Jaetut sanat

Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku. (Ps. 31:13)
Psalmien tunnekirjo on laaja. Yksinäisyyttä, ahdistusta, pelkoa ja uupumusta sanoitetaan
väkevästi: ”Silmäni ovat surun sumentamat, olen loppuun uupunut.” (Ps. 31:10) Varsinkin
sosiaalinen eristäminen ja pahan puhuminen tuottavat tuskaa: ”Kuulen, kuinka ihmiset
panettelevat minua.” (Ps. 31:14) Välillä puhdas viha pääsee hätkähdyttävällä tavalla
ääneen, kun rukoilija fantasioi, miten Jumala kostaa hänen vainoajilleen: ”Sinä lyöt
vihollisiani vasten suuta, sinä murskaat jumalattomien hampaat.” (Ps. 3:8)

Tunnelmat vaihtuvat kuitenkin psalmien sisällä nopeasti. Tuskan ja ahdistuksen ääreltä
siirrytään usein psalmien loppua kohti luottamuksen sanoihin: ”Minä luotan sinun armoosi,
saan iloita sinun avustasi. Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen.” (Ps.
13:6) On niitäkin psalmeja, jotka antavat sanat ilolle, tyytyväisyydelle, tasapainolle ja
onnelle: ”Jumala, sydämeni on levollinen, mieleni on tyyni. Minä tahdon laulaa ja soittaa!”
(Ps. 57:8)

”Rauhassa menen levolle ja nukahdan. Sinä, Herra, sinä yksin olet minun suojani, minä
saan elää turvassa.” (Ps. 4:9)

Psalmeissa yhdistyy yksityinen ja yhteinen. Niiden minämuotoisuus on halki vuosisatojen
kutsunut lukijoita samaistumaan psalmirukoilijan kokemukseen. Muodoton ahdistus saa
sanojen kautta muodon: joku muukin on tuntenut näin. En ole ainoa, joka on tuntenut
itsensä hylätyksi. Samalla psalmit ovat yhteisiä. Ne on laadittu yhdessä laulettaviksi. Siten
niiden sanat ovat jaettuja sanoja, jotka yhä uudelleen auttavat löytämään sanat
inhimilliselle kokemukselle.

Toki psalmeissa on vieraannuttaviakin kohtia. Useissa psalmeissa rukoilija kehuu omaa
nuhteettomuuttaan laveasti ja listaa jumalattomien tekemiä vääryyksiä pitkän kaavan
mukaan. Joissain psalmeissa rukoilija mieltää ahdinkonsa oman syntinsä seuraukseksi.
Hän on siten itse syyllinen onnettomuuteensa. Psalmien parituhatvuotinen suosio ei tästä
näytä kärsineen. Psalmien käyttäjät kuulostelevat, mikä kolahtaa, ja ohittavat
vieraannuttavat kohdat.

Psalmien kielikuvat ovat oman aikansa tuotteita ja siten toisinaan alttiita vanhenemiselle.
Jumalaa kuvataan hepreankielisessä alkutekstissä usein kallioksi ja vuorilinnaksi, jonka
suojiin rukoilija pakenee. Kun psalmeja käännettiin kreikaksi 100-luvulla ekr., jykevän
linnakkeen kuvasto ei ilmeisesti puhutellut kääntäjää ja hänen kohdeyleisöään. Kääntäjä
korvasi kalliosanastoa kuvaamalla Jumalaa ihmisten ”toivoksi” ja ”pelastajaksi”. Toivosta
tuli näin yksi kreikankielisten psalmisten ydinsanoista. Samalla kääntäjä siisti pois
antropomorfismeja eli kohtia, joissa Jumalasta puhuttiin kuin hänellä olisi ihmisruumis.

Vaikka osa kielikuvista vanhenisikin, psalmien vahvat tunteet välittyvät yhä uusille lukijoille,
jotka samaistuvat minämuotoiseen rukoukseen. Oma tunne saa psalmien kautta sanat.

Eikä mitkä tahansa sanat, vaan sanat, jotka yhdistävät niin menneisiin sukupolviin kuin
oman ajan rukoilijoihin.

Teksti: Katja Kujanpää