Miksi suomalaisten nuorten usko tulevaisuuteensa murenee?

Keväällä julkaistu viimeisin nuorisobarometri oli 30-vuotisjuhlajulkaisu. Nuorisobarometri käynnistettiin tutkimuksena 1990-luvun lamavuosina nuorten tilanteesta virinneen huolen voimin. Nyt kolmikymmenvuotinen kyselyjen sarja mahdollistaa kehityskulkujen tarkastelemisen jo useamman nuorisosukupolven yli.

Juhlajulkaisun aikasarjoissa huomiota herätti nuorten tulevaisuutta koskevan toiveikkuuden pudotus. Sen ovat myös tutkijat nostaneet nuorisobarometrin tärkeimmäksi havainnoksi. Neljä viidestä nuoresta on aiempina vuosina vastannut suhtautuvansa tulevaisuuteen optimistisesti. Viimeisimmässä aineistossa, joka kerättiin viime vuonna, osuus on pudonnut kuuteenkymmeneenyhteen prosenttiin. Erittäin optimististen nuorten määrä on leikkautunut vuoden 2021 tasolta kolmasosaan, kahteentoista prosenttiin.

Ei yksin maailmantuskaa – syitä pitää etsitään nuorten arjesta

Minne nuorten toiveikkuus meni? Mitä tapahtui?

”Kukaan ei osaa vastata tähän yksiselitteisesti. Selitys on monien tekijöiden summa”, sanoo dosentti Tomi Kiilakoski, joka toimii nuorisobarometrin vastaavana tutkijana.

”Äkillinen tulevaisuususkon pudotus on poikkeuksellinen ilmiö. Sitä ei voida esimerkiksi selittää nykyisellä nuorisotyöttömyyden ilmiöllä, koska aiempi mittaus osoittaa sen olleen varsin riippumaton työttömyyden kehittymisestä.”

”Nuorten usko omaan tulevaisuuteen on ollut aina korkeampi kuin heidän uskonsa maailman tulevaisuuteen. Maailmantilaan liittyvät asiat, Ukrainan sota ja Gaza, ilmastonmuutos esimerkiksi eivät tässä mielessä myöskään selitä sitä, että nuorten luottamus nimenomaan omaan tulevaisuuteensa on kokonaisuudessaan pudonnut näin jyrkästi”, Kiilakoski sanoo.

”Joillekin nuorille kyse on varmasti siitä, että pitkän rauhanjakson jälkeen on siirrytty epävakaaseen ja epävarmaan tilanteeseen. Joillekin kyse on ympäristöön liittyvästä kehityksestä. Mutta suurin osa nuorista ei kärsi ilmastoahdistuksesta, ja kehitysusko maailmantilan suhteen tosiaan on ollut irrallaan omaa tulevaisuutta koskevista ajatuksista.”

Selityksiä tulevaisuususkon hupenemiselle täytyy Kiilakosken mielestä hakea lähempää nuorten omaa arkea. Sieltä löytyykin useampia toisiaan tukevia tekijöitä.

”Ensimmäinen tekijä on, että nuorten taloudellinen tilanne on selvästi heikentynyt erilaisten nuoriin kohdistuvien etuuksien leikkausten myötä, samalla kun nuorisotyöttömyys ja inflaatio on kohonnut. Barometrissä tämä näkyy siinä, että nuorten tyytymättömyys taloudelliseen tilanteeseensa on vähäisempi.”

Unohdettiinko pandemian vaikutukset nuoriin jo?

”Toinen tulevaisuususkon heikkenemiseen liittyvä teema liittyy koronaan. Vaikuttaa siltä, että meillä on saman tien unohdettu, että meillä edes oli tällainen ajanjakso. Korona-aikaan oltiin tavattoman huolissaan siitä, mitä korona merkitsee nuorten hyvinvoinnille ja pidän aika jännänä, että kun alkaisi olla mahdollista todella nähdä, miten pandemian aikaiset ratkaisut vaikuttivat nuoriin, huoli on kuin haudattu. Me tiedämme kuitenkin, että nuorille ovat tärkeitä kodin ja koulun ulkopuoliset kaverisuhteet ja harrastukset – ne ovat osa nuorena kasvamista. Kaikkeen tähän puututtiin pandemian aikana”, Kiilakoski toteaa.

”Minusta nuorten toiveikkuuden pudotusta ei ole uskottavaa käsitellä ilman tuota pandemia-aikaa ja sen vaikutuksia.”

Korona osoitti kyllä sen, että suomalaisella yhteiskunnalla ja ihmisillä oli paljon selviämiskykyä, mutta pandemian vaikutus osui eri väestön osiin eri tavoin. Esimerkiksi opintonsa aloittaneet ja kotoa muuttaneet nuoret olivat erityisen haavoittuvassa asemassa.

”Tietty nuorten ikäluokka ei normaalisti päässyt tapaamaan toisiaan. Monia asioita opitaan vain toisten nuorten kanssa. Kysymys on, mitä vaikutuksia siitä seurasi, että näin ei päässytkään tapahtumaan ja millaisia vaikutuksia sillä on elämänkululle?” Kiilakoski jatkaa.

”Nyt olisi tärkeää selvittää, millaisiin nuoriin kolhut kaikkein eniten osuivat. Tätä kautta me voisimme myös kohdentaa tukitoimenpiteitä, joita selvästi tarvitaan. Tässä nuorisotyöllä on oma tehtävänsä.”

”Kyse on oikeastaan sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta; nuoret olivat monella tapaa koronan maksumiehinä ja -naisina, heiltä estettiin normaaliin nuoruuteen liittyviä asioita. Kun maksut nyt erääntyvät heidän maksettavakseen, olisi reilua auttaa heitä muutenkin kuin sinällään hyödyllisellä terapiatakuulla.”

Rikkooko negatiivinen puhe nuorten tulevaisuudenkuvan?

Kolmas selityslinja liittyy Kiilakosken mielestä siihen, miten tulevaisuudesta on ryhdytty puhumaan.

”Ihminen on tulevaisuuteen suuntautuva olento ja me kerromme itsellemme kertomuksia siitä, mitä siellä tapahtuu. Tämän päivän Suomessa meillä on vallalla puhe siitä, miten asiat ovat rikki aina politiikasta murtomaahiihdon valmennukseen saakka. Miten tällaisessa tilanteessa, jossa maalaillaan yksinomaan vakavia tulevaisuudenkuvia, nuori luo hyvän tulevaisuuskuvan itselleen.”

Kiilakoski lisää, että monet poliittisesti aktiiviset nuoret kertovat, etteivät saa aikuisilta aitoa pohdintaa tulevaisuudesta.

Keskustelu on jumiutunut tämän vuoden budjettiin ja talouden tasapainottamiseen, mutta talous on kuitenkin vain väline. Siitä, millaisia arvoja, millaista elämää ja maailmaa tavoitellaan, ei käydä keskustelua.

”Neljäs pointsi on se, että nuoret jopa lamasta toipuvassa Suomessa sanoivat, että menestyminen on itsestä kiinni. Nyt se määrä on vähentynyt varsin paljon. Voi ajatella, että monet viimeaikaiset keskustelut ovat tuoneet esille sen, että ei ihminen olekaan vain oman onnensa seppä, vaan monet omaan taustaan liittyvät asiat vaikuttavat siihen, miten pärjää.”

Kiilakosken mielestä tulevaisuususkon muuttuminen on näitä kaikkia asioita limitettäessä aivan luonteva kehityskulku. Osa näistä syistä ovat suuria suhdanteita, joihin suomalainen yhteiskunta ei yksin pysty vaikuttamaan, mutta osa tekijöistä on poliittisten valintojen tulosta.

Usko omiin mahdollisuuksiin heikkenee, kun hyvinvointivaltion lupauksia nakerretaan

Hyvinvointivaltion perusidea on, että yksilön ei tarvitse kantaa itseensä kohdistuvia riskejä, vaan yhteiskunta auttaa siinä. Tämän lupaukset pitäisi yltää myös nuoriin.

”Hyvinvointivaltiossa ihmisen joutuessa olosuhteiden uhriksi, valtiovallan tehtävä on tarjota erilaisia tukitoimenpiteitä, esimerkiksi taata oikeus kouluttautumiseen niin pitkälle kuin haluaa ja oikeus opintotukeen”, Tomi Kiilakoski sanoo.

”Tässä mielessä 1990-luvun lama on kiinnostava verrokki pandemia-ajalle. Se oli suurempi shokki kuin koronan myötä koettu ja ravisteli koko yhteiskunnan rakennuspuita. Silti nuoret silloin ajattelivat, että menestyminen elämässä on itsestä kiinni – ehkäpä siihen vaikutti silloin sisäistetty hyvinvointivaltion idea, että jos kuitenkin joutuisi vaikeuksiin, turvaverkko kantaisi.”

”Mutta nyt on liikuttu suuntaan, jossa nuorten on itse kannettava riskit elämässään. Ja nuoret ovat siitä tietoisia, samoin niistä tapauksista, joissa ei onnistuta pääsemään koulutukseen, työhön ja normaaliin elämään, vaikka olisi tehty kaikki oikein. Kun nyt sitten edelleen heikennetään yhteiskunnallisia palveluja ja esimerkiksi rajataan opinto-oikeutta, mitä sellainen sitten tekee nuorten uskolle tulevaan? Tuskin se sitä parantaa.”

Usein nuoria koskevassa keskustelussa jää huomaamatta erittäin vahva kannatus, jonka nuoret antavat hyvinvointiyhteiskunnalle. Tässä barometrissa se näkyy siinä, että nuorisotyötä pidetään entistä tärkeämpänä. Hyvinvointivaltiota haluttaisiin, mutta päätökset, joita tehdään, kyseenalaistavat sen lupauksia nuorille.

Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus koetuksella

Kiilakosken mukaan tulevaisuususko nostettiin nuorisopoliittiseksi kärjeksi nuorisotutkimuksessa osin siksi, että sen tukemisen luulisi yhdistävän kaikkia.

”Oli poliittinen kanta mikä hyvänsä, olit liberaali tai konservatiivi, kaikki ajattelevat, että tulevaisuususkoa pitäisi olla olemassa, koska se on polttoainetta yritteliäisyydelle, kansalaisuudelle ja inhimilliselle kasvulle”, Kiilakoski sanoo.

Konsensus tulevaisuudenuskon tukemisesta ei vain tunnu yltävän päätöksentekoon saakka.

”Sukupolvipoliittisesti on hyviä syitä kysyä, kuinka oikeudenmukaisia ja reiluja päätöksiä nyt on talouden suhteen tehty tässä koronanjälkeisessä tilanteessa.”

”Nuori aikuisuus parinkympin jälkeen on vaihe, jossa ihmiset ovat elämässään kaikkein köyhimpiä. Silloin he ovat kaikkein riippuvaisimpia yhteiskunnallisista tulonsiirroista. Kun näistä leikataan, se osuu ilman muuta nuoriin. Tämä on itsestään selvää, ei tarvita mitään vaikutusten arviointia. Sitä vaikutusten arviointia tarvitaan siihen, miten moninkertaisesti se joihinkin nuoriin osuu.”

Lisäongelma on siinä, että nuorisotyön liittymäpintoja nuorten aikuisten todellisuuteen on turha vähän.

Nuoret aikuiset ovat kaukana sekä kunnallisesta että seurakunnallisesta nuorisotyöstä. Siihen on rakenteellisia, hiustoriaan ja työn järjestämisen luonteeseen liittyviä syitä. Kuitenkin nuoret aikuisetkin tarvitsevat tukea ja kannattelua.

”Nuorten aikuisten osalta tarvittavista sosiaalisista puitteista suuri osa liittyy oppilaitoksiin. Niin kuntien kuin seurakunnankin osalta on ollut aika vähän sellaisia instrumentteja, joilla päästäisiin tukemaan heitä. Nuoriin aikuisiin kohdistuva sosiaalityö tekee jälkihoitoa, ja nuorisotyön puolella ei ole kovin hyviä keinoja tavoittaa yli parikymppisiä.”

”Väistämättä kyse on resursseista – kun ne ovat rajatut, pitää tehdä valintoja. Nyt valinta on tehty nyt niin, että yli parikymppisten palvelut ovat kohdennettuja toimenpiteitä, työpajoja ja valmennuksia, mutta eivät yhteisöä tukevia toimintoja”, Kiilakoski sanoo.

”Kutsuisin tätä nuorisopoliittiseksi sokeudeksi, joka liittyy nuorten aikuisuuteen: ei edes tunnisteta tämän kohderyhmän tarpeita.”

Nuorisotyön ydin ei katoa teknologian myötä

Nuorisobarometrissa kysytään, mitä asioita nuoret haluisivat itsensä saavuttaneen 35-vuotiaaksi ehdittyään. Reilu kolmannes toivoo saavuttaneensa oman perheen ja lapsia, 85 % toivoo saavuttaneensa läheisiä ystäviä. Oman perheen ja lasten saamisen toiveet ovat selvästi laskeneet 2000-luvun alkupuolelta.

”Perheen merkitys näyttää laskeneen, mutta sosiaalisuuden läheisyyden kaipuu ei ole hävinnyt minnekään. Nuoret nyt elävät tilanteessa, jossa tämä on mahdollista, ja sosiaaliset tarpeet on mahdollista täyttää kavereilla, ystävillä ja kivalla meiningillä. Mutta kysymyksen voi myös kääntää toisin päin: entä jos perheen kaipuun väheneminen ei kerrokaan itsekkyydestä vaan halusta säilyttää tärkeät ystävyyssuhteet”, miettii Tomi Kiilakoski.

”Voidaan myös kysyä, miten perheystävällinen suomalainen yhteiskunta varsinaisesti on? Kuinka hyvin se tukee ja mahdollistaa ennakoitavan taloudellisen suunnittelun? Viimeisten kymmenen vuoden aikana meillä on leikattu lapsilisiä, heiketty lapsiperheiden asemaa, eikä näissä viimeaikaisimmissa leikkauksissa ole muun muassa osattu laskea, mitä ne tekevät yksinhuoltajille. Tylyimmillään ja julmimmillaan syytetään ihmisiä köyhyydestä”, Kiilakoski tokaisee.

Suomessa tukitoimenpiteen enenevässä määrin liittyvät yksilön toimintakyvyn ja selviämisen tukemiseen, sen sijaan että pohdittaisiin, mikä on se koko yhteiskunnallinen kehys, joka aiheuttaa pahoinvointia ja jota muuttamalla voitaisiin parantaa hyvinvointia.

”Esimerkiksi OECD arvioi, että 90 % uusista työpaikoista Suomessa tulee edellyttämään korkeaa osaamista ja työmarkkinat ovat entistä vaativampia. Kaikki eivät kuitenkaan halua eivätkä voi lähteä korkeakouluihin kouluttautumaan. Mikä vaikutus tällaisilla asioilla on nuorten kokemuksilla – eihän tällaista pohdintaa suomalaisessa keskustelussa ole lainkaan. Sen sijaan puhutaan siitä, että täytyy synnyttää näitä työpaikkoja.”

Rohkeampaa puhetta ja tekoja nuorten puolesta, pliis

Mitä sitten tarvittaisiin?

Nuorista 84 % ilmoittaa nuorisobarometrissa, että tarvitaan nuorisotiloja, fyysisiä kohtaamisen paikkoja. Kiilakoski ei ole tästä ihmeissään.

”Nuoruus edellyttää kolmansia tiloja koulun ja kodin ulkopuolella. Niitä ei voi korvata digitaalisilla ympäristöillä. Nämä paikat, joissa toisia kohdataan ja ajatuksia vaihdetaan, ovat tärkeitä jo demokratiankin kannalta – niissä kohdataan muitakin kuin samanmielisiä ihmisiä ja opitaan sitä kautta erilaisia näkökulmia. Tätä voi tarkastella myös katsomusdialogin ja monikulttuurisuuden kautta, ne edellyttävät näitä paikkoja ja tiloja, joissa eritaustaiset nuoret itse kohtaavat toisensa”, sanoo Tomi Kiilakoski.

”Riippumatta teknologista härveleistä nuorilla on tarpeita ystävyyssuhteille, yhteen tulemiselle, hengailulle ja yhdessä toimimisen taidoille. Tämä tulee olemaan nuorisotyön ydin neljänkymmenen vuoden päästäkin. Tämä on täysin varmaa, ja nuorisotyön täytyy tarjota tähän mahdollisuuksia sekä tätä tukevaa osaamista.”

”Nuorisotyö rakentuu optimismin varaan: kun me saatamme nuoria yhteen toimimaan keskenään ja saadaan se järjestettyä niin, että se on turvallista, niin on samantekevää, mitä nuoret tekevät, koska se joka tapauksessa johtaa hyviin lopputuloksiin: syntyy oppimista ja hyvää meininkiä. Tämän mahdollisuuksista käsin muodostuvan suomalaisen nuorisotyön ajatuksen ja asenteen säilyttäisin ilman muuta. Meidän vahvuutemme on keskittyä siihen, mitä nuorella on ja mitä hän voi tuoda yhteiseen juttuun muille.”

Se, mitä Kiilakoski kaipaisi lisää, on äänen pitämistä voimakkaammin nuoria koskevien kasvuympäristöjen ja elinolojen puolesta.

”Tähän kaipaisin enemmän ääntä ja röyhkeyttäkin – että uskallettaisiin rohkeammin olla nuorten puolella ja osattaisiin esittää niitä hankaliakin kysymyksiä. Pitää puolustaa sitä, että nuoret saavat heille kuuluvan osuuden yhteiskunnan varoista ja huomiosta muutenkin kuin juhlapuheissa.”

Teksti: Jaakko Kaartinen