Nuoret vastasivat: ripareilla menee entistäkin paremmin

, ,

Kesän rippikoulukyselyn tulokset on saatu kootuksi ja tulos näyttää hyvältä. Riparin kouluarvosana on noussut entistäkin paremmaksi ja on nyt 8,9. 30 % kesän leiriläisistä antaa riparilleen täyden kympin.

Vastaajamäärältään rippikoulututkimus on suurimpia Suomessa tehtäviä yhteen ikäluokkaan kohdistuvia tiedonkeruita. Lähes 24 000 leiriläistä vastasi tämän kesän kyselyyn, noin puolet kaikista rippikoululaisista.

Keskiarvoja katsellessa riparilaisilla on ollut leirillään turvallista, hauskaa ja hyvä olla. Leirillä sai olla oma itsensä ja siellä tuli kuulluksi.

”Kokonaisuudessaanhan tulokset ovat hyviä. Esimerkiksi leirin turvallisuutta koskevat arviot ovat ihan huikeita”, toteaa rippikoulun ja kirkon kasvatuksen kehittämisen asiantuntija Mikko Wirtanen Kirkkohallituksesta.

”Tähän kesään ei myöskään sattunut juuri mitään turvallisuuteen liittyviä uutiskohuja. On siinä mielessä ollut rauhallinen vuosi. Turvallisuudesta ja hyvistä käytänteistä on pidetty kiinni.”

Huipputulosten ohella syytä selvittää, miksi leiri ei kaikille ole ollut onnistunut

Riparikyselyn vastauskeskiarvot ovat leirien arvioinnin osalta kaikki positiivisen puolella.

Keskiarvot eivät toki kerro aivan kaikkea. Vaikka leirit ovat olleet hyvä kokemus ylivoimaisesti suurimmalle osalle nuorista, tämän vuoden aineistossa on 582 vastaajaa, joilla ei vastauksensa perusteella ollut rippikoulussa hyvä olla. Määrä on 2,5 % aineistosta ja sen perusteella voi varovaisesti arvioida, että noin tuhannelle leiri on ollut huono kokemus. Tässä ryhmässä korostuvat voimakkaasti ne nuoret, jotka ilmoittavat sukupuolekseen muu tai eivät halua ilmoittaa sukupuoltaan. Näihin ryhmiin kuuluvista leirillä ei kokenut oloaan hyväksi 9 %.

”Joo – vaikka nuo prosentit ovat pieniä, sen joukon koko rippikoululaisten koko määrässä on kuitenkin suuri. Ei ole hyvä, että reilu tuhat suomalaista nuorta kokee, ettei heillä ole riparilla hauskaa ja leirillä ei ole hyvä olla, siellä ei ole kavereita, eikä tunnu siltä, että elämästä voi iloita,” sanoo Mikko Wirtanen.

”Hyvistä tuloksista iloitsemisen lisäksi on tosi tärkeää selvittää, keille leiri ei ole ollut onnistunut. Jouko Porkka ja Kati Tervo-Niemelä analysoivat viime vuoden aineiston perusteella muun muassa, että nuorilla, jotka arvoivat kodin toimeentulon heikoksi, leirikokemuskin usein oli heikko. Kaikkia ongelmia ei voi ratkaista, mutta jotain voi kyllä aina tehdä. Riparin ulkopuoliset huolet ja murheet tulevat mukaan, joten nuorella voi olla kurja viikko, mutta työntekijöiden hommana on pitää huoli, että se on mahdollisimman vähän kurja.”

Riparien tason ylläpitäminen vaatii työtä

”Kaiken kaikkiaan tulosten perusteella voi minusta sanoa, että me osaamme seurakunnissa järjestää ja pitää leirejä. Mutta tähän hyvää tilanteeseen ei voi tuudittautua ja unohtua. Osaamista ja onnistumista haastaa muun muassa se, että alkaa tulla työntekijöitä, joiden oma leiritausta on suppeampi, muut työt kuormittavat sekä joidenkin nuorten tuen tarve lisääntyy”, Wirtanen sanoo.

”Ei voida ajatella, että meillä menee riparien kanssa niin hyvin, että se on jo aivan automaattista.”

Rippikoulutyöhön on Suomessa laitettu hyvin pitkän aikaa tavattoman paljon osaamista ja kehittämistä. Nykyisellä tasolla pysyminen edellyttää yhtä lailla jatkuvaa työtä ja jatkuvaa kehittämistä.

Hengelliset kokemukset vahvistuneet rippikoulussa

Riparin hengelliseen sisältöön liittyvät kysymykset jakavat nuorten näkemyksiä enemmän kuin leirien yleinen onnistuminen. Esimerkiksi hartauksien ja jumalanpalvelusten hengellinen sisältö on leirillä koskettanut puolta leiriläisistä. Toisaalta kuusikymmentä prosenttia nuorista sanovat rohkaistuneensa leirin aikana rukoilemaan.

”Rukoilemaan rohkaistumista koskevat tulokset ovat minusta niin merkittäviä, että ne saavat rippikoulupapin minussa hymyilemään. Voi ajatella, että ne kertovat onnistumisesta sellaisessa, joka on erityisesti tämän työn tavoitteena”, Wirtanen sanoo.

Rukoilemaan on rohkaistunut jonkin verran suurempi osa niistä, jotka sanovat leireillä päässeensä valmistemaan ja toteuttamaan hartauksia ja jumalanpalveluksia. Joka viides nuori ei vastauksensa perusteella ollut valmistelussa mukana.

”Mutta minusta on hyvä, että kyselyn mukaan ainakin useimmilla leireillä jumalanpalvelukset ja hartaudet ovat sellaisia, joita nuoret ovat päässeet itse myös tekemään.”

Tavoitteena merkitysten löytäminen kristinuskon ja oman elämän väliltä

Yllättävän iso määrä nuorista sanoo päättäneensä jo alakoulussa, että tulee rippikouluun. Yli puolet nuorista kertoo päättäneensä asian jo kuudennella luokalla tai aiemmin. Riparin vetovoima ja kulttuurinen houkuttelevuus on suorastaan mittava.

Sisällöllisesti rippileirien tavoitteita voi edelleen asettaa korkeammalle. Wirtanen nostaa esiin sen, että leiriläisistä selvästi useampi, 81 % sanoo oppineensa rippileirillä kristinuskosta tärkeitä asioita, kuin niiden määrä, jotka kokivat leirillä käsitellyn heidän elämänsä kannalta tärkeitä asioita, 63 %.

”Olen puhunut, että on ongelma, jos opitaan asioita, mutta ei opita merkityksiä. Rippikoulusuunnitelmassakin sanotaan, ettei pointtina ole oppia kristinuskon sisältöjä, vaan että löydetään merkityksiä oman elämän ja kristinuskon sisältöjen välillä. Siinä mielessä noiden vastausten välisen eron pieneneminen on varsin tavoiteltavaa.”

Kaksi kolmasosaa leiriläisistä sanoo uskonsa Jumalaan vahvistuneen leirin aikana. Sitä voi pitää erinomaisen korkeana lukuna. Kirkkoon sanoo haluavansa kuulua 70 % vastanneista. 15 % on tästä asiasta toista mieltä.

Rippikoulukyselyn luvut kirkkoon kuulumisen ja kirkosta eroamisen halusta viittaavat siihen, että leireiltä tullaan arkeen vankemman seurakunnan jäsenyyden kanssa kuin mitä sitten toteutuu. Rippileirin jälkeinen nuorisotyö ei aivan onnistu säilyttämään kirkkoon kuulumisen halua tasolla, jolle ripari sen nostaa.

Riparilla saa olla oma itsensä

Hyvä leirikokemus vahvistaa itsetuntoa ja osallisuuden kokemusta. 91 % leireillä olleista koki saaneensa olla rippikoulussa oma itsensä. 93 % pojista ja 89 % tytöistä koki niin. Niistä nuorista, jotka ilmoittavat sukupuolekseen muu tai eivät halua sanoa, 74 % koki samoin.

Vaikka luvuissa on vaihtelua, ne kuitenkin näyttävät, että voittopuolisesti rippikoulussa osataan ottaa erilaiset nuoret vastaan ja mukaan varsin hienosti.

Riparilaisista valtaosa sai leirillä uusia ystäviä, pojat muita useammin. Muunsukupuolisista ja sukupuoltaan ilmaisemattomista reilut puolet löysi uusia ystäviä.

Leirien ilmapiiriä ja vaikutusta voi mitata myös empatian tunteen perusteella.

”90 % nuorista sanoo tuntevansa myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat heikommassa asemassa kuin minä – minusta se on aika toiveikasta.”

Rippikoulututkimuksen yksi aiempien vuosien huomiota herättäneistä tuloksista liittyy sukupuolten välisten arvoerojen ilmentymiseen. Tämän vuoden kyselyssä oli mukana muun muassa väittämä Ympäristön suojelemiseen liittyvät asiat ovat minulle tärkeitä. Pojista samaa mieltä väitteen kanssa oli 61 % ja tytöistä 78 %. Ero on suuri.

”Erittäin positiivista on se, että vaikka nuorten kesken on mielipide- ja arvoeroja, selvästi suurin osa nuorista koki leirin turvalliseksi ja hyväksi. Toisin sanoen rippileireillä osataan toimia yhdessä ja ilman konflikteja, vaikka ääripäät voivat kohdata keskenään.”

Leirit tukevat sekä leiriläisten että isosten seurakuntalaisuutta

Rippikoulututkimuksen aineistossa voidaan tarkastella myös ensimmäisen, toisen ja kolmannen vuoden isosten vastauksia. Kaikkiaan vastanneissa on 5915 vastausta.

Isosten kokemukset leireiltä ovat vielä jonkin verran rippikoululaisia parempia. 88 % isosista kokee päässeensä vaikuttamaan leirinsä sisältöön. 85 % sanoo yhteytensä seurakunta vahvistuneen leirin aikana. 95 % isosista koki saaneensa olla riparilla oma itsensä.

”Rippikoulukyselyn aineisto on tutkimuksen välineenä mainio, koska siihen vastaa niin moni. Päästään hyvinkin tarkastelemaan esimerkiksi alueiden eroja tulosten suhteen”, Mikko Wirtanen toteaa.

Somen tärkeys nuorille näkyy vastauksissa selvästi

Yksi erityisen mielenkiintoinen kysymys aineistossa koskee asioiden tärkeyttä nuorille. Perhe, ystävät ja kaverit koetaan selkeästi tärkeimmiksi. Mutta aineistosta ilmenee myös, että rippikoululaiset pitävät sosiaalista mediaa jopa tärkeämpänä kuin koulua. Koulua pitää tärkeänä 70 %, sosiaalista mediaa 72 % vastanneista.

Koulujen kännykkäkielto osuus siis nuorten osalta sellaiseen, jota he todella pitävät tärkeänä.

Toisin kuin kouluissa, ripareilla puhelimen kieltoa ei ole yhteisesti ohjeistettu. Tulokset antavat lisäpohdittavaa kirkon mahdolliselle linjaukselle älypuhelinten käytöstä.

”Ainakaan mikään koko päivän kielto ei tunnu järkevältä. Se ei ole rippileirin olosuhteiden takia edes käytännöllistäkään”, Wirtanen sanoo.

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Yhdenvertaisuuden nuorisoalan osaamiskeskuksen selvitys: Seurakunnilla on työyhteisöinä kiinniotettavaa yhdenvertaisuustyössä

, ,

Yhdenvertaisuuden nuorisoalan osaamiskeskus teki keväällä kuntien, seurakuntien ja järjestöjen työntekijöille ja vapaaehtoisille kyselyn, jolla kartoitettiin osaamista yhdenvertaisuuden edistämisessä nuorisotyön piirissä.

Yhdenvertaisuuden nuorisoalan osaamiskeskus on opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama kaksivuotinen hanke, jonka tavoitteena on parantaa nuorisoalalla toimivien osaamista yhdenvertaisuudesta, syrjinnän ehkäisystä ja rasisminvastaisuudesta. Kohderyhmään kuuluvat nuorisoalan työntekijät kunnissa, seurakunnissa ja järjestöissä. Osaamiskeskuksen toiminnan toteutuksesta vastaa Suomen Partiolaiset. Mukana ovat myös Humanistinen ammattikorkeakoulu, Lasten ja nuorten keskus ja Vantaan kaupunki.

Kyselyyn tuli yhteensä 771 vastausta, joten aineisto antaa poikkeuksellisen mielenkiintoisen kuvan siitä, miten yhdenvertaisuutta osataan nuorisotyössä huomioida ja edistää. Seurakuntien suunnasta vastauksia tuli 127. Aineisto antaa hyvät mahdollisuudet vertailla tilannetta seurakunnissa ja muualla.

Seurakuntien henkilöstöllä on erilaisia osaamistarpeita

Kaikissa organisaatiossa tunnistetaan yleisesti yhdenvertaisuuden tärkeys. Seurakuntien tilanne näyttää kyselyn perusteella kuitenkin olevan hieman muista poikkeava. Seurakuntien työntekijöiden osaamistarpeet ja etenkin seurakuntien työyhteisöjen valmius yhdenvertaisuuskysymyksissä eroavat joiltain osin järjestöjen, kuntien ja säätiöiden nuorisotyöstä.

Kyselyn perusteella seurakuntien työntekijät tarvitsevat muita useammin lisäosaamista moniperustaisesta syrjinnästä, intersektionaalisuudesta ja vammaisten nuorten yhdenvertaisuuden ja osallisuuden edistämisestä.

Seurakuntien vastaajat kokevat myös tarvitsevansa enemmän osaamista lainsäädännöstä ja tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman laadinnasta, käytöstä ja seurannasta.

Yhteinen piirre kaikilla organisaatiotyypeillä, seurakunnat mukaan lukien, on se, että yli 40 % vastaajista kokee tarvitsevansa jonkin verran tai melko paljon lisää osaamista lähes kaikilla kysytyillä yhdenvertaisuuden osa-alueilla.

Organisaation valmiudet seurakunnissa ovat muita heikompia

Organisaatiotasolla kyselystä nousee voimakkaasti esiin seurakuntien matalampi valmius yhdenvertaisuussuunnitelmien olemassaolon ja yhdenvertaisuusteemojen käsittelyn suhteen. Vain 34 % seurakunnista on yhdenvertaisuussuunnitelma, kun järjestöissä vastaava luku on 67 % ja säätiöissä 59 %.

Lisäksi seurakunnissa on huomattavasti harvemmin nuorisotyötä koskeva erillinen yhdenvertaisuussuunnitelma (7 %) verrattuna järjestöihin (30 %) ja kuntiin (29 %).

Yhdenvertaisuusteemoja on myös käsitelty seurakuntien organisaatioissa harvemmin kuin muissa organisaatioissa (66 % seurakunnissa, 88 % järjestöissä ja 75 % kunnissa).

Kyselyyn vastanneiden mukaan seurakunnissa yhteisen yhdenvertaisuutta koskevan käsityksen ja ohjelman puute ilmenee jännitteinä konservatiivi–liberaali-akselilla. Erilaiset uskonnolliset taustat vaikuttavat suhtautumiseen seksuaali- ja sukupuolivähemmistökysymyksissä.

Seurakunnissa osa työyhteisöstä voi nähdä koko yhdenvertaisuusteeman turhana, eikä joistain aiheista haluta käydä keskustelua. Osa työntekijöistä kokee itse syrjintää työyhteisön sisällä.

Seurakunnissa koetaan saatavan vähiten tukea yhdenvertaisuuden edistämiseen

Yhdenvertaisuussuunnitelmien puute näkyy siinä, että seurakunnissa on vähiten selkeitä ohjeita siitä, kuinka toimia tilanteissa, joissa nuorta tai työntekijää syrjitään. Seurakuntien työntekijöillä on suhteellisesti eniten epävarmuutta siitä, milloin rasistisen rikoksen tai viharikoksen tunnusmerkit täyttyvät.

Seurakunnissa keskimäärin myös koetaan saatavan vähemmän tukea yhdenvertaisuuden edistämiseen. Kyselyn mukaan seurakunnissa korostuu muihin verrattuna myös sellaisten materiaalien tarve, joita voisi käyttää yhdessä nuorten kanssa.

“Organisaatiotason eroja selittää osittain se, että alle kolmenkymmenen työntekijän työyhteisöissä yhdenvertaisuussuunnitelmat järjestöissä ja seurakunnissa eivät ole lakisääteisiä, toisin kuin kunnilla”, sanoo osaamiskeskuksen johtaja Laura Kalervo.

“Aika monissa järjestöissä yhdenvertaisuussuunnitelmia kuitenkin arvolähtöisistä syistä on kyllä tehty. Seurakunnissa ollaan niiden kanssa vasta alussa.”

Yhdenvertaisuussuunnitelmien puute näkyy työyhteisöissä

Kyselyn perusteella yhdenvertaisuuden edistämisen suurimmat tarpeet ovatkin juuri työyhteisöissä.

“Hieman kärjistettynä perushuomio kyselystä on, että esihenkilötasolla ei yhdenvertaisuustyössä juurikaan nähdä haasteita. Mutta työntekijät puolestaan ovat ymmällään, eikä heillä ole tietoa yhdenvertaisuussuunnitelmista tai niiden toteuttamisesta. Eli joko johdon käsitykset eivät ole jalkautuneet tai niitä ei ole otettu työn arkeen”, toteaa osaamiskeskuksen asiantuntija Eeva Sinisalo-Juha.

“Nuorisotyön luonne on sellainen, että johdolla on mahdollisesti vaikea tietää, mitä työn suljetussa tilassa tapahtuu ja millaisia tarpeita siellä kohdataan.”

Haasteita on jo itse lähtökohdassa. Melko lailla yhtä mieltä ollaan siitä, että yhdenvertaisuus on osa nuorisotyötä – mutta yhteistä kokonaiskuvaa yhdenvertaisuuskysymysten kirjosta työn piirissä ei ole.

“Niinpä yhdenvertaisuuskysymyksistä voi seurata työyhteisössä ristiriitoja. Joku kollega ei pidä tärkeänä sellaista, mikä toiselle näyttäytyy äärimmäisen tärkeänä, eikä johto puutu asiaan, koska yhteistä keskustelua ja toimintasuunnitelmaa ei ole. Kun ei ole jaettua näkemystä yhdenvertaisuudesta, on sen tilalla ongelmia. Kyselyaineistossa tulee esiin turhautumista toisten asenteita ja koettua osaamattomuutta kohtaan”, Sinisalo-Juha sanoo.

“Juuri tämän takia pelkillä yksilökoulutuksilla yhdenvertaisuusasioissa ei saada kehitystä aikaan, vaan työyhteisötason keinoilla.”

Missään ei tavoiteta kaikkia nuoria

Monenlaisia nuoria lepäilemässä ringissä.

Munfilmi / Netta Hautamäki

Nuorisotyössä kohdataan erilainen nuorten joukko eri puolilla maata. Suurissa kaupungeissa maahanmuutto näkyy läpileikkaavasti, pienemmillä paikkakunnilla ei niinkään. Toisaalta missään kaikki nuoret eivät ole yhteismitallisia.

Isoissa kaupungeissa on tehty erinomaista työtä yhdenvertaisuuden näkökulmasta, mutta kaikkia ei nuorisotyössä tavoiteta. Mutta ei pikkupaikkakunnillakaan olla välttämättä sen paremmin onnistuttu olemaan avoimia kaikille, Kalervo ja Sinisalo-Juha toteavat.

“Yhdenvertaisuustyötä on tehtävänä kaikenlaisissa paikoissa ja kaikilla tasoilla. Esimerkiksi vammaiset nuoret ovat kaikkialla nuorisotyön katveessa. Heidät on pitkälti eriytetty järjestöjen toiminnan piiriin”, Sinisalo-Juha toteaa.

Kyselyssä seurakunnan työntekijöistä 94 % kaipasi ainakin jonkin verran lisää osaamista vammaisten nuorten yhdenvertaisuuden ja osallisuuden edistämiseen. Luvut järjestöissä ja kunnissa ovat vähän matalampia, mutta samaa suuruusluokkaa.

Syrjintää, rasismia ja kiusaamista kohdataan työssä erittäin paljon

Yli puolet vastaajista kohtaa vähintään kuukausittain tilanteita, joissa nuoret ovat kohdanneet syrjintää tai rasismia. Nuorten rasismin, syrjinnän ja vihapuheen kokemuksia kohtaa seurakunnissa lähes kaksi kolmasosaa työntekijöistä, nuorten välistä syrjintää tai kiusaamista lähes yhdeksän kymmenestä.

Lähes yhtä usein seurakunnissa kohdataan nuoren ja perheen heikkoon taloudelliseen asemaan liittyviä yhdenvertaisuutta haastavia asioita. Taloudelliset vaikeudet ovat arkaluontoisia ja siksi erittäin vaikeasti käsiteltäviä asioita. Kuitenkin köyhien lapsiperheiden määrä Suomessa on viime vuosien leikkausten ja talouden alamäen myötä merkittävästi kasvanut.

Osaamiskeskuksen johtajan Laura Kalervon tausta on Suomen Partiolaisissa. Perheiden tilanne näkyy sielläkin.

”Toimintaan osallistuville on mahdollistettu jäsenmaksuvapaus ja käytössä on myös leiristipendit. Näiden käyttö ja tarve on kasvanut nopeasti.”

Miten nuori voi tulla mukaan, jos rahaa ei ole? Avustuksia selvästi tarvitaan, mutta niihin liittyy samalla vaara stigmatisoitumisesta.

“Köyhyydestä on vaikeaa puhua, mutta se vaikuttaa hyvin voimakkaasti yhdenvertaisuuden toteutumiseen”, Sinisalo-Juha toteaa.

Yhdenvertaisuudelle uusiakin haasteita, mutta vanhat keinot toimivat

Kyselyssä haarukoitiin myös nousevia ilmiöitä. Nuorisotyön sukupuolittuminen – tyttöistyminen – on jo pidempi trendi seurakunnissa. Kyselyn vastauksista sen sijaan uutena nousee somen ja median kautta leviävä väkivaltakulttuuri ja esimerkiksi joidenkin poikien koventuneet asenteet tyttöjä ja vähemmistöjä kohtaan. Samalla poikien osallisuus on kaventunut, ainakin sikäli kuin sitä voidaan esimerkiksi Nuorten tulevaisuuskyselyssä tarkastella esimerkiksi koulumenestyksen tai harrastuksiin osallistumisen kautta.

Partiotoimintaan osallistuvista poikia ja tyttöjä on käytännössä yhtä paljon, mutta partionjohtajista kaksi kolmasosaa on tyttöjä ja naisia.

“Lapsena toiminta on innostavaa sekä tytöille että pojille. Myöhemmin aikuisena johtajavastuut kasautuvat enemmän naisille, jotka johtavat myös esimerkiksi poikaryhmiä. Tämä selittää partion jäsenistön pientä naispainotusta.” Laura Kalervo kertoo.

“Joissain kyselyyn osallistuneiden partiolaisten vastauksissa nousi esille Andrew Tate -ilmiö – sukupuoliasenteisiin ilmestyneet muutokset. Partionjohtajilta tarkemmin selvitettäessä ilmiötä ei vielä kuitenkaan arjessa nähty – mutta arvio oli, että jos sellaista alkaisi ilmentyä, vanhat keinot toimisivat. Partion periaate siitä, että “kaikki tekevät kaikkea”, ettei ole tyttöjen ja poikien tehtäviä, pätee ja ohjaa kaikkea toimintaa”, Kalervo sanoo.

Partiossa tehdyissä kyselyissä nuoret ovat itse kokeneet, että toiminta on avointa kaikille ja kaikenlaisille ihmisille. Nuoret olivat osallisuuden suhteen hyvin optimistisia. Näyttäisi siltä, että partion periaatteet tuottavat tuloksia.

Myös rippikoulukyselyn aineistoissa on nähtävissä, että esimerkiksi muunsukupuoliset kokevat tulevansa paremmin kuulluksi siellä, missä yhdenvertaisuuteen on sukupuolivähemmistöjen osalta kiinnitetty huomiota – yhdenvertaisuustyö kannattaa.

Työyhteisötason koulutuksia tarjolla seurakunnille

Lasten ja nuorten keskuksen yhdenvertaisuusasiantuntija Adina Nivukoski rohkaisee jatkamaan työtä seurakunnissa.

“Positiivista on, että seurakunnissa suurin osa työntekijöistä haluaa lisätä osaamistaan ja on aidosti kiinnostunut oppimaan yhdenvertaisuuskysymyksistä. Tämä kertoo avoimuudesta ja halusta kehittyä.”

Nivukoski tulkitsee kyselyn tuloksia, niin, että osaamisen tarpeet ovat seurakunnissa paikoin perustavanlaatuisia. Yhdenvertaisuustyö ole vielä riittävästi juurtunut osaksi arjen rakenteita ja käytäntöjä. Moni ei tiedä, onko heidän työyhteisössään yhdenvertaisuussuunnitelmaa, tai ei ole varma sen sisällöstä.

“Yhdenvertaisuustyön yhteinen perusta ja yhteiset käsitteet tarvitsevat seurakunnissa työyhteisötason työstöä. Samalla selvityksessä korostui tarve tukea erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien toteutumista, mikä on edelleen nuorisotyön merkittävin kehityskohde.”

“Olemme järjestäneet koulutuksia, jotka tarjoavat sekä perustietoa että käytännön työkaluja yhdenvertaisuuden edistämiseen nuorisotyössä. Koulutuksissa on käsitelty muun muassa syrjinnän tunnistamista ja siihen puuttumista.”

Nyt on oikea hetki tarttua kehittämiseen

Nivukosken mielestä ilmapiiri yhdenvertaisuuskysymysten äärellä on Suomessa tällä hetkellä jossain määrin ristiriitainen.

“Julkinen keskustelu on ajoittain kärjistynyt, mikä tekee aiheesta herkästi polarisoivan. Juuri siksi tämä on erityisen tärkeä hetki puolustaa yhdenvertaisuustyötä ja pyrkiä tekemään siitä ymmärrettävämpää ja lähestyttävämpää myös niille, jotka eivät vielä koe sitä omakseen.”

Laura Kalervo on yhdenvertaisuustyön osalta toiveikas.

“Tähän mennessä kaikki palaute osaamiskeskuksen toiminnasta ja tavoitteista on ollut hyvää ja työtä tukevaa. Tuulimyllyjä vastaan pitää varautuva taistelemaan, mutta pää kylmänä ollaan siirtymässä suunnitelmista tekoihin.”

Myös Sinisalo-Juhaa rohkaisee se, että puhe yhdenvertaisuustyöstä vaikuttaa resonoivan.

“On hyvä, että myös välineitä osaamisen kehittämiseen on paljon tarjolla. Yhdenvertaisuustyö on jatkuvaa oppimisen prosessia, sekä työntekijöille mutta etenkin organisaatioilla. Kysymykset tulevat työssä eteen nopeasti ja pyytämättä ja työntekijät joutuvat niihin vastaamaan. Vastuu siitä, että se onnistuu hyvin, ei ole yksittäisten työntekijöiden vaan organisaatioiden”, Sinisalo-Juha sanoo.

 

Osaamiskeskus järjestää koulutuksia ja valmennuksia,

  • perustietoa
  • käytännön työkaluja yhdenvertaisuuden edistämiseen nuorisotyössä
  • syrjinnän tunnistamista ja puuttumista

Osaamiskeskus tuottaa materiaaleja

  • ammattilaisten omaan käyttöön itse käytettäväksi
  • työyhteisön kehittämiseen
  • suoraan nuorten kanssa käytettäviä materiaaleja menetelmiä ottaa puheeksi ja puuttua esimerkiksi Rasismiin

Lisäksi osaamiskeskus tarjoaa räätälöityjä valmennuksia, joita voi tilata muun muassa tapahtumiin ja kehittämispäiviin.

 

Yhdenvertaisuuden osaamiskeskus muualla verkossa:

https://yhdenvertaisuudenosaamiskeskus.partioscout.fi/
https://www.linkedin.com/company/yhdenvertainennuoruus/
https://www.facebook.com/yhdenvertainennuoruus
https://www.instagram.com/yhdenvertainennuoruus

 

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Miksi suomalaisten nuorten usko tulevaisuuteensa murenee?

, ,
Kaupunki näkyy vääristyneessä peilissä

Keväällä julkaistu viimeisin nuorisobarometri oli 30-vuotisjuhlajulkaisu. Nuorisobarometri käynnistettiin tutkimuksena 1990-luvun lamavuosina nuorten tilanteesta virinneen huolen voimin. Nyt kolmikymmenvuotinen kyselyjen sarja mahdollistaa kehityskulkujen tarkastelemisen jo useamman nuorisosukupolven yli.

Graafi nuorten ttulevaisuususkon heikkenemisestä

Graafi: Nuorisobarometri

Juhlajulkaisun aikasarjoissa huomiota herätti nuorten tulevaisuutta koskevan toiveikkuuden pudotus. Sen ovat myös tutkijat nostaneet nuorisobarometrin tärkeimmäksi havainnoksi. Neljä viidestä nuoresta on aiempina vuosina vastannut suhtautuvansa tulevaisuuteen optimistisesti. Viimeisimmässä aineistossa, joka kerättiin viime vuonna, osuus on pudonnut kuuteenkymmeneenyhteen prosenttiin. Erittäin optimististen nuorten määrä on leikkautunut vuoden 2021 tasolta kolmasosaan, kahteentoista prosenttiin.

Ei yksin maailmantuskaa – syitä pitää etsitään nuorten arjesta

Minne nuorten toiveikkuus meni? Mitä tapahtui?

”Kukaan ei osaa vastata tähän yksiselitteisesti. Selitys on monien tekijöiden summa”, sanoo dosentti Tomi Kiilakoski, joka toimii nuorisobarometrin vastaavana tutkijana.

”Äkillinen tulevaisuususkon pudotus on poikkeuksellinen ilmiö. Sitä ei voida esimerkiksi selittää nykyisellä nuorisotyöttömyyden ilmiöllä, koska aiempi mittaus osoittaa sen olleen varsin riippumaton työttömyyden kehittymisestä.”

”Nuorten usko omaan tulevaisuuteen on ollut aina korkeampi kuin heidän uskonsa maailman tulevaisuuteen. Maailmantilaan liittyvät asiat, Ukrainan sota ja Gaza, ilmastonmuutos esimerkiksi eivät tässä mielessä myöskään selitä sitä, että nuorten luottamus nimenomaan omaan tulevaisuuteensa on kokonaisuudessaan pudonnut näin jyrkästi”, Kiilakoski sanoo.

”Joillekin nuorille kyse on varmasti siitä, että pitkän rauhanjakson jälkeen on siirrytty epävakaaseen ja epävarmaan tilanteeseen. Joillekin kyse on ympäristöön liittyvästä kehityksestä. Mutta suurin osa nuorista ei kärsi ilmastoahdistuksesta, ja kehitysusko maailmantilan suhteen tosiaan on ollut irrallaan omaa tulevaisuutta koskevista ajatuksista.”

Selityksiä tulevaisuususkon hupenemiselle täytyy Kiilakosken mielestä hakea lähempää nuorten omaa arkea. Sieltä löytyykin useampia toisiaan tukevia tekijöitä.

”Ensimmäinen tekijä on, että nuorten taloudellinen tilanne on selvästi heikentynyt erilaisten nuoriin kohdistuvien etuuksien leikkausten myötä, samalla kun nuorisotyöttömyys ja inflaatio on kohonnut. Barometrissä tämä näkyy siinä, että nuorten tyytymättömyys taloudelliseen tilanteeseensa on vähäisempi.”

Unohdettiinko pandemian vaikutukset nuoriin jo?

”Toinen tulevaisuususkon heikkenemiseen liittyvä teema liittyy koronaan. Vaikuttaa siltä, että meillä on saman tien unohdettu, että meillä edes oli tällainen ajanjakso. Korona-aikaan oltiin tavattoman huolissaan siitä, mitä korona merkitsee nuorten hyvinvoinnille ja pidän aika jännänä, että kun alkaisi olla mahdollista todella nähdä, miten pandemian aikaiset ratkaisut vaikuttivat nuoriin, huoli on kuin haudattu. Me tiedämme kuitenkin, että nuorille ovat tärkeitä kodin ja koulun ulkopuoliset kaverisuhteet ja harrastukset – ne ovat osa nuorena kasvamista. Kaikkeen tähän puututtiin pandemian aikana”, Kiilakoski toteaa.

Mies kuvassa on Tomi Kiilakoski

Kuva: Sami Perttilä

”Minusta nuorten toiveikkuuden pudotusta ei ole uskottavaa käsitellä ilman tuota pandemia-aikaa ja sen vaikutuksia.”

Korona osoitti kyllä sen, että suomalaisella yhteiskunnalla ja ihmisillä oli paljon selviämiskykyä, mutta pandemian vaikutus osui eri väestön osiin eri tavoin. Esimerkiksi opintonsa aloittaneet ja kotoa muuttaneet nuoret olivat erityisen haavoittuvassa asemassa.

”Tietty nuorten ikäluokka ei normaalisti päässyt tapaamaan toisiaan. Monia asioita opitaan vain toisten nuorten kanssa. Kysymys on, mitä vaikutuksia siitä seurasi, että näin ei päässytkään tapahtumaan ja millaisia vaikutuksia sillä on elämänkululle?” Kiilakoski jatkaa.

”Nyt olisi tärkeää selvittää, millaisiin nuoriin kolhut kaikkein eniten osuivat. Tätä kautta me voisimme myös kohdentaa tukitoimenpiteitä, joita selvästi tarvitaan. Tässä nuorisotyöllä on oma tehtävänsä.”

”Kyse on oikeastaan sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta; nuoret olivat monella tapaa koronan maksumiehinä ja -naisina, heiltä estettiin normaaliin nuoruuteen liittyviä asioita. Kun maksut nyt erääntyvät heidän maksettavakseen, olisi reilua auttaa heitä muutenkin kuin sinällään hyödyllisellä terapiatakuulla.”

Rikkooko negatiivinen puhe nuorten tulevaisuudenkuvan?

Kolmas selityslinja liittyy Kiilakosken mielestä siihen, miten tulevaisuudesta on ryhdytty puhumaan.

”Ihminen on tulevaisuuteen suuntautuva olento ja me kerromme itsellemme kertomuksia siitä, mitä siellä tapahtuu. Tämän päivän Suomessa meillä on vallalla puhe siitä, miten asiat ovat rikki aina politiikasta murtomaahiihdon valmennukseen saakka. Miten tällaisessa tilanteessa, jossa maalaillaan yksinomaan vakavia tulevaisuudenkuvia, nuori luo hyvän tulevaisuuskuvan itselleen.”

Kiilakoski lisää, että monet poliittisesti aktiiviset nuoret kertovat, etteivät saa aikuisilta aitoa pohdintaa tulevaisuudesta.

Keskustelu on jumiutunut tämän vuoden budjettiin ja talouden tasapainottamiseen, mutta talous on kuitenkin vain väline. Siitä, millaisia arvoja, millaista elämää ja maailmaa tavoitellaan, ei käydä keskustelua.

”Neljäs pointsi on se, että nuoret jopa lamasta toipuvassa Suomessa sanoivat, että menestyminen on itsestä kiinni. Nyt se määrä on vähentynyt varsin paljon. Voi ajatella, että monet viimeaikaiset keskustelut ovat tuoneet esille sen, että ei ihminen olekaan vain oman onnensa seppä, vaan monet omaan taustaan liittyvät asiat vaikuttavat siihen, miten pärjää.”

Kiilakosken mielestä tulevaisuususkon muuttuminen on näitä kaikkia asioita limitettäessä aivan luonteva kehityskulku. Osa näistä syistä ovat suuria suhdanteita, joihin suomalainen yhteiskunta ei yksin pysty vaikuttamaan, mutta osa tekijöistä on poliittisten valintojen tulosta.

Usko omiin mahdollisuuksiin heikkenee, kun hyvinvointivaltion lupauksia nakerretaan

Hyvinvointivaltion perusidea on, että yksilön ei tarvitse kantaa itseensä kohdistuvia riskejä, vaan yhteiskunta auttaa siinä. Tämän lupaukset pitäisi yltää myös nuoriin.

”Hyvinvointivaltiossa ihmisen joutuessa olosuhteiden uhriksi, valtiovallan tehtävä on tarjota erilaisia tukitoimenpiteitä, esimerkiksi taata oikeus kouluttautumiseen niin pitkälle kuin haluaa ja oikeus opintotukeen”, Tomi Kiilakoski sanoo.

”Tässä mielessä 1990-luvun lama on kiinnostava verrokki pandemia-ajalle. Se oli suurempi shokki kuin koronan myötä koettu ja ravisteli koko yhteiskunnan rakennuspuita. Silti nuoret silloin ajattelivat, että menestyminen elämässä on itsestä kiinni – ehkäpä siihen vaikutti silloin sisäistetty hyvinvointivaltion idea, että jos kuitenkin joutuisi vaikeuksiin, turvaverkko kantaisi.”

”Mutta nyt on liikuttu suuntaan, jossa nuorten on itse kannettava riskit elämässään. Ja nuoret ovat siitä tietoisia, samoin niistä tapauksista, joissa ei onnistuta pääsemään koulutukseen, työhön ja normaaliin elämään, vaikka olisi tehty kaikki oikein. Kun nyt sitten edelleen heikennetään yhteiskunnallisia palveluja ja esimerkiksi rajataan opinto-oikeutta, mitä sellainen sitten tekee nuorten uskolle tulevaan? Tuskin se sitä parantaa.”

Usein nuoria koskevassa keskustelussa jää huomaamatta erittäin vahva kannatus, jonka nuoret antavat hyvinvointiyhteiskunnalle. Tässä barometrissa se näkyy siinä, että nuorisotyötä pidetään entistä tärkeämpänä. Hyvinvointivaltiota haluttaisiin, mutta päätökset, joita tehdään, kyseenalaistavat sen lupauksia nuorille.

Nuoret pyöräilevät tulevaisuuteenSukupolvien välinen oikeudenmukaisuus koetuksella

Kiilakosken mukaan tulevaisuususko nostettiin nuorisopoliittiseksi kärjeksi nuorisotutkimuksessa osin siksi, että sen tukemisen luulisi yhdistävän kaikkia.

”Oli poliittinen kanta mikä hyvänsä, olit liberaali tai konservatiivi, kaikki ajattelevat, että tulevaisuususkoa pitäisi olla olemassa, koska se on polttoainetta yritteliäisyydelle, kansalaisuudelle ja inhimilliselle kasvulle”, Kiilakoski sanoo.

Konsensus tulevaisuudenuskon tukemisesta ei vain tunnu yltävän päätöksentekoon saakka.

”Sukupolvipoliittisesti on hyviä syitä kysyä, kuinka oikeudenmukaisia ja reiluja päätöksiä nyt on talouden suhteen tehty tässä koronanjälkeisessä tilanteessa.”

”Nuori aikuisuus parinkympin jälkeen on vaihe, jossa ihmiset ovat elämässään kaikkein köyhimpiä. Silloin he ovat kaikkein riippuvaisimpia yhteiskunnallisista tulonsiirroista. Kun näistä leikataan, se osuu ilman muuta nuoriin. Tämä on itsestään selvää, ei tarvita mitään vaikutusten arviointia. Sitä vaikutusten arviointia tarvitaan siihen, miten moninkertaisesti se joihinkin nuoriin osuu.”

Lisäongelma on siinä, että nuorisotyön liittymäpintoja nuorten aikuisten todellisuuteen on turha vähän.

Nuoret aikuiset ovat kaukana sekä kunnallisesta että seurakunnallisesta nuorisotyöstä. Siihen on rakenteellisia, hiustoriaan ja työn järjestämisen luonteeseen liittyviä syitä. Kuitenkin nuoret aikuisetkin tarvitsevat tukea ja kannattelua.

”Nuorten aikuisten osalta tarvittavista sosiaalisista puitteista suuri osa liittyy oppilaitoksiin. Niin kuntien kuin seurakunnankin osalta on ollut aika vähän sellaisia instrumentteja, joilla päästäisiin tukemaan heitä. Nuoriin aikuisiin kohdistuva sosiaalityö tekee jälkihoitoa, ja nuorisotyön puolella ei ole kovin hyviä keinoja tavoittaa yli parikymppisiä.”

”Väistämättä kyse on resursseista – kun ne ovat rajatut, pitää tehdä valintoja. Nyt valinta on tehty nyt niin, että yli parikymppisten palvelut ovat kohdennettuja toimenpiteitä, työpajoja ja valmennuksia, mutta eivät yhteisöä tukevia toimintoja”, Kiilakoski sanoo.

”Kutsuisin tätä nuorisopoliittiseksi sokeudeksi, joka liittyy nuorten aikuisuuteen: ei edes tunnisteta tämän kohderyhmän tarpeita.”

Nuorisotyön ydin ei katoa teknologian myötä

Nuorisobarometrissa kysytään, mitä asioita nuoret haluisivat itsensä saavuttaneen 35-vuotiaaksi ehdittyään. Reilu kolmannes toivoo saavuttaneensa oman perheen ja lapsia, 85 % toivoo saavuttaneensa läheisiä ystäviä. Oman perheen ja lasten saamisen toiveet ovat selvästi laskeneet 2000-luvun alkupuolelta.

”Perheen merkitys näyttää laskeneen, mutta sosiaalisuuden läheisyyden kaipuu ei ole hävinnyt minnekään. Nuoret nyt elävät tilanteessa, jossa tämä on mahdollista, ja sosiaaliset tarpeet on mahdollista täyttää kavereilla, ystävillä ja kivalla meiningillä. Mutta kysymyksen voi myös kääntää toisin päin: entä jos perheen kaipuun väheneminen ei kerrokaan itsekkyydestä vaan halusta säilyttää tärkeät ystävyyssuhteet”, miettii Tomi Kiilakoski.

Graafi: nuorisobarometri

”Voidaan myös kysyä, miten perheystävällinen suomalainen yhteiskunta varsinaisesti on? Kuinka hyvin se tukee ja mahdollistaa ennakoitavan taloudellisen suunnittelun? Viimeisten kymmenen vuoden aikana meillä on leikattu lapsilisiä, heiketty lapsiperheiden asemaa, eikä näissä viimeaikaisimmissa leikkauksissa ole muun muassa osattu laskea, mitä ne tekevät yksinhuoltajille. Tylyimmillään ja julmimmillaan syytetään ihmisiä köyhyydestä”, Kiilakoski tokaisee.

Suomessa tukitoimenpiteen enenevässä määrin liittyvät yksilön toimintakyvyn ja selviämisen tukemiseen, sen sijaan että pohdittaisiin, mikä on se koko yhteiskunnallinen kehys, joka aiheuttaa pahoinvointia ja jota muuttamalla voitaisiin parantaa hyvinvointia.

”Esimerkiksi OECD arvioi, että 90 % uusista työpaikoista Suomessa tulee edellyttämään korkeaa osaamista ja työmarkkinat ovat entistä vaativampia. Kaikki eivät kuitenkaan halua eivätkä voi lähteä korkeakouluihin kouluttautumaan. Mikä vaikutus tällaisilla asioilla on nuorten kokemuksilla – eihän tällaista pohdintaa suomalaisessa keskustelussa ole lainkaan. Sen sijaan puhutaan siitä, että täytyy synnyttää näitä työpaikkoja.”

Rohkeampaa puhetta ja tekoja nuorten puolesta, pliis

Mitä sitten tarvittaisiin?

Nuorista 84 % ilmoittaa nuorisobarometrissa, että tarvitaan nuorisotiloja, fyysisiä kohtaamisen paikkoja. Kiilakoski ei ole tästä ihmeissään.

”Nuoruus edellyttää kolmansia tiloja koulun ja kodin ulkopuolella. Niitä ei voi korvata digitaalisilla ympäristöillä. Nämä paikat, joissa toisia kohdataan ja ajatuksia vaihdetaan, ovat tärkeitä jo demokratiankin kannalta – niissä kohdataan muitakin kuin samanmielisiä ihmisiä ja opitaan sitä kautta erilaisia näkökulmia. Tätä voi tarkastella myös katsomusdialogin ja monikulttuurisuuden kautta, ne edellyttävät näitä paikkoja ja tiloja, joissa eritaustaiset nuoret itse kohtaavat toisensa”, sanoo Tomi Kiilakoski.

”Riippumatta teknologista härveleistä nuorilla on tarpeita ystävyyssuhteille, yhteen tulemiselle, hengailulle ja yhdessä toimimisen taidoille. Tämä tulee olemaan nuorisotyön ydin neljänkymmenen vuoden päästäkin. Tämä on täysin varmaa, ja nuorisotyön täytyy tarjota tähän mahdollisuuksia sekä tätä tukevaa osaamista.”

”Nuorisotyö rakentuu optimismin varaan: kun me saatamme nuoria yhteen toimimaan keskenään ja saadaan se järjestettyä niin, että se on turvallista, niin on samantekevää, mitä nuoret tekevät, koska se joka tapauksessa johtaa hyviin lopputuloksiin: syntyy oppimista ja hyvää meininkiä. Tämän mahdollisuuksista käsin muodostuvan suomalaisen nuorisotyön ajatuksen ja asenteen säilyttäisin ilman muuta. Meidän vahvuutemme on keskittyä siihen, mitä nuorella on ja mitä hän voi tuoda yhteiseen juttuun muille.”

Se, mitä Kiilakoski kaipaisi lisää, on äänen pitämistä voimakkaammin nuoria koskevien kasvuympäristöjen ja elinolojen puolesta.

”Tähän kaipaisin enemmän ääntä ja röyhkeyttäkin – että uskallettaisiin rohkeammin olla nuorten puolella ja osattaisiin esittää niitä hankaliakin kysymyksiä. Pitää puolustaa sitä, että nuoret saavat heille kuuluvan osuuden yhteiskunnan varoista ja huomiosta muutenkin kuin juhlapuheissa.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Kuka huomaisi ja kutsuisi mukaan nuoret miehet?

, ,
Kahden hahmon varjot suojatiellä

Vantaan Tikkurilan seurakunnan kirkkoherra Janne Silvastia on jo pidemmän aikaa mietityttänyt se, ovatko nuoret miehet niin etäällä kristinuskosta kuin kirkon jäsentilastot näyttävät.

Tikkurilassa haluttiin saada pohdintojen tueksi parempaa näkemystä asiasta. Silvast pyysi tätä varten strategia- ja brändityöhön erikoistuneen Jaana Haapalan toteuttamaan haastattelututkimusta nuorten miesten tilanteesta.

Haapala lähti tekemään tutkimusta keräämällä aineistoa 18–35-vuotiailta miehiltä, joiden suhde kristinuskoon oli ainakin varovaisesti myönteinen. Haastateltavia tutkimukseen kerättiin kaikkialta Suomesta.

“Löytyi paljon miehiä, jotka pitävät kristinuskon arvoja tärkeänä. Kristinuskon arvoilla tarkoitettiin pysyvyyttä, turvallisuutta ja vastaavia hyviä arvoja – joku kuvasi näitä suorastaan perhearvoina. Kirkon roolia ei kuitenkaan nähty yhtä lailla merkittävänä”, Jaana Haapala kertoo.

Kolmenkymmenen henkilön haastatteluaineisto toi esille perinteisten arvojen nuoret miehet, jotka kokevat, ettei kirkko heitä oikein kohtaa.

Nuorilla miehillä on ahdasta olla

Haapalan Tikkurilan seurakunnalle toteuttama tutkimus toteutettiin haastatteluina ja ne lähtivät liikkeelle yksinkertaisesta kysymyksestä: miltä tuntuu olla nuori mies tässä maailmanajassa?

”Poikkeuksetta keskustelussa tuli esiin, että nuorilla miehillä on ahdasta. He elävät ristiriitaisten viestin keskellä: pitää olla vahva, mutta ei kuitenkaan saa olla liian vahva. Pitäisi olla pärjäävä ja pätevä, mutta samalla empaattinen koti-isä. Kaikkien eri suuntaaan vievien vaatimusten keskellä he olivat ihmeissään siitä, mikä lopulta on se mies, joka tässä ajassa kelpaa?” sanoo Jaana Haapala.

Haastatteluissa tuli esiin kokemuksia ulkopuolisuudesta, turhautumista ja ärtymystäkin.

”Nämä haastattelemani nuoret miehet kysyvät, millainen mies on hyvä ja kunnon mies? Joka tuutista tulee painetta muuttua, mutta he eivät ymmärrä, mihin heidän pitäisi muuttua. Terveitä roolimalleja miehenä olemiselle ei oikein löydy. Netistä he löytävät suorastaan irvokkaita miehen malleja. Kun kysyin, eikö Suomessa ole ketään sellaista miestä, johon samaistua roolimallina, vastaukseksi tuli hiljaisuutta.”

Kristillisyys kiinnostaa nuoria miehiä, mutta kirkko on etäinen

Tähän perspektiiviin kristinusko asettuu mielenkiintoisella tavalla. Sellainen kristillisyys, joka on kiinni Raamatussa ja perinteissä, vaikuttaa tarjoavan miehille merkityksellisyyttä, vaikka luterilainen kirkko ei vastaavaan yllä.

”He saavat sieltä kristinuskosta itselleen olemassaolon oikeutusta. Raamatusta löytyy mies, jolla oli tehtävä ja paikka maailmassa”, Haapala selittää.

Luterilaisen kirkon ja seurakuntien ja haastateltujen miesten hahmottaman kristillisyyden välillä on katkos. Nuorten miesten perspektiivistä Raamattu vaikuttaa kirkolle olevan enemmän virikekirja kuin uskon perusta. Kirkko itsessään vaikuttaa enemmän poliittiselta kannanottajalta kuin yhteisöltä, joka tarjoaisi heille vakaata pohjaa ja viittoja oman elämän suuntaamiseen.

”Osa miehistä ilmaisi kiinnostusta katoliseen kirkkoon, osa ortodoksiseen, hakiessaan selkeää kristinuskoa, jolla tuntuisi olevan vakaammin kiinni juurissaan ja joka tarjoaisi enemmän sellaisia asioita, joita he kaipaavat nykyiseen tyhjiöön.”

Luterilaista kirkkoa ja sen seurakuntia ajateltiin naisten paikkoina. Ne asettuuvat samaan naisvaltaisten instituutioiden jatkumoon, jonka miehet kokevat kohdanneensa varhaiskasvatuksesta kouluun.

”Yksi nuori mies kysyi, ollaanko siellä kirkossa muka oikeasti nuorista miehistä kiinnostuneita tahoja – tai miehistä ylipäätään.”

Nuorena miehenä olemisen kokemukseen kytkeytyy monella lisäksi kipeä vaikeus parisuhteiden löytämiseen. Se voi kietoutua kysymykseen siitä, miksi juuri minä en kelpaa.

”Monen nuoren miehen kysymys on, miksi minä en kelpaa juuri miehenä – kukaan ei kiinnostu minusta, en pysty vastaamaan odotuksiin. Se on todella kipeä asia.”

Kirkko vaikuttaa monen silmissä naisten tilalta

Haastattelututkimuksen aineisto viittaa siihen, että vaikka kirkossa on nuorille ja nuorille aikuisille rakennettu turvallista ja matalan kynnyksen tilaa, johon tulla monenlaisena, se ei kuitenkaan tunnu saavutettavalta ainakaan osalta nuoria miehiä.

Jaana Haapala

“Jos kirkossa olisi tilaa tavalliselle miehelle, se kyllä kiinnostaisi heitä, mutta nyt se näyttää kovin feminiiniseltä; kirkossa tunnutaan toistavan viestiä siitä, että ‘sinä riität, tule sellaisena kuin olet’ ja ‘sinua rakastetaan juuri tuommoisenasi, mutta jostain syystä miehet eivät sittenkään mahdu siihen kuvaan”, Haapala kuvaa.

“Eräs parikymppinen mies sanoi, että se, että olet hyväksytty ja rakastettu ei riitä. Mitkä ovat luterilaiset mallit hyvästä elämästä? Me lillumme täällä mukavasti, mutta ei se johda pitkälle, varsinkaan, kun pitäisi tietää minkälaiseksi mieheksi tässä täytyisi kasvaa.”

Jaana Haapala sanoo, että haastattelut ovat hänelle havahduttava kokemus. Haapala on tehnyt kirkon kanssa työtä pitkään, mutta ei ole aiemmin tullut tarkentaneeksi omaakaan huomiotaan siihen, missä määrin seurakuntatoiminta saattaa vaikuttaa miesten näkökulmasta ulossulkevalta.

”Se, mitä miehet haastatteluissa sanoivat, on todellista. Se täytyy nostaa pöydälle ja miettiä tarkkaan, mitä sen suhteen kirkossa ja seurakunnissa kannattaisi tehdä.”

Missä voisi kokea veljellisyyttä?

Haapalan haastattelut tarjoavat myös kirkolle avaimia nuorten miesten odotuksiin vastaamiseen.

”Haastatteluissa nousi esiin ”veljellisyyden tarve” – että saisi jakaa asioita ja olla mieskavereiden kanssa. Yksi haastateltava kuvasi, että veljeys syntyy, kun on ryhmä miehiä, jotka luottavat toisiinsa ja voivat puuhata yhdessä. Tämän kokemuksen puute on huutavaa ja some vaikuttaa olevan sille korvikkeena”, Jaana Haapala sanoo.

”24-vuotias mies totesi, että miehet kaipaavat kavereita, porukka on miehelle tärkeä, kaveriporukan merkitys on hoitava ja meillä on siihen syvä tarve.”

Haapalan haastattelemien nuorten miesten joukossa oli kokemusta siitä, että tarjolla on feminiinisiä ratkaisuja heidän maskuliinisiin ongelmiinsa.

“Heille mieskaverit ovat tärkeitä siksi, että toisilta saa esimerkkejä. Jutelessa muiden miesten kanssa kuulee, mitä muut tekevät ja ajattelevat. Ja nyt tällaista ei ole tarjolla ollenkaan. Yksi haastattelemani mies kysyi, onko tullut poliittisesti epäkorrektiksi tarjota miehille ja pojille tilaisuuksia, jotka olisi tarkoitettu vain heille?”

Myös miehet ovat osa moninaisuutta

Haapalan mukaan kirkossa olisi syytä miettiä, onko perinteisen miehen roolilla oikeasti tilaa, vai näyttäytyykö se enemmän ongelmana, joka tulisi ratkaista, kuten nuorten miesten haastatteluissa kokemuksena nousi esiin.

”Tämä on tällainen kasvukutsu liberaalille kirkolle – miten olla niin liberaali, että myös nämä miehet kokemuksineen voisivat mahtua sisälle.”

Kirkkoherra Silvast on samoilla linjoilla Haapalan kanssa.

”Kysymys miesten tilasta kirkossa ja seurakunnissa ei ole aivan mutkaton esittää. Voi vaikuttaa vähän jännitteiseltäkin esittää ajatuksia miestyöstä” Silvast sanoo.

”Kyse on kuitenkin siitä, että seurakunta ottaa tosissaan moninaisuuden. Kyse ei ole mieskeskeisen maailman palautusyrityksestä.”

Silvast painottaa kohderyhmälähtöisyyttä. Nuoret miehet pitää osata ottaa työssä ja viestinnässä huomioon yhtenä todellisena joukkona, joka ansaitsee oman huomionsa muiden kohderyhmien tavoin.

”Näiden nuorten miesten kanssa pitää yhdessä lähteä ratkomaan tarpeita ja suunnittelemaan toimintaa. Tärkeä oppi näissä haastatteluissa on se, että kirkon erityisyys on sen sisällössä, ei viihteessä,” Silvast sanoo.

Kokeilut paljastavat, onko kysyntää

Haapalan selvitys on mukana, kun seurakunta suunnittelee toimintaa eteenpäin. Tulokset ovat jo keskusteluttaneet.

Janne Silvast

”Ei seurakunnan nuorisotyössä ja nuorten aikuisten työssä mitään kategorista ole. Mutta on selvää, että isoskoulutus ja sen ikävaiheen toiminta on painottunut toiminnallisesti niin, että se sopii parhaiten niille, jotka mielellään osallistuvat esimerkiksi keskusteluun ja ryhmien ohjaamisen kysymyksiin”, Janne Silvast sanoo.

Voi olla, että toisenlaisellekin toiminnalle olisi kysyntää – vaikkapa poikien ja nuorten miesten puolelta.

Jotain on kokeiltukin jo.

”Kymmenen vuotta sitten meillä oli Tikkurilan seurakunnassa kokeiluja, jossa tarkasteltiin seurakuntien toiminnan katveita ja testailtiin keinoja, joilla nuoria miehiä saataisiin tavoitettua,” Silvast kertoo.

”Eräänä onnistuneena kokeiluna pidin pientä kampanjaa, jossa lähetettiin miehille seurakunnasta heidän syntymäpäivävuoden lopulla kortti, jossa kerrottiin, että haluttiin tarjota kahvit eräässä Jumbon kauppakeskuksen kahviloista, ja että mukaan voi ottaa kaverin. Neljäkymmentäneljä miestä kävi kaverinsa kanssa kahvilla. Se sai varmistumaan siitä, että kysyntää kontaktille sittenkin on.”

Tikkurilassa toimii nykyään isä-lapsi-ryhmä. Se on vakiintui kokeilusta arjen menestyneeksi toiminnaksi. Mukaan tulleet ovat todenneet, että mielikuvat seurakunnasta ovat kohentuneet.

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Kansainvälinen ja kansallinen rippikoulututkimus ovat seurakuntien työn kehittämisen poikkeuksellinen voimavara

,
Poikien usean vuoden mittainen uskonnollisuuden kasvun rinnalle ilmaantui tyttöjen osalta vahva kasvyhyppäys 2023 aikana.

Vuosina 2019–2023 toteutettiin laaja eurooppalainen rippikoulututkimuskierros, jossa Suomi oli mukana yhdeksän muun maan kanssa. Rippikouluryhmiä Suomesta osallistui tutkimukseen lähes kaksisataa. Kansainvälinen tutkimus syvensi mielenkiintoisella tavalla kansallisen riparikyselyn aineistojen tuloksia.

Villi keskusteli kansainvälisen rippikoulututkimuksen suomista näköaloista Kati Tervo-Niemelän, Jouko Porkan ja Jari Pulkkisen kanssa.

Kansainväliset kyselyaineistot koottiin kesällä 2022, ja viime vuoden keväällä valmistui tutkimusraportti. Suomalaisille se tarjoaa mielenkiintoista tietoa meikäläisen nuorison uskonnollisuudesta kansainvälisessä vertailussa. Myös suomalaista rippikoulua ja sen vahvuuksia on päästy vertailemaan toisiin maihin.

Suomen kirkon omaa rippikoulukyselyä on tehty vuodesta 2017 ja sen aineisto on kasvanut maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen mittavaksi tutkimuskokonaisuudeksi.

”Mutta tämä toteutettu kansainvälinen rippikoulututkimus on nyt antanut meille mittakaavaa siitä, missä menemme, missä tällä hetkellä olemme vahvoja ja missä olisi opittavaa toisilta. Kansainvälinen yhteistutkimus ovat peilauspinta, jossa opitaan tuntemaan toisten maiden rippikoulua ja toisaalta tarjoamaan meikäläisen rippikoulun parhaita puolia muille”, sanoo parin vuosikymmenen työn rippikoulututkimuksen parissa tehnyt teologian tohtori Jouko Porkka.

”Erityisesti suomalaisen rippikoulun leirimuotoisuudesta on ollut paljon puhetta kansainvälisten kollegoiden kanssa. Aluksi se epäilytti muissa maissa, mutta tutkimustulokset ovat osoittaneet sen vaikuttavuuden. Lisäksi me olemme tuoneet mukaan muunsukupuolisten ja heidän kokemustensa huomioimisen tärkeyden myös rippikoulututkimuksessa.”

Uskonnollisuuden kehitys näkyy tutkimusten kautta laajemmassa kansainvälisessä kehyksessä

Jouko Porkka

Koko suomalaisen rippikoulututkimuksen kiinnostavimpia tuloksia ovat muutoskäyrien suunnat uskonnollisuudessa. Nuorten kyselytutkimuksissa ja rippikoulututkimuksessa mitattu uskonnollisuus oli tasaisessa laskusuunnassa läpi 2000-luvun, kunnes siihen tuli käänne poikien osalta vuoden 2020 ripariaineistossa. Sen jälkeen poikien uskonnollisuus on ollut voimakkaassa kasvussa ja on noussut jo korkeammalle kuin kertaakaan 2000-luvulla.

”Poikien uskonnollisuuden vahvistuminen, jonka me näemme omassa vuosittaisessa tutkimuksessamme selvästi, on eurooppalaisille näyttäytynyt yllätyksenä. Suomi on tässä kehityksessä edellä kulkija yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa ja meillä on nyt tästä olemassa vahvoja aineistoja, joiden kautta asia voitiin nostaa esille”, Porkka sanoo.

Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa pojat ovat tällä hetkellä tyttöjä uskonnollisempia, ja se on kansainvälisesti poikkeuksellista. Ero on etenkin Suomessa ehtinyt myös kasvaa hyvin suureksi, mutta sen suhteen on ehkä nähty pohja.

Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä viittaa viimeisimpiin merkkeihin siitä, että myös tyttöjen uskonnollisuuden lasku saattaisi olla pysähtynyt ja kokenut myös käännöksen.

”Nuorten usko on eurooppalaisittain näyttäytynyt niin, että suomalaiset ovat tähän asti olleet sekulaareja. Keski-Eurooppa on näyttäytynyt perinteisempänä. Usko ja siihen liittyvä kotikasvatus on ollut vahvempaa. Mutta ehkä nyt voidaan sanoa, että ero nuorten uskonnollisuudessa on saatu kiinni, tai ainakin ero on supistunut.”

Pojat, tytöt ja mahdollinen suomalaisen uskonnollisuuden käänne

Kati Tervo-Niemelä

Suomessa on opittu viime vuosina ajattelemaan, että tytöt ja pojat liikkuvat arvojen ja uskonnollisuuden osalta peruuttamattomasti eri suuntiin, mutta uusimmat aineistot tosiaan viittaavat nyt eriytymiskehityksen pysähtymiseen.

”Iso kysymys uusimmassa kansallisessa aineistossa tosiaan koskee tyttöjen uskonnollisuuden nousua. Se näkyy kyselyissä nyt ensimmäisen kerran ja aivan kuten silloin kun poikien osalta nähtiin muutos ensimmäistä kertaa, piti arvioida, onko kyse vain vaihtelusta aineistossa. Poikien osalta se osoittautui ensimmäiseksi signaaliksi isommasta muutoksesta. Onko nyt näkyvillä samanlainen myös tyttöjen kohdalla, vai onko tässä nyt joku tuntematon tekijä datassa?” Tervo-Niemelä miettii.

”On vielä hyvä suhtautua asiaan kriittisesti, mutta on mahdollista, että näemme ensimmäisen indikaattorin siitä, että myös suomalaisten tyttöjen kohdalla on tapahtunut suunnan muutos.”

Kansainvälisessä tutkijajoukossa suomalaisten tuloksiin poikien kohonneesta uskonnollisuudesta suhtauduttiin alkuunsa epäillen muun muassa siksi, että tytöt ja naiset ovat käytännössä kaikkialla uskonnollisempia kuin miehet.

”Meidän kysymyksemme on ollut nyt se, johtuuko tyttöjen hyvin voimakas muutos viime vuoden aikana poikien muutoksesta. Eli onko poikien uskonnollisuuden useampia vuosia jatkuneesta kasvusta tullut yleisempää imua ja draivia uskomiseen?” Jouko Porkka toteaa.

”Odotan jännityksellä, mitä tänä vuonna tapahtuu. Tyttöjen osalta viime vuoden käänne oli niin hurja, toistakymmentä prosenttiyksikköä monella mittarilla.”

Muutosta seurattaessa tärkeäksi tulee myös ymmärtää, millaisesta muutoksesta oikeastaan on kyse – eikä tehdä oletuksia siitä, että muutos olisi paluuta johonkin menneeseen.

”Kirjoitimme vertaisarvioidun artikkeli näistä tuloksista ja meidän arvioitsijammekin huomauttivat, että pitää olla tarkka tässä suhteessa. Poikien uskonnollisuus on kristillisten arvojen lisääntymistä, mutta tyttöjen kohdalla kyse on ehkä enemmän monimuotoisesta hengellisyydestä, joka ei samalla tavalla jäsenny juuri kristillisyyteen”, Tervo-Niemelä sanoo.

”Eli oli muutos pysyvää ja todellista tai ei, joka tapauksessa tällä hetkellä uskonnollisuus on poikkeuksellisen paljon liikkeessä nuorten keskuudessa. Ja se tarkoittaa, että me emme nimenomaan voi tukeutua perinteisiin vanhoihin ajattelumalleihin siitä mitä uskonnon kentällä nuorten keskuudessa tapahtuu. Vaan nuoret ajattelevat uskontoa ihan uudella tavalla.”

Nuorten uskonnollisuuden monimuotoisuus pitää osata hahmottaa

Kuluvan talven aikana Kati Tervo-Niemelä on aloittanut miesten uskonnollisuuteen liittyvän laajan tutkimuksen, jossa avataan nuorten miesten kiinnostusta uskonnollisuuteen ja tutkitaan laajemmin eri ikäisten miesten näkemyksiä elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä. Haastatteluja on jo tehty ja ensimmäisiä huomioita on päästy kokoamaan.

”Yksi huomio nuorten miesten keskuudesta on, ettei ole trendikästä olla uskonnoton. Monet nuoret puhuvat uskonnottomuudesta ja ateismista viisikymppisten juttuna, joka on vähän mennyttä maailmaa”, Tervo-Niemelä avaa.

”Toinen asia, joka Suomen kohdalla näkyy sekä haastatteluissa että rippikouluaineistoissa ja monessa muussakin aineistossa, on se, että Suomessa nuorten uskonnollinen kenttä on tosi laaja-alainen. Paljon esimerkiksi puhutaan konservatiivisuuden ja uskonnon kulkevan käsi kädessä – mutta fakta on, että liberaaleja uskonnollisia nuoria on ihan yhtä paljon kuin konservatiivisia uskonnollisia nuoria.”

Tervo-Niemelä painottaa, että uskonto merkitsee nuorille eri asioita niin monesta eri näkökulmasta, että sen sanoittaminen yksinkertaisesti on virheellistä.

”Uskonto voi merkitä sosiaalisia suhteita, se voi merkitä perheen jatkumoa tai vastakulttuuria suhteessa perheeseen, se merkitsee harrastuksia ja musiikkia, merkityksen kokemusta ja niin edelleen – eri tavoin kullekin.”

”Uskonto merkitsee monelle nuorelle myös turvallisia aikuisia ja niitä ihmisiä, jotka välittävät ja kysyvät, mitä sulle kuuluu”, Lasten ja nuorten keskuksen kehitysjohtaja Jari Pulkkinen lisää.

”Jos vertaa suomalaisia ja muun Euroopan nuoria, suomalaiset rippikoululaiset kokevat rippikoulussa verrattain hyvää osallisuutta. Se näyttää liittyvän esimerkiksi nuorten kokemukseen siitä, että heidän uskoon liittyvät kysymyksensä otettiin huomioon, heillä oli mahdollisuus vaikuttaa rippikoulun sisältöihin ja ilmaista omia mielipiteitään. Aineistosta syntyy huomio, että nuoret kokevat, että työntekijät osaavat hommansa hyvin.”

”Vastaavasti haaste, joka nousee esille, on se, että rippikoulun merkityksellinen yhteys arkielämään näyttää olevan matalammalla. Rippikoulussa käsiteltyjen aiheiden yhteys arkielämään ei ole vahvaa. Ehkä nuoret ansaitsisivat sen, että heidän näkemyksiään haastettaisiin vielä enemmän”, Pulkkinen sanoo.

Suomalaisen rippikoulun vaikutukset heijastuvat laajalle

Jari Pulkkinen

”Toisin kuin Keski-Euroopassa, meillä eivät perheet valitettavasti ole kovin aktiivisia uskonnollisessa perinteen siirrossa. Meillä kirkko ja seurakunnat onneksi ovat ottaneet tästä aktiivisesti koppia esimerkiksi juuri rippikoulun kautta”, Jari Pulkkinen sanoo.

”Meillä voidaan tietysti esittää kysymys, että onko seurakuntien aktiivisuus myös osittain johtanut siihen, että perheissä ajatellaan, ettei meidän itse tarvitse, kun seurakunta hoitaa tämän.”

Sekä kansainvälisen että suomalaisen rippikoulututkimuksen yksi tärkeä tulos on leirimuotoisen rippikoulun merkityksen alleviivautuminen. Juuri leirimuotoisuus näyttää olevan avain moniin hyviin vaikutuksiin, muutenkin kuin uskonnollisen kasvatuksen näkökulmasta.

”Datasta näkyy vahvasti myönteinen vaikutus nuorten henkiseen hyvinvointiin, esimerkiksi yksinäisyyden kokemukseen. Rippikoulun yhteen laskettu positiivinen vaikutus on todella suuri”, Jari Pulkkinen sanoo.

”Niina Junttilan tekemässä tutkimuksessa nuorten yksinäisyydestä todetaan merkittävä vähenemä kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välillä, eli juuri siinä kohdassa, missä koetaan rippikoulu ja rippileiri. Eli rippikoululla on hahmotettavissa myös yhteiskunnallisesti positiivisia vaikutuksia nuoren elämään ja valmiuksiin.”

”Se, että nuori tuntee turvallisuutta ja vapautta ilmaista mielipiteitään, ja kokee sosiaalisten suhteiden vahvistumista, on merkittävää elämän ja kasvun kannalta.”

Jouko Porkka sanoo tällaisten tulosten paljastavan, kuinka tärkeää rippikoulua kannattelevista rakenteista ja resursseista on pitää huolta.

”Verrattuna oikeastaan kaikkiin muihin maihin meillä on poikkeukselliset resurssit. Suomessa nuorisotyön ammattilaiset ovat mukana nuoriso- ja rippikoulutyössä, ja meille on kehittynyt huomattavan vahva isoskulttuuri. Muissa maissa haaveillaan, että jotain vastaavaa saataisiin ja että jonkinlaista rippileiriä pystyttäisiin järjestämään. Jos meillä ei valmiiksi olisi tätä leirikulttuuria eikä nuorisotyönohjaajien ammattikuntaa, emmehän mekään niitä nykyisessä tilanteessa pystyisi rakentamaan”, Porkka toteaa.

”Tässä havainnollistuu, miten tärkeitä rakenteet ovat – rippikoulu ei voi olla olemassa nykyisessä muodossaan yksittäisten työntekijöiden halun tai innovoinnin varassa. Se tarvitsee kaikkia rakenteitaan: ammattilaisten määrä seurakunnissa on aivan keskeinen asia. Ja isoskulttuurin kautta meille on kehittynyt vapaaehtoisten käyttö leirillä opettajien apuna ja nuorten rinnallakulkijoina. Ja meillä on valtava leirikeskusten verkosto, joka myös on yksi tärkeä leiritoiminnan mahdollistaja.”

Toiminnan taso on syytä pitää kaikin keinoin niin korkealla kuin mahdollista. Ruotsin esimerkki osoittaa, että jos riparista tulee vähemmistön juttu, sitä on vaikeaa enää kääntää ikäluokkia läpäiseväksi.

”Ruotsissa kyllä tehdään ymmärtääkseni erittäin hyvää rippikoulutyötä, mutta kävijöiden määrä laskee silti tasaisesti prosentti kerrallaan vuosittain, eivätkä siihen auta mitkään satsaukset tai koulutukset. Ruotsissa on otettu isostoimintamallit käyttöön ja siellä on leirikeskuksia ja järjestetään vaikka mitä elämysripareita, mutta ne tavoittavat vain erityisesti keskiluokkaa, joka niillä käy. Meidän rippikoulumme vahvuus on, että se tavoittaa koko ikäluokan, eikä talous ja sosiaalinen asema rajoita rippikoulun käymistä.”

Suomi on kehittämisen mallimaa, mutta meilläkin on opittavaa

”Kansainvälinen aineisto esimerkiksi entisen DDR:n alueelta tai vaikka Ruotsista viittaa siihen, että kirkon ja rippikoulun häviämisestä seuraa myös epätoivottavia asioita. Kun meillä rippikoulu käydään ja se on edelleenkin osa nuorisokulttuuria, se positiivinen ajatus kirkosta jää ainakin jossain kannattelemaan. Jää oma kokemus, että on välittäviä aikuisia ja kirkko on ihan hyvä juttu. Jos siitä ei muuta seuraa, niin ainakin se, että todennäköisesti omatkin lapset lähetetään rippileirille. Olen sanonut joskus, että rippikoululla turvaamme tietynlaisen kansankirkon aseman. Jos meillä ei olisi nykymuotoista rippikoulua leireineen, olisimme hyvin pian yhdistyskirkossa, jossa vain uskovaiset käyvät ja joka on pienen vähemmistön kirkko”, Jouko Porkka sanoo.

Tervo-Niemelä toteaa, että toisaalta kehitystä tapahtuu kaikkialla ja Suomessakin on opittavaa muualta.

”Kun aloitettiin kansainvälistä hanketta 2000-luvun alussa, Suomi oli selkeästi vahva suunnannäyttäjä, jota muut kopioivat ja josta haettiin mallia. On ollut kiva nähdä, että kehittämistyö muissa maissa on hankkeen inspiroimana kehittynyt vahvasti. Muissakin maissa kuin Suomessa tehdään selkeästi uutta innovaatiota ja kehitystyötä rippikoulun alueella. Nyt ollaan enemmän tilanteessa, jossa kaikilla on jotain opittavaa toisilta”, Tervo-Niemelä sanoo.

Yksi Suomen kehityskysymyksistä on, missä määrin uskonnollisuuden kasvu heijastuu kirkko- ja seurakuntasuhteen kehittymiseen.

”Vaikka poikien uskonnollisuus ja kristillisyys on vahvasti lisääntynyt, kirkkoon kuulumisen halu ei ole juurikaan noussut. Itse asiassa se on ollut tyttöjen osalta korkeammalla tähän vuoteen asti. Aineistoista voidaan kyllä nähdä, että kirkkoon kuuluminen on nuorten näkökulmasta vähän eri asia kuin Jumalaan uskominen”, Tervo-Niemelä sanoo.

Tutkimuksen kanssa työssä eteenpäin!

Kansainvälisen rippikoulututkimuksen jatkon suhteen ei ole tehty päätöksiä. Nykymuotoisen tiedonkeruun tilalle on pohdittu esimerkiksi nuorten paneeleita, jotka tekisivät tiedonkeruun organisoinnista helpompaa.

Tarvetta tiedolle joka tapauksessa on ja tutkimusta viedään eteenpäin. Suomessa se jatkuu oman vuosittaisen, maailman mittakaavassa ainutlaatuisen aineiston keräämisellä ja hyödyntämisellä.

”Me olemme Suomessa siinä vaiheessa, että meillä on jo jonkin verran seurakuntia, jotka ovat lähteneet määrätietoisesti kehittämistyöhön riparitutkimuksen dataa hyödyntäen”, Jari Pulkkinen sanoo.

”Meillä on tätä valtavan hyvää aineistoa olemassa, mutta liian herkästi me vain pysähdymme sen äärelle keskustelemaan – emmekä ehkä osaa vielä ottaa seurakuntatasolla sellaisia muutoksen askeleita, joihin ne omat tulokset antaisivat mahdollisuuksia. Tosin ensimmäisiä esimerkkejä tästäkin on. Esimerkiksi Espoosta löytyy seurakuntia, jotka ottivat kehittämisen kohteeksi yhteyden ja jumalanpalveluselämän, kun se tuli heidän datassaan esille.”

Tervo-Niemelän mielestä kirkossa on nähty parissakymmenessä vuodessa hieno kehitys tieto- ja tutkimuspohjaisuuteen kehittämistyössä.

”Sitä on edistetty erityisesti rippikoulutyön tiimoilla ja nuorisotyössä ja mielestäni se tavalla ja toisella siellä jo toteutuu. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten kun aloitin tutkijana, suhtautuminen tutkimukseen oli monissa seurakunnissa tosi kriittinen ja sitä pidettiin jotenkin jopa tuhoisana. Tämä asenne on kyllä muuttunut tosi paljon ja sekä kokonaiskirkko että seurakunnat ovat tänä päivänä hyvin tutkimustyönteisiä ja tutkimuksen mahdollisuudet nähdään myös kehittämisen näkökulmasta.”

Porkka pitää juuri rippikoulututkimuksen paikallisten aineistojen laajempaa hyödyntämistä seuraavana askeleena.

”Kun työntekijät havahtuvat siihen, että mehän voimme perustaa kehittämistyön rippikoulukyselyyn, silloin se lähdetty tietopohjaiseen työn kehittämiseen. Kuntien nuorisotyöntekijät ja nuorisotutkijat ovat todenneet, että ei missään nuorison piirissä kunnallakaan ole tällaisia aineistoja, josta voi tutkimuspohjaisesti katsoa, missä ollaan vahvoilla ja mihin suuntaan kehitys menee paikallisella tasolla. Kirkko on kyllä tässä toiminut hyvin.”

Tutkimus antaa myös toivoa. Se osoittaa, että negatiiviset kehityssuunnat eivät ole vääjäämättömiä.

”En ole koskaan aikaisemmin tutkijana ollut siinä tilanteessa kuin viimeksi kasvatuksen päivillä. Sali oli täynnä nuorisotyön ja diakonian ammattilaisia ja kun näytimme graafista, miten uskonnollisuus on kehittynyt, kuului kuin helluntaiseurannan huokaus: Wau.”

”Seuraavana päivänä aamiaiskeskustelussa kuuli puhuttavan, että ’nyt meidän ei tarvitse enää perustella, miksi leiriä ei saa lyhentää.’

”Meillä on datassa niin selvät tulokset, että työntekijät tajuavat, että tässä on nyt väline, jolla me pystymme vaikuttamaan niihin Purran saksiin.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Nuorten huoli tulevaisuudesta kytkeytyy heikompaan kokemukseen osallisuudesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa omaan elämäänsä

, ,
Nuori peittää kasvonsa juhlissa

Villi teki joulukuussa 15-18-vuotiaille nuorille kohdistetun kyselyn siitä, miltä tulevaisuus näyttää ja tuntuu. Valtaosalla suhtautuminen omaan tulevaisuuteen on positiivinen ja optimistinen, mutta suurella osalla tulevaisuudenusko sekoittuu ahdistukseen siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Joka kuudes kyselyyn osallistunut nuori ilmaisi, että tulevaisuus pelottaa ja usko tulevaan horjuu.

Kysely lähetettiin muutamien seurakuntien nuorisotyöntekijöiden kautta eri puolille Suomea ja jaettiin myös nuorten vaikuttajaverkostossa. Vastauksia saatiin 64.

Kyselyn tarkoituksena oli nostaa esiin erilaisia nuorten ääniä siitä, millaisena he tulevaisuuden näkevät, sekä selvittää, miten erilaiset tulevaisuusnäkymät kytkeytyvät osallisuuteen. Tätä varten kyselyyn liitettiin mukaan THL:n Osallisuusindikaattori.

Osallisuusindikaattori muodostuu kymmenestä väittämästä, jotka kartoittavat vastaajan kuuluvuuden tunteita, tekemisten merkityksellisyyttä sekä toimintamahdollisuuksia ja hallittavuutta. Vastausten perusteella lasketaan indeksipistemäärä, joka kuvaa asteikolla 0-100 osallisuuden kokemuksen tasoa erittäin huonosta erittäin hyvään.

Nuorten tunnelmia tulevaisuudesta kuultiin pyytämällä vastauksia kysymykseen: Kun mietit asiaa oman itsesi ja yleisesti maailman näkökulmasta, millaisin ajatuksin sinä suhtaudut tulevaisuuteen?

Lisäksi lomakkeella oli mukana yleistä tulevaisuuden orientaatiota mittaava väittämä: Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti.

 

”Hyvillä mielin, vähän ahdistaa asiat joihin en voi itse vaikuttaa.”

 

Avovastaukset luokiteltiin niiden sisällön perusteella neljään ryhmään.

Positiivinen ja toiveikas suhtautuminen: Odottava ja innostunut suhtautuminen tulevaisuuteen. Uskotaan mahdollisuuksiin ja ihmisten kykyyn innovoida. Ajatus, että pienilläkin teoilla voi olla suuri vaikutus. Luottamus siihen, että asiat voivat mennä hyvään suuntaan.

Epävarmuus ja huoli:  Epävarmuuden tunne siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Huoli työelämästä, opiskelusta ja toimeentulosta. Nuorten palveluiden heikkeneminen ja koulutuksen epävarmuus. Omaan elämään liittyvä päättämättömyys ja ahdistus tulevaisuudesta.

Pelko ja pessimistinen näkökulma: Ilmastonmuutos ja ekokriisi suurimpana huolenaiheena. Teknologian kehitys, tekoäly ja eriarvoisuuden kasvu herättävät pelkoa. Maailman tila ja poliittinen kehitys koetaan negatiivisina. Tulevaisuuden nähdään vievän kohti huonompaa suuntaa.

Sekä positiivisia että negatiivisia tunteita: Jännitys ja innostus yhdistettynä pelkoon. Uskotaan hyvän ja pahan jatkuvaan tasapainoon. Tulevaisuutta ei nähdä täysin mustavalkoisesti, vaan sekä haasteet että mahdollisuudet tunnistetaan.

Valtaosa nuorista ilmaisee tulevaisuuden suhteen positiivisia odotuksia ja ajatuksia. Osalla niihin kytkeytyy kuitenkin epävarmuutta ja huolia.

Joka kuudes kyselyyn vastanneista nuorista kirjoitti pelosta ja pessimistisestä tulevaisuusnäkymästä. Heistä kukaan ei ilmentänyt positiivisia ajatuksia omastakaan tulevaisuudesta.

 

“Pelottaa. En tiedä tulevaisuudesta mitään ja sen takia en uskalla tehdä varmoja tulevaisuuden päätöksiä. Toivon parasta, mutta pelkään pahinta. Nuorena kaikki mahdolliset ajatukset pyörivät päässä.”

 

Verrattaessa nuorten avovastauksissaan ilmaisemia erilaisia tulevaisuusajatuksia osallisuuden väittämiin, paljastuu, että sillä, mitä nuoret tulevaisuudesta sanovat, on huomattava vaikutus siihen, miltä elämä ja oma osa siinä vaikuttaa.

Nuoret, jotka ilmaisivat positiivista ja toiveikasta suhtautumista tulevaisuuteen, vastasivat myös osallisuusindikaattorin kysymyksiin kauttaaltaan positiivisesti. Ne nuoret, joiden avovastauksista toiveikkuus puuttui, olivat useissa osallisuusindikaattorin vastauksissa negatiivisella puolella: päivittäisten tekemisten merkityksellisyyttä ei tunnu, tarpeellisuus muille ihmisille puuttuu, myönteistä palautetta omista tekemistä ei tule, elämän tarkoitus on kadoksissa ja on epäilys siitä, ettei apua saisi kun sitä tarvitsisi. He ovat myös vahvasti sitä mieltä, etteivät suhtudu luottavaisesti tulevaisuuteen.

Tulevaisuuteen suhtautumisen erot heijastuvat mielenkiintoisella tavalla osallisuusindikaattorin eri väittämiin. Vaikka osallisuusindikaattoria tarkastellaan yhtenäisenä, osallisuutta mittaavana kokonaisuutena, sen sisällä on esimerkiksi luottamusta, yhteyttä ja toimijuutta koskevia ulottuvuuksia.

Suurin vaikutus nuorten tulevaisuuteen suhtautumistaan ilmentävien vastausten osalta liittyy väittämiin Saan apua silloin, kun sitä todella tarvitsen, Tunnen, että päivittäiset tekemiseni ovat merkityksellisiä ja Kuulun itselleni tärkeää ryhmään tai yhteisöön.

Sen sijaan nuoret olivat suunnilleen samaa mieltä siitä, pystyvätkö vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun (kyllä pystyvät).

Tunne siitä, että omalla elämällä on tarkoitus on heikoin niillä, jotka ilmensivät tulevaisuuden suhteen epävarmuutta ja huolta.

 

“Ihan hyvin. Lähitulevaisuus omasta näkökulmasta näyttää ihan hyvältä. Pidemmän päälle en voi vielä sanoa. Yleisesti vaikuttaa vähän siltä, että toiveet tulevaisuudesta rappeutuu silmien edessä.”

 

Kun avovastausten tyyppejä verrataan osallisuusindeksin pistemäärän suhteen, huomataan, että osallisuuden ja ilmaistun huolen määrän välillä on johdonmukainen yhteys. Se viittaa siihe, että jos pelkoa voidaan lintää huoleksi, tai huolen sekaan saadaan avatua tilaa myös positiivisille näkökulmille ja toivolle, nuorten osallisuus vahvistuu. Seurakunnan nuorisotyön vahvalle keskittymiselle toivon virittämiseen ja ylläpitämiseen näyttää tämänkin aineiston perusteella olevan vahva nuorten hyvinvointiin kytkeytyvä peruste.

Se, miten paljon osallisuus merkitsee, näkyy katsottaessa osallisuusindikaattorin kaikkien väittämien keskiarvoja erittäin huonon osallisuuden (0-50 pistettä), keskiverto osallisuuden (50-80 pistettä) ja erittäin hyvän osallisuuden (80-100 pistettä) suhteen. Erittäin huono osallisuus heijastaa todella heikkoa kokemusta erityisesti omasta toimijuudesta ja omasta merkityksestä toisille. Myöskään luottavaista suhtautumista tulevaisuuteen ei silloin löydy.

 

“ajattelen aika vahvasti, että pelottaa ja haluan ehkä kuolla. Ei ole ihan kauhean positiivinen näkökulma mulla”

 

Osallisuusindikaattorin tärkeys liittyy myös siihen, että se avaa eteen kysymyksiä osallisuuden vahvistamisen mahdollisuuksista. Miten vahvistetaan nuoren kokemusta siitä, että hän saa tekemisistään myönteistä palautetta? Miten vahvistetaan nuoren kokemusta siitä, että hän on muille ihmisille tarpeellinen? Osallisuutta koskeva laaja tutkimus osoittaa, että keskeinen avain näihin on arkisessa, jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa ja toiminnassa, huomaamisessa, kuuntelemisessa ja huomioimisessa.

Kyselyn suppeassakin aineistossa nähdään myös, että osallisuus vaihtelee myös suhteessa sukupuoleen. Tyttöjen osallisuus on parempi kuin poikien. Osallisuus on selvästi heikointa nuorilla, jotka ovat merkinneet sukupuolekseen Muu ja niillä, jotka eivät halunneet ilmasta sukupuolta. Vastanneista 11% kuuluu näihin ryhmiin. Ei pelkästään tämän vaan esimerkiksi rippikoulututkimuksen aineiston nojalla on erittäin perusteltua huolehtia nuorisotyön saavutettavuudesta kaikille ja sen sukupuolisensitiivisyydestä.

 

”Minulla on suuret odotukset maailman tulevaisuutta kohtaan, erityisesti toivon että globaali ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuisi paremmin ja uskon, että voin itse tähän vaikuttaa. Samaan aikaan pelkään, että nämä odotukset eivät toteudu ja esimerkiksi ilmastokriisi ahdistaa.”

 

Mihin pitäisi vaikuttaa eniten, että nuorten luottamus tulevaisuutta kohtaan kohentuisi? Tutkimusaineisto antaa mahdollisuuden tarkastella väittämää Suhtaudun tulevaisuuteen luottavaisesti suhteessa osallisuusindikaattorin kaikkiin väittämiin. Laskemalla näiden välinen korrelaatio nähdään, kuinka vahva yhteys väittämien välillä on.

Kaikki väittämät ovat vahvassa yhteydessä toisiinsa, mutta aineisto osoittaa, että luottavainen suhtautuminen tulevaisuuteen on kaikkein voimakkaimmin kytköksissä siihen, että nuori pystyy tavoittelemaan itselleen tärkeitä asioita, tuntee, että hänen elämällään on tarkoitus ja että hän pystyy vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun.

Osallisuus on yhteydessä resilienssiin. Normaali osallisuuden kokemus kannattelee ahdistavienkin tapahtumien kestämisessä. Heikko osallisuuden kokemus jättää vähemmän voimavaroja.

Nuoret ansaitsevat parhaan mahdollisen tulevaisuuden. On aikuisten tehtävä rakentaa kasvun ympäristöt sellaisiksi, että niissä varttuva nuori lopulta pystyy hahmottamaan oman tarpeellisuutensa muille ja tuntemaan, että voi itse kuljettaa elämäänsä suuntaan, johon luottaa.

 

”Mä pelkään tulevaisuutta mutta ootan sitä myös innolla. Koskaan ei voi tietää mitä ihanaa ja onnellisia asioita se heittää naaman eteen mutta samalla koskaan ei voi tietää mitä kaikkea hirveetä ja pelottavaa se heittää. Se on semmonen reitti mihin hypätään silmät kiinni toivotaan parasta tai tehdään töistä sen asian eteen mistä unelmoi koska koskaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan se on pelottavaa. Mutta samalla mulla on se luotto että kaikella on tarkoitus ja vaikka kuinka pimeältä elämä tuntuisikin niin valoa ja toivoa löytyy aina vaikka sen ettiminen saattaakin tuntua tosi rankalta.”

 

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Visiota vailla? – nuorten luottamus tulevaisuuteen

,
Piplia-palsta

Nuorisobarometrien mukaan nuorten luottamus niin Suomen kuin maailman tulevaisuuteen on heikentynyt. On sanottu, että ajastamme puuttuvat suuret visiot.

Monenlaiset uhat ovat kaikilla hyvin tiedossa. Viihteessä toistuvat apokalyptiset kertomukset täystuhon jälkeisestä maailmasta, jossa henkiin jääneet sinnittelevät kuin torakat. Entä dystopian vastakohta? Miltä näyttäisi se tulevaisuus, jossa uhkiin on vastattu ja yhteiskunnat muuttuvat oikeudenmukaisemmiksi ja tasa-arvoisemmiksi?

Martin Luther Kingin kuuluisa “I have a dream” -puhe on visionäärinen. Se maalailee kuulijoiden mieliin kuvan tulevaisuuden Yhdysvalloista, joissa rodullinen tasa-arvo toteutuu. Tällaisissa visioissa on voimaa, ja ne voivat inspiroida useita sukupolvia toimimaan.

Visio on, kuten yrityskonsulttien suuresti rakastama ’missio’, kristillisperäinen käsite (englannin ’vision’ tulee latinan näkemistä tarkoittavasta sanasta).

Raamatussa profeetat saavat Jumalalta erilaisia näkyjä ja ilmestyksiä. Osa niistä liittyy maanpäälliseen lähitulevaisuuteen, toisissa taas kurkistetaan lopun aikojen todellisuuteen. Lupaus luvatusta maasta oli päämäärä, joka ylitti sukupolvet. Näky uudesta Jerusalemin temppelistä vihollisten tuhoaman tilalle merkitsi uutta alkua. Sen merkitys oli valtava israelilaisten identiteetille ja uskonnolle.

Apostoli Paavalilla oli muiden visioidensa ohella selkeä näky yhteydestä eri taustoista tulevien uskovien välillä. Hän näki mielessään lähitulevaisuuden, jossa juutalaiset ja pakanuudesta kääntyneet ylistävät yhdessä Kristusta toisensa hyväksyen. Paavali pyrki osoittamaan, että kyse ei ollut hänen omasta visiostaan, vaan profeetat olivat jo itse asiassa ennustaneet tämän yhteyden Israelin ja muiden kansojen välillä (Room. 15:9–12).

Tällainen pyhiin kirjoituksiin ankkuroituva visio tarjosi lujan perustan hänen kehotukselleen, että Rooman kristittyjen tuli etsiä yhteyttä ja hyväksyä toisensa erilaisista tavoista ja käytänteistä huolimatta (ks. Room. 14–15). Yksi Raamatun tunnetuimmista näystä löytyy Johanneksen ilmestyksen lopusta monenlaisten kauheuksien jälkeen: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää.” (Ilm. 21:1) Kaiken kuoleman ja pimeyden toisella puolen on jotain uutta. Kaaoksen voimat, joita meri symboloi, ovat poissa. Tämä näky on antanut valtavaa lohtua niille sukupolville, jotka ovat uskoneet lopun aikojen olevan jo käsillä. Jotkut ovat tosin purevasti huomauttaneet, että uutta maata odotellessa kristikunnan soisi pitävän parempaa huolta nykyisestä maasta.

Visiot esitetään helposti vahvan johtajan henkilökohtaisina luomuksina. Todellisuudessa visionääreillä on usein ympärillään joukko luotettuja työtovereita tai vaikkapa älykäs puoliso, jonka kanssa pallotella ajatuksia. Paavalillakin oli ympärillään monenlaista työtoveria ja tukijaa. Tuskin kannattaa odotella, että joku poikkeusyksilö tulisi tarjoamaan uskottavan vision hyvästä tulevaisuudesta. Väkevät visiot luodaan yhdessä.

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Vuoden 2024 rippikoulukysely antoi hyviä tuloksia ja paljasti kehittämisen mahdollisuuksia

,
Rippikoululaisia tarkastelun kohteena

Rippikoulukyselyssä elokuun loppuun mennessä kerättyjen tulosten perusteella nuorten kokemukset tämän kesän leireiltä ovat viime vuoteen verrattuna joko yhtä hyviä tai aavistuksen verran parempia kuin viime vuonna, kertoo rippikoulun ja kirkon kasvatuksen kehittämisen asiantuntija Mikko Wirtanen.

”Esimerkiksi rippikoulukyselyn väittämään Minun oli turvallista olla rippikoulussa annettujen vastausten keskiarvo oli tänä vuonna 6,3. Se on sama kuin viime vuonnakin.”

Väittämissä käytetyssä asteikossa numero yksi merkitsee vastausta ”täysin eri mieltä” ja numero seitsemän vastausta ”täysin samaa mieltä.” Rippikoululaisilta saatu arvio on toisin sanoen erittäin hyvä.

”Vastausten perusteella kesän rippikouluihin liittyneet mediassa esillä olleet ikävät tapahtumat eivät ole keskimäärin heikentäneet nuorten kokemuksia leirien turvallisuudesta tai siitä, miten hyvä leirillä oli olla”, Wirtanen toteaa.

Suurella enemmistöllä menee leireillä hyvin, mutta vähemmistön ongelmia ei saa ohittaa

Kirkossa voidaan olla tyytyväisiä rippikoulun saamaan erittäin myönteiseen palautteeseen. Toisaalta aineisto antaa myös perusteita suunnata huomiota niihin asioihin, jotka kaipaavat parantamista.

Hyvien keskiarvot eivät takaa sitä, että kaikkien leirikokemukset ovat olleet rikkumattoman hyviä. Rippikoulukyselyn aineistosta voidaan jäljittää myös sitä joukkoa, jonka vastaukset ovat olleet kriittisempiä.

”90 prosenttia vastaajista on vastannut myönteisesti – eli 5,6 tai 7 – väittämään Minun oli hyvä olla rippikoulussa.

Toisin sanoen, joka kymmenes ei ole jakanut enemmistön myönteistä kokemusta.

”Jokuhan voi sanoa, että on aivan loistava tulos, että 90 prosenttia on sitä mieltä, että rippikoulu on hyvä tai erittäin hyvä kokemus. Ja onhan se hienoa. Mutta se tarkoittaa, että kesän leireillä on ollut suunnilleen 4700 nuorta, joille kokemus ei ole ollut sellainen”, Wirtanen miettii.

”Sekään ei olisi hyvä, vaikka vain kolmelta nuorelta olisi puuttunut hyvä kokemus. Mutta tuo kymmenen prosentin osuus nuorista tarkoittaa esimerkiksi Tampereella sataaviittäkymmentä rippikoululaista. Se tarkoittaa yhteensä kuutta peruskokoista rippikouluryhmää.”

Kysely ei suoraan kerro, mistä negatiiviset arviot ovat peräisin. Niiden määrä kuitenkin antaa perusteita arvella, ettei kyse ole pelkästä kohinasta, vaan taustalla on jotain oikeita tekijöitä, jotka olisi syytä kyetä hahmottamaan – jotta tulevien vuosien leirit olisivat hyvä kokemus vielä useammille.

Sukupuolivähemmistöjen kokemuksiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota

Yksi muuttuja, joka aineistosta nousee esiin, on sukupuolen muu tai en halua kertoa ilmoittaneiden selvästi matalammat vastauskeskiarvot rippikoulun onnistumista ja turvallisuutta koskeviin väittämiin. Ero kulkee läpi kysymysten kauttaaltaan.

Tuloksista ei voi suoraan vetää johtopäätöstä siitä, että rippileireillä vähemmistönuoret kohdattaisiin huonommin kuin muut. Voi olla, että kokemus sosiaalisista suhteista koulussa ja koulun ulkopuolella ja koettu vähemmistöstressi kuormittavat nuorten leirikokemusta jo ennen sen alkuakaan.

Toisaalta tulokset kyllä osoittavat sen, ettei rippileirilläkään onnistuta kohtaamaan tällaista vähemmistöä niin hyvin, että sukupuolella ei olisi mitään vaikutusta siihen, millaiseksi leirikokemus muodostuu.

Väittämässä Rippikoulussa sain olla oma itseni tyttöjen vastauskeskiarvo on 6,0, poikien 6,2 ja sukupuoli muu vastanneiden keskiarvo 5,1.

”Rippileiri kestää kuitenkin vain viikon ja me voimme vaikuttaa nuoren elämään siellä vain sen ajan. Se on lyhyt aika verrattuna kouluvuoteen. Mutta ei se toisaalta käy syyksi sanoa, ettei me riparilla mihinkään kyetä. Ainakin täytyisi katsoa läpi, mitä voidaan tehdä.”

Nuorten taloudellinen hyvinvointi heijastuu leirikokemuksiin

Rippikoulukyselyssä pyydettiin nuoria arvioimaan myös oman kotitaloutensa toimeentuloa. Nuorten vastauskeskiarvo seitsenportaisella asteikolla oli 5,6. Toisin sanoen valtaosa kokee perheen toimeentulon varsin hyväksi.

Toimeentulokysymys paljastaa myös sen, että niillä nuorilla, jotka kokevat perheen toimeentulon heikoksi, on myös keskimäärin heikommat kokemukset rippikoulusta.

Rippileirillä on sitä varmemmin hauskaa, mitä paremmaksi oman perheen toimeentulon siis kokee.

Rippileirikokemuksen ei pitäisi tietenkään vaihdella sen perusteella, kuuluuko johonkin vähemmistöön tai onko perheen toimeentulo parempi tai heikompi. Oman perheen toimeentulon heikommaksi kokevat myös kokivat leireillä jonkin verran enemmän yksinäisyyttä.

”Nuorethan kuitenkin tuovat leireilleen mukaan oman elämänsä. Mutta tällaiset asiat pitää tiedostaa ja hahmottaa oman paikkakunnan osalta. Ulkopuolisuuden ehkäisyn näkökulmasta ajateltuna seurakunnan toiminnan pitäisi olla heikomman puolella”, Wirtanen miettii.

”Ehkä työntekijän resurssia pitäisi osalta enemmän ohjata niille, jotka tarvitsevat tukea. Ja niille, joilla menee hyvin, voisi antaa enemmän vapautta ja vastuuta omasta toiminnastaan.”

Hyvät systeemit ovat kaikkien etu

Kaikkien nuorten rippikoulukokemuksen turvaamisessa ajatukset kääntyvät nopeasti resursseihin. Mitä enemmän leirillä täytyy kohdata ja kannatella yksittäisiä nuoria, sitä enemmän työntekijöitä ja aikaa pitäisi olla.

”Ja työntekijöiden täytyy tietenkin priorisoida ajankäyttönsä. Jos leirillä on vaikka autismin kirjolla olevia nuoria tai nousee esiin hankalaa käyttäytymistä tai turvallisuuskysymyksiä, ne ovat asioista, joihin leiriturvallisuuden takia jo on pakko kiinnittää huomiota.”

”Samaan aikaan mukana voi sitten olla nuori, jolla koko ryhmää tarkasteltaessa näyttää olevan kaikki hyvin, mutta jolla itsellään olisi paljon kysymyksiä ja tarpeita. Kun ne eivät kuitenkaan muodosta riskitekijää, niihin ei riitä enää huomiota eikä aikaa, jos aikuisten määrä leirillä on pieni”, Wirtanen sanoo.

”Eriikka Jankko Mikkelin kapitulista on todennut, että tarvittaisiin lisää pedagogista sekä systeemistä osaamista ja kyvykkyyttä leirien kehittämisessä. Osa leireistä hyötyisi siitä, työntekijöillä olisi enemmän pedagogista osaamista, aivan perusosaamista oppimisesta osallisuuteen: millaisia menetelmiä ja välineitä kannattaisi käyttää ja miten erityistä tukea tarvitsevat ja erityiset oppijat otetaan huomioon.”

Systeeminen puoli olisi sitten varautumista erilaisiin tilanteisiin ja niiden ennakointia, selittää Wirtanen.

”Jos esimerkiksi todetaan, ettei ole hyvä, että nuori tulee juuri tälle leirille, onko sitten tarjota vaihtoehto? Tai jos nuori pitää lähettää kesken leirin kotiin, niin mitä sitten tapahtuu? Sitä on heinäkuun helteillä vaikeaa alkaa miettiä, jos systeemiä ei ole olemassa.”

Jos tulee konfliktitilanne, jossa leirin vetäjien, kirkkoherran ja vanhempien välille ei löydetä sopua, ratkaisun tekeminen ei saa jäädä yksittäisen leirityöntekijän vastuulle, vaan sitä varten täytyy järjestää yhteinen linja ja saada koko ketjun tuki esihenkilöstä lääninrovastiin saakka.

”Pääsääntöisesti leirit tuottavat nuorille ja myös vetäjille onnistumisen kokemuksia. Mutta kipeää realismia on, että eri syistä johtuen se ei aina onnistukaan. Miten ne tilanteet hoidetaan järjestelmällisesti niin, että pahaa mieltä jäisi mahdollisimman vähän jokaiselle?”

Yhteinen mekanismi laadun valvomiseksi tarvittaisiin

Yksi tapa säilyttää rippikoulujen hyvät arviot ja kehittää rippikoulua vielä nykyistäkin paremmaksi kaikkien osalta olisi kehittää koko kirkossa jonkinlaista yhteistä ongelmien tarkastelun ja ratkaisun mekanismia.

”Vähän kuin lento-onnettomuustutkinnassa, missä käydään kootusti läpi kaikki laatupoikkeamat ja onnettomuudet ja tulokset jaetaan kaikkien kesken jokaisen eduksi – ettei samanlaisia tapauksia enää sattuisi”, Wirtanen mietiskelee.

”Samalla saataisiin kattava käsitys siitä, missä mennään ja kuinka yleisiä erilaiset ratkaistavat ongelmat ovat. Nyt sellainen tieto on hajallaan ja vaikeasti saavutettavissa. Tietoa tarvitaan, jotta asioita voidaan yhdessä ratkoa kaikkien parhaaksi.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Nuorisobarometri näyttää, että nuoret suvaitsevat uskontoa, mutta harva on uskonnollinen itse

,
Uskontoaiheita käsittelevän nuorisobarometrin kansikuvassa on nuoria nuotiolla.

Suomalaisista nuorista alle neljännes pitää itseään uskonnollisena, erittäin uskonnollisena puolestaan joka kymmenes. Ei-uskonnollisia nuoria on vuoden 2024, uskontoon ja katsomuksiin keskittyneen nuorisobarometrin perusteella yli puolet 15-29-vuotiaista.

Verrattaessa tuloksia aiempiin tutkimuksiin ja esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskuksen aineistoihin voidaan nähdä, että uskonnollisuuden määrä, siten kuin kyselytutkimukset sitä mittaavat, on nuorten osalta jotakuinkin vakiintunut. Vuoden 2010 nuorisobarometrissa uskonnollisina itseään pitäviä oli vielä kolmannes, samoin kuin ei-uskonnollisia nuoria. Osuus laski neljännekseen vuoden 2014 ja 2018 aineistoissa ja on nyt siis pysytellyt samalla tasolla edelleen.

Suurimmat muutokset uskonnollisuuden laskussa ajoittuvat 2000-luvun alkupuolelle.

Nuorisobarometrissa tutkittiin myös uskonnollisuuden ja arvojen välistä kytkostä. Kuten rippikoulututkimuksessakin, uskonnollisuus kytkeytyy verrattain vahvasti arvokonservatiivisuuteen. Mitä konservatiivisempi nuori on, sitä todennäköisemmin hän on myös uskonnollinen.

Uskonnollisia konservatiiveja nuorista on tutkimuksen mukaan 9%. Suuremmat joukot löytyvät päinvastaisesta suunnasta: neljä kymmenestä nuoresta kuuluu uskonnottomien arvoliberaalien joukkoon. Tutkimuksen perusteella liberaalit arvot ovat kasvamaan päin.

Kodeilla on vaikutusta uskonnollisuuden siirtymisessä

Barometrin aineisto vahvistaa myös uskonnollisen kotikasvatuksen vaikutuksen: niistä nuorista, jotka sanovat olevansa uskonnollisista perheistä, puolet kuvaa itseäänkin uskonnolliseksi.

Jos perhe puolestaan on erittäin ei-uskonnollinen, tavallista harvempi nuori itsekään ilmaisee uskonnollisuutta. Kaikkiaan 40% nuorista arvioi lapsuudenperheensä uskonnottomiksi, 29% uskonnollisiksi.

Suurin osa nuorista, jotka eivät ole kirkon jäseniä, ei ole koskaan ollutkaan jäseninä. Tämä osuus tulee laskeneen kasteiden määrän myötä lisääntymään tulevaisuudessa.

Perheiden ohjaava vaikutus on merkitsevä, mutta ei ehdoton. Kolmannes nuorista, jotka ovat uskonnollisista perheistä, kuvaa itseään kuitenkin ei-uskonnollisiksi.

“Karkeasti sanottuna uskonnollisista perheistä kolmannes linkittyy vapaisiin suuntiin, kolmannes herätysliikkeisiin ja kolmannes on yleiskirkollisia. Uskonnollisten perheiden määrä pysyy Suomessa aika vakiona. Vahvan uskonnollisuuden määrä on vakiintunut ja Suomessa niissä pystytään myös siirtämään uskonnollisuutta eteenpäin“, sanoo professori Kati Tervo-Niemelä.

Uskonnollisuuden heikkeneminen tapahtuu sitä kautta, että ne perheet, jotka aiemmin olisivat olleet “jonkin verran uskonnollisia” eivät ole uskonnollisia ollenkaan.

“Mielenkiintoista Suomessa on se, että uskonnottomuuden periytyminen tapahtuu meillä heikommin kuin muualla  Se liittynee rippikoulun asemaan, joka on niin vahva, että lapset käyvät sen, vaikka vanhemmat eivät sitä toivoisikaan. Tämä käy ilmi tekemissämme haastattelututkimuksissa.”

Nuorten notkea maailmankatsomus kiertää totunnaiset luokittelut

Rippikoulututkimuksessa nähtävä ero poikien ja tyttöjen uskonnollisuuden välillä ei ilmene nuorisobarometrin kokonaisluvuissa, joissa tarkastellaan 15-29-vuotiaita nuoria.

Nuorisobarometri osoittaa, että nuorten kohdalla uskonnosta on tullut samaan aikaan entistä yksilöllisempi asia – sellainen, joka kuuluu kullekin itselleen – ja toisaalta entistä suvaitumpi asia.

Lähes yhdeksän kymmenestä nuoresta on sitä mieltä, että kaikkien pitää saada puhua uskonnostaan ja katsomuksestaan koulussa. Kaksi kolmasosaa nuorista on sitä mieltä, että suvivirren laulaminen kevätjuhlissa on sopivaa. Nuorten sukupolvessa katsomusten moninaisuuden kasvuun suhtaudutaan avarakatseisesti.

Nuorten ei-uskonnollisuus ei siis merkitse uskonnonvastaisuutta. Kuten jo aiemmin on nähty, uskonnollisuuden tai ateismin sijaan eniten kasvaa eräänlainen “ihan sama”-asenne, jossa koko kysymyksellä uskonnosta ei ole niin suurta merkitystä, että sitä esimerkiksi vastustettaisiin.

“Nuorten väliset erot ovat minusta pikemminkin häviämässä kuin kasvamassa. Nuoret ovat niin samanlaisten vaikutteiden alaisia median kautta, riippumatta, missä asuvat. Esimerkiksi nuoret maaseudulla eivät ole kaupungissa asuvia uskonnollisempia“, Tervo-Niemelä toteaa.

Voidaan myös pohtia, onko uskonnollisuuden ja hengellisyyden kysyminen suoraan riittävä tapa päästä kiinni niihin merkityksen ulottuvuuksiin, joita uskonnolla kulttuurissa ja nuoren elämässä on. Rippikoulun suosio tukee ajatusta siitä, että uskonnollisuuteen liittyvät kysymykset ovat kyselytutkimusten käytäntöjä vaikeammin sanoitettavissa ja mitattavissa.

Seitsemän kymmenestä nuoresta sanoo miettivänsä elämän tarkoitusta ainakin joskus. Vain kaksikymmentä prosenttia nuorista sanoo, ettei ole mitään ihmisen ulkopuolista henkeä tai jumaluutta.

Nuorisobarometri viittaa siihen, etteivät ainakaan käytetyt sanat, uskonnollinen, hengellinen, ateisti, riitä nuorille tällaisiin pohdintoihin eivätkä tarjoa suurimmalle osalle nuorista riittävää pohjaa identifioitumiseen. Tähän tulokseen tulevat barometrin aineistosta kirjoittamassaan artikkelissa myös Tuukka Tomperi, Konsta Happonen ja Tomi Kiilakoski: nuorten elämänkatsomuksesta on tullut entistä notkeampi.

Uskonnollisuus tukee nuoren hyvinvointia

Kati Tervo-Niemelä ja Porkka kirjoittavat Nuorisobarometrin artikkelissaan uskonnollisuuden ja hyvinvoinnin yhteydestä. Tutkimusaineisto osoittaa, että uskonnollisuus tukee nuorten hyvinvointia – etenkin nuorten tyttöjen hyvinvointia.

“Nuorisobarometri ei anna mahdollisuutta selvittää, mikä tekijä uskonnossa tukee hyvinvointia”, Tervo-Niemelä sanoo.

“Mutta 2021 keräämässämme tutkimusaineistossa vertasimme uskonnollisia ja ei-uskonnollisia perheitä, perheiden väliset suhteet ovat erilaisia. Nuoret uskonnollisista perheistä kuvaavat suhdettaan vanhempiin läheisemmäksi ja puhumista perheen sisällä on enemmän.”

“Mutta suurin ero liittynee merkityksen kokemukseen: uskonnollisuus tarjoaa nuorelle kokemusta merkityksellisyydestä: ei olla heitettyinä tyhjyyteen. Esimerkiksi rippikoulututkimuksessa nähdään, että rippikoululaiset sanoavat varsin usein, että myös riparin hengellinen sisältö tuottaa hyvinvointia. Ei pelkästään yhdessä oleminen ja ryhmä. Nuoret itsekin siis arvioivat rippikoulun kontekstissa, että hengellinen elämä parantaa hyvinvointia.”

“Suomessa kirkon nuorisotyö onnistuu tavattoman hyvin siinä, että rippikoulun jälkeen aivan valtava määrä nuoria lähtee mukaan seurakunnan toimintaan ja kokee sen mielekkääksi. Tällaista rippikoulun jälkeistä osallistumista ei ole lähimainkaan samassa mitassa muissa maissa. Suomessa nuoret menetetään vasta nuoreen aikuisuuteen siirryttäessä, muissa maissa heti rippikoulun jälkeen.“

Rippikoulun käyvien ja uskonnollisten nuorten määrä ei ole missään suhteessa toisiinsa. Rippikoulututkimus puolestaan osoittaa, että isosista merkittävä osa ei pidä itseään uskonnollisena. Tervo-Niemelä pitää tätä osoituksena rippikoulun ja isostoiminnan merkittävästä onnistumisesta.

“Sehän tarkoittaa sitä, että toiminta on avointa ja mahdollista monenlaisille nuorille, eikä sitä ole suljettu vaatimuksin. Se puolestaan mahdollistaa sen, että erilaiset nuoret voivat omista lähtökohdistaan linkittyä kirkkoon ja seurakuntaan. Ja vain sitä kautta kirkko ja uskonto voi ylipäätään tulla merkitykselliseksi.”

Tyttöjen suhde uskontoon on muuttunut eniten

Yksi muutos nuorten uskonnollisuuteen liittyen koskee tyttöjen ja poikien yhtä vähäistä uskonnollisuutta: aiemmin tytöt ja naiset ovat olleet enemmän uskonnollisia kuin pojat. Näin ei enää ole. Tyttöjen uskonnollisuus on laskenut, samoin kuin tyttöjen hyvinvointikin.

Tervo-Niemelä pitää näiden välistä yhteyttä mielenkiintoisena.

“Tyttöjen ja nuorten naisten hyvinvointi on erittäin haastettu nuoruudessa: lisääntynyt ahdistus, lisääntyneet mielenterveyden haasteet. Se on tärkein viesti sekä nuorisobarometrissa että kouluterveyskyselyssä ja muissakin tutkimuksissa”, Tervo-Niemelä toteaa.

“Uskonnontutkimuksen päivillä mietittiin, missä määrin tyttöjen uskonnollisuuden putoaminen ja hyvinvoinnin heikkeneminen molemmat ovat someilmiöitä: maailma, jonka tytöt kohtaavat mediassa, on naisvihamielinen, ulkonäkökeskeinen. Ja uskonto, joka mediassa kohdataan, on useimpien tyttöjen arvojen suhteen ristiriitainen ja vastakkainen, tasa-arvokysymysten suhteen ongelmainen.”

Nuorisobarometri paljastaa toisaalta myös sen, että poikien hyvinvointiero tyttöihin on sidonnainen ikävaiheeseen.

“Pojilla näkyy, että hyvinvointi on vahvaa 15-18-vuotiailla, mutta nuoressa aikuisuudessa se putoaa samalle tasolle kuin nuorilla naisilla.“

Myös rippikouluikäisten poikien vahvistunut uskonnollisuus näyttää aikuisuuteen etäännyttäessä laimenevan nuorten naisten tasolle.

Arvoilla on merkitystä kiinnityttäessä yhteisöihin

Tytöt keskimäärin ovat voimakkaasti arvoihin sitoutuneita, erityisesti tasa-arvonäkökulmiin, vähemmistöoikeuksiin ja esimerkiksi ilmastokysymyksiin.

“Jos tytöt, jotka ovat arvosidonnaisia, löytävät uskonnon piiriin, he löytävät sen juuri tähän arvokenttään sitoutuneesta uskonnollisesta kentästä. Kirkkoa kohtaan kritiikki on silloin se, ettei kirkko kokonaisuudessaan ole tällaiseen sitoutunut.”

Kaikkiaan nuorten Nuorisobarometrissa tärkeimpinä pitämien asioiden joukossa ovat tasa-arvo ja ihmisoikeudet.

Kirkon jumiutuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen on muun muassa siksi tavattoman haitallista sekä kirkolle että kristillisyydelle.

Tervo-Niemelä miettii tulevaa kehitystä koskien, että rippikouluikäisten poikien uskonnollisuuteen liittyvät muutokset – uskonnollisuuden kasvu – on osoittanut, että muutosten ennakointi on vaikeaa ja ne tulevat yllätyksinä.

Voi edelleenkin olla, että kirkko saakin lopulta rakennettua keskenäistä rauhaa, ja että uskontoa kaivataan jossain tapauksessa yhtäkkiä enemmän.

“Kirkko on onnistunut kaiken hajoamiskehityksen keskellä säilyttämään merkityksellisyytensä uskomattoman hyvin. Se näkyy aina kaikenlaisissa kriisitilanteissa. Ihmiset ja media haluavat kirkon toimivan tehtävässään.”

“On yllättävän vahvaa se, miten kirkko lähes poikkeuksetta halutaan mukaan aina silloin kun jotain on säilynyt, ja kirkko on edelleen yksilöä ja yhteisöä kannatteleva voima suomalaisessa yhteiskunnassa.”

“Toivoisin, että nuorisobarometrin tulokset herättäisivät päättäjiä siihen, että kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tärkeä rooli on tukea nuoria. Ja sen edellytysten heikentäminen siksi, että pieni joukko aikuisia vastustaa kirkkoa äänekkäästi, on vahingollista”, toteaa professori Kati Tervo-Niemelä.

“On selvää, että kirkko ei kykene omin toimin vaikuttamaan siihen, että on kasvava osa ihmisiä, jotka eivät enää identifioidu institutionaaliseen uskonnollisuuteen. Sen sijaan kirkko kykenee vaikuttamaan siihen, miten se pystyy sitouttamaan aktiiviset toimijansa ja toisaalta siihen, miten se kykenee puhuttelemaan yhä kirkon liepeillä olevia. Jos ydin on vahva ja toimiva, se vetää todennäköisemmin mukaan niitä liepeillä oleviakin.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Milleniaalit ja Z-sukupolvi – mitä kirkon pitäisi tehdä?

,
Milleniaalisegmentit kuvassa

Suomessa ei ole enää yhtä nuorisokulttuuria, eikä sellaista edes pidä tavoitellakaan. Sukupolvet ovat moninaistuneet ja nuorisotyönkin pitää kulkea erilaisuuden äärellä, sanoo Katri Vappula, joka vastaa kirkkohallituksessa nuoriin ja nuoriin aikuisiin keskittyvästä Millenniaalien kirkko -hankkeesta.

Sukupolvet muuttuvat ja muuttavat tullessaan työn luonteen.

Sekä kirkon jäsentilastoista että lukuisista tutkimusaineistoista tiedetään, että alle 35-vuotiaiden suhde seurakuntaan, kirkkoon ja uskontoon on erilainen kuin heidän vanhemmillaan ja isovanhemmillaan.

Nuorisotyössä nähtävillä oleva muutos kulkee vuosien mittaan pidemmälle koko kirkkoon.

Sukupolvien väliset muutokset ovat suuria

Uusien sukupolvien, milleniaalien ja Z-sukupolven osalta kaikkein eniten on muuttunut koko perusasenne kirkkoon kuulumisesta. Siinä missä yli 50-vuotiaista vain 5% arvelee, että tulee todennäköisesti eroamaan kirkosta, 18-24-vuotiaasta niin ajattelee 17%. Aikeet myös näkyvät jäsenprosenteissa.

Hengellisyyden muodotkin muuttuvat. Yli 65-vuotiaista säännöllisesti rukoilee 26%, parikymppisistä 7% – mutta nelisenkymmentä prosenttia kuitenkin meditoi ainakin silloin tällöin.

Mittavin ero vallitsee vanhimpien, sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien ja nuorimpien välillä. Se on yksinkertainen mutta merkityksellinen fakta, koska siitä seuraa, että tapa, jolla vuosikymmenten ajan on laajasti kiinnitytty kirkkoon ja jolla seurakunta on elänyt suomalaisten kanssa, väistyy vanhimman sukupolven myötä pois ja vaihtuu siihen, miten nuorimpien ikäpolvien kanssa kyetään yhdessä rakentamaan.

Yhdessä rakennettava uusi ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole pääosin samanlaista kuin se, mihin kirkon toiminnassa olevien ja luottamushenkilöinä toimivien aktiivisin ikäluokka on tottunut.

Notkeaa, monimuotoista ja erilaista

”Milleniaalien ja sitä nuorempien sukupolvien kirkko merkitsee notkeaa, monimuotoista ja joustavaa hengellisyyttä”, sanoo Vappula.

Vappula sanoo, että sukupolvien myötä tapahtuu välttämättä kulttuurista muutosta. Nyt meneillään on suuri muutos, mutta siihen ei pidä kirkossa reagoida vetoamalla perinteeseen kaventamalla uusia mahdollisia hengellisyyden harjoittamisen muotoja.

Milleniaalien ja sitä nuorempien 2000-luvulla syntyneiden Z-sukupolven yksi piirre on yhtenäisen korvautuminen monenlaisella. Uudet sukupolvet ovat sirpaleisempia, moninaisempia, erilaisempia. Varsinkin kaupungeissa se näkyy myös maahanmuuttajataustaisten osuuden kasvuna kohti neljäsosaa koko nuorisosta.

”Ei ole yhtä nuorisokulttuuria eikä sitä tule tavoitellakaan. Nuorisotyön pitää kulkea erilaisuuden äärellä”, Vappula sanoo.

”Mutta minusta voi luottaa siihen, että hengellisyyden muodot toki mukautuvat muutokseen – silti ydinviesti ei kuitenkaan tuhoudu. Eikä kaikki toisaalta kaikkialla muutu – on edelleen iso joukko niitäkin nuoria ja nuoria aikuisia, joihin perinteet juuri vetoavat.”

Nuorisotyössä muutostodellisuus on hallussa

Kulttuuriset muutokset tapahtuvat hitaasti, vuosien mittaan, ihminen ihmiseltä. Siksi niitä on vaikeaa havaita ennen kuin kauempaa taaksepäin katsellen. Sitten on helppoa nähdä, missä kohtaa virta teki uuden mutkan ja uoma kääntyi toisaalle.

Vappulan mielestä kirkon nuorisotyössä on kuitenkin jo pitkään osattu suuntautua uusien sukupolvien tuomaan muutokseen.

”Jos ajattelee esimerkiksi vuoden 2013 kehittämisasiakirjaa, Z-sukupolveen liittyvät uudenlaiset piirteet ja niiden huomioiminen ovat vahvasti esillä. Nuorisokulttuurin muuntuminen ja repeytyminen oli jo vuosikymmen sitten huomattu ja sen merkitys myös ymmärrettiin”, Vappula toteaa.

Myös käytännön nuorisotyössä on ehditty ottaa muutos vastaan ja alkaa muokkautumaan.

”Minusta tuntuu, että nuorten ja nuorisokulttuurin eriytyminen ei enää ole niin haastavan tuntuista. Nyt vain pitää uskaltaa konkreettisestikin päästää irti perinteisestä kokoontuvasta nuorisotyöstä. Uusien sukupolvien kohdalla kaikille kaikkea ei ole se oikea eikä tarvittava vastaus.”

Suhde uusiin sukupolviin pitää rakentaa aktiivisesti

Kirkolta ja seurakunnalta tarvitaan milleniaaliperheiden aikakaudella entistä enemmän aloitteita, jos halutaan olla merkityksellisiä ihmisten elämässä. 1990-luvulla saattoi luottaa, että perheiden ja koulun kautta siirtyi merkittävä osa kristillisestä perinteestä melkein kuin itsekseen. Toisin on nyt. Kasteiden määrän leikkaantuminen on edellinen suuri signaali siitä, ettei uskonnollista kasvatusta tapahdu entiseen tapaan. Seuraavana on ehkä rippikoulu.

Siitä sukupolvesta, joka kasvatti lapsensa 1990-luvulla ei juuri löydy ihmisiä, joiden mielestä vanhempien ei tulisi huolehtia lastensa kristillisestä kasvatuksesta. Nykyisistä kolmikymppisistä 40% on tuota mieltä ja parikymppisistä jo puolet.

Kirkon tulee aktiivisesti luoda suhde sekä nuoriin aikuisiin että nuoriin ja lapsiin, joista kirkon tulevaisuus ennen pitkää on kiinni.

Vappula uskoo, että seurakunnissa kyetään löytämään toimivia malleja, joilla yhteys ja merkitys rakentuu.

”Kyllä tämä on mahdollista. Mutta se merkitsee muutosta muun muassa siinä, ajatellaanko seurakunnan toimintaa paikallisena kokoontuvana toimintana, vaiko yhteyttä luovana toimintana ylipäätään?

Teot tulevat tehtäviksi nyt. Viisi vuotta sitten kastetut ja kastamatta jääneet ovat tulossa kymppisynttäri-ikään viidessä vuodessa ja viiden vuoden päästä siitä riparin vaiheille. Nykyiset parikymppiset alkavat perheellistyä kymmenen vuoden kuluttua.

Niin pitkään ei voida odottaa.

”Muutamassa vuodessa neljännes resursseista tulisi suunnata uudestaan. Seurakuntien välinen verkostomainen yhteistyö olisi tähän uudelleen suuntaamiseen yksi avaimista. Isoimmilla seurakunnilla on jo tähän suuntaan vähän liikehdintääkin.”

Digi on todellisuus

Kirkossa on puhuttu digistä jatkuvasti vuosikymmenen verran. Se johtuu paitsi teknologiasta, myös siitä kertakaikkisesta mullistavasta muutoksesta, jonka se on tuonut nuorimpien sukupolvien elämään. Nuorten kokema ja jakama elämä verkossa ja sosiaalisessa mediassa muodostaa kulttuurisen jakolinja, jonka koko syvyyttä yhteiskunnassa ei vieläkään osata hahmottaa.

Edelleen digi on kirkon työn suurin uusi mahdollisuus. Se on muun muassa vastaus alueellisten etäisyyksien kuromiseen ja ylittämiseen ja samanhenkisten ihmisten kokoamiseen yhteisten kysymysten äärelle.

”Juuri sosiaalinen media muodostaa verkoston yli kaikkien rajojen – verkossa toiminta tuo yhteen erilaiset nuoret pieniltäkin paikkakunnilta”, Vappula toteaa.

”Puhutaan läsnäolon kirkosta, kiireettömästä läsnäolosta ihmisten arjessa ja pyhässä – nyt pitää tosissaan kysyä, miten tämä sama siirtyy digiin. Tai miten yhteydenpito ihmisiin rakennetaan viestinnän keinoin uusilla välineillä? Rakennetaan läsnäolon kirkkoa, vaikka suorilla viesteillä ihmisille.”

”Kaikessa tässä tarvitaan edelleen ajattelun muokkaamista; mikä on se kirkon ja seurakunnan oikea, todellinen toimintaympäristö? Seurakunnat ovat jo ottaneet askeleita eteenpäin kohti yhteisen työn ajattelua. Nyt vielä tarvitaan lisää rohkeutta siihen, että uskaltauduttaisiin tehtäväalueista huolimatta siirtämään resursseja tutuista vanhoista uusiin kohteisiin.”

Verkostoja ja profiloitua työtä

Koska kirkon rahat eivät ole loputtomia, niitä kannattaa suunnata myös tavoilla, jotka tuottavat suurimman hyödyn yhdellä kertaa. Tässäkin mielessä viestintä ja verkko on väistämätön. Muuttavien, liikkuvien, paikkaa vaihtavien nuorten ja nuorten aikuisten tavoittamiseen tarvitaan yhteistyötä ja verkostoja.

Uusien sukupolvien Suomi keskittyy yhä tiiviimpään tilaan. Nuorten määrä kasvaa suurissa kaupungeissa, pienenee muualla. Se haastaa ennen kaikkea suurimpia seurakuntia ja talousyksiköitä hakemaan yhteistä pintaa.

”Millenniaalien kirkko – hankkeet, verkostot ja niin edelleen – ei synny aivan itsekseen. Mutta jos suurimmat kymmenen seurakuntaa ja yhtymää ovat mukana, niin niiden piirissä on jo yli puolet kaikista milleniaali-ikäisistä.”

”Ennen kaikkea kaupungeissa tarvitaan aivan uusia ratkaisuja. Yksi mielenkiintoinen tarve liittyy siihen, että vaikka milleniaalit ja Z-sukupolveen kuuluvat ovat keskimäärin aiempaa liberaalimpia ja vähemmän kiinnittyneitä perinteiseen uskonnollisuuteen, meillä on tietenkin yhä nuoria, jotka odottavat, että seurakunnassa joku huikkaa, että ’hei, täällä on totuus, tulkaa tänne!’”

”Ei pidä kadottaa tätä ulottuvuutta, vaikka se enemmistölle olisikin vieras. Vapaisiin suuntiin lähtee väkeä ja suomalaisia nuoria kääntyy nyt myös islamiin osin siksi, minkä tyyppisiä vastauksia se tarjoaa. Meidänkin pitää osalta tarjota myös tätä ja tiukkoja raameja niille, jotka sellaisia kaipaavat.”

Milleniaalien jäsenprofiilit käyttöön!

Milleniaaleista tutkimusaineiston perusteella muodostetut neljä jäsensegmenttiä kertovat, miten erilaisten todellisuuksien varaan merkityksellinen suhde nuoriin ja nuoriin aikuisiin tulee rakentaa. Yksille tärkeää on oma elämänpiiri ilman häiriöitä, toiset kurkottavat kohti maailmaa, toisille perinteet ovat elämän ydintä, toiset mukautuvat muutokseen virran mukana. Arvot ja arvostukset eriytyvät.

”Rohkaisisin miettimään, voisiko milleniaalien jäsenprofilit ottaa jo riparityössä erikoistumisen kohteeksi? Nuoret kyllä jo liikkuvat: olisiko kirkolla tarjota heille jo selvästi erilaisiin tarpeisiin vastaavia asioita? Voisiko ripari olla erilainen maailmanparantajille ja perinteisille?”

”Seurakuntatyötä pitää uskaltaa profiloida. Tässäkin tarvitaan yhteistyötä – yli seurakuntarajojen ja myös valtakunnallisesti. Pitää ennakkoluulottomasti yhdessä kysellä, millaisiin uusiin ratkaisuihin moninaisuuden tunnustava, ihmislähtöinen työ voisi johtaa?”

Rippikoulun palaute rohkaisee

Vappula muistuttaa, että kirkon nuorisotyötä voi monin tavoin pitää menestyksenä. Luvut osoittavat sen.

”Hämmästyttävän iso määrä me edelleen tavoitetaan ikäluokista nuorisotyöhön. Rippikoulun käy edelleen monissa paikoissa 80% kaikista nuorista. Kun nuorisotyö on nuorilähtöinen, se toimii ja tällaisia tuloksia voi syntyä. Nuorisolähtöinen tapa on yksinkertaisesti osoittautunut toimivaksi.”

Seurakunnat eivät enää voi olla yhdelle yhtenäiselle porukalle suunnattuja tapahtuma-automaatteja – juuri tämä on nuorisotyössä osattu ymmärtää ja ottaa tosissaan.

”Työntekijävetoisuuden sijaan meidän tulee olla omistajuuden siirtäjiä seurakunnan jäsenille. Nuorisotyössä se on otettu todesta, ja voidaan sanoa, että nuorten toiminnassa nuorilla on hyvä toimijuus ja omistajuus omaan seurakuntaan. Aikuistyössä ollaan tästä vielä kaukana.”

”Minusta nuorisotyöllä on myös tästä eteenpäin erittäin hyvät valmiudet kehittää omaa toimintakulttuuriaan eteenpäin, kuuntelevasta ja kunnioittavasta nuorisolähtöisyydestä käsin. Yksi esimerkki on siinä, kuinka hienosti sukupuolen moninaisuus on jo sieltä noussut.”

Valoisasti eteenpäin

Ehkä seuraava onnistuminen löytyy uusista suomalaisista.

”Joidenkin seurakuntien alueella viidennes nuorista on jo maahanmuuttajataustaisia. Kaikista maahanmuuttajista 70 prosenttia on kristittyjä taustaltaan. Siinä olisi paljon kohderyhmää kohdattavaksi. Ainut mahdollinen lähtökohta tässäkin on ihmislähtöinen: lähteä kyselemään ja rakentamaan yhdessä ihmisten kanssa, mitä he kaipaavat.”

Sukupolvet muuttuvat, ja siihen kannattaa suhtautua valoisasti. Vappula nostaa lopuksi esiin Jyväskylän seurakunnan milleniaalityöpajan.

”Oppilaitostyö oli tehnyt kahdentoista minuutin videon, jossa kymmenen satunnaista nuorta haastateltavaa kertoi, mikä kirkossa oli heille tärkeää, ja mitä seurakunta voisi antaa. Vastaukset olivat sympaattisia, hyviä, rakentavia: Kohdatkaa ihmiset. Kuunnelkaa! Tehkää lisää tätä!”

”Nuorten viesti oli, että kyllä seurakunnalla voisi olla annettavaa heillekin. Oli tosi positiivista kuunnella näitä avoimia, myönteisiä nuoria. Ja heidän kanssaan milleniaalien kirkkoa rakennetaan”, Katri Vappula sanoo.

”Kyllä kirkolla ja kirkon sanomalla on annettavaa. Pitää vain liikkua eteenpäin valoisasti, uskaltaa hakea kontakti, eikä jäädä pohtimaan.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Logossa lukee Lasten ja nuorten keskus.

Logossa lukee Suomen evlut kirkko.

Skip to content