Hei hei, mitä kuuluu?
Eikös me nuorisotyön ammattilaiset olla kohtaamisen ammattilaisia? Eikös meille luontevaa ole työskennellä erilaisten ihmisten ja erilaisten elämäntilanteiden kanssa?
Oliko se niin, että sormi ei mene suuhun silloinkaan, kun maailma heittää volttia ja olemme ensimmäistä kertaa tilanteessa, johon ei ole minkäänlaisia toimintamalleja?
Näinhän se on. Näin meillä Espoossakin, mutta niin myös sinulla siellä, missä tätä ikinä luetkin.
Olemme ammattikuntana joustavia, ratkaisukeskeisiä ja sellaisia joka paikan höyliä. Eikö? Me tervehdimme hymyssä suin ja syli avoinna. Me kysymme sydän auki kuulumisia ja myös odotamme niihin vastauksia.
Mutta miten meillä itsellämme menee?
Koska olet pysähtynyt kuulemaan omia kuulumisiasi tässä työn rajattomuuden ihanuuden keskellä?
Sä kysyt ja kaikki on OK.
Jokainen meistä tietää sen nuoren, joka pää painuksissa tulee nuorteniltaan tai lipuu vastaan koulun käytävällä. Kuulumisten kyselyyn hän vastaa, että kaikki on ihan OK. – keho ja sanatkin viestivät ”jätä mut rauhaan ja anna mun syrjäytyä rauhassa”. Me jäämme miettimään, mitä todella kuuluu.
Kuinka usein vastaat itse itsellesi, että hys hys, kaikki on ihan OK? Kuinka usein ammattilaisena sivuutat omat tuntemuksesi?
Kuinka usein neuvot muita palautumisen ja levon tärkeydestä tehden itsestäsi sen työn sankarin, joka täyttää kalenteriaan vielä vähän enemmän?
Ihanasta, antoisasta ja tärkeästä työstä on lupa nauttia ja innostua, eikö?
No hyvä sun on puhuu…
Niin usein on paljon sanoja, mutta vähän tekoja. Tyhjiä lupauksia. – ei tosin lapsille, nuorille ja perheille, koska ammattilaisina teemme sen, mitä meidän kuuluu.
Lupauksia on hyvä tehdä. Onko niistä lupauksista, jotka koskevat omaa hyvinvointia helpompi antaa periksi? Eihän sillä nyt niin väliä, jos mä tässä vähän vielä…
”Levätään sitten haudassa” – ja muut kuolemattomat lauseet, jotka ei juuri jaksa naurattaa.
”Seurakuntatyö on sitä ja tätä.” ”Työajattomuus, se vasta onkin sitä ja tätä.” ”Mutta hei, moduulityöaika pelastaa työn silppuisuudelta, innostumisen riemulta, johtamisen puutteelta…”
Ammatinvalintakysymyksiä, sanotaan. Vapaapäivätkin on papeilla saarnojen kirjoittamista varten. Vapaapäiväthän on kivoja työpäiviä siinä, että on paljon vähemmän häiriötekijöitä.
Kun sä et tiedä, miltä musta tuntuu.
Mietin työnsankaruutta.
Kenen kruunua me kirkastamme rajattomuudellamme ja suostumalla historian taakkaan siitä, kun kirkko oli keskellä kyllä ja yksi pappi hoiti opetuksen ja diakonissa verenpaineiden mittauksen? Onneksi ihan kaikkien 30 000 espoolaisen peruskoululaisen opetus ei lepää kirkon työntekijän harteilla tai reilu 320 000 ihmistä jonota terveyspalveluita kirkkojen diakoniasiiven ovella.
En tiedä onko tämä niinkään kuuluminen Espoosta, vaan kuuluminen kirkon työn ammatti-identiteetin ääreltä.
Raamatusta me saadaan lukea ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. (Joh. 15:5). Millaisiahan oksia Jeesus tarkoitti? Sellaisia, jotka illan tullen rojahtavat sänkyyn viimeisin voimin annettuaan kaikkensa ja järjestettyään vielä sen tuolivarastonkin.
Vai sellaisia, jotka iloiten kohtaavat, jaksavat kuulla ja kuunnella, julistavat kätten evankeliumilla ja toisinaan ihan sanoinkin sanomaa armosta ja rakastavasta Jumalasta?
Koska Jeesus eli myös ihmisen elämän, uskon, että hän odottaa ihan tavallisia tyyppejä, käsiä ja jalkoja, sydäntä ja syliä. Sellaisia, jotka tietävät, että riittävän hyvä on riittävän hyvä ja joiden itse kiillotettu sädekehä on riittävän himmeä, jotta se ei sokaise oleellisinta.
Tsemppiä, siunausta, jaxuhaleja ja voimaa Espoosta.
Teksti: Stella Björkholm
Kursiivilla olevat sanat on Apulannan biisistä: Mitä kuuluu
