Taas on yksi leirikesä takana. Omalla kohdallani tuo tarkoitti tänä vuonna neljää kouluikäisten lyhyempää leiriä ja yhdeksän vuorokauden vaellusrippikoululeiriä. Eli toisin sanoen kuutta yötä koulun lattialla, viittä leirikeskuksessä, kolmea teltassa ja yhtä linja-autossa.
Hienoinen henkilökohtainen ”kriisi” oli siitä, että tänä kesänä ei varsinaista telttaleiriä ollut ohjelmassa lainkaan, vaikka toki tuolla vaellusrippikoulun maasto-osuudella sai telttaan yöksi kömpiä. Sitäkin ehdin pohtimaan, että miksi jäin telttaleiriä kaipaamaan, kun aina sellaisen jälkeen on aivan puhki.
Vai onko se juuri se hienous kun puuhaa on paljon ja sitä saa tehdä luonnon keskellä?
Kirkon kasvatustyöllä on hyvin laajaa osaamista sellaisesta työmuodosta, jota ei muut tahot juurikaan toteuta. Aina kun vaikka leirityön korvattavuutta jossain keskusteluissa miettii, niin aika vaikea on löytää vertailukohtia. Korvattavuus kyllä saisi olla kohdallaan, koska leirityö on tekijälleen iso sijoitus. Kun lähdetään leirille, ollaan poissa arjesta ja poissa läheisten luota aina pidempiä aikoja. Kun monessa muussa työssä työpäivät kesälläkin voivat päättyä uimarannalla käyntiin ja kotipihassa grillailuun, on leirityöntekijä kenties noissa samoissa toimissa, mutta yhdessä vaikka 30 henkilön ryhmän kanssa ja vastuussa näistä.
Kovasti toivon että yhdessä löydetään ratkaisuja sille, että leirityöhön, on se sitten telttaleiriä, erämaavaellusta tai lähes hotellitasoisessa leirikeskuksessa vedettyä, löytyy tulevaisuudessakin motivoituneita tekijöitä. Ja kun tekijöitä riittää, myös osaaminen säilyy ja periytyy.
Toisaalta kun mietin vaikka leiriporukan iloa melko kuivaksi etukäteen arvelemaltamme leiripaikalta löytyneestä uimalammesta ja siellä hymy korvissa alle kymmenen asteisessa vedessä polskivia leiriläisiä, on taas helppo löytää niitä leirityön vahvuuksia. Leirikeskuksen valmiissa puitteissa on aikaa kohtaamisille enemmän, kun taas telttaleirin yhdessä pystyttäminen ja maastoruokailut ovat taas kaikki jo itsessään yhdessä tekemistä ja ryhmää yhteen hitsaavia asioita. Kun pitkän vaelluspäivän jälkeen pudotetaan rinkat selästä leiripaikalle, on takana hyvin vahva, yhdessä jaettu kokemus.
Nämä ja monet muut ulottuvuudet saavat ainakin minut lähtemään leirille aina uudelleen hymyssä suin. Tai jos hymy ei ihan vielä lähdön stressissä huulia tavoita, niin ainakin se on jo vahvasti esillä leirin käynnistyessä.
Kirjoittaja: Mika Ahjosaari
Mäntsälän seurakunta
Ajattelen, etten olisi voinut saada tähän tehtävään parempaa korkeakoulua, kun mitä olen työssäni saanut ja toivonkin, että jokainen nuorisotyön ammattilainen muistaisi sen, miten arvokasta osaamista tällä ammattikunnalla on. Mikään elämän asia ei ole sille vieras. Toivon toki, että se osaaminen tunnustetaan myös työnantajan taholta ja että uusi työehtosopimus on sen mukainen. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, että meillä itsellämme on ymmärrys siitä, miten paljon osaamme. toivon, että jokainen meistä uskaltaa myös tarttua niihin tilaisuuksiin, joita se ammattitaito meille avaa.
