Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestari Johanna Laisaari sanoo, että monikulttuurisuuden ja moninaisuuden kohtaaminen lähtee kunkin lapsen oikeudesta tulla kohdatuksi yksilönä. Tämä koskee lasten ja nuorten parissa toimivia aikuisia ja toimii myös kasvatuksellisena ohjenuorana lapsille ja nuorille itselleen.

”Kasvatuksen tulee auttaa oppimaan, että jokainen ihminen on arvokas ja kaikkien ihmisarvo on merkityksellistä. Eli ei jumituta katsomaan, onko ihminen vieraskielinen tai muunsukupuolinen tai jollain tavalla erityinen, vaan että kaikki yksinkertaisesti ovat arvokkaita ihmisiä”, Laisaari toteaa.

”Yleinen hyväksyntä ja halu tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa auttavat hyväksymään monenlaisia asioita.”

”Lapsena rakennetaan pohja avarakatseisuudelle, elämänmyönteisyydelle, uteliaisuudelle ja suvaitsevaisuudelle. Jos se pohja on hyvä, kaikenlaisen erilaisuuden kohtaaminen on helpompaa. Silloin moninaisuutta ei tarvitse nähdä pelon ja vastakkainasettelun kautta, missä kaikki erilainen on väärin.”

Muutos aikuisille on normaali lapsille ja nuorille

Helsingissä Suomen muutos yhtenäiskulttuurista moninaiseksi ja monikulttuuriseksi yhteiskunnaksi on arkista todellisuutta. Helsingissä asuu jo noin 120 000 muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvaa, eli joka viides asukas. Pääkaupunkiseudulla, eli Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa vieraskielisiä on noin neljännesmiljoona.

Luvut ovat suuria ja kertovat siitä, miten nopea muutos on ollut. Vuonna 1990 vieraskielisiä oli Helsingissä muutamia tuhansia ja vuosituhannen alussakin vain kolmisenkymmentä tuhatta.

”Moninaistuminen on iso muutos, ainakin meidän ikäisillemme. Mutta lapsille ja nuorillehan se on jo arkea. Heidän maailmankuvaansa tämä kehitys ei niinkään muuta”, Laisaari sanoo.

”Uudelle sukupolvelle monikulttuurinen ja ylipäätään moninainen ympäristö on paljon luontevampi. On erilaisia ja erinäköisiä lapsia ja nuoria, leikissä ei välttämättä ole aluksi yhteistä kieltä, ja se on ihan normaalia arkea.”

”Mutta meidän ikäluokkamme on tällä hetkellä lasten ja nuorten parissa toimivia ammattilaisia. Muutos haastaakin enemmän meitä aikuisia, joiden ajattelu, koulutus ja kasvatus on peräisin toisenlaiselta aikakaudelta. Kyllä moni joutuu työotettaan miettimään, sen suhteen, miten kykenee kohtaamaan jokaisen lapsen ja nuoren yksilönä, ei niinkään kulttuuristen taustojen kautta.”

Helsinki ja sen toimintamallit ovat jo monikulttuurisia

Helsinki ja pääkaupunkiseutu ovat Suomen kulttuurisessa muutoksessa edellä muuta maata, mutta etenkin yliopistokaupungit ovat liikkumassa nopeastikin samaan suuntaan. Laisaari kertoo, että kaupunkien tasolla yhteyttä pidetään ja toisten kokemuksista halutaan oppia.

”Juuri tapasimme kuuden suurimman kaupungin luottamusjohdon kanssa. Yksi aihe tapaamisessa koski juuri kaupunkien kasvua, monikulttuurisuutta ja monimuotoisuutta. Vantaalla on hyvin samantyyppinen tilanne kuin Helsingissä. Espoo on menossa ihan samaan suuntaan, mutta ei ehkä aivan samassa tilanteessa monikulttuuristumisen osalta vielä ole.”

Toisaalta esimerkiksi Jyväskylässä päiväkodit ja koulut ovat viime vuosina opetelleet, miten toimitaan, kun osa oppilaista ei olekaan suomenkielisiä ja toiminta ja systeemit perheille uusia. Ja esimerkiksi Turussa, Tampereella ja Oulussa väestönkasvusta suurin osa on peräisin maahanmuutosta.

Uuden Suomen ilmaantumiseen liittyvät kysymykset – miten monikielisessä ympäristössä toimitaan, miten erilaisista taustoista tulevia nuoria ohjataan yhdessä, miten kaikentyyppisten perheiden kanssa toimitaan – päästään kysymään ennen pitkää jokaisessa kunnassa, jossa väestö vähäisemmässäkin määrin muuttuu.

”Siksi tapaamisia järjestetäänkin kaupunkien kesken, että voidaan sparrata yhdessä, kertoa kokemuksista ja jakaa hyviä menetelmiä ja käytäntöjä. Voidaan kertoa onnistumisista ja myös siitä, mitä ei kannata tehdä.”

”Pääkaupunkiseudulla on jo vuosikymmenten ajan mukauduttu kääntämiseen, tulkkaamiseen ja kulttuuriseen tuntemukseen. Meillä on monikulttuurisia ohjaajia kouluissa, jotka kertovat suomalaisen koulun toimintakulttuurista ja lainsäädännöstä tarpeen mukaan perheille. On meneillään monenlaisia hankkeita ja toimintoja, joilla vahvistetaan kodin ja koulun yhteistyötä eri kulttuurista tulleiden perheiden kanssa”, Laisaari luettelee.

”Puhutaan kaikkien koulusta. Esimerkiksi turvapaikanhakijoille on oma hanke, jossa valmistavalle luokalle mennessä pyritään ottamaan perhe mukaan koulunkäynnin aloittamiseen, jotta tulee tutuksi, mitä tarkoittaa suomalainen ja helsinkiläinen koulunkäyminen. Tällä tavalla rakennetaan luottamusta ja yhteistyötä, jotta kenenkään ei tarvitsisi kasvaa ja käydä koulua ilman oman perheen tukea ja ymmärrystä siitä, mitä koulussa tapahtuu.”

Kaikkien osallisuuden varmistamisessa vielä paljon työtä

Monikulttuurisuutta kannattaa tarkastella myös osallisuuden näkökulmasta. Osallisuus ja kuulluksi tuleminen ovat perusasioita, jotka kuuluvat kaikille, riippumatta taustoista.

”Kaikki lapsen oikeudet lähtevät YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta. Suomi on sen ratifioinut kolmisenkymmentä vuotta sitten ja se velvoittaa meitä lain tasolla. Tämä on sitten siirretty osittain kansalliseen lainsäädäntöön. Suomessa lasten ja nuorten kuulemisen osa on kirjattuna esimerkiksi hallintolainsäädännössä, ja lasten ja nuorten osallisuudesta löytyy puolestaan kirjauksia substanssilakien puolelta. Se, että olet osallinen omassa elämässäsi, on se osallisuuden syvempi perusta, jota meidän tulisi yhteiskunnassa luoda”, Laisaari sanoo.

”Näkisin, että Suomessa edustuksellinen osallisuus, hallinnollinen osuus, on hoidettu erittäin hyvin: kouluissa on oppilaskuntia, kaupungeissa nuorisovaltuustoja ja -neuvostoja, ja myös kirkon piirissä se on onnistuttu saamaan hyvin mukaan. Mutta sen sijaan kaikkien lasten osallisuus ei ole ollut yhtä priimaa. Jokainen lapsi ei vieläkään tule kuulluksi ja pääse osalliseksi.”

Lapsilla ja nuorilla, joilla on resursseja olla mukana toiminnassa ja erilaisissa ryhmissä, osallisuus toteutuu paremmin, mutta on paljon lapsia ja nuoria, joilla on erityypisiä haasteita ja tarpeita erityiseen tukeen, ja myös heidän äänensä tulisi saada kuuluviin.

”Tätä varten kehitettiin tarjolle erilaisia menetelmiä kansallisessa lapsistrategiassa 2021: miten saada esille esimerkiksi vammaisten lasten näkemykset – tai sen vieraskielisen lapsen, joka ei vielä suomea riittävästi osaa. Ja tässä meillä on kyllä työsarkaa jäljellä, niin varhaiskasvatuksessa, kouluissa, nuorisotoimessa ja kirkon piirissäkin.”

Toiminta avaran yhteiskunnan rakentamiseksi alkaa läheltä

Kaupungit, kunnat, seurakunnat ja muu järjestökenttä voivatkin tehdä paljon vastaanottavan ja mukaan kutsuvan yhteiskunnan rakentamiseksi.

Pääkaupungin apulaispormestari katsoo tilannetta Helsingistä ja kaupungin roolista tarkasteluna asiat näyttävät selkeiltä.

”Koen, että vaikka ilmapiiri on muuttunut Suomessa ahtaammaksi, omassa työssämme kaupunkilaisiin nähden pidämme oman linjamme. Kyllä yleinen lainsäädäntö, ihmisoikeussopimukset ja YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittavat julkista valtaa toimimaan tietyllä tavalla.”, Laisaari toteaa.

”On ehdoton syrjinnän kielto. Moninaistumiskehityksessä juuri tältä pohjalta nousee kysymys siitä, miten päästään tukemaan ihan jokaista pientä ja suurempaa oppilasta lasta sillä tavoin, että hänellä on paras mahdollinen potentiaalinsa saavutettavissa. Se vaatii tässä ajassa monenlaisia toimia. Yksi niistä on ymmärrys moninaisesta, monikulttuurisesta lapsiryhmästä ja kaupunkilaisista.”

”Helsinki on koko olemassaolonsa ollut paikka, missä asuu erilaisia ihmisiä monenlaisista taustoista. Ja meillä on kaupungin strategiassakin kirjattuna, että Helsinki on paras ja yhdenvertaisin paikka oppia. Kaupungin oma toiminta lähtee siitä.”

Kirkolla on tärkeä rooli nyt ja tulevaisuudessakin

Kirkon piirissä on koettu huolta siitä, mitä erilaisten kulttuuristen ja uskonnollisten taustojen runsastuminen tarkoittaa seurakuntien mahdollisuudelle toimia koulujen ja laajemmin kuntien nuorisotyön kanssa. Laisaari ei näe asiaa ongelmallisena, pikemminkin mahdollisuuksina.

”Tässä vaikeassa ajassa, jossa kouluterveyskyselyjen tulokset kertovat lasten ja nuorten ahdistuneisuudesta, mielenterveyden haasteista ja heikentyneestä luottamuksesta tulevaisuuteen, on käyty myös kirkon kanssa keskustelua siitä, miten voidaan luoda positiivisia tapahtumia, tilaa ja kohtaamisia lapsille ja nuorille. On pohdittu erilaisia tapoja, joilla seurakunnat voivat ovat mukana.”

”Opetussuunnitelman kautta tietysti on toimintamalleja viralliseen yhteistyöhön varhaiskasvatuksessa ja kouluissa niiden lasten osalta, jotka kuuluvat kirkkoon. Se, miten järjestetään asiat, kun mukana on eri uskontokunnista olevia lapsia, edellyttää tarkempia keskusteluja.”

”Mutta minusta kirkko on tässä ajassa edelleen yksi vahva arvojohtaja, sovinnon puhuja, yhdenvertaisen ja jakamattoman ihmisarvon keskustelija. Ja yhdessä täällä pystytään asioita edistämään, vaikka kaikista asioista ei aina samaa mieltä ollakaan.

Koulun rooli vahvistuu tasa-arvon rakentajana

Seurakuntien kouluyhteistyön kehittäminen edelleen korostuu ennakoitavasti tulevaisuudessakin. Seurakuntien osaamiselle on paljon kysyntää koulujen ja varhaiskasvatuksen kentällä lasten, nuorten ja työntekijöiden tukena.

Laisaari uskoo myös, että varhaiskasvatuksen ja koulujen rooli lasten kuulemisessa ja osallisuuden kehittämisessä tulee nykyisestäkin kasvamaan.

”Moninaisuuden hyväksynnässä auttaa, kun varhaiskasvatus ja koulu tekevät työtään siitä kulmasta, että kaikki ovat yhdenvertaisia ja arvokkaita – se koulun arjessa kasvattaa lapsia ja nuoria moninaisuuden ymmärtämiseen ja hyväksymiseen, on sitten kyse eri kieltä puhuvista tai eri uskontoa tunnustavista. Sama koskee seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolen moninaisuuden kohtaamista.”

”On sitten kyse taloustaidoista, elämänhallinnasta, kaikki perheet eivät pysty tarjoamaan lapsille samanlaista kasvatuksellista ja koulutuksellista oppia ja tukea – siksi etenkin koulun rooli on merkityksellinen. Se luo tasa-arvoa, ja koulutuksellista yhdenvertaisuutta kaikille lapsille. Se on Suomen menestystarina, että kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa.”

”Toisaalta ne raskaat ongelmat, joita lapsilla ja nuorilla on, kiusatuksi tuleminen, yksinäisyyden suuri määrä – niitä pitää pystyä vähentämään nyt, tässä hetkessä, eikä vasta joskus myöhemmin. Siihen tarvitaan kaupunkien lisäksi välttämättä myös kansalaisyhteiskunnan toimijoita, seurakuntaa muiden muassa.

Lapset ja nuoret rakentavat tulevaisuuden Suomen

Monissa kunnissa on jo kuljettu hyvällä polulla pitkälle, mutta valtakunnan tasolla kuuluu myös kylmiä ja julmia ääniä. Suomessa on meneillään eritasoista eriytymiskehitystä ja asenteetkin vaihtelevat. Koko maassa esiintyy paljon syrjintää ja rasismia – myös pääkaupunkiseudulla.

Miten koko Suomessa lopulta onnistutaan siirtymään monikulttuurisemman todellisuuden kanssa elämiseen?

”Tämä on iso ja monimutkainen ja vaikea kysymys. Siihen ei ole yhtä helppoa vastausta”, Laisaari huokaa.

”Ajattelen helsinkiläisenä apulaispormestarina, lapsioikeusjuristina ja äitinä, että toivo on lapsissa ja nuorissa. Kun he elävät arkea, jossa monenlaiset ihmiset ovat osa heidän tavallista elämäänsä, he kasvavat siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että on erilaisia ihmisiä, heillä on erilaisia taustoja, he puhuvat suomea vähän eri tavoin ja noudattavat erilaisia tapoja.”

”Olen itse Itä-Helsingistä, missä meillä on jo pitkään kouluissa ollut kymmeniä kieliä ja ihmiset tulevat eri taustoista, se on mielenkiintoista ja sen kautta opitaan monenlaista hyvää.”

”Sitten meillä on sellaisiakin kouluja, joissa tällainen moninaisuus ei vielä ole niin vahvasti esillä, aivan kuten niissä kaupungeissa ja kunnissa, joissa muutoksia on koettu vielä vähemmän. Sellaisessa tapauksessa kasvaminen on enemmän kytköksissä vanhempien ja muiden aikuisten esimerkkiin siinä, miten erilaisia ihmisiä ja kulttuureita kohdataan ja miten niistä puhutaan. Miten luodaan pohjaa siihen, että kun nämä sitten jollain koskettavat omaa elämää, ensimmäinen reaktio ei ole pelko, vaan uteliaisuus, hyväksyntä ja yhdenvertaisuuden näky?”

Paljon hyvää työtä tehdään joka päivä suurella sydämellä

Monikulttuuristuminen, yhteiskunnan muuttuminen ja kehittyminen moninaisemmaksi ei ratkea pelkästään hallinnollisilla toimenpiteillä. Yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan kaikkia.

”Suomalainen yhteiskunta on vahvan kansalaisyhteiskunnan tuote”, Laisaari ajattelee.

”Lapsilla on paljon vapaa-aikaa, johon tarvitaan turvallisia aikuisia. Järjestökentän ja seurojen kautta lasten ja nuorten elämään tulee tavattomasti tukea ja apua. Kirkko on tässä roolissa tietysti äärimmäisen vahva toimija. Se on mukana kaikenlaisissa elämänvaiheissa. Kriiseissä kohdataan ihmisiä ja luodaan yhteisöllisyyttä, tukea ja turvaa – ja iloissa kohdataan yhtä lailla”, Laisaari sanoo.

”Olen itse ollut mukana kirkon luottamustehtävissä. Siellä minulle on joskus sanottu, että ’Johanna, kirkko ei ole mikään monitoimikeskus’ ja minä olen vastannut, että juuri monitoimikeskus se pitää olla, mukana ihmisten elämässä eri tavoin, rinnalla kulkijana lapsille, nuorille ja perheille.”

”Tässä työssä on erityisen kivaa se, että pääsee tapaamaan ihmisiä tuolla kentällä. Siellä näkee jatkuvasti hienoja ja hyviä nuorisotyöntekijöitä, opettajia ja kasvattajia, jotka on korkeasti koulutettuja ja motivoituneita, ja antavat omaa aikaansa tähän merkitykselliseen työhön.”

”Uutisotsikoiden tasolla jää huomaamatta, että hirmu monet ihmiset tekevät loistavaa työtä suurella sydämellä lasten ja nuorten eteen, katsovat eteenpäin ja jaksavat – huolimatta siitä, että maailman tilanne on monella tavalla haastava.”

”Käydessäni kouluissa, päiväkodeissa, leikkipuistoissa ja vapaa-ajan toiminnoissa, näkee lasten ja nuorten iloa sekä aikuisia, jotka kokevat työnsä todella merkitykselliseksi ja haluavat sitä joka päivä tehdä – se kyllä kantaa.”

”Ja uskon siihen, että olemme riittävän hyväntahtoisia ja älykkäitä tehdäksemme parempaa maailmaa lapsille ja nuorille. Toivon, että siihen saadaan haastettua mukaan mahdollisimman paljon ihmisiä.

Teksti: Jaakko Kaartinen