Puoluesihteerit vastaavat nuorisotyötä koskeviin kysymyksiin: Mikkel Näkkäläjärvi, SDP

Vuonna 2026 pidetään seurakuntavaalit ja huhtikuussa 2027 eduskuntavaalit. On sopiva aika selvittää, miten puolueissa suhtaudutaan nuorten kysymyksiin, nuorisotyöhön ja seurakuntiin nuorisotyön tekijänä.

Villin haastattelusarjassa kysellään puoluesihteereiltä, miten lasten ja nuorten pahoinvoinnin kasautumiskehitys parhaiten käännetään, minkälaista roolia nuorisotyöltä kaivataan nuorten hyvinvoinnin edistämisessä, miten eri nuorisoalan toimijoiden yhteistyötä edistetään ja mitä erityisesti seurakuntien nuorisotyöltä odotetaan.

Ensimmäisessä haastattelussa on SDP:n puoluesihteeri Mikkel Näkkäläjärvi.

Tärkein keino nuorten pahoinvoinnin kasaantumisen estämiseen?

Tärkein keino nuorten hyvinvoinnin rakentamisessa on huolehtia peruskoulusta ja siitä, että kaikki nuoret pääsevät sieltä hyvin taidoin eteenpäin. Se edellyttää huomion kiinnittämistä peruskoulujen ryhmäkokoihin ja riittävään tukeen erilaisille oppilaille. Sitten tulevat kysymykset toisen asteen koulutuksen kehittämisestä, saavutettavien harrastusmahdollisuuksien turvaamisesta ja riittävästä mielenterveyspalvelujen järjestämisestä.

Yhtenä ulottuvuutena on somen ja älylaitteiden käyttöön liittyvät haasteet. Nyt toteutetut toimenpiteet tuntuvat oikeansuuntaisilta ja vaikutuksia pitää seurailla. Teknologian suhteen pitäisi löytää sopivat kohtuuden rajat.

Mutta tosiaan, meidän mielestämme lasten ja nuorten oppimisen turvaaminen on erityisen tärkeä kokonaisuus. Puolueen pidimme sitä esillä jo kuntavaaleissa.

Koulun, järjestöjen, seurakuntien ja julkisen sektorin yhteystyö nuorisotyössä?

On hyvä asia, että nuorisotyötä tekevät monet eri tahot: kunta, urheiluseurat, järjestöt, seurakunta. Tärkeintähän on se, että kaikille nuorille löytyy yhteisöjä, ei se, kuka niitä yhteisöjä saa tarjota.

Katsomuksellisen nuorisotyön osalta tärkeää on se, että lähtökohdat ovat läpinäkyvät ja selvillä, mutta ei se ole minusta mikään ongelma yhteistyön edistämiselle ja tekemiselle. On nuorten etu, että löytyy erilaisuutta. Ja esimerkiksi syrjäseuduilla, missä nuorisotyön toimijoita on paljon vähemmän, seurakuntien rooli korostuu.

Nuorisotyön rooli nuorten hyvinvoinnin edistämisessä?

Tällä hetkellä Suomessa on erityisenä huolena eriytyminen. Perheiden varallisuus vaikuttaa liian paljon siihen, millaisia mahdollisuuksia lapsilla ja nuorilla on esimerkiksi harrastaa. Nyt näyttää siltä, että jo 30 000 lasta on menossa köyhyysrajan alle tähän hallituskauden päätöksillä. Nuorisotyössä laajasti ottaen täytyisi huolehtia siitä, että kaikille nuorille kaikista taustoista löytyisi mahdollisuuksia osallistumiseen.

Yksi tärkeä kysymys liittyy kaikkien nuorten osallistamiseen. Meillä on tehty hienoa työtä kuntien nuorisovaltuustojen kanssa ja seurakunnissa on vaikuttajaryhmät – samalla pitää muistaa, että nämä eivät tavoita kaikkia nuoria. Miten ne epäaktiivisempienkin nuorten osallisuutta saadaan kehitettyä? Saavutettavuuden kysymykset koskevat myös monikielisen nuorisotyö kehittämistä, on sitten kyse saamenkielisistä tai maahanmuuttajataustaisista nuorista. Koko nuorisotyön kentällä on tässä kaikessa selvästi tärkeä rooli. Ja kysymykset ovat niin laajoja, että yhdella ratkaisulla ei onnistuta.

Kaiken kaikkiaan on helppo ymmärtää, miksi nuorten tilanne on hankala: yhteiskunnallinen tilanne on jännitteinen, työttömyys, lapsiperheköyhyys ja asunnottomuuskin kasvavat – sellaiset asiat, joihin Suomessa ei ole oikeastaan totuttu. Ja vaikka siitä ei viime aikoina ole yhtä lailla kuin aiemmin puhuttu, ympäristökriisit ja ilmastonmuutos eivät ole kadonneet, ja nuoria ne huolestuttavat paljon. Myös turvallisuustilanne on muuttunut heikommaksi. Kyllä päättäjien velvollisuus puolestaan on pitää huolta siitä, että ei lietsota pelkoja vaan haetaan ratkaisuja ja osoitetaan, että ongelmia myös kyetään ratkomaan. 

Onko SDP:ltä tulossa seurakuntavaaleihin kirkkopoliittista ohjelmaa?

Puoluetta lähellä toimii Kristillisten sosiaalidemokraattien liitto, jonka kanssa on sovittu siitä, että he valmistelevat seurakuntavaaleja varten vaaliohjelman. Monissa seurakunnissa on demareihin kytkeytyviä puoluetaustaisia listoja. Oikeastaan kirkon ja sosiaalidemokraattien arvomaailmoissa on paljon samaa – yhteiskunnallisen tasa-arvon ja solidaarisuuden eetos.

Onko sinulla omaa kokemusta kirkon nuorisotyöstä?

Minulla on paljon muistoja nuorisotyön kokemuksista lapsuuden ajalta kotipaikkakunnalta Inarista: leirejä, eräilyä, yhteisöllisiä viikonloppuja. Toiminnasta löytyi uusia kavereita – nuorelle nämä olivat tärkeitä kokemuksia ja voi sanoa, että ne ovat ohjanneet omaa myöhempää suhtautumista kirkkoon.

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Mitä on kristillisyys nuorisotyössä vuonna 2026?

,

2000-luvulla Suomi ja maailman on muuttunut kovasti. Vuosituhannen alussa vieraskielisiä oli 15-19-vuotiaista kaksi prosenttia. Tänä vuonna joka yhdeksäs ikäluokkaan kuuluva on taustaltaan vieraskielinen.

Vuosituhannen alussa oli internet, mutta puhelimet olivat Nokialta ja niillä pelattiin matopeliä. Meta perustettiin vuonna 2004 ja Facebook avattiin Suomessa vuonna 2007. Ensimmäinen iPhone tuli myyntiin Suomessa 2008. Viime vuonna älypuhelinten käyttö kiellettiin kouluissa.

Väestön ja teknologian muutosten keskellä kulttuurikin on liikahdellut monella tavalla. Se on vaikuttanut myös kirkon asemaan viimeisinä vuosikymmeninä. Muutosta koskevaksi tunnusluvuksi voi ottaa vaikkapa sen, että vuosituhannen mittaan kirkon jäsenmäärä on laskenut noin 900 000 hengellä, ja Suomen asukasmäärä on kasvanut 450 000 henkeä.

Muutosten maailmassa tuntuu mielekkäältä kysyä, mitä kristillinen nuorisotyö on vuonna 2026 – mitä nimenomaan kristillinen on nuorisotyössä. Mihin muutokset siinä vaikuttavat ja mikä on vakaasti pysyvää? Miten työntekijät yhdistävät kristillisyyden ja muuttuvan yhteiskunnallisen ympäristön?

Villi keskusteli kristillisyydestä nuorisotyössä eri suunnilta tulevien neljän työntekijän kanssa. Käy ilmi, että kristillisyys elää nykyajassa varsin luontevasti, mutta erojakin on, ja ne ovat ehkä kasvamassa.

 

Petri Sorva, Huittinen: ”Evankeliumin julistus on ydin”

Tiina Koskinen, Lempäälä: ”Jumala, toiset ihmiset ja luomakunta”

Anna Henninen, Vihti: ”On paljon tilaa turvalliselle aikuiselle ja hengellisyydelle”

Pauli Syrjö, Helsinki: ”Kristinusko: paikalla, läsnä vaan ei tyrkyllä”

 

Evankeliumin julistus on ydin

Jalkapallokentällä

”Mitkään äärinäkökulmat eivät täällä Huittisissa näy, nuoret ovat tavallisia tyyppejä. Samoin kristillisyyskin on täällä tavallinen juttu.

Petri Sorva on ollut nuorisotyöntekijä ja lähetyssihteeri Huittisen seurakunnassa, missä hän on työskennellyt 23 vuoden ajan.

”Raamattuopetus viikoittain nuortenillassa, tavalla tai toisella, on meidän nuorisotyön juttu. Nuortenilloissa käy puhumassa myös vieraita – esimerkiksi tänään on puhuja evankeliumiyhdistyksestä. Mutta minusta teemme ihan perinteistä kristillistä nuorisotyötä.”

Sorva on pienen seurakunnan nuorisotyöntekijä ja toimii perinteen siirtäjänä omasta seurakuntanuoren maisemastaan.

”Oman nuoruuteni elin Vammalassa ja minulla on sieltä paikallisseurakuntatausta. Jotkut ehkä pitivät sitä herätyskristillisenä, koska siellä puhuttiin henkilökohtaisesta uskosta Jumalaan, mutta ihan perusseurakunta se kuitenkin oli.”

Sorva sanoo, että työntekijänä hän on se persoona, joka hän on. Kristillisyyden malli välittyy sitä kautta.

”Evankeliumin julistus on se juttu, jonka takia olen kirkon nuorisotyönohjaaja. Mutta minulle on alusta saakka ollut valtavan tärkeää, että tavoittaisin esimerkiksi kaupungin mopopojat. Kun ensimmäinen pienessä pöhnässä oleva poika sitten tuli nuorisotilalle, se seurakunnan kynnyksen madaltuminen tuntui todella hyvältä. Olen paljon käyttänyt salibandyä ja jalkapalloa työmenetelmänä ja meillä on Saapas, jonka vastaavana toimin. Ja nyt käynnistetään kaupungin kanssa moottoripajaa”, Sorva kertoo.

”Olen työntekijänä siis hybridi: en missään tapauksessa halua luopua nuorisotyössä viikoittaisesta nuortenillasta, jossa julistetaan ihan vanhanaikaisesti evankeliumia. Mutta yhtä lailla tärkeää on, että ihmisiä kohdataan vaikkapa Saappaan kautta.”

”Olen pyrkinyt siihen, että julistaisin evankeliumia ja että diakonisesti viikonloppuisin nuorilla olisi paikka, johon saa tulla ja jossa saa ruokaa, esimerkiksi. Tosi pitkään meillä oli perjantaina hengellisen julistuksen ilta ja lauantaina avoimet ovet, joissa pyrittiin pitämään iltahartaus jossain vaiheessa iltaa, mutta jossa lähinnä sai olla ja syödä. Viimeisen parin vuoden aikana on onnistuneesti tavoitettu vilkkaita mopopoikia, jotka ovat vapaaehtoisesti tulleet kuuntelemaan meidän raamattuopetustakin.”

Huittisissa seurakunta ei pidä aamunavauksia yläkoulussa ja lukioissa, mutta alakouluilla on tunnustukselliset aamunavaukset. Koulusaapas ei onnistu, koska rehtori ei halua koululle mukaan ulkopuolisia toimijoita.

Huittisissa seurakunnan ja kaupungin välillä etäisyys ei silti ole suuri. Alkavan moottoripajan vastuutahona on kaupunki, mutta seurakunta on luontevasti mukana. Kristillisyyttä tarvitse piilottaa, että yhteistyö toimisi.

”Kyllä meidän kutsutaan mukaan kaikkiin mahdollisiin palavereihin. Yhteistyö oli kyllä vähän parempaa kymmenen vuotta sitten. Tuntuu, että osa nykyisistä työntekijöistä on vähän kriittisempiä seurakunnan tunnustuksellisuuden suhteen.”

Sorva sanoo, että rovastikunnan alueella on muutama muukin seurakunta, joissa raamattuopetus ja suora uskonasioista puhuminen on työntekijöille ykkösjuttu. Ja ainakin Huittisissa rippikoulu kävijöiden prosentti on korkea. Nuorten määrä toiminnan aaltoilee, välillä on vilkasta ja välillä vedetään henkeä.

”Jos jotain pidemmän aikavälin muutoksia pitää etsiä, niin Huittisissakin nuorten osaaminen vaikkapa raamatunkertomuksista on heikentynyt. Mutta toisaalta nuoret ovat edelleen perinteisiä maalaispaikkakunnan nuoria, tyttöjäkin tulee traktorilla ja koppimönkijällä nuorisotilalle. Mitkään äärinäkökulmat eivät näy, nuoret ovat tavallisia tyyppejä. Samoin kristillisyyskin on täällä tavallinen juttu.”

 

Jumala, toiset ihmiset ja luomakunta

”Pitää osalta katsoa tulevaisuuteen mahdollisuuksien kautta.”

”Ei kai seurakunta voi mitään muuta tehdäkään kuin kristillistä nuorisotyötä. Sehän on se, mikä meidät erottaa kaikesta muusta nuorisotyöstä. Se on syvintä perustaa sille, miten työn tavoitteet rakentuvat ja mikä on kärki työn tekemisessä”, sanoo Tiina Koskinen, Lempäälän seurakunnan nuorisotyönohjaaja.

Käytännössä kristillisyys tarkoittaa evankeliumin välittymistä kaikessa toiminnassa ja toisaalta kristityn elämän esimerkin välittämistä: lempeyttä, rakkautta ja hyväksyntää.

”Kaikille on paikka ja kaikki saavat tulla. Seurakuntaan kuuluu se, että meillä ei voi olla kynnyksiä.”

Lempäälässä seurakunnallisen ja kunnallisen nuorisotyön luonteessa on tavallista suurempi ero – kaikessa seurakunnan järjestämässä toiminnassa hengellisyys tulee läpi.

”Kun meillä on nuortenilta, se alkaa puolen tunnin, kolmen vartin opetuksella. Varhaisnuorten illassa opetus on vartin, parinkymmenen minuutin mittainen. Kerhoihin kuuluu aina hartaus. Kaikki leiritoiminta lähtee teemoiltaan ja pyrkimyksiltään kysymyksestä, miten lapsen tai nuoren jumalasuhde voi kehittyä ja miten sitä voimme tukea”, Koskinen kertoo.

”Meillä on myös poikkeuksellisen suurta nuorten aikuisten toimintaa – listoilla on sata ja aktiivisia kävijöitä 20–40. Joka toinen viikko heille on raamis tai muuta opetusta.”

Työn kehys rakentuu yleiskirkollisen luterilaisuuden pohjalta kolmen suunnan varaan: Jumalaan, toisiin ihmisiin ja luomakuntaan. Lempäälä on Godfullness-pilottiseurakunta. Sen kautta luontohengellisyys ja meditaatio ovat tulleet mukaan nuorisotyöhön verrattain laajasti.

”Mutta tää on aika Jeesus-keskeinen tää Lempäälä!”

Koskinen on ollut Lempäälässä viisitoista vuotta, mutta ollut töissä muun muassa Espoossa, Tampereella. Hänen mielestään paikallisseurakunnan pitkä kristillinen kulttuuri heijastuu työhön. Myös nuorisotiimissä puhutaan aktiivisesti siitä, miten työtä halutaan tehdä.

”Me muun muassa rukoilemme paljon yhdessä. Ja kun kristillisyys on vahva osa kaikkea sitä, mitä teemme myös varsinaisen lasten ja nuorten kohtaamisen ulkopuolella, se luonnollisesti välittyy viikkotoiminnan puolelle. Kun työntekijä tekee työtään hengellisesti avoinna, työkin on itsestään selvästi hengellistä.”

”Ja tähän rohkaistaan. Meillä saa kalenteroida Raamatun lukemista osaksi työtä – siitä kiitokset työnantajalle.”

Koskisen mielestä hengellisyys on myös se asia, joka kerää nuoret mukaan seurakunnan toimintaan ja saa heidät myös jäämään.

”Meillä on toiminnassa myös eri vähemmistöjen nuoria, jotka löytävät paikkansa tästä toiminnan kristillisestä kulttuurista. Avoin hengellisyys ei johda siihen, että ketään rajattaisiin ulos. Opetus keskittyy siihen kulmaan, että ’sinä saat olla pelastettu, olet arvokas sellaisena kuin olet ja näin voimme elää kristittynä.’”

Lempäälässä seurakunnalla on hyvin tiiviit suhteet koulujen kanssa, ja kaikissa kouluissa käydään korimallin puitteissa.

”Ei kouluihin mennä evankelioinnin kulmalla, vaan ajatus siellä on yhteisen nuorisotyön puoli. Kaikki aikuiset ovat nuorille tarpeen.”

Koskinen sanoo, että nuorten avoimuus hengellisyyttä kohtaan on kasvanut, erityisesti pojissa.

”Ehkä voisi sanoa, että pojat etsivät enemmän hengellisyyttä, tytöt enemmän yhteisöä ja molemmat saavat sitten molempia. Yksilökeskeisyys ja suorittamisen vaatimukset ovat lisääntyneet. Kristinusko puolestaan on voimakkaasti yhteisöuskonto, jossa tarkoituskin on olla yhdessä ja kannatella toistemme kuormia. Uskon, että se puhuttelee.”

”Tapakulttuuri on kirkossa ja yhteiskunnassa muuttunut. Mutta näkisin, että vaikka työn tekemisen tavat ehkä eriytyvät, työn ydin kuitenkin säilyy kaikkialla. Koska kun seurakunnassa työssä kerran ollaan, on valittu tehdä hengellistä työtä. Vaikka meidän seurakunnassamme elää raamatuntulkinnallisia eroja, suunta on sama. Kaikkia yhdistää halu kertoa rakastavasta Jumalasta.”

Kun kirkon rippikoulutyötä kehitetään eteenpäin, Koskinen toivoisi sen nivoutuvan erityisen vahvaan yhteisöllisuuden painotukseen.

”Se tarkoittaa myös kysymystä siitä, miten liitymme luomakunnan yhteyteen, ja miten se voi rakentaa Jumalasuhdetta ja suhdetta toisiimme. Koko ajan on kyse näistä kolmesta suhteesta ja siitä, miten me niissä elämme.”

 

On paljon tilaa turvalliselle aikuiselle ja hengellisyydelle

”Kannattaa järjestää myös sellaista toimintaa, johon voivat tulla nekin, joita ei muulla, tavallisella hengellisellä toiminnalla tavoitettaisi. Se, millä voimme kristinuskon heidän kanssaan tuoda esiin, on ottaa ihmiset vastaan ja olla avoimesti sitä, mitä olemme ja näyttää omat arvomme.”

Anna Henninen tuli töihin Vihdin seurakuntaan pääkaupunkiseudulta.

”Kasvoin nuorena itse Helsingissä Vuosaaren ja Mikaelin seurakunnissa. Vihdissä koen, että pystyy avoimemmin olemaan kirkon työssä. Helsinki on niin paljon monikulttuurisempi, että siellä ei voi toimia samalla tavalla.”

”Vihdissä kaikki seurakuntaan liittyvä otetaan vastaan hirmu hyvin. Kerran olin menossa pitämään aamunavausta ala-asteelle ja olin pääkaupunkiseudulta oppinut tarkasti sen, mitä saa olla, ja rehtori kysyi, että lauletaankos virsiä. Minä en ollut koskaan saanut aamunavauksessa laulaa virttä.”

Työntekijän kannalta Vihdissä on helpompaa, kun kristillisyyden ja hengellisyyden rajankäyntiä ei tarvitse tehdä jatkuvasti.

”Seurakuntamme kouluvierailuja oli viime vuoden aikana pelkästään ala-asteilla yli sata. Se on aika iso määrä. Saadaan tulla sellaisina kuin olemme, eikä tarvitse piilotella ollenkaan.”

Seurakunta tekee paljon yhteistyötä myös kunnallisen nuorisotyön kanssa.

”Tosi hyvää yhteistyöltä on. Pidetään yhteisiä palavereja ja esimerkiksi koulujen päihdevalistus pidetään yhdessä kuudesluokkalaisille, yläkoulun hyvinvointitunnit ja ryhmäytykset samoin.”

Alue ja paikallinen kulttuuri vaikuttaa paljon. Mutta Hennisen mielestä koko kirkon nuorisotyössä on tarpeen pitää mielessä mahdollisuuksien koko kirjo. Eri keinoilla tavoittaa erilaisia ihmisiä mukaan.

”Järjestin vuosi sitten ensimmäisen Wonderland-tapahtuman, joka on puhtaasti Taylor Swiftin faneille suunnattu ilta. Tapahtuma on nyt järjestetty kolme kertaa ja sinne on löytänyt ihmisiä kaikkialta, Riihimäeltä saakka. Siinä tultiin kirkon tiloihin ja me työntekijät olimme järjestäjiä – nämä asiat puhuivat puolestaan. Tällä tavalla löydettiin mukaan ihmisiä, jotka eivät koskaan aiemmin olleet edes käyneet meidän kirkossamme.”

”Tällaisilla aivan pienillä jutuilla kyetään näyttämään, millaisia me olemme.”

Nuortenilloissa hartauden lisäksi on pidetty myös raamiksia. Iso juttu on nuorten itse järjestämät kasvumessut.

”Nuorten toiminnassa meillä on tällainen Sankarla-ajatus: jokainen on sankari ja yhdessä ylistetään suurinta sankaria, Jeesusta.”

Monipuolisessa kerhotoiminnassa, josta Henninen vastaa, kerhon vetäjillä on varsin vapaat kädet. Henninen lähettää viikoittaisen hartauspohjan ja aika moni myös hyödyntää sitä.

”Kaiken toiminnan suhteen pitäisi säilyttää se, että kaikenlaisille nuorille on tilaa. Meillä on ripareilla tosi iso kävijäprosentti ja mukana on paljon erilaista suhtautumista hengellisyyteen. Mutta juuri siksi leireillä minusta on aina ollut myös hyvää keskustelua, etenkin nuorten kanssa, jotka eivät usko.”

Hennisen tuntuma on, että nuoret ovat avoimempia viestimään omasta uskostaan – kannetaan ristejä ja esimerkiksi Instagramin biossa kerrotaan omasta kristillisyydestä.

”Nykynuoret tuovat sosiaalisessa mediassa oman hengellisyytensä luontevammin näkyviin kuin aiemmat ikäpolvet. Minä olen milleniaali, mutta ei meidän sukupolvellamme ole ollut samaa tapaa. Ei minullakaan ole somessa sellaista näkyvissä, vaikka ole työntekijä.”

Vihdissä on erittäin vahva nuorten osallisuuden perinne. Seurakunnan nuorten kapteenisto, vaikuttajaryhmä, on erittäin aktiivinen ja vaikuttaa myös siihen, millainen tuntuma ja fiilis nuorisotyön piirissä on.

Nuorisotyössä työntekijät puolestaan ovat omannäköisiään ja tekevät työtään omalla persoonallaan. Nuorille halutaan viestiä yhteisesti se, että kaikki saavat yhtä lailla tulla omana itsenään.

Hennistä kiinnostaa, miten liikuntaa ja hengellisyyttä voi yhdistää – vaikka hengellistä joogaa tai kävelylle lähtemistä nuorten kanssa.

”Olen alkanut harrastaa laitepilatesta. Siinä tärkeää on hengitykseen keskittyminen. Siinä keskittyminen ja rauhoittuminen on sellaista, jonka mielellään voisi jotenkin tuoda omaan työhön myös!”

 

 

Kristinusko: paikalla, läsnä vaan ei tyrkyllä

”2000 vuotta vanha sanoma kestää, mutta kirkon pitää tulla mutkattomasti ihmisten arkeen.”

Erilaiset muutoslinjat yhteiskunnassa ja kirkossa tiivistyvät yhteen Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla toisella tavalla kuin muualla Suomessa.

”Tavataan sanoa, että se, mitä Helsingissä on nyt, on kymmenen vuoden kuluttua muualla. Mutta en usko, että Suomi menee niin monikulttuuriseksi, että pienillä paikkakunnilla olisi lähiöitä, joissa asuisi yli puolet muita kuin kotomaassa syntyneitä. Kyllä Helsingillä, Espoolla ja Vantaalla on nyt ja tulevaisuudessakin erilainen nuorisotyön konteksti kuin maassa keskimäärin”, sanoo Pauli Syrjö.

Syrjö on Helsingin seurakuntayhtymän nuorisotyön sihteeri ja toimii monialaisen kasvatuksen tiimin lähijohtajana.

”Kirkko Helsingissä elää moninaistuvassa yhteiskunnassa. Me teemme vahvaa yhteistyötä kaupungin ja järjestöjen kanssa. Sen yhteistyön puitteissa noudatetaan jo kymmenen vuotta sitten sovittuja sääntöjä siitä, miten toimitaan. Ja minusta se, että iltapäiväkerhossa ei rukoilla tai ruokavirttä ei veisata, ei ole ongelma – kristillisyys voi tulla esiin muillakin tavoilla, lähimmäisenrakkauden ja välittämisen kautta.”

Syrjö siteeraa yliopistopappi Leena Huovisen mottoa: Olla paikalla, olla läsnä, mutta ei tyrkyllä.

”Mielestäni se on hyvin kuvattu, etenkin kun mennään kirkon seinien ulkopuolelle. Ei peitetä sitä, mistä ollaan, mutta lähtökohtaisesti siellä ei voida mennä Raamattu edellä. Esimerkiksi perinteisiä päivänavauksia helsinkiläisissä kouluissa ei enää ole – täällä rovasti ei voi tulla julistamaan keskusradiosta.”

Vaikka kulttuurinen ja uskonnollinen tila on pääkaupunkiseudulla vilkkaammin liikennöity kuin muussa maassa, se ei tarkoita, että kristillisyys jäisi muiden jalkoihin.

Syrjö siteeraa pääkaupunkiseudun rippikoulututkimuksen tuloksia: 94 % kertoi, että riparilla oli hyvä olla. 72 % arvioi, että leireillä käsiteltiin elämän kannalta tärkeitä kysymyksiä. 67 % rippikoululaisista toteaa, että kristinuskolla on merkitystä heidän elämässään.

Pääkaupunkiseudun luvut ovat yhtä korkeita tai korkeampia kuin muualla maassa.

”Tämä kertoo minusta siitä, että kristilliselle hengellisyydelle on iso kysyntä. Viime vuonna Helsingissä rippikoulun suorittaneita oli 3556 ja kirkkoon liittyi 370 rippikouluikäistä. Se oli kaikkien aikojen isoin luku. Yhdeksästätoista seurakunnastamme seitsemässä seurakuntalaisten väkiluku kasvoi – se on mahtava juttu ja kertoo ehkä jostain muutoksesta”, Pauli Syrjö sanoo.

”Nuoret näkevät täällä arkipäivässään ja kaveripiirissään paljon muita uskontoja. Ja minusta juuri se on johtanut siihen, että nuoret lähtevät vahvistamaan omaakin identiteettiään.”

Toisaalta viimeisten vuosikymmenten mittaan nuorten lähtötiedot kristillisestä kulttuurista ovat selvästi haurastuneet ja ovat helsinkiläisnuorilla mahdollisesti vähäisempiä kuin maakuntien Suomessa.

”Viisitoista vuotta sitten saattoi futispelissä sanoa nuorelle, että ’aijai, mikä tuhlaajapoika’ ja viittaus olisi ymmärretty – nyt se tarkoittaa heille enää pelaajaa, joka missasi maalipaikan.”

Tietopohja kristillisyydestä huteroituu, mutta uskonnot kiinnostavat taas aiempaa enemmän – muutosten keskellä Syrjö näkee rippikoulusta huolehtimisen kirkon avainkysymyksenä. Kastemäärien lasku alkaa nyt näkyä tästä vuodesta ja kirkon avainkysymykseksi muodostuu, tulevatko 15-vuotiaat leirille ja liittyvätkö kirkkoon.

”Tietoa uskonnoista ja uskosta on saatavissa valtavasti verkossa ja muualla, mutta sen jäsentely kaipaa toisten ihmisten seuraa. Seurakunnan leirit ja kokoontumiset ovat nuorille paikka tulla keskustelemaan toisten kanssa. Tähän on paljon tarvetta”, Syrjö sanoo.

”Tässä nousee sitten esiin kysymys rippikoulun opetuksesta. Nuoriso on toisaalta äärimmäisen valveutunutta, pystyy ottamaan asioista selvää, haastamaan ja keskustelemaan. Helsinki on etujoukoissa suvaitsevaisuusasioissa ja se näkyy ripareillakin. Ketään ei tänä päivänä voida lyödä Raamatulla päähän ja patistaa opettelemaan katekismusta ulkoa. Meillä ei rippikouluissa enää esimerkiksi useinkaan ole ulkoläksyjä. Toki asioita opiskellaan, rippikoulu on kasteopetusta, mutta sillä pyritään kristinuskon ymmärtämiseen, ei ulkoa oppimiseen.”

Kirkon ei pidä olla opillinen norsunluutorni. Työntekijöiden pitää olla nuorten arjessa, siellä missä nuoret ovat, yhteiskunnan keskellä.

Helsinkiä ei voi myöskään niputtaa yhteen hengelliseen kulttuuriin. Lauttasaaressa elämänpiiri on jonkin verran erilainen kuin itäisissä kaupunginosissa. Seurakuntia on tosiaan yhdeksäntoista ja niissä on hyvin omanlaisensa toimintakulttuurit.

Koska Helsinki on niin suuri, myös seurakuntien hengellisen tarjonnan määrä on poikkeuksellisen mittava. Esimerkiksi Agricolan kirkolla nuorten kristillinen toiminta vetää tavattoman paljon väkeä. Sama koskee laajemmin koko pääkaupunkiseutua. Uskonnollinen tarjonta on kuin iso seisova pöytä – jokaiselle on jotain.

Paikallisista ja alueellisista eroista huolimatta koko kirkkoa pitää Syrjön mielestä edelleen koossa perinne ja valtauskonnon asema.

”Toki nyt meillä on paikkoja, joissa jäsenprosentti alkaa kolmosella. Silloin ei enää olla enemmistöuskonto.”

Kristilliset arvot ja Raamatun sana kyllä kestävät tänäkin päivänä, mutta sitä ei voida enää viedä eteenpäin samalla tavalla kuin menneinä aikoina.

”Kun katsellaan 2030-luvulle, toivon, että nämä käynnistyneet hienovaraiset trendit kiinnostuksesta kirkkoa kohtaan vahvistuvat ja oma usko ja oma kirkko tulevat ihmisille edelleen tärkeämmiksi. Kirkosta haetaan tukea tulevaisuudessakin, se on turvaverkko. Mutta toisaalta kirkon on syytä olla joustava ja kyetä vastaamaan positiivisella tavalla yhteiskunnallisiin muutoksiin”, Pauli Syrjö miettii.

/by

Kirkon säästöistä tuli mullistus myös nuorisotyöhön – leikkausten myötä kokonaiskirkon tasolla ei ole yhtään ihmistä, joka pystyisi keskittymään nuorisotyön kehittämiseen

,
Jarmo Kokkonen istuu kaatuneen rungon päällä.

Kirkolliskokouksen päätöksien myötä Kirkkohallitus joutuu supistamaan toimintaansa kolmella miljoonalla eurolla vuoden 2027 alkuun mennessä. Leikkaukset koostuvat pääosin henkilöstövähennyksistä, joista se säästää noin 2 715 000 euroa. Käytännössä säästöpäätökset johtavat 12,6 henkilötyövuoden irtisanomisiin ja 19 henkilötyövuoden poistumisiin muilla järjestelyillä.

Leikkaus on huomattavan suuri Kirkkohallituksen henkilöstömäärään nähden ja sillä tulee olemaan rajuja vaikutuksia koko kirkon työn järjestämiseen.

“Kirkolliskokous asetti säästövaateet ja edellytti, että keskushallintoa supistetaan nimenomaan toiminnallista osuutta pienentämällä. Hallinnosta ja taloudesta nipistetään vähän, mutta suurin supistus kohdistuu viestintään, koulutukseen, diakoniaan, kasvatukseen ja jumalanpalveluselämään”, selittää Jumalanpalvelus ja kasvatus -yksikön johtaja Jarmo Kokkonen.

“Säästöt kohdentuvat siis kirkon perustyöhön. Päättäjien näkemys on, että arkihan rullaa seurakunnissa ja tarvittaessa hiippakunnat ovat tukena. Minusta se on liikkeenjohdollinen näkemys, joka on samantyyppinen kuin kuntasektorilla: paikallisesti tiedetään, mikä on viisasta ja kehitetään asioita tarkoituksenmukaisella tavalla.”

“Ajatuksena se on kaunis ja ruohonjuuritasoinen. Mutta siinä ei välttämättä ajatella esimerkiksi sitä kolmasosaa seurakunnista, jotka ovat pieniä. Viestinnällisen, kasvatuksellisen ja kehittämisen kokonaistuen heikkeneminen tuntuu eniten siellä, missä omat resurssit ovat rajatuimmat”, Kokkonen toteaa.

“Minusta kirkon toimintaedellytysten muutos herättää kysymyksen lasten, nuorten ja perheiden tasavertaisesta kohtelusta. Jossain on tukea ja resursseja ja jossain ei ole. Se on osallisuuden kysymys myös. Tasaisesti se ei jakaudu nytkään.”

Rippikoulun kehittäminen ja Polku saavat jatkua, mutta nuorisotyön kehittäminen ei

Kirkkohallituksesta viedään pois seurakuntiin suoraan suuntautuva konsultaatio ja kehittämistoiminta. Isot tapahtumat, kuten Kasvatuksen päivät, jumalanpalveluksen Jaetut eväät -päivät ja Kirkon viestintäpäivät eivät enää ole Kirkkohallituksen tehtäväkentässä. Jos niitä halutaan, joku muu saa järjestää ne vastedes.

“Kun paikallinen tuki ohenee, samanaikaisesti on sanottu, että strateginen kehittäminen säilytetään. Kirkkohallituksen avaintehtävä on nyt vaikuttamistoiminta ja edunvalvonta, arvovaikuttaminen ja päätöksenteon tuki. Ymmärrän niin, että kehittämishankkeita voidaan tehdä, mutta ne tulevat kärkihanketyyppisesti. Esimerkiksi rekrytointiin panostetaan nyt, ja siihen on kärkihanke, ja vastaavantyyppisiä voimme tehdä”, Jarmo Kokkonen sanoo.

“Rippikoulun ja Polku-toimintamallin kehittämistä ei pyyhitty pois. Tätä pidän saavutuksena.”

“Minun ajatukseni on, että rippikoulun kehittämistä ja Polku-mallia viedään nyt lähemmäs toisiaan ja niitä kehitetään yhdessä ja vastavuoroisesti. Rippikoulu-uudistus on meillä ovella ja rippikoulun kehittäminen kannattaa sitoa koko kasvun kaaren kehittämiseen kasteesta aikuisuuteen. Vahva rippikoulu menettää merkitystään, jos ennen sitä yhteyttä seurakuntaan ei ole ja aikuistumisen myötä yhteys jälleen katoaa. Näyttää siltä, että päätöksiä rippikouluun lähtemisestä tehdään jo alakoulun aikana. Siinä yksi syy pitää huolta kouluikäisten parissa tehtävästä työstä. Kastamattomille kristillisyydestä kiinnostuneille olisi myös luotava omaa polkua.”

Myös partion sopimuspohjainen yhteistyö jatkuu Kirkkohallituksessa. Mutta kaikki ei kuitenkaan säily.

“Konkreettisesti jumalanpalveluksen ja kasvatuksen yksiköstä vähenee neljä tehtävää. Tämä tuntuu varhaiskasvatuksessa, kouluyhteistyössä ja kouluikäisten parissa tehtävässä työssä, jumalanpalveluksen kehittämisessä ja nuorisotyössä. Kokonaiskirkon tasolla ei ole yhtään ihmistä, joka pystyisi keskittymään nuorisotyön kehittämiseen. Rippikoulun kehittämistä varten meillä on nyt puolikas henkilötyövuosi. Voisi kriittisesti kysyä, olisiko liikaa tämän kokoisessa kirkossa, missä rippikoulu on tällaisessa asemassa, jos olisi yksi työntekijä, joka voisi kunnolla keskittyä rippikouluun”, Kokkonen toteaa.

“Tässä on myös käynyt puolihuomaamatta, mutta kaikkien sallimana se, että varhaiskasvatuksessa ja kouluikäisten parissa kirkon missiokasvatusta ei hoida kukaan eikä missään. On vaikea sanoa, mitä siitä pitäisi ajatella. Päättäjät kinastelevat lähetysjärjestöjen roolista kirkossa pitkään ja hartaasti, ja samanaikaisesti kokonaiskirkko ei huolehdi lainkaan kaste- ja lähetyskäskyn välittymisestä lapsille ja alakoululaisille.”

On epäselvää, miten loppuneet työt voidaan korvata

Ei ole liioiteltua sanoa, että maailman muuttuessa viimeisten muutamien vuosikymmenten aikana sosiaalisesti ja teknologisesti kirkon kehittyminen ja uuden omaksuminen on voimakkaasti nojannut Kirkkohallituksen ja kirkon keskusten kautta tehtyyn ideointiin, ohjelmatyöhön, koulutukselliseen tukeen ja sparraukseen. Muutosten aika ei varmasti ole ohi, mutta kysymys siitä, kuka ja missä auttaa kokonaiskirkkoa matkalla eteenpäin on nyt leikattu auki.

”Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun kirkossa oli omat keskukset sekä perhetyölle ja -neuvolle että sairaalasielunhoidolle. Nyt molemmista keskuksista on jäljellä yksi tehtävä, jos sitäkään. Keskusten tukemana kirkko on säilyttänyt laajan kosketuksen ihmisten arkeen. Nyt mennään minusta jo aivan viimeisillä minimeillä”, Jarmo Kokkonen miettii.

“Samalla tavalla on syytä kirkkaasti tiedostaa, että 2020-luvulla kirkon kasvatuksen yhteisistä koordinaatiotehtävistä on vähentynyt 17 tehtävää. Kyllähän se nyt jossain tuntuu.”

Resurssien väheneminen on niin suurta, ettei sitä voi muualta käsin salvata.

“Kaikki tiedämme, että myös kapitulien resurssit ovat heikentyneet. Voidaan ajatella, että hiippakunnat järjestävät alueellisen tuen, mutta hiippakuntasihteereitä ja -asiantuntijoita, jotka pystyvät keskittymään nuorisotyön ja kasvatuksen asioihin on vain osassa hiippakuntia. Vielä harvemmassa on jumalanpalveluksen kehittäjiä. Työn painopiste on siirtynyt seurakuntien konsultatiiviseen tukeen. Hiippakunnat eivät myöskään toimi yhteismitallisella tavalla, ne ovat itsenäisiä”, Jarmo Kokkonen toteaa.

“Tulevaisuuden mahdollisuudet ovat verkostomaisessa työotteessa ja Teams on oiva väline verkostoille. Se pitää kuitenkin muistaa, että mikään verkosto ei toimi itsekseen ilman vetäjää ja vaivannäköä. Seuraavat pari vuotta tulevat olemaan aikaa, jolloin näitä uusia tapoja testataan. Järjestöjen rooli tulee olemaan siinä merkittävä. Lasten ja nuorten keskuksen kanssa on hyvä yhteistyö. STEP-koulutus on nyt ainoa jäljelle jäänyt kirkollista täydennyskoulutusta tarjoava toimija.”

Koulutuksen leikkautuminen kirkossa on dramaattista. Kirkon keskushallinnossa ei ole yhtään henkilöä, joka enää pystyisi kokonaan keskittymään kirkon kasvatuksen koulutuksen kehittämiseen.

“Toki Nuorisoala ry tarjoaa laadukasta ja usein ilmaista koulutusta myös seurakunnille, mutta tätä kautta ei rakenneta kirkon työntekijän identiteettiä. Jos kirkko ei hoida sitä itse, sitä ei hoida kukaan.”

Kirkon koulutuskeskuksen resursseista lähtee lähes kolmannes. Se tulee näkymään esimerkiksi kirkon johtamiskoulutusten muutoksena.

Verkostomaisen työtavan varaan rakentuu paljon

On hyvin merkittävä kysymys, miten kasvatuksen työtä ja kirkon työtä ohjataan ja autetaan eteenpäin tulevaisuudessa. Esimerkiksi Lasten ja nuorten keskus on viime vuodet kehittänyt merkittävästi erilaisia ulkopuolisuuden ehkäisyyn ja osallisuuteen liittyviä hankkeita ja työtä omissa yhteistyöverkostoissaan yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Miten seurakunnallisen nuorisotyön peruskehittäminen mahtuu sen kokonaisuuteen?

“Ei LNK voi sitä tehdäkään ilman resursseja. Koko tämän säästö- ja muutoshankkeen reunaehtoja on ollut, että resurssisiirtoja ei sallita. Resurssien pitää tosiasiallisesti vähentyä.”

LNK:n kautta ylläpidetään Lastenkirkkoa, osallisuustyötä, liikuntaa, Nuorten tulevaisuusseminaaria ja vaikuttajaryhmien koordinaatiota. LNK osallistuu myös Polun kehittämiseen.

Siltä osin kuin kirkon kehittämistyössä nojataan tulevaisuudessa esimerkiksi verkostomaiseen toimintatapaan ja seurakuntien työntekijöihin, joilla on halua viedä eteenpäin myös kokonaiskirkon näkökulmaa, eteen tulee se tosiasia, että seurakuntien omat resurssit lopulta täytyy käyttää oman seurakunnan toimintaan. Juuri siksihän kokonaiskirkon toiminnalliset virat ovat olleet tärkeitä.

“Seurakuntayhtymien rooli voisi olla tulevaisuudessa suurikin. Niiden resurssit ovat suuremmat kuin hiippakunnilla. Rakenteita ei vielä juuri ole, mutta yhtymät voivat sopia keskenään, että jakavat vetovastuuta erilaisten verkostojen ja kehittämishankkeiden vetämisestä mahdollisesti yhteistyössä Kirkkohallituksen kanssa”, Kokkonen sanoo.

Viime vuonna suuret yhtymät ja Kirkkohallitus rakensivat yhdessä aikuisrippikoululle uuden verkkoalustan. Tällaiset hankkeet edellyttävät verrattain vahvaa yhteistä tahtotilaa.

“Jos esimerkiksi olisi ollut paikallisesti päätettävissä, moni seurakunta olisi päättänyt voimakkaasti lyhentää riparien leirijaksoja ja keskittyä edullisiin toteutuksen tapoihin. Mutta rippikoulusuunnitelma ei ole sitä sallinut, ja sen taustalla oli mittava tutkimustieto siitä, mikä tuottaa hyvää oppimista, sitoutumista ja kokemuksellisuutta. Onneksi tiedontuotanto säilyy edelleen Kirkkohallituksen tehtävänä.“

Malli kokonaiskirkon kristillisen kasvatuksen tuelle rakennetaan uudelleen vain yhdessä

“Toivoisin, että näiden säästöjen jälkeen kaikilla tasoilla säilyisi tervettä kriittisyyttä mukana, että vältettäisiin ajautumista esimerkiksi sellaiseen tilanteeseen kuin nyt missiokasvatuksen osalta”, Kokkonen toteaa.

”Nyt lähdemme isolla porukalla luomaan tulevaisuuden rippikoulua ja Polku-mallin mukaista seurakuntaelämää, joka ylittää työalojen rajat. Polku on malli koko seurakuntaelämälle, siis myös strategiseen johtamiseen. Kirkkovuosi Polulla avaa jumalanpalvelusta kaikenikäisille. Etsimme myös uusia rahoitusmahdollisuuksia. Toivomme työyhteyteen yhtymiä ja niitä seurakuntia, joilla on kehittämisintressejä. Todellisuus pitää nähdä rehellisesti, mutta samalla myös toiveikkaasti.”

“Aiemmin kristillinen kasvatus oli kodin, koulun ja kirkon yhteistyötä. Kodin kristillisen kasvatuksen oheneminen ei ole vielä päättynyt, se tulee monikulttuuristuvassa maailmassa jatkumaan. Koulujen uskonnonopetus tulee jollain aikataululla joka tapauksessa muuttumaan. Jäljelle jää kirkko, jolla edelleen on resursseja ja valtava seurakuntalaisten potentiaali. Kirkon täytyy itse vastata kristillisestä kasvatuksestaan ja sanomansa elävyydestä, olivat resurssit mitkä tahansa.”

“Tähän tarvitaan erilaisia ihmisiä, pitkäjänteistä ja rohkeaa yhteistyötä sekä yhteinen tilannekuva siitä, onko kirkon kasvatus ja hengellinen elämä niin tärkeää, että haluamme niiden jatkuvan.”

Teksti: Jaakko Kaartinen

/by

Nuorten tulevaisuusseminaari luo optimistisen katseen kohti tulevaisuutta

,

Seurakuntien ja järjestöjen nuoria vaikuttajia kokoontuu huhtikuussa Espooseen suunnittelemaan kirkon tulevaisuutta. 17-vuotiaiden aktiivien mielestä eniten kiireisintä remonttia kaipaa keskustelukulttuuri ja toisten kunnioittaminen.

Tulevaisuusseminaarin teemoja ovat muun muassa tulevat seurakuntavaalit, kirkon strategia ja nuorten mielenterveyden tukeminen. Teemat on valittu itse valmisteluprosessiin osallistuneiden nuorten kesken. Yhtenä tärkeimpänä 17-vuotiaat, eri puolilta maata tulevat Henri, Oona ja Emma pitävät kirkon keskustelukulttuuria ja yhdenvertaisuutta. 

Nuorilla on vahva usko keskusteluun

Tulevana keväänä Henri Siltanen vetää seminaarissa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta käsittelevää pajaa. Eniten hän odottaa ympäri maata tulevien nuorten aktiivien välistä keskustelua. Nurmijärveltä saapuva Siltanen haluaisi viedä kirkkoa etenkin kohti avoimempaa keskustelua.

“Tärkeintä olisi eri tahojen välinen avoimempi keskustelu, kun kirkon tilanne on jakautunut”, hän sanoo.

Siltanen uskoo, että kirkko tarvitsisi joissakin asioissa myös yhteisen kannan nykyisten jakolinjojen sijaan.

“Kun meiltä yhteiskunnassa kysytään meidän mielipidettä, ei voida sanoa, ellei meillä selkeästi sellaista ole.”

Entä kompromissit, syntyykö yhteisiä kantoja ilman niitä?

“Tilanne on se, että yhteistyötä pitää saada aikaan, muuten keskustelua ei synny, sellaiselle ei ole tilaa tai siihen ei ole halua”, Siltanen kuvailee.

“On luotava ensin helppo tapa keskustella, että yhteinen näkemys voi syntyä. Avoin keskustelu voi auttaa pohjan rakentamista.”

Tulevaisuusseminaarit kutsuvat toimijuuteen

Osallisuus on Henrille tärkeä teema. Hänestä seurakuntien olisi löydettävä uusia kohderyhmiä ja luotava toimintaa, joka soveltuisi nykyistä suuremmalle osalle ihmisiä.

Henrille tulevaisuusseminaarit ovat merkinneet paljon. Osallisuuden ja yhdenvertaisuuden teemat tuntuvat omilta myös siksi, että hänellä on omakohtaista kokemusta sosiaalisesta syrjäytyneisyydestä.

“Minulla on sellaisia kokemuksia elämästä, jotka antavat monipuolista näkökulmaa näihin aiheisiin. Rippikoulussa sain kuvan kirkosta avoimena yhteisönä ja aloin pohtia omia arvojani. En ole erityisen uskovainen, mutta minulle kokemus vastaanottavasta yhteisöstä on ollut hengellinen kokemus. Haluan vaikuttaa kaikessa missä voin.”

Oman seurakuntansa nuorten vaikuttajaverkostoon kuuluva Henri uskoo, että seminaarin ajatukset vaikuttavat paikallistasolla eri elimissä.

Samaan luottaa Emma Pelkonen Säkylä-Köyliön seurakunnasta.

“Meillä on pajoissa tarkoitus herättää nuorissa innostusta viedä terveisiä myös kirkolliskokoukseen ja tehdä aloitteitakin”, Pelkonen kertoo.

“Toukokuussa jutellaan paljon edustajien kanssa kirkolliskokouksessa. Viestit menevät parhaiten eteenpäin ruohonjuuritasolla ja jokaisella on omaan paikallisyhteisöön seminaarista jotain kotiin vietävää”, uskoo puolestaan Oona Ristimäki Urjalan seurakunnasta.

“Seurakunnissa kyllä varmasti halutaan kuulla seminaarin terveisiä. Tuloksista osa on myös seurakunnilta toisille oppimista, kun osanottajat tulevat eri puolilta.”

Kynnyksiä voisi vieläkin madaltaa

Tulevaisuusseminaaria itseään voisi nuorten mukaan kehittää samaan suuntaan kuin kirkkoa: että ulkopuolisen olisi helpompi päästä mukaan.

“En tuntenut ketään, kun osallistuin ekaa kertaa. Vaikka semma on tosi yhteisöllinen, ujojen mukaan pääsemistä voisi nopeuttaa”, sanoo Ristimäki.

“Olin itse sellainen, joka tuli yksin ja lämpenin hitaasti. Tänä vuonna pyritään varmistamaan, että kaikki tietävät, mitä tehdään ja milloin.”

”Ensimmäisenä vuonna vanhempani lupasivat hakea tarvittaessa pois kesken, mutta eivät saaneet edes puhelimella kiinni koko viikonloppuna. Pajatyöskentelyssä tutustuin ihmisiin, joiden kanssa ei välttämättä ollut mitään muita yhteisiä tekijöitä kuin seurakunnan toiminta, mutta se riitti. Lähdin uudelleen mukaan siksi, että voisin olla jollekin toiselle mahdollistamassa sitä elämystä, jonka itse ekan kerran sain.”

Kirkon parlamentista ei ole esikuvaksi

Emma Pelkonen on ollut mukana viemässä seminaarin nuorten terveisiä kirkolliskokoukseen ja tutustunut siellä kirkon päättävän elimen kulttuuriin.

“Ei ole ollut kovin kunnioittavaa aina se keskustelu. Myös seurakunnissa kaikkien välistä ja kaikkia kunnioittavaa keskustelua pitäisi olla enemmän.”

Myös Oona Ristimäki pitää vallitsevan keskustelukulttuurin tasoa huonona.

“Se ei tosin ole pelkästään kirkon ongelma, mediaa kun seuraa niin keskustelukulttuuri lyö yli monissa tilanteissa, eikä välttämättä oteta toisia huomioon.”

Hän uskoo, että seminaarissa keskustelun tasoa voidaan pitää hyvänä esimerkiksi turvallisemman tilan periaatteilla ja Erätauko-menetelmällä, jota myös käytetään.

“On aika pieni vaiva käydä ne periaatteet läpi ja sitoutua niihin, ne ovat sitten selkeät rajat joiden sisällä keskustellaan. Sellaisella voi saada aikaan liikkeen parempaan suuntaan”, Ristimäki uskoo.

“Nuorilla on seminaarissa erilaisia lähtökohtia, mutta aika helpolla on päästy yhteisymmärrykseen.”

Emman mukaan yhteistyö ja vuorovaikutus alkaa jo yhdessä seminaaria suunnitellessa. “Osa ihmisistä on liberaalimpia ja toiset konservatiivisempia, ja silti haluamme kaikki samaa asiaa: kirkkoa, jossa on hyvä olla.”

Mihin suuntaan kirkkoa pitäisi viedä?

Jos Oona Ristimäki saisi alkaa rakentaa kirkkoa aivan alusta, hän haluaisi tuoda esiin tasa-arvon voimakkaammin.

“Jos verrataan muuhun yhteiskuntaan, kirkkoa pidetään vieläkin tosi konservatiivisena. Oma käsitys uskosta ei ole sellainen.”

Oona mainitsee tärkeänä asiana myös edustuksellisuuden.

“Edustuksellinen demokratia vaatisi kirkossa enemmän hajontaa.”

Emma Pelkonen muuttaisi ensin keskustelukulttuuria.

“Kysymys on siitä, miten toisia ihmisiä kohdellaan. Puhutaan paljon lähimmäisenrakkaudesta, mutta saatetaan syrjiä tai sanoa pahasti.”

Teksti: Salla Ranta

 

 

/by

Neljä nuorisotyöntekijää, sataneljäkymmentäkaksi vuotta työkokemusta

,

Seurakuntien nuorisotyössä on mukana konkareita, jotka ovat antaneet nuorisotyölle koko työuransa, nelisenkymmentä vuotta. Se on pitkä aika, etenkin ajatellen viimeisten neljän vuosikymmenen muutoksia. Työ, jota tehtiin kirjoituskoneilla ja lankapuhelimilla 1990-luvun alussa, on käynyt läpi digitalisaation sähköpostista matkapuhelimiin ja Primesta someen. Maaltamuutto on saanut rinnalleen maahanmuuton, ilmastonmuutos on noussut kuin vuorovesi. Parhaillaan eletään tekoälymurrosta.

Yksi muutoksista sitten 1990-luvun alun on myös työelämän nopeutuminen. Pitkät urat ovat harvinaisempia, työpaikkaa ja ammattia vaihdetaan kerkeämmin.

Kaikkien muutosten läpi pitkään nuorisotyössä pysyneiltä voi siis ehkä oppia jotain siitä, mikä perimmiltään kiinnittää omaan työhön.

Vaikka yksilölliset tarpeet vaihtelevat, työssä kannattelevista tekijöistä monet ovat samoja

Kuten Kontiolahden Klaus Tefke haastattelussaan sanoo, eri työntekijöillä on monenlaisia eri toiveita ja tarpeita, monenlaisia osaamisprofiileita ja mieltymyksiä. Toisaalta pitkään työssä olleilla on näissä haastatteluissa myös yhdistäviä piirteitä. Työtä tehdäkseen ei ole tarvinnut piilottaa omaa persoonaansa. Työhön ei kohdistunut mikromanagerointia, työtä koskevia valintoja ei ole kyseenalaistettu ja vähätelty, työn tekemisen alaa ja yhteistyömalleja ei ole rajoitettu, luottamusta ei ole puuttunut. Työ ja työyhteisö on mahdollistanut enemmän kuin sulkenut pois.

Tällaiset näkökulmat eivät onneksi ole harvinaisia.

Kevan tuoreimman, vuonna 2024 toteutetun julkisten alojen työntekijöitä koskevan tutkimuksen mukaan kirkon alalla 80 % työntekijöistä ilmoitti suosittelevansa työpaikkaansa tuttavalleen. Työn jatkuvuuden kokee turvatuksi 83 %, korkeampi luku kuin muualla julkisella sektorilla. 93 % pitää työtään tärkeänä ja merkityksellisenä.

Kevan tutkimuksen mukaan joka seitsemännellä kirkossa on hyvä työyhteisö. Luku heijastelee kokemusta esihenkilötyön tasosta. Eniten työssä jaksamista auttavat työkavereiden tuki, työilmapiiri ja yhteistyö, hyvä esihenkilö, riittävän haastavat työtehtävät ja työn joustavuus.

Paljon hyviä asioita – voi kysyä, nousevatko nämä näkökulmat esiin puhuttaessa julkisesta sektorista ja erityisesti seurakunnista työpaikkoina? Tuskin nousevat riittävästi.

Kirkon rekrytoinnin haasteiden kannalta nyt ja lähitulevaisuuteen liu’ttaessa on varsin tärkeää vahvistaa todellista kuvaa niistä tekijöistä, jotka tekevät seurakunnasta työpaikan, jossa viihtyy ja voi hyvin.

Lue Villin haastattelut pitkän työuran seurakunnasta tehneistä nuorisotyöntekijöistä

/by

Piplia: Ihanteita ja rakenteita

,
Piplia-palsta

Kun Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen lähetti opetuslapset maailmaan, odotukset olivat kovat: ”Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.” (Mark 16:17–18) Sankarillisten ihmeitä vaikuttavien apostolien korostaminen on yksi mahdollinen tapa kertoa Kristus-liikkeen alkuajoista. Esimerkiksi Apostolien teot on juuri tällainen sankaritarina. Toisenlaistakin tarinaa voisi kertoa.

Puhtaasti Hengen varassa vaeltaminen näyttäytyy evankeliumeissa ihanteena. Jeesuskin kielsi oppilailtaan järkevän varustautumisen, kun nämä lähtivät kiertämään kyliä. Usein unohtuu, että Jeesuksen pyhän huolettomuuden mahdollistivat häntä taloudellisesti avustavat naiset. Magdalan Marian, Johannan ja Susannan lisäksi ”oli monia muita naisia, ja kaikki nämä avustivat heitä omilla varoillaan.” (Luuk. 8:2–3) Jonkun piti kantaa Hengen varassa vaeltelun taloudellinen vastuu.

Paavali piti itseään karismaatikkona: hänen armolahjareperturaariinsa kuului esimerkiksi kielillä puhuminen (1. Kor. 14:18). Aivan ongelmattomana Hengen varaan heittäytyvä seurakuntaelämä ei hänen kirjeissään näyttäydy. Korintissa vaikuttaneet karismaattiset mieshahmot ajoivat seurakunnan kuppikuntaisuuteen: yksi ilmoitti kuuluvansa Apolloksen, toinen Paavalin ja kolmas Pietarin leiriin (1. Kor. 1:12) Sankarimyytillä on varjopuolensa. Armolahjojen ylitsevuotava esille tuominen kokoontumisissa johti kaaokseen. Vaikka kuinka oltiin Hengen varassa, jotain rakennettakin oli hyvä olla, Paavali joutui toteamaan. Hän antoi ohjeet armolahjojen ilmentämiselle ja kokoontumisen järjestykselle (1. Kor. 14:26–37).

Koko ajatus seurakuntaelämästä ilman rakenteita lienee enemmän retoriikkaa kuin todellisuutta. Filippiläiskirjeessä Paavali tervehtii seurakunnan ohella myös sen ”kaitsijoita ja palvelijoita” (Fil. 1:1). Kreikan sanat voisi myöhemmässä asiayhteydessä kääntää ”piispoja ja diakoneja”, mutta Kristus-liikkeen alkuvaiheessa piispoista puhuminen synnyttäisi väärän mielikuvan. Filippiläiset olivat todennäköisesti järjestäytyneet ottamalla mallia paikallisista yhdistyksistä, joita oli moniin tarkoituksiin. Piirtokirjoituksia tutkimalla on saatu selville, että yhdistyksillä oli jos jonkinlaista rahastonhoitajaa, puheenjohtajaa ja menojen valvojaa. Kaitsijat ja palvelijat olivat jonkinlaisia seurakunnan virkailijoita. Yhdestä maininnasta on mahdoton päätellä, miten heidät valittiin ja millainen toimikausi heillä oli.

Kristinuskon ensivaiheista kertomamme tarina vaikuttaa myös siihen, miten katselemme nykyistä seurakuntaelämää. Kerrommeko tarinaa spontaanin meiningin menettämisestä ja rakenteisiin jähmettymisestä? Vai olemmeko tyytyväisiä, että evankeliumin kuuluminen on luotettavammalla taloudellisella pohjalla kuin Johannien ja Susannojen kukkaronnyörien varassa? Tunnustammeko, että alusta asti sankarimiesten taustalla oli joukko vähemmän karismaattisia virkailijoita, taloudellisia tukijoita, sihteereitä ja arjen tekijöitä?

Teksti: Katja Kujanpää

/by

Nepsy-nuoret kaipaavat arvostavaa kohtaamista ja kehuja

,
Kirsi Hurskainen

Kirsi Hurskainen

Neuropsykiatrisesti (nepsy) oireilevien lasten ja nuorten määrä on viime vuosina kasvanut voimakkaasti. Tämä on asettanut paineita nepsy-nuorten erityistarpeiden huomioimiseen myös nuorisotyössä.

Keski-Karjalan seurakunnan erityisnuorisotyönohjaaja Kirsi Hurskaisen mukaan esimerkiksi rippikoulujen ja -leirien järjestämisessä tässä on onnistuttu hyvin.

”Meilläkin on Keski-Karjalassa erimittaisia leirejä, ja kaikissa ei vaadita yöpymistä. On lähitapaamisia ja sitten opetuspäivä erikseen.”

Näin on myös Helsingin Malmin seurakunnassa, jossa pienryhmäripareista on jo useiden vuosien kokemus.

Palautumishetket ovat tärkeitä

Heidi Granström

Kuormittuminen on nuorilla nykyisin yleistä, ja sen huomioiminen korostuu nepsy-nuorilla. Malmilla pienryhmäriparin rakenne on mietitty niin, että tapaamisia on kaksi tuntia kerrallaan eikä peräkkäisinä päivinä.

Seurakunnan erityisnuorisotyöstä vastaava Heidi Granström kertoo, että leirit on suunniteltu niin, että nuori voi tarvittaessa ottaa palautumishetkiä.

”Kun on yhteistä ohjelmaa, nuori voi sanoa, milloin hän tarvitsee omaa aikaa. Tämä mahdollistaa sen, että nuori jaksaa viikon mittaisen leirin paremmin.”

Riittävästä levosta huolehditaan myös Keski-Karjalassa. Leireillä on esimerkiksi sovittu, että kaikki huilaavat 30‒40 minuuttia päivässä ohjelman lomassa.

Ennakkosuunnittelun tärkeys korostuu

Sekä Hurskaisen että Granströmin mukaan tärkeintä nepsy-nuorten osalta on hyvä ennakkosuunnittelu. Malmilla nuoret saavat jo keväällä ennen kesän pienryhmäriparia tietoa  tulevan tapaamisen ohjelmasta.

Nuorille myös kerrotaan, mitä juttuja leirillä tehdään ja missä järjestyksessä. Lisäksi Vanhempien vartti -puheluissa kartoitetaan, mitä kaikkia asioita on hyvä huomioida pienryhmäriparilla tai leirityöskentelyssä.

”Jos esimerkiksi ruokailussa on haasteita, etsimme niihin ratkaisuja. Nuori voi tarvittaessa syödä rauhallisessa paikassa ja ottaa kotoaan mukaan välipaloja, jos leirin ruoka aiheuttaa esteitä syömiseen”, Granström sanoo.

Hurskaisen mukaan leirejä järjestettäessä on hyvä muistaa, että myös isosten joukossa on nepsy-nuoria. Heidän ohjeistamisensa ja tukemisensa isosen tehtävässä on tärkeä osa Hurskaisen työtä.

Malmilla on puolestaan aloitettu tänä syksynä isosille oma pienryhmätoiminta. Tämä mahdollistaa paremmin myös nepsy-nuorten osallistumisen isostoimintaan.

Koulutuksesta hyötyvät kaikki

Nykyisin tietoisuus nepsy-nuorten tarpeista on seurakunnissa hyvällä tolalla. Kirsi Hurskaisen mukaan vanhemmat kertovat niistä yhä paremmin jo ilmoittautumisvaiheessa.

Etukäteistieto onkin hyvin tärkeää. Silloin leirejä on mahdollista räätälöidä nuorten tarpeiden mukaisiksi.

”Erityistarpeita voi olla niin monenlaisia. On tosi tärkeää, että työntekijöillä on riittävästi tietoa turvallisen leirikokemuksen mahdollistamiseksi.”

Sekä Hurskainen että Granström ovat kouluttautuneet nepsy-valmentajiksi. Koulutus on lisännyt merkittävästi tietoisuutta nepsy-nuorista, kun he ovat voineet jakaa oppiaan myös kollegoilleen.

”Koulutus on äärimmäisen hyvä tarjoamaan uusia välineitä nepsy-nuorten entistä yksilöllisempään kohtaamiseen”, Hurskainen kehuu.

Nepsy-nuorten huomioiminen voi joissain tilanteissa vaatia seurakunnilta myös lisäresursseja, mutta Granströmin mukaan niihin panostaminen kannattaa. Aina ei ole mahdollista esimerkiksi pienentää ryhmäkokoja, mutta on hyvä miettiä, voisiko osan toiminnoista toteuttaa pienemmissä ryhmissä.

Nuoret välittävät ja huolehtivat toisistaan

Granström kehuu, miten hyvin toiset nuoret ottavat nykyisin huomioon nepsy-nuoret. Nuorten mieleen on hyvin iskostunut, että kaikilla ei voi olla samat säännöt.

”Lapset ja nuoret kasvavat jo siinä todellisuudessa, että meitä on tosi monenlaisia ja meillä on erilaisia tarpeita. Näen ripareilla paljon huolenpitoa ja aitoa välittämistä.”

Samaa mieltä on Hurskainen. Tukeva ilmapiiri ja positiivisuus ovat kaiken lähtökohta.

”Nepsy-nuoret ovat varmasti saaneet negatiivista palautetta joka puolelta. Onneksi seurakunnissa osataan kannustavan ilmapiirin luominen.”

Seurakunnissa hyvät kohtaamistaidot

Paula Muranen

Perpe-keskuksen erityisohjaaja Paula Muranen on kohdannut seurakunnan työntekijöitä nepsy-nuorten kanssa työskentelyyn liittyvissä työpajoissa. Hän kehuu, miten seurakuntien arvomaailma on usein jo sellainen, joka tukee monenlaisuuden huomioimista ja arvostavaa kohtaamista.

”Arvostava yhteys säilyy, kun kohtaamiset ovat hyviä. Silloin ei synny haastavaa käyttäytymistä.”

Murasen mukaan nepsy-nuorten kohtaamisissa on oleellista monenlaisen hermoston salliminen. Joku tarvitsee liikettä. Jollekin taas kuormitus voi olla niin suuri, että pitää päästä vetäytymään omaan rauhaan.

”Keskittymistä voi tukea eri tavoin. Esimerkiksi tapaamisen päivän ohjelma on hyvä olla aina näkyvillä ja kertoa, mitä tilassa saa tehdä.”

Tarvitaan rakkautta ja hyviä keskusteluja

Murasen mukaan nepsy-nuorten huomioiminen ei aina vaadi lisäresursseja vaan vain ajatusten kääntämistä. Pienryhmät ovat toki usein hyväksi, koska silloin on helpompaa säädellä tai aktivoida nuoria.

Tilojen suhteen pitäisi huomioida aistit. Toimintaa voi pilkkoa pieniin osiin ja tauottaa sopivasti.

”Kynä ja paperi on ehkä helpoin keino, jota käytetään yllättävän vähän. Puheen tueksi kannattaa laittaa vaikka avainsanoja ylös taululle. Sitä ovat kiitelleet ihan aikuisetkin.”

Muranen muistuttaa, että vaikka nepsy-nuorten erityispiirteitä tiedostetaan yhä paremmin, oleellista on moninaisuuden huomiointi. Pienryhmätkään eivät toisinaan sovi kaikille, vaan osa nuorista haluaa kadota massaan.

”Tärkeää on usein kuitenkin tuntea tulevansa kohdatuksi. Rakkautta ja hyviä keskusteluja piiskan sijaan.”

Teksti: Tomi Kangasniemi

/by

”Olisi toivottavaa, että entistä useampi seurakunta tarjoaisi ilmaisen asumisen harjoittelun ajaksi”

,
Neljä yllättynyttä kasvoa

Kustannussyyt ovat vaikuttamassa siihen, että kirkon nuorisotyöntekijäksi opiskelevat tekevät harjoittelunsa usein esimerkiksi kampuspaikkakuntansa läheisyydessä tai aiemmalla kotiseudullaan. Eri puolille Suomea suuntautuvat harjoittelut ja kesätyöt voivat heijastua valmistuneiden tilanteeseen ja valintoihin myös työllistymisvaiheessa.

Sami Ritokoski

Sami Ritokoski

Diakonia-ammattikorkeakoulun Helsingin kampuksen lehtori Sami Ritokoski toteaa, että käytännön syistä kirkon nuorisotyön opiskelijoiden harjoittelut keskittyvät usein Etelä-Suomeen. Suurella osalla opiskelijoista on vuokra-asunnot pääkaupunkiseudulla. He joutuvat maksamaan siitä yleensä vuokraa myös harjoittelun aikana, jolloin heillä ei ole taloudellista mahdollisuutta hankkia toista vuokra-asuntoa harjoittelupaikan läheltä.

”Poikkeuksen muodostavat ne opiskelijat, jotka asuvat harjoittelun ajan esimerkiksi vanhempiensa tai muiden tuttujen luona. Lisäksi monimuoto-opiskelijat saattavat asua muualla kuin kampuspaikkakunnalla, jolloin heillä on mahdollisuus suorittaa harjoittelu omalla asuinpaikkakunnallaan tai sen läheisyydessä.”

Ritokosken mukaan lähinnä yksittäiset seurakunnat tarjoavat opiskelijalle ilmaisen asumisen harjoittelun ajaksi.

”Olisi tietysti toivottavaa, että tämä yleistyisi jatkossa. Sen myötä entistä useampi opiskelija saattaisi tehdä harjoittelunsa kauempana kampuspaikkakunnista.”

Pääasiassa Keskipohjanmaalla toimivassa Centria-ammattikorkeakoulussa kirkon töihin valmistuu opiskelijoita yhteisöpedagogikoulutuksesta, joka sisältää myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan vaadittavat opinnot. Lehtori Emilia Teerikangas toteaa, että Centriassa opiskelevilla on samantyyppisiä haasteita.

”Meidän opiskelijamme suuntaavat harjoitteluun usein Kokkolan lähiympäristöön tai omille kotiseuduilleen juuri kustannussyistä. Monimuoto-opiskelijoilla on vastaava tilanne omilla asuinpaikkakunnillaan, mikä tuo harjoitteluihin maantieteellistä laajuutta. Toivottavaa kuitenkin on, että jatkossa entistä useampi seurakunta voisi tarjota opiskelijalle ilmaisen asumisen harjoittelun ajaksi.”

Laaja-alaisuutta rekrytointiin

DIAK ja Centria eivät suosittele hakemaan harjoittelupaikkaa ensisijaisesti itselle tutusta seurakunnasta. Ennestään vieras ympäristö on mahdollisuus oppia asioita uudessa kontekstissa.

”Toisaalta harjoittelun myötä opiskelija pääsee katselemaan toimintaa ja työtä ohjaajan näkökulmasta sekä näkemään kulissien taakse. Tämä eroaa aiemmasta, esimerkiksi isosen tai apuisosen roolissa koetusta”, Ritokoski pohtii.

Samalla hän muistuttaa, että eri puolille Suomea suuntautuvat harjoittelut ja kesätyöt voivat heijastua valmistuneiden tilanteeseen ja valintoihin myös työllistymisvaiheessa.

Rasmus TeperiDiakonia-ammattikorkeakoulun opiskelijakunta O’Diakon puheenjohtaja Rasmus Teperi toteaa, että
asuminen on opiskelijoille hyvin kallis kuluerä.

”Erityisesti täällä Helsingissä asuminen on todella kallista. Seurakuntien tulee ottaa suurempaa roolia opiskelijoiden asumisen tai muun talouden tukemisessa, jos heitä halutaan suuremmissa määrin harjoitteluihin eri puolille Suomea.”

Teperin mukaan seurakunnat voisivat olla myös aktiivisempia ja laaja-alaisempia, kun ne rekrytoivat opiskelijoita harjoitteluihin tai valmistuneita töihin.

”Esimerkiksi KirkkoRekry voi olla monille tuntematon palvelu, joten vapaamuotoiset korkeakoulujen ja opiskelijakuntien some-kanaville laitettavat ilmoitukset antaisivat varmasti paljon uutta näkyvyyttä seurakunnille.”

Opinnot antavat leirikokemusta

Erilaiset leirit ovat tunnetusti seurakunnan nuorisotyössä tärkeässä osassa. Sami Ritokoski toteaa, että samaan aikaan kuin osalla opiskelijoista on runsaasti leirikokemusta ja -osaamista, osalla opiskelijoista on leireihin entuudestaan vain niukasti tuntumaa.

”Opiskelijoiden taustaa voi tältä osin luonnehtia kirjavaksi.”

Varsinkin vähäisen leirikokemuksen omaaville opiskeluihin liittyvä pakollinen leiri- ja retkitoiminnan harjoittelujakso tuo arvokkaan lisän.

Emilia Teerikangas

Valittu opintolinja vaikuttaa luontaisesti asiaan. Diakissa kirkon alan opiskelijoista sosionomi-kirkon nuorisotyönohjaajaopiskelijoilla sekä sosionomi-kirkon varhaiskasvatuksenohjaajaopiskelijoilla leiri- ja retkitoiminta kuuluu harjoitteluun pakollisena osiona.

”Heille leirikokemusta tulee siis opiskelun myötä vääjäämättä, harjoittelujen ajankohdasta riippumatta. Sen sijaan sosionomi-diakoni-opiskelijoilla ja sairaanhoitaja-diakonissa-opiskelijoilla pakollista leiriharjoittelua ei käytännön syistä ole.”

Myös Centrian yhteisöpedagogikoulutukseen sisältyy pakollinen retki- ja leiritoiminnan opintojakso. Lisäksi rippikoulutyön harjoitteluun kuuluu leirimuotoinen intensiivijakso.

”Näin ollen Centriasta ei voi valmistua kirkon nuorisotyöhön ilman leirikokemusta. Olemme viime vuosina panostaneet teemaan lisäämällä vapaaehtoisia leirijaksoja. Lisäisimme mielellämme leirimuotoista opetusta, mutta valitettavasti siihen ei ole olemassa resursseja”, Emilia Teerikangas pohtii.

Harjoittelujaksot vaikuttavat ammatilliseen identiteettiin

Seurakuntaharjoitteluilla on tärkeä merkitys, kun opiskelijat pohtivat uravalintojaan ja muodostavat ammatillista identiteettiään. Ritokoski toteaa harjoittelujen antavan opiskelijoille kuvan siitä, millaista työ seurakunnassa konkreettisesti on.

”Sen myötä opiskelijat voivat pohtia omaa sopivuuttaan kirkon työhön sekä tarkastella omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan.”
Hänen mukaansa harjoittelijoille on tärkeää kokea olevansa osa työyhteisöä niin, että heidän osaamisensa tunnistetaan ja sille annetaan arvo.

”Harjoittelun ohjaajalla on tässä keskeinen rooli, mutta myös muun työyhteisön toiminnalla on iso merkitys.”

Ritokosken mukaan harjoittelijoiden on hyödyllistä päästä näkemään työyhteisön eri jäsenten tapoja tehdä omaa seurakunnallista työtään. Tämän myötä harjoittelijalle tarjoutuu mahdollisuus pohtia ja löytää omia  tapoja toimia.

”Reflektoinnin avulla harjoittelukokemus syvenee, eikä se jää vain kokemukseksi muiden joukossa.”

Ritokoski toteaa, että myös reflektion mahdollistamisessa ohjaajalla ja koko työyhteisöllä on merkittävä rooli. Samalla harjoitteluaikana innovatiiviseen seurakunnalliseen työyhteisöön pääseminen voi vahvistaa opiskelijan motivaatiota hakeutua valmistumisen jälkeen kirkolliseen työhön.

Teksti: Juhana Unkuri

/by

Nuorisoalalla on paljon toivoa ja toivo on nuorissa

,

Nuorisoala ry:n va. Toiminnanjohtajana aloittanut Silla Kakkola kokee, että nuorisotyön kentän ääntä kyllä kuullaan, mutta poliittiseksi prioriteetiksi nuorten ja lasten asiat eivät vielä ole kelvanneet. Kannattaisi kelvata, koska vain nuorten kanssa kasvetaan tulevaisuuteen.

”Nuorisoalan vaikuttamistoiminta, jota myös kaikki järjestöt, kunnallinen ja seurakuntien nuorisotyö tekevät, on tuonut meille ison äänen. Meitä kuullaan ja kuunnellaan ja vaikuttamistyöllä myös saadaan hyvää aikaiseksi. Iso onnistuminen oli kevään kehysriihessä, jossa nuorisoalalle suunnitellut järjestöjen opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan lisäleikkaukset saatiin torjuttua laajalla yhteistyöllä”, Silla Kakkola sanoo.

”Ongelmana myös vaikuttamisen suhteen on nuorisopolitiikan johtamisen sirpaleisuus. Nuoria koskevia päätöksiä tehdään erillään useissa ministeriössä. Suomessa pitäisi olla oma ministeri, jonka alla nuorisopolitiikan kokonaisuus on, jotta voitaisiin tehdä kokonaisvaltaista nuorisopolitiikkaa ja kestäviä, nuoria koskevia päätöksiä. Tällä hetkellä nuorten ympäristön kokonaishallinta puuttuu.”

Nuorisoalan rahoituksesta puhuttaessa puhutaan erityisesti Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan nuorisotyön momentista. Kehysriihen säästöjen torjuminen koskee juuri tätä momenttia. Lisäsäästöjä nuoriin kuitenkin kohdistui STEA-rahoituksen leikkausten kautta.

”STEA-rahalla tehdään esimerkiksi päihdetyötä ja mielenterveyden haasteisiin liittyvää työtä – sellaista työtä, joka useimmiten koskee heikommassa asemassa olevia nuoria. Olemme nyt pyrkineet vaikuttamaan siihen, että lapsiin ja nuoriin vaikuttava työ olisi prioriteettina STEA-rahoituksen tulevaisuudessa”, Kakkola toteaa.

”Ilman nuoria meillä ei ole mitään. Tässä kohtaa täytyy satsata siihen, että meillä on tulevaisuudessa toimintakykyisiä aikuisia, jotka kiinnittyvät tähän yhteiskuntaan.”

Säästöt ovat järjestöille muutostekijä

Naisjärjestöjen yhteistyöjärjestöstä Nytkiksestä Nuorisoalalle siirtynyt Kakkola on aikanaan valmistunut nuorialalle. Tehtävä Nuorisoalalla on tässä mielessä paluu omille juurille.

”Järjestötyössä syksy on kiireitä aikaa, mutta Nuorisoalalla onni on erinomainen organisaatio, toimivat prosessit ja ammattitaitoinen henkilöstö. On ollut helppoa solahtaa mukaan työhön”, Kakkola sanoo.

Järjestötyössä on opittu odottamaan rahoituksen olevan pätkittäistä ja epävarmaa. Nykyisen hallituksen toteuttamat leikkaukset ovat kuitenkin olleet tavallista ankarampia.

”Noin viidentoista prosentin leikkaukset nuorisotyöstä tällä hallituskaudella ovat merkittäviä. Kun huomioidaan niiden lisäksi massiiviset muut järjestöleikkaukset ja seurakuntien taloudellisen tilanteeseen vaikuttavat päätökset, niin tottakai se kaikki haastaa nuorisoalaa poikkeuksellisesti.”

Säästöjen valmisteluissa on paljon huomautettavaa, mutta leikattu on ja tässä ollaan. Välittömästi sille on vähän tehtävissä. Pitää katsoa eteenpäin.

”Resursseja ei koskaan ole liikaa, mutta minusta meillä on toivoa tulevaisuuden osalta. Nuorisotyö on hyvin kustannustehokas tapa ennaltaehkäistä ei-toivottuja kehityskulkuja nuorten elämässä. Ja järjestömaailma on resilientti ja täällä elää suuri muutoskyvykkyys”, Kakkola toteaa. 

”Välillä ollaan tilanteessa, joissa täytyy tehdä muutoksia, mutta muutoksista sitten voi myös uudenlaista hyvää ja uudenlaisia tapoja toimia.”

Nuorisoala kantaa suurta vastuuta pienellä rahalla

Jotain on saatu alalle näinä aikoina lisääkin. Silla Kakkola toteaa, että esimerkiksi koulunuorisotyöhön on satsattu ja harrastamisen Suomen malliin.

Valtion budjetissa nuorisotyön osuus on marginaalinen, mutta nuorisoalan vaikutukset ovat keskeisiä koko yhteiskunnalle.

”Nuorisoala kantaa paljon vastuuta, mietitäänpä vaikka etsivän nuorisotyön merkitystä tai sitä, miten nuorten vapaa-ajalle kyetään tarjoamaan turvallisia yhteisöjä.”

Kakkola ei kuitenkaan pidä mielekkäänä säästöjenkään aikakaudella lähteä nostamaan mitään toimintoa toisten edelle. 

”Nuorisoalaa pitää tarkastella kokonaisuutena. Kaikilla nuorisoalan toiminnolla on oma paikkansa. Mutta ajassa täytyy kyetä elämään – ennakoida tulevaisuutta ja sen kehityskulkuja.”

”Nuorisoalan tulee olla ketterä tekijä, joka pystyy toimimaan siinä ajassa ja paikassa, jossa nuorten tulevaisuususkoa kulloinkin tulee vahvistaa. Nuorisotyön täytyy olla osaltaan pitämässä huolta siitä, että nuorilla on elämisen edellytykset, että jokainen pystyy saamaan edes yhden turvallisen aikuisen kontaktin ja löytää itselleen turvallisen yhteisön.”

Millainen on seurakuntien rooli nuorisoalan kentällä?

Siinä missä valtion budjetista nuorisoala saa murusia, seurakuntien rahoista lasten ja nuorten saralle kohdistuu huomattava osa.

”Seurakuntien nuorisotyö on tärkeä palanen koko nuorisotyön kenttää”, Kakkola sanoo.

”Rippileirit ja niiden sukupolvikokemus, joka seurakunnilla on tarjota työmenetelmineen, ja se, miten seurakunnat pystyvät nuorilähtöisesti työtään kehittämään, ottamaan huomioon nuorten moninaisuutta – onhan se todella merkittävää.”

”Se rooli on erilainen erilaisilla paikkakunnilla. Pienillä paikkakunnilla, missä seurakunta on suhteellisesti paljon vahvempi toimija, se toimii eri tavoin kuin kaupungeissa, joissa tarjontaa nuorille on paljon. Paikkakuntakohtaisesti nuorisotyön roolit toimijoiden välillä riippuvat osin siitä, miten seurakunta päättää lähestyä yhteistyötä ja millaista se yhteistyö on muodoiltaan.”

Suomi on voimakkaan alueellisen muutoksen kourissa ja reuna-alueilla resurssit ovat vaihtelevia.

”Kasvu-Suomen ulkopuolella yhteistyöverkostojen merkitys kasvaa entisestään tulevaisuudessa, kun resurssit ja alueet haurastuvat entisestään. On selvää, että seurakuntien tulee pystyä lunastamaan paikkansa siellä. Tulevaisuudessa nuorisotyötä järjestettäessä seurakunnat ovat todella paljon vartijana.” 

”Nuorisotyön viikolla Kallion kirkkoherra Riikka Reina puhui toivon johtamisesta. Näkisin, että kirkolla on tosiaan tällainen toivon johtamisen rooli nuorisotyössä.”

Demokratiakasvatus on osa seurakuntien nuorisotyön mahdollisuuksia

Yksi erityinen mahdollisuus, jonka Kakkola seurakuntien nuorisotyössä näkee, liittyy demokratiakasvatukseen – seurakunnissahan kuusitoistavuotiaiden äänioikeus on toteutettu. 

”Seurakunnat tavoittavat edelleen aivan tavattoman paljon nuoria, joten demokratiakasvatuksella on seurakunnissa myös erittäin paljon mahdollisuuksia. Ei vain seurakunnan sisällä, vaan laajemminkin demokraattisen yhteiskunnan kehittämisessä ja siihen osallistumisessa.” 

”Jos katsoo vaalien tuloksia, siinä on vielä paljon mahdollisuutta kiriä.”

Laajemmin osallistumisen ja osallisuuden näkökulma on kytköksissä siihen, miten nuoria ylipäätään merkityksellisesti saadaan tavoitettua.

”Miten nuoret kuuluvat tulevaisuudessa seurakuntaan? Miten kyetään tavoittamaan seurakunnan jäseninä olevat nuoret ja sitten toisaalta nuoret ylipäätään?” Kakkola kysyy.

”Kun ajattelee seurakuntien jäsenyyden kehittymistä, niin se, miten seurakunta on läsnä koulussa ja nuorten elinympäristössä määrittää sitä, miten nuoret tulevaisuudessakin päästään kohtaamaan. Miten onnistutaan edelleen nuorille turvallisia yhteisöjä, jotka tempaavat mukaan myös seurakunnan tekemiseen.”

”Todella monenlaisia kysymyksiä on, eivätkä ne koske vain seurakuntaa, vaan koko nuorisoalaa ylipäätään: miten nuoret kyetään vapaa-ajalla tavoittamaan?”

Tasa-arvon uudet haasteet tulevat eteen nuorisotyössäkin

Silla Kakkolan oma aiempi järjestötyö on niveltynyt usein tasa-arvon ja osallisuuden kysymyksiin. Nämä ovat tietysti erityisen keskeisiä nuorisotyössä.

Kuva: Nuorisoala ry, / Veeti Teperi

Voisi ajatella, että nuorisoala toimii osallisuuden ja sukupuolten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden osalta yhteiskunnallisen kehityksen ilmapuntarina.

”Kun tehdään tämän päivän nuoria koskevia päätöksiä, ovatko tämän päivän nuoret osallisina siinä päätöksenteossa? Miten pystytään toimimaan siten, että nuorilla on täydet mahdollisuudet toimia osallisina yhteiskunnassa ja osallistua työelämään, saada koulutus, tehdä mielekkäitä asioita, kasvaa toivomaansa tulevaisuuteen.”

Kuntien väestö- ja talouskehitys on hyvin erisuuntaista. Sillä on heijastuksensa nuorten palveluihin ja mahdollisuuksiin.

”Laki määrittää nuorten osallisuuden reunaehdot. Nuoret mukana olo heitä koskevassa päätöksenteossa ei silti toteudu samanlaisena kaikkialla. Eriytyminen kuntien ja hyvinvointialueiden kehityksen myötä haastaa alaa toimimaan laajassa yhteistyössä. Alueiden eriytymisestä huolimatta pitää kyetä turvaamaan nuorten osallisuus”, sanoo Silla Kakkola.

”On tosi merkityksellistä huomioida tämä. Se ei ole seinistä kiinni pitämistä, vaan aidosta kohtaamisesta ja aidoista palveluista huolehtimista.”

Yksi vakiovastaus eriytymisen salpaamiseen on digipalvelut, mutta myös ne luovat itsessään muitakin kuin toivottuja vaikutuksia.

”Uskon, että myös tulevaisuudessa kasvokkainen kohtaaminen on merkityksellistä. Ei nuorisotyötä voida milloinkaan viedä kokonaan digitaaliseen maailmaan. Olemme nähneet, mitä korona-aikana tapahtui yhteisöllisyydelle. Toki sen muodot muuttuvat, mutta emme pysty toimimaan tässä yhteiskunnassa ilman taitoa kohdata toisia ihmisiä.”

Moninaistuvan Suomen nuorisotyö tarvitsee myös uusia tekijöitä

Nuorisoala kohtaa jatkuvasti myös nuoriin liittyvien kulttuuristen murrosten maailmaa.

Osa muutoksista on huolestuttavia. Nuorisoalan yhdenvertaisuuden osaamiskeskuksen tekemän kyselyn perusteella esimerkiksi väkivaltaan ja syrjintään liittyviä asioita tulee työntekijöille eteen usein, ja niiden kohtaamiseen kaivattaisiin osaamista ja välineitä.

”Yritän välttää huolipuhetta – mutta nuorten miesten asenteissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kohtaan on tapahtunut huolestuttavaa kehitystä. Tämä on suomalaisen tasa-arvopolitiikan keskeisimpiä kysymyksiä. Nuorisoalalla ei välttämättä ole riittävästi välineitä käsitellä tätä kysymystä vielä. Tähän liittyy sitten myös esimerkiksi kunniaan liittyvä väkivalta ja näiden teemojen käsittely erilaisissa yhteisöissä.” 

”Meidän pitää löytää välineitä ja toimintatapoja, joilla nuorisotyö pystyy vastaamaan tähän niin, että kehityskulku kyetään katkaisemaan.”

Kakkolan mielestä koko nuorisoalalla on onnistuttu hienosti kohtaamaan sateenkaarevat nuoret ja vammaisten nuorten huomioiminen on kehittynyt – laajemmassa monimuotoisuuskysymyksessä on liikuttu eteenpäin ja näitä kysymyksiä on kyetty kohtaamaan.

Monikulttuuristumisen vauhti on johtanut omanlaisiinsa täydennystarpeisiin.

”Tiedossa on, että alalla ei ole riittävästi samaistuttavaa, ammattitaitoista työvoimaa erilaiseen yhteisöissä tapahtuvaan monikulttuuriseen tai moninaiseen nuorisotyöhön. Mutta tiedämme, että tähän on alalla herätty – toivottavasti meille muodostuu vakiintunutta koulutusta, joka on räätälöity muille kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuville. Meidän ammattialamme täytyy pystyä vastaamaan siihen monimuotoisuuteen, joka meidän nuorten elämässä on.”

Kohtaamiselle perustuva nuorisotyö on kestävää

Nuorisotyö elää ja tapahtuu ajassa ja nuorten kanssa. Kakkolan mielestä ydin pysyy silti samana.

”Nuorisotyö on ennen kaikkea kohtaamisen paikka: jokaiselle nuorelle yritetään turvata sellaisia merkityksellisiä aikuisten kanssa kohtaamisia, jotka voivat tukea nuoria, jotka tulevat erilaisista taustoista. Nämä kohtaamiset voivat olla käänteentekeviä koko tulevaisuuden suunnan suhteen.”

”Oli kyseessä sitten mikä tahansa leirimuotoinen toiminta tai nuorisotilassa tapahtuva toiminta, johon nuori hakeutuu, siinä on aina oltava tällainen perusperiaate.”

Nuorisotyössä kohdataan moninaisissa toimintaympäristöissä – koulunuorisotyö on vahvistunut, mutta toivottavaa on, että erityisesti vapaa-ajan palvelut säilyvät tulevaisuudessa vahvoina. Nuoria on tärkeä kohdata muuallakin kuin koulun muodollisessa ympäristössä. Nuorisotyö on koulua matalahierarkisempaa ja kohtaamiset nuorten kanssa vapaamuotoisempia. Siksi siellä kyetään saamaan kiinni myös nousevia yhteiskunnallisia ilmiöitä.”

Tarvittaessa nuorisotyössä osataan asettaa rajoja ja salvata ei-toivottujen elämänkulkujen jatkumoa.

”Kyllä, nuorisotyössä on oma kasvatuksellinen aspektinsa. Mutta näen sen silti enemmän nuorisotyön tarjoamana mahdollisuutena turvallisten aikuisten kohtaamiseen ja turvallisiin yhteisöihin sekä niistä syntyvään esimerkkiin siitä, kuinka yhteisöllisyydellä on merkitystä.”

/by

Syksyllä alkaneesta kännykkäkiellosta hyvät kokemukset myös nuorisotyössä

,
Graffitejä seinällä.Kuva: Jaakko Kaartinen

Kännykkäkielto astui kouluissa voimaan elokuun alusta. Kauhajoella myös seurakunta on
ottanut nuorisotyössä saman käytännön. Millaisia kokemuksia siitä on tähän mennessä saatu?

”Ongelmia ei ole ollut. Tosi oma-aloitteisesti nuoret tuovat puhelimet säilytykseen”, Kauhajoen
seurakunnan nuorisotyönohjaaja Venla Vakkila kertoo.

Ainoat hankaluudet käytännöstä ovat tulleet yksittäistapauksista, joissa nuorella on esimerkiksi
ahdistus- tai paniikkikohtaustaustaa ja kännykän pito on siksi välttämätöntä. Näissä tapauksissa
on pyydetty nuorten vanhemmilta varmistus rajoitteesta.

Vakkilan mukaan vanhempien palaute puhelinkieltoon oli jo alun alkaen hyvä.

”Kun asiasta tiedotettiin, vastaanotto oli tosi lämmin. Eivätkä nuoretkaan sitä ihmetelleet, kun
he olivat siihen jo kouluilla tottuneet.”

Kauhajoella puhelimet kerätään kokoontumisten aluksi laatikkoon. Tauoilla, joiden mitta
vaihtelee viidestä minuutista tuntiin, niitä voi käyttää vapaasti.

Vakkilan mukaan työntekijöiden yhteinen kokemus on, että meininki on paljon rauhallisempaa,
kun puhelimet eivät ole häiritsemässä.

”Kyllä sen heti huomaa, miten se rauhoittaa ja keskitytään eri tavalla.”

Välituntikielto lisännyt keskustelua, leikkiä ja pelaamista

Myös Opetushallituksessa ollaan tyytyväisiä kännykkäkiellon vastaanottoon. Opetushallitus
suositteli, että käyttö kiellettäisiin kouluissa oppituntien lisäksi kokonaan myös ruokailun aikana.
Lisäksi toiveissa oli, että käyttöä rajoitettaisiin myös välitunneilla ja siirtymien aikana.
Laissa kokonaiskielto tuli voimaan vain oppituntien aikana.

”Välituntien, siirtymien ja ruokailun käytännöt säilyivät kuntien päätettävänä. Näissä on sitten
erilaisia järjestyssääntöjä eri puolilla Suomea”, Opetushallituksen yksikön päällikkö Laura
Francke toteaa.

Joillain paikkakunnilla linja on tiukka – eli puhelimet pysyvät repussa tai lukitussa lokerossa
koko koulupäivän, myös välitunneilla. Osa paikkakunnista sallii käytön välitunneilla. Yhtenä
syynä tässä on käyttökiellon valvonnan vaikeus.

Francken mukaan kiellon ulottamisesta myös välitunneille on tullut Opetushallitukselle
positiivista viestiä.

”Lapset keskustelevat enemmän keskenään, ja he leikkivät ja pelaavat. Kiellolla on päästy
myös liikunnallisen elämäntavan edistämiseen, ja monet koulut ovat ryhtyneet järjestämään
välituntiaktiviteetteja.”

Kouluilla edelleen valtaa päättää

Lapset ja nuoret voivat edelleen käyttää kännykkää koulussa oppimistarkoituksiin opettajan
luvalla. Lisäksi käyttö on mahdollista terveyssyistä, esimerkiksi diabeetikoilla verensokerin
seurantaan.

Francken mukaan tiedossa ei paljonko tällaisista syistä on haettu käyttölupia.

Laki antaa kouluille puhelinten säilytyksen suhteenkin pelivaraa. Järjestyssäännöissä täytyy
kuitenkin määrätä, missä oppilaan mobiililaitteet säilytetään oppituntien aikana.

Kunnat voivat päättää, saako kännykkää pitää repussa, lukollisessa kaapissa tai viedäänkö se
puhelinparkkiin.

Francken mukaan jo valmisteluvaiheessa on laadittu mahdollisimman yksityiskohtainen
materiaali, josta selviää säilytyksen vastuukysymykset. Jos koulu kerää kännykät talteen, se
vastaa myös mahdollisista katoamisista tai rikkoutumisista säilytyksen aikana. Mikäli oppilaat
saavat pitää kännykkää hallussaan, vastuu puhelimista on heillä.

Lain ulkopuolelle jääneille myös suositus käyttökiellosta

Lakiuudistukselle oli Francken mukaan selvä tarve. Korona-aikana havaittiin, miten lasten ja
nuorten ruutuaika kasvoi ja laiteriippuvuus syveni. Viime vuosina myös sosiaalinen media on muuttunut entistä koukuttavammaksi.

”Jos vertaa nykyisiä laitteita ensimmäisiin puhelimiin, ero on valtava. Sikälikin tämä on
selkeyttävä ja hyvä muutos.”

Lakia edelsi tiukka keskustelu sivistysvaliokunnassa. Koko koulupäivän kieltoa esittivät SDP:n,
keskustan ja vihreiden kansanedustajat. Eduskunnassa päätettiin kuitenkin hyväksyä löyhempi
versio. Lain hyväksymisen jälkeen Opetushallitus suositteli käytön rajoituksia myös välitunneille
ja ruokailuun.

Sivistysvaliokunta antoi opetus- ja kulttuuriministeriölle tehtäväksi selvittää ensi vuonna
puhelinkiellon vaikutuksia. Lisäksi THL:n TEA-viisarissa kerätään parhaillaan tietoa, ovatko
koulut rajoittaneet käyttöä välitunneilla, siirtymissä ja ruokailussa.

Elokuussa voimaan astunut laki koski perusopetusta, ja lain ulkopuolelle jäivät esimerkiksi lukiot
ja ammattikoulut. Francke muistuttaa, että kaikki tahot voivat päättää rajoituksista omassa
toiminnassaan.

Suositus onkin, että lasten puhelimet pysyvät esimerkiksi repuissa myös aamu- ja
iltapäivätoiminnan, kerhojen ja Harrastamisen Suomen malliin liittyvän toiminnan aikana.

Sekä THL että Opetushallitus toivovat, että lain myötä asiaan herätään yhteiskunnassa
laajemminkin. Nyt valmistellaan 0‒13-vuotiaiden lasten vapaa-ajan digisuosituksia. Suositukset
ovat parhaillaan lausuntokierroksella.

Teksti: Tomi Kangasniemi

/by

Logossa lukee Lasten ja nuorten keskus.

Logossa lukee Suomen evlut kirkko.

Skip to content