ettei se mene aina niin kuin toivoisi. Seurakunnissa istutaan yhteiseen pöytään, keskustellaan pelisäännöistä esim. tulevan kesän rippileirien suhteen. Päätetään linjat ja sitoudutaan niihin.

Sitten tulee syksy ja isoskoulutukseen tulee ympäri Suomea innokkaita uusia isosia. Myös vanhat notkuvat nurkissa ja mikäs sen mukavampaa.  Työntekijöiden kanssa palataan edelliseen kesään ja jutellaan siitä. Ja mitä ihmettä, isoskoulutuksesta vastaavana sinä saat lunta tupaan niin, että oven saranat narisevat. Olen kuullut tarinoita, joissa haastavassa tilanteessa, isoset on jätetty leiriläisten kanssa keskenään, toisia on kuljetettu kauppaan hakemaan energia juomia, sopimuksella, että leiriläiset eivät saa tietää. Jollain leireillä on mennyt persus edellä puuhun, mutta siihen ei ole puututtu. Iltaohjelmissa on ollut nolaamista ja kännisketsejä. Puhelimen käyttöä ei olla kontrolloitu joissain ryhmissä mitenkään. Yritä siinä sitten selittää, miksi kaikilla ei ole ollut samat säännöt ja jatkaa kouluttamista  kertoen, kuinka tärkeitä ne ovat.

Elämässä sattuu ja tapahtuu. Jokainen mokaa, sen tiedän, sillä mokaan itse joka leiri jotakin ja pyytelen anteeksi. Se on tehnyt minusta paremman vetäjän, vaikka uran alkuaikoina toisin luulin. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Silti minusta tuntuu surulliselta ja kurjalta kuulla tilanteita, missä toisia eivät samat pelisäännöt kiinnosta tai sopimuksista kiinni pitäminen. Kun siitä on vaivaa tai en halua olla se paha poliisi.

Meidän aikuisten tehtävä on laittaa rajat ja pitää niistä kiinni. Siinä oikeudenmukaisuus on tärkeintä, enkä vielä koskaan ole saanut nuorilta pataani, kun olen pitänyt rajoista kiinni. Toki niitä on ravisteltu monin eri tavoin. Niistä kiinnipitäminen on tuonut mukanaan turvan. On äärimmäisen epäreilua vetää kollegoilta matto jalkojen alta. Kukaan meistä ei halua sitä, vai haluaisitko siinä?

Tiedän, että toisinaan ajatellaan, että helppo sieltä ulkopuolelta  on huudella. Tule itse tänne. Olen tullut ja tulen edelleen. Usein uuteen seurakuntaan, uusien työtekijöiden, isosten ja leiriläisten kanssa ja yritän hypätä liikkuvaan junaan. Kaiken sen uuden keskellä kuuntelen ja pyrin olemaan reilu ja oikeudenmukainen. Sitä peliä toivon ja rukoilen meille kaikille. Viisautta sen toteuttamiseen ja rohkeutta pyytää anteeksi, kun löytää itsensä puskasta. Se on reilua peliä.

Teksti: Kiisi Isotalo