Kesä, kärpäset, rippikoulut ja 7-14 vuotiaat

Minä olen huolissani. Kesällä?! Mistä – lempiaiheestani, eli 7–14-vuotiaista. Heidän leiritoiminnastaan. Heidän kohtaamisestaan muuallakin kuin koulussa. Heidän perheidensä kohtaamisesta. Nuorisotyön keinoin. Rauhassa istumisesta tulilla. Kohtaamisten vaikuttavuudesta. Rippikoulun tulevaisuudesta.

Onko koulukohtaamisessa jotain vikaa? Ei todellakaan ole. Kun 1990-luvulla nuorena työntekijänä taistelin pienessä maalaisseurakunnassa luottamushenkilöiden kanssa siitä, onko kirkon nuorisotyötä muukin kuin sunnuntain pyhäkoulu, viisas työnohjaajani Matti Boisman kysyi: ”Eikö kristillistä kasvatusta ole kaikki se, mikä auttaa lasta ja nuorta parempaan elämään?”

Sitä saamme kouluissa tehdä. Olla mukana ryhmäyttämisissä, päihdekuplissa, koulujen retkipäivissä, uskontotunneilla, tapahtumissa, kaveri- ja tunnetaitojen opettelussa. Saamme olla mukana lasten ja nuorten arjessa. Me saamme mennä heidän luokseen. Tulemme tutuiksi. Kouluyhteistyö madaltaa kynnystä, kun työntekijöistä osa on tuttuja.

Tuoko tuo tutuksi tuleminen heidät mukaan seurakunnan ”omaan” toimintaan? Kasvattaako se kirkon jäsenyyteen? Osallisuuteen yhteisössä, kristillisessä kirkossa ja kristinuskon tärkeimmästä sanomasta?  Kouluissa ei voi mainostaa toimintaa. Mitä kautta saamme viestin toiminnastamme lasten koteihin. Lasten menoista päättää kuitenkin vanhempi. Mikä on väylä siihen, että tieto lapsille ja perheille tarkoitetusta toiminnasta tavoittaa kodit.

Minulla on välillä sellainen tunne, että kadotamme 7-14 vuotiaat jonnekin varhaiskasvatuksen ja rippikoulun välissä. Kahdeksan vuotta on pitkä aika. Työn tärkeydestä kyllä puhutaan, mutta leirityö heidän kanssaan jää kuitenkin rippikoulun jalkoihin. Se on pakko hoitaa.

Puhumme tällä hetkellä leirikuntoisuudesta. Minun päässäni siihen liittyy myös se, onko edes osa rippikouluporukasta tottunut olemaan leirillä. Tietää, että huoneessa on myös itselle ennestään vieraita ihmisiä; että leirillä on rytmi; että siellä olemisen mukavuus tai ikävyys on paljon kiinni siitä, miten siihen asennoituu; että leirillä on paljon ohjattua toimintaa; että leirillä on erilaisia ihmisiä; että siellä eletään leirin ohjeilla.

Kuka tai mikä taho olisi se, joka alkaisi viestimään tämän ikäluokan leirityön profiilin nostosta, sen tärkeydestä seurakuntien johtaville työntekijöille – erityisesti kirkkoherroille. Yksi esihenkilöni sanoi minulle joskus, että totta kai jokainen on huolissaan omastaan ja korostaa sen tärkeyttä. Tietenkin. Mutta hän ei ymmärtänyt koko viestiäni – tai minä en osannut ilmaista asiaa ymmärrettävästi. Työ 7-14 vuotiaiden kanssa vaikuttaa siihen, onko kirkkomme lippulaiva jatkossakin rippikoululeiri. Tutkimuksien mukaan tuo ikäväli on se, joka vaikuttaa myöhempään kirkkoon kuulumiseen ja jossa mietitään, käydäänkö rippikoulu vai ei. Jälkimmäisestä asiasta käyn keskusteluja jo 9-10 vuotiaiden kanssa. He miettivät myös, että haluaisivat joskus toimia isosena. Ei hukata heidän leiritoimintaansa. Polku-mallin pitäisi ohjata meitä myös leiritoiminnan saattaen vaihdettavuuteen.

Näillä mietteillä tänään.

P.S. Hyvinkäällä pidetään 7-14 v leirejä myös kesällä.

 

Teksti: Kirsi Kupiainen
nuorisotyönohjaaja
Hyvinkään seurakunta