On the road – eli kun Karjasillan seurakunnan nuorten matkaryhmä vieraili Namibiassa (Namibiijaan) 2015

Kuka pakkasi rinkan, kuka pakkasi lainatun, raskaan matkalaukun. Kuka pussukoita ja nyssyköitä. Minä pakkasin mun mustan ”Big Elephant” -matkalaukun – ja niin täyteen, että kilot meinas paukkua yli oikein kunnolla. Mitä mukaan?

No tietenki vaatetta, ja myös lämmintä sellaista. Oltiinhan menossa Namibian talveen meijän helteisestä heinäkuusta, oltiin menossa paikkoihin, jotka sijaitsee korkealla merenpinnasta, vuoristoihin ja Atlantin rannikolle, jossa tuulee kylmä tuuli.

Ota takki. Ota kerrasto. Ota fleece. Kerrospukeutuminen on pop. Paljon kanssa pärjää. Villasukat. Pipo. Merinoa. Villaa. Lämmintä.

Ja kevyttä.

Ambomaalla, pohjoisessa

on lämpimämpää. Ja olikin. Siellä sai keventää hellekamppeisiin. T-paita ja ohuet shortsitkin meinasi olla liikaa. FELM vierastalon pihalla pystyi olla jopa bikineissä (tosin max 10 min. kerrallaan. Aurinko porottaa ylhäältä. Jakaus palaa hetkessä.

Suojakertoimia.

Aurinkorasvaa.

Suomalainen iho tarttee 50, konkarilähetitkin jopa 10-20. Ootko koskaan nähny vanhaa Namibian lähettiä? Heillä iho on tietenkin paljon kokenut – luomia, ryppyjä, uurteita. Aurinko, kuivuus ja eletty elämä noissa uurteissa.

Lääkkeitä.

Malarone. Tai Lariam.

Mutta jälkimmäistä en kenellekään suositellu. Enkä edelleenkään. Vaikka se on halvempi.

Tällä reissulla syntyi käsite. Lariamtai.

Aapolle piti muistuttaa. Lariam otetaan 1krt/vko. Malarone – joka aamu.

Ja toki kaikkea muutakin rohtoa jokaisen ”pjuutipussiin”.

Tuliaiset.

Stefanille Fazerin suklaata. Paljon. Joitain kiloja. Juhulamokkaa. Salamiakkia. Ja ruisleipää. Vai olikohan, että leipää piti muistaa, mutta unohtui sen kaiken keskellä.

Silmälaseja. Okumona -silmäklinikalle. Niitä oli tuotu ympäri Oulua melkoinen määrä. Ei nyt satoja rillejä, mutta lähelle. Ja aurinkolaseja myös.

Nuttuja. Sairaalaan. Onandjokween. Niitä vietiin niin paljon kuin laukkuihin mahtui.

Ohje oli – ihan minkä tahansa kokoinen pakaasi lähtijällä on – puolet laukun tilasta varataan tuliaisille. Palatessa siihen tilaan mahtuu sitten omat tuliaiset Suomeen – matkamuistot, Biltongit ja korit, mitä nyt kukanenkin päätti hankkia.

…

Kone laskeutui. Vaihettiin kentällä eurot Namibian dollareihin. Ja Randeihin. Molemmat käy maksuvälineenä Namibiassa.

Hosea Kutako – Windhoek.

Ompa täälä kylymä. Ompa täälä hiekkaa. Ompa täälä karua. Ei mittään vihiriää melekeen missään. Palelee. Ja väsyttää. Onko täältä pitkä matka jonnekki? Joko ollaan perillä? Kato, tuola on joku apina. Kato, ihimisiä. Ompa täälä erilaista. Tämmönen aavikko. Näkkee joka suuntaan meleko kauas. Vuoria. Aaseja. Hiekanväristä. Aika vähä näkkyy kettään. Niinno, eihän kello oo ko..palijoko kello? Ja miten täälä netti toimii? Pääseekö nettiin? Pystynkö mää laittaa ees viestiä kotia, että me ollaan nyt täälä? Nukuttais, muttaku ei malta laittaa silimiä kiinni. En melekeen usko, että me ollaan nyt ihan oikiasti täälä. Paula. Sanoppa ollaanko me oikeesti täälä. Nyt pittäis soija se Toton Africa, se soi mulla päässä, on soinu jo jonku aikaa. Tehhäänkö soittolista. Spotifaihin vois tehä, jos toimis se netti..

Windhoek – tavattiin Ilkka Repo (SLS) ja vierailtiin Suomen suurlähetystössä ja olihan komiaa. Kaikki vähä jännitettiin sielä Aaltovaasien ja Mariskoolien keskellä, jossa oli taatusti vastaanotettu muutamatkin pressat ja piispat ja muut tärkiät ihimiset. Ja sitte. Meijän porukka Oulusta. Terve. Onneksi suurlähettiläs Anne (?) oli semmoinen meleko tavallinen jalat maassa -suomalainen, niin ei me sitte ennää niin palijo jännitetty.

Ja sieltä kohti pohojosta.

Ylhäälle. Vähä niinku Oulusta Äkäslompoloon.

Satoja kilometrejä ilmastoidussa klaipparissa. Juokaa vettä. Joka pysähyksellä kannattaa käyä vessassa. Syökää pähkinöitä. Ja jotain makeaa sopivassa suhteessa. Ei ala sitte heikottaa. Limsat kannattaa ottaa sokeriversiona. Täälä ei kukkaan laihuta. Kuurit ja syömishäiriöt, jos semmosta jollaki on elämässä läsnä, niitä voi jatkaa sitteku päästään kotia täältä. Matkanjohtajana. Isosiskona. Viranhaltijana. Äitinä. Kasvattajana. Huoltajana. Vastuussa näistä toisten ihmisten nuorista aikuisista. Kaukana kotoa. Yksin. Herralle kiitos, meillä on Stefan & Koonono – vastuullinen matkanjärjestäjä. Luotettu. Ystävä. Minulle iso apu ja tuki tämänkin ryhmän kanssa.

Ja saatiinhan se netti. Klaipparissa alako soimaan meleko hyvvää mussiikkia – aina välillä. Myös hiljaisuutta tarvittiin (ja niimpä pyysin nuorten tietämättä aina sopivassa kohassa laittamaan nettiyhteyden poikki..!)

I’m gonna be (500miles)

Leijonakuningas -leffan biisejä..

Pimeä tie, mukavaa matkaa – Leevi &..

Dido – Sand in my shoes

Maailman toisella puolen – Haloo Helsinki

Take me to church – Hozier

ja paljon paljon muita – jopa yrittivät Arttu Wiskaria tukkia kehiin, mutta

silloin Paula sanoi E I EI!! Arttu Wiskari ei kuulu Afrikkaan. Ikinä. Joku raja.

Oniipa. Nakambale. Lipaskirkko. Kuku Johanna. Koreja. Lapsia. Oniipan tuomiokirkko & messu. Oshigambo High school. Onandjokwe. Okumona. Selma Rainio -museo. Selman hauta. Martti Rautasen & sukulaistensa haudat. Sauna. Braai. Mopane worms. Hiekkaa pulloon. Kotoisaa eloa & oloa ”Felmin guesthousessa”.

Pisto vielä ylemmäs pohjoiseen. En muista, nähtiikö Angolaan. Ehkä. Baobab puu, jonka sisään mahtuu ihmisiä. Torit täynnä ihmisiä ja myytävää. Värejä, lämpöä. Vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä. Tervetuloa toiseen kotimaahan. Näin meidät on otettu tänne vastaan, joka kerta. Suomen ja Namibian välillä on erityinen suhde. Jonka jokainen tuntee sielussa ja sydämessä saakka, kun tullaan yhteen. Yhteys, lämpö ja rakkaus. Siunattuja kohtaamisia. Tuntuu, että kaikessa tässä on taivas. Pyhyys. Henki. Jumalan läsnäolo. Hyvin luontevasti. Tällä matkalla tunsin kaiken aikaa suurta luottamusta yläkertaan. Jos mun voimat loppuu, enkä osaa näitä nuoria viedä oikealla tavalla tätä matkaa loppuun saakka. Niin kyllä se yläkerran kaveri tullee ja jeesaa meijät perille. Ehkä muutaman uukkarin kautta.

Etosha. Safari. Elukat. Luksusta. Hemmottelua. Upeat majoitukset. Nuoret kolome tai nelijä yötä teltoissa. Oli vissiin meleko jännää. No saatto jäähä mieleen tuoki elämys.

Swakopmund. Dyynit. Atlantti. Porukka alkaa kiukutella ja väsyä. Elämyksiä on ollu ja tullu jo aivan liikaa lyhyessä ajassa. Tunteiden vuoristorata ja kokemusten hyökyaalto yhistettynä siihen, että nämä nuoret aikuiset vasta ”hakkoo paikkoosa”, niinku Päättalon Hermannin uuni. Mitä minusta tulle isona? Muutan Lohtooseen heti, ku täältä päästään. Mulla alakaa armeija. En tiijä. Pitäiskö jonku välivuojen ja miettis vähä asioita. Eikait oo kiire. Tietää. Edetä. Ohan tuosa jo meleko palijo ollu tekemistä – ihan jo peruskoulusa. Aattele, yheksän vuotta elämästä. Eikä sillä pääse vielä mihinkään. Ja lukio. Mää en menny lukioon. Vaan amikseen.

Ja jollain näistä rakkaista nuorista melkoinen myllerrys – murrosikä vasta nyt. Täälä. Kiukuttelua. Rajojen kokeilemistä. (Voi perhana. Pittääkö mun nyt tuoki tässä pikana kasvattaa? Huokaus.)

Sossusvlei. Punaista hiekkaa. Fyysistä ponnistelua. Punaista hiekkaa pulloon. Vien tätä kotiin. Matkanjohtajana alan hyytyä. Fyysisesti. Kuume ja flunssa. Nonni. Mitä minä sanoin kirkkoherralle Oulusa lippuja varatessa. Eikö tälle reissulle pitäis lähtiä kaks viranhaltijaa. Ihan siltä varalta, jos toinen sairastuu, niin toinen voi ottaa vastuun. Ei. Noin pieni ryhymä. Kuus nuorta ja nehän on kaikki jo täysikäsiä. Joo. Kyllä sinä Paula pärjäät. Sinä lähet. Että tämmönen kirkkoherran virkamääräys tällä kertaa. Kiitos vaan, Juhani. No hitto. Hoijetaan pois. Eikait se auta. Kyllä nämä nuoret on vääntäny varainkeruuta kolome vuotta, nii ovat ansainneet tämän reissun. Nuorisotyönohjaaja, jonka alun perin piti näitten kans lähtiä – alako oottaa ensimmäistä lasta ja tietenki – äitiyslommaa ja hoitovappaata – ei semmosista ihanista asioista voi työkaveri muuta, ku iloita. Nämä johtamisjutut ja resurssihommat on varmaan joka seurakunnassa ”jänniä”. Meillä ainaki on ollu.

Mistä täältä pääsee pois?

Viimenen pitkä ajo Sossusvlei – Windhoek

Pääkaupungissa päivän parin huokasu, viimeiset ostokset, viimeinen illallinen (Joe’s Beer House – suosittelen kaikille!!) ja sitte pakkamiset ja kentälle. Kiitos ja heippa, Stefan. Olit taas kaiken arvoinen. Nuoretki oli ihan otettuja. Että oot nuin hyvä tyyppi. Tuu joskus Ouluun, niin nähhään sitte sielä! Mennään ajelulle ja tehhään parit uukkarit!! Naurua ja parit kyyneleet. Kaikki väsyneitä, kaikki onnellisia.

Lennoille.

Viimein Helsinki-Vantaa.

Sielu jäi hengaamaan johonki Walvis Bayn laiturille.

Ja taas isompi pala sydäntä ripoteltuna sinne kaikkialle.

Ikävä kotiin. Ikävä toiseen kotimaahan.

Ehkä vielä joskus. Ehkä.

Mutta.

Nuoret. Mun porukka.

Kaikki hengissä.

Ehjiä.

Muuttuneita.

Nuoret. Minä.

 

Kentällä sanottiin toisillemme heipat ja jokkainen hoiti ittensä sieltä omin neuvoin etteenpäin. Vastuun taakka tipahti kuumeisen & tukkoisen matkanjohtajan hartioilta. Apteekista lääkettä ja VR:n kiskoille (junaretriittiin) Tikkurila – Oulu.

Kotona. Viimein.

Omien luona.

Kiitos yläkertaan. Ja Stefanille.

Koonono.

Tarkoittaa ”loppuun saakka”,

”perille asti”,

”koko maailmaan” &

”maan ääriin”.

 

FAQ

Matka toteutettiin 12.-31.7.2015

Koko ”projekti” alkoi 2012 ja vielä kerran tuon matkan jälkeen kokoonnuttiin porukan kanssa yhteen syömään, kattomaan kuvia ja muistelemaan. Möte tais olla tammikuussa 2016, että oltiin ehitty vähä sulatella.

 

Kirjoittaja: Paula Maria Rosbacka
Kirkon nuorisotyönohjaaja, YO, RKO (1995-1998)
Karjasillan seurakunnan lähetyssihteeri (2008-)
nyk. nimike lähetys- ja kansainvälisen työn ohjaaja (2024-)
paula.rosbacka@evl.fi

 

Oho, tänhän vois liittää oman CV:n kylykeen.

Mitäkähän sitä alakais tekkeen sitte isona?

Heippa.