Toivon Jumala
Osa antiikin filosofeista piti toivoa epäilyttävänä. Platon yhdisti toivon perusteettomaan toiveajatteluun, joka sulkee silmänsä tosiasioilta. Myös stoalaiset filosofit suhtautuivat toivoon varauksella. Mielentyyneyden avain oli nykyisyyden hyväksyntä; tulevaisuuteen kohdistuvat halut ja odotukset vain häiritsivät sitä. Toisenlaisiakin näkemyksiä esiintyi. Aristoteleen mukaan toiveikas ihminen odottaa hyviä asioita ja toimii siksi rohkeasti.
Nykyajattelijoista osa arvostaa toivoa suuresti. Positiivisen psykologian isänä tunnettu Martin Seligman pitää toivoa aivan keskeisenä ihmisen hyvinvoinnille, resilienssille (toipumis- ja sopeutumiskyvylle) ja kokemukselle elämän merkityksellisyydestä.
Raamatussa toivo on oikein ja arvokasta, kunhan se suuntautuu oikein. Toivo ei ole yleistä positiivisuutta, niin että lasi on aina puoliksi täynnä. Se ei myöskään ole valistuksen ajan kehitysuskoa. Raamatun maailmassa harvalla oli syytä uskoa, että ihmiskunta on kehittymässä kohti valoisampaa tulevaisuutta.
Raamatussa toivo erotetaan myös perusteettomasta toiveajattelusta. Esimerkiksi Jesajan kirjassa suomitaan ankarasti niitä, jotka lähestyvän tuhon alla sulkevat silmänsä tosiasioilta. Kirja kuvaa ironisesti niiden toiveajattelijoiden asennetta, jotka panevat toivonsa Herran sijaan epäluotettaviin poliittisiin liittolaisiin: ”Näin olette sanoneet: ’Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa, tuonelan kanssa olemme solmineet sopimuksen. Kun tuhotulva vyöryy kohti, se ei saavuta meitä, sillä viekkaus on taannut meille turvapaikan, valheen suojaan me olemme piiloutuneet.’” (Jes. 28:15, ks. myös 30:1–2; 31:1)
Raamatussa todellinen toivo ankkuroituu Jumalan uskollisuuteen, armoon ja hyvyyteen. Näistä kumpuaa luottamus epävarman tulevaisuuden äärellä.
Toivossa on voimaa, joka voimaannuttaa elämään. Se on luottamusta Jumalan työhön uskovissa ja maailmassa:
”Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room 5:2–5)
Tässä Roomalaiskirjeen kohdassa toivo etenee kehällisesti. Toivo saa aikaan iloa, joka auttaa selviytymään, ja selviytymisen kokemus vahvistaa entisestään toivoa. Toivolla on myös luja, suorastaan kehollinen perusta: Pyhä Henki uskovien sydämissä.
Toivo ei ole Paavalin ajattelussa vain Kristukseen uskovien piirre vaan luonnehtii myös Jumalaa itseään. Jumala on toivon Jumala. ”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.” (Room 15:13)
Teksti: Katja Kujanpää
